torstai 31. joulukuuta 2009

Uudenvuoden taikoja. Tinan valaminen ja ennustaminen

Tinan valamisella on mielestäni aina ollut jonkinlainen erityisasema suomalaisessa taikaperinteessä. Siinä missä lähes kaikki muut perinteiset uskomukset ovat hiljalleen hiipuneet, on tinan valamisen suosio säilynyt hyvin voimakkaana. Aihetta käsitellään joka uusivuosi lukuisissa tv-ohjelmissa, radiossa ja lehdissä, ja tinanvalamisen tarvevälineet löytyvät lähes jokaisesta marketista.

Seuraavassa muutamia 1800-luvulla ylöskirjattuja uudenvuoden taikoja kirjasta Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla, 1898:







Uudenvuoden päivän viettoon liittyy suuri joukko kaikenlaisia ennustustaikoja, jotka vielä, vaikkapa lienevätkin myöhempisyntyisiä, ovat säilyttäneet selvän yhteyden henkienpalveluksen kanssa. Näihin kuuluu tinanvalaminen ja ennustus vedestä sekä onnen kuunteleminen tienhaaroissa. (s. 214)

---

Etelä-Häme: Tinan valaminen tapahtuu Uudenvuodenyönä ja Pääsiäisyönä, jolloin sulatetaan iso joukko tinaa ja kaadetaan sitten veteen, jossa syntyneistä monenmoisista tinamuodostuksista päätetään yhtä ja toista tulevaisuudesta. Jokaiselle perheenjäsenelle valetaan erittäin. Toisin paikoin katsotaan tinamöhkäleen varjoja. Kun näin kaikkien osalle on valettu, kaadetaan vesi keskiyön aikana maahan, jossa sen jälestä kuullaan eriskummaisia ääniä. (s. 214)



Halkeaako poltettu kivi kylmästä vedestä, vai toisinpäin? En muista, mutta tämä ainakin synnyttänee eriskummallisia ääniä.



Rautavaara: Uuttavuotta vasten valettiin tinaa ja ennustettiin siitä, mikä kuva tinasta sattui tulemaan. Jos tuli ruumiskirstu, niin sillä vuodella kuoli. Tinanvalu-vesi otetaan ja pannaan vasempaan paitansa hihaan, jotta se kastuu märäksi, ja sitte kädestä solautetaan pois se hiha tyhjäksi. Sitte ruvetaan maata paljaille oljille ja pannaan se märkä hiha päänsä alle, niin siinä näkee tulevan aviopuolisonsa.

Puolanka: Kun Uudenvuoden aatto-iltana on lakattu kuvia valamasta, niin pitää tytön ottaa se vesi, johon kuvia on valettu ja viedä se kolmen tien haaraan ja kaataa maahan. Mistä helyjen ääni kuuluu, sieltä sulhanen tulee.

Tinanvalaminen veteen ei ollut aivan välttämätön keino voidakseen saada henget ilmaisemaan sen avulla tulevia tapahtumia. Veteen, joka oikeastaan oli hengille tarjottu joko juomaksi tai pesuvedeksi, voitiin panna joku muukin esine uhriksi ja siten suosittaa henget antamaan tietoja tulevaisuudesta tai myöskin varjelemaan terveyttä.

Lapvesi: Kun Uudenvuoden aatto-iltana katsoo lasiin, jossa on vettä ja jonka pohjalla on semmoinen sormus, jolla on kerran vihitty, niin näkee siitä sormuksen sisästä, minkälaisen puolison saapi. (s. 215)

---

Myöskin voitiin käydä onnen-kuuntelussa tienhaarassa ilman mitään erityistä uhria toimittamatta.

Pielisjärvi: Uuttavuotta vasten mentiin tienhaaroihin ja kaivonkannelle kuuntelemaan onnea.

---

Ristejä käytettiin Uudenvuodenkin päivänä varjelemaan taloja vahingoista. Lemi: Uudenvuoden aamuna ennen ilmestyi liidulla tehtyjä ristimerkkejä (aurinkopyörä) oviin. (s. 216)

---

Ennustaminen tinanvalamisella on myöskin Virossa ollut hyvin yleinen Uudenvuoden viettoon kuuluva tapa. Uudenvuoden kääntyessä "valettiin onnea", s. o. lusikassa sulattu tina kaadettiin veteen. Jähmettyneen möhkäleen muodosta sitten ennustettiin. Jos se oli hyvin röykköinen, tuli sille, jonka nimelle tina valettiin, hyvä onni ja rikkaus; myöskin valetaan onnea karjalle ja sen menestymiselle. Vesi viedään pohjoiseenpäin aidanvarakkeen alle, pannaan vasen jalka päälle ja kuunnellaan ääntä, joka ehkä kuuluu, josta sitte taas ennustetaan. Lautain kolistaminen merkitsee kuolemaa, hevosen juokseminen, kavioiden töminä tai säkkipillin ääni morsiamia, sirpinhelinä huonoa ja sirpinkahina hyvää vuodentuloa; eläinten ammuminen niiden kuolemaa. Jos vettä kantaessaan kuulee jostakin päin koiran haukkuvan, niin sieltä tulevat kosijat. (s. 218-219)


---

Lappalaiset, kertoo Friis, uhraavat Uudenvuoden aamuna. Isäntä uhraa paikoin vaimoineen ja lapsineen kaivoon tai puroon, josta vettä ottavat, messinkisormuksen auringolle. Jos aurinko paistoi kirkkaasti sormukseen, merkitsi se menestystä, jos ei paistanut, huonoa onnea, joka oli estettävä uhraamalla Jabmek'ille, vainajalle. (s. 220)




Tinan valanta on ollut ennustuskeinona ennen myös syyskuussa kekrinä eli pyhäinpäivänä, jota tuolloin pidettiin uuden vuoden aloittavana päivänä. Myös mikonpäivänä eli mikkelinpäivänä on valettu joillain paikkakunnilla tinaa, mistä on olemassa seuraava kuvaus vuodelta 1873:

Ennustamista tinan valamisella käytettiin Mikkelinä muutamin paikoin aivan samalla tapaa kuin toisin paikoin Pyhäinmiesten aattoiltana. Längelmäki: Mikon päivänä toimitettiin "äijän valamista". Ketunleipä (oxalis) tuodaan Mikonpäiväksi ja pannaan astian pohjaan. Sen päälle valavat tinaa, ja sitä pitää oleman, vaikka mistä hyvänsä laitettaisi. Se sulatetaan rautakauhalla ja kutsutaan valamista äijän valamiseksi. Mitä kuvia tulee, sitä myöten tietää kuoloa j. n. e. Ympyräiset kirpaleet tietävät vaivaloisuutta.






Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla, s. 171-172

Kuvituksena tähän kirjoitukseen sopisi mainiosti Mauri Kunnaksen kirjan Koiramäen talvi tunnelmallinen kuva tinanvalamisesta, josta on säilynyt lapsuuden ajoilta tunnelmallisia muistoja. Harmi ettei ole kirjaa käsillä.

Tinan valu näyttää olevan keski-eurooppalaista alkuperää, mutta yllättäen se on säilynyt voimakkaimmin täällä pohjoisessa. Pitääpä tutkia perinteen alkujuuria ja kehitystä.

Tinan tulkinnassa käytettyjä merkityksiä löydät seuraavasta jutusta:

http://blog.kansanperinne.net/2010/12/uuden-vuoden-tinojen-tulkinta.html





Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla sisältää laajalti tietoja myös muista vanhoista suomalaisista juhlapäivistä ja niiden viettotavoista, joita tulen ottamaan esille tulevissa kirjoituksissa. Olen juuri toimittanut kirjapainoon kirjan aineiston, ja näköispainoksen pitäisi olla valmis marraskuun lopulla. Lisätietoja kirjasta ja tilausmahdollisuuden löydät Salakirjat-kustantamoni sivuilta.

keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Haaparuuhi eli haapio. Suomalais-ugrilaisten vanhin venetyyppi

Lennart Meri antaa haaparuuhesta kirjassaan Hopeanvalkea seuraavan kuvauksen:

"Suomalais-ugrilaisten kalastajaheimojen vanhin venetyyppi on haapio. Kasarinjoella Haapsalun lähellä käytettiin haapiota vielä tällä vuosisadalla, vepsäläisten kylissä sitä käytetään yhä edelleenkin. (s. 17)

---

Tällaisella herneenpalkomaisella veneellä soutaminen yhdellä melalla vaatii erityistä tasapainoaistia. Kun vuosia sitten yritin ensimmäistä kertaa soutaa haapiolla kauniin ja nopeavirtaisen Nyyna-joen yli, olin hetkessä joen pohjassa. (s. 18)

---

Puunrungosta koverrettu haapio osoittautui merellä kelvottomaksi. Mutta haapion sivuja saattoi varpelaiteilla kohottaa. Laudat ommeltiin nahkanyörillä tai muulla sopivalla materiaalilla haapioon. Amnjan kylässä käytti 79-vuotias ostjakki, veneentekijä Nikita Jernyhov ompeluun setrin ryöpättyjä juuria. Jotta lisäpartaat kiinnittyisivät varmemmin alukseen, asetettiin veneen sisään kaaret ja ommeltiin nekin parraslautoihin kiinni. Viimeksi mestari veisti kaarien ja sivulautojen väliin puukiilat, jotka jäykistivät rungon. Liukumisen lisäämiseksi oli kiilat voideltu kalanrasvalla, ostjakin kielessä voi.

Näin syntyi ommeltu vene, Itämeren muinaislaivan kaukainen edelläkävijä."


Kuvaus sisältää myös yksityiskohtaisen kuvauksen haaparuuhen valmistuksesta, mutta tätä havainnollistaa paremmin kirjoituksen lopussa oleva lyhytelokuva.

Aarno Karimo (1886-1952) - kirjankuvittaja, Akseli Gallen-Kallelan oppilas ja ehkä viimeinen suomalainen kansallisromanttinen taiteilija - on maalannut erinomaisen opetustaulun haaparuuhen tulikäsittelystä pystyasennossa, mutta en onnistunut löytämään tästä digitaalista versiota.

Haaparuuhen valmistuksesta on säilynyt ainutlaatuinen lyhytelokuva vuodelta 1936. Elokuvassa on myös mielenkiintoinen kuvaus haapion käytöstä vesiheinien keruussa, josta hyvin ilmenee veneen kevyen rakenteen edut suo- ja kosteikkoalueilla.

Haaparuuhen synty

asiantuntija E. Nikkilä
kuvaaja E. Mäkinen
1936/50
pituus 210m / 740



Tämän monin osin jo kadonneen kansanperinteemme taltioinnista saamme kiittää Kansatieteellisen Filmi Oy:n toimintaa vuosina 1936-1939, Suomen Elokuvasäätiötä joka aloitti aineiston pelastamistyön vuonna 1972, ja Suomen Kulttuurirahastoa joka on julkaissut videot digitaalisesti.

maanantai 28. joulukuuta 2009

Disco ja ydinsota. Dokumentti Suomen televisiosta Neuvosto-Virossa

Disko ja ydinsota kertoo Suomen televisiosta Neuvosto-Virossa.
Elämä Viron Sosialistisessa Neuvostotasavallassa oli tuon ajan lapsille kamalan tylsää: ikävät valtionpäämiehet, surkeat autot, tyhjät kaupat, happamat ihmiset ja ankea televisio-ohjelma. Suomen televisiosta näkyvä täysin toisenlainen elämä ruokki mielikuvitusta - hienot tavarat, länkkärit, glam rock, Emmanuelle, Dallas ja Ritari Ässä.

Ohjaus: Jaak Kilmi. Tuotanto: Eetriüksus, Viro ja Helsinki-Filmi, Suomi. ar


http://ohjelmat.yle.fi/ykkosdokumentti/disko_ydinsota>http://ohjelmat.yle.fi/ykkosdokumentti/disko_ydinsota

Olipa hauska nähdä dokumentin Disco ja ydinsota uusittavan vielä kertaalleen. Olinkin kuullut paljon hyvää dokumentista, ja harmitellut kun en ollut sitä aikoinaan ehtinyt katsoa.



Riemukkaita olivat dokumentin kuvaukset Ritariässästä innostuneista virolaislapsista, jotka puhuivat rannekelloillaan Tallinnan muutamille harvoille länsiautoille, puna-armeijan ohjustukikohdan tutkajärjestelmät lamauttavasta kuumemittariantennista ja Komsomolin vastaiskusta länsimaiseen diskotanssiin.

Tyhjissä kaupoissa jonottaneita neuvostokansalaisia kiinnostivat myös K-Kaupan Väiskin pursuavat lihatiskit, jotka kommunistijohto selitti olevan muovijäljitelmiä, ja itse Väiskin olevan CIA:n agentti.



Dokumentissa esitettiin myös huikea teoria, jonka mukaan Suomen television näkyminen Virossa olisi ollut neuvostojohdon ja KGB:n tarkoituksellisesti hyväksymää, tähdäten keräämään tietoa länsiviihteen vaikutuksesta neuvostokansalaisiin. Tätä tuettiin väitteillä, joiden mukaan Neuvostoliitolla olisi ollut tekniset valmiudet signaalin torjumiseen, ja että Virossa olisi suoritettu erityistä seurantaa televisionkatsomisen vaikutuksista ihmisiin. Myös seurannan torjuntatoimet lähtivät aina virolaisen kommunistijohdon aloitteesta, ei Kremlistä. Muilta osin teoria on kuitenkin hyvin epävarma.

Kirjastosta mukaan tarttuivat Lennart Meren klassikko Hopeanvalkea - Matka menneeseen oppaina aurinko, fantasia ja folklore, sekä Ilmari Vesterisen toimittama Viron perinnekulttuuri.

sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Lisää joulupyhien lukemisia

Myös tämä päivä on kulunut rauhaisasti syöden ja lukien. Oli myös hauska käydä kävelyllä lähimetsän syvässä lumessa.

Matti Mäkelän Sääkirjasta, 1998, luin marras- ja joulukuusta kertovat luvut. Kirja on mukavan leppoisaa vuodenajoille tyypillisten sääilmiöiden ja askareiden kuvausta. Mielestäni kirja on parhaimmillaan juuri näin ripottain, käsillä oleva kuukausi tai pari kerrallaan luettuna.


Toinen joulukuun väriyhdistelmä syntyy, kun aurinko paistaa matalalta metsään ja keltaa puiden latvojen lumen. Varjon puoli, puiden alaoksat ja lumi maassa muuttuvat sinisiksi. Jos lumi on satanut rännästä pakastuen, niin että se on jäätynyt kunnolla kiinni ja luonto on niin valkoinen kuin se vain joulukuisen lumisateen jälkeen saattaa olla, keltasininen jakautunut valo ällistyttävän voimakas.
(s. 237)

Lueskelin lyhyesti myös vapaamuurarihistoriikista Salat ja valat pienemmistä suomalaisista salaseuroista, joista osui silmään seuraava Al Coldinuorden -salaseuraan liittyvä tieto:

... ja ristien pystyttäminen (eli istuttaminen) saaristoon. Ristien tarkoitus on muistuttaa ihmisille elämän vakavuudesta ja samalla toimia jonkinlaisina merimerkkeinä. (s. 86)

---

Aluksi ristit olivat puusta, mutta myöhemmin ne valmistettiin raudasta. On mahdollista, että Suomenkin saaristoon on näitä ristejä viime vuosisadalla pystytetty useita, mutta ne ovat jo hävinneet. (s. 87)


Harmillista ettei noista Suomeen pystytetyistä risteistä ole sen tarkempia tietoja. Rautaristien luulisi kyllä voineen säilyä nykypäiväänkin, vaikka tietojen puuttuessa kirjoittaja Reijo Ahtokari pitää näitä tuhoutuneina.

Risteistä tulivat mieleen erään suosikkini, romantiikan aikakauden taidemaalari Caspar David Friedrichin (1774-1840) maalaukset, joissa maastossa kohoava risti on toistuva teema.








Huomenna onkin sitten taas postitusten aika.

lauantai 26. joulukuuta 2009

Hyvää tapaninpäivää

Joulunpyhät ovat sujuneet mukavasti syöden ja lueskellen. Selailtavana ovat olleet kirjat:

It will be done - V. ja O. M. Suomi Loosi N:o 1 50 vuotta
Uno Harva: Suomalaisten muinaisusko
Lin Jutang: Maallinen onni
Harri Kivijärvi: Miten pyramidit rakennettiin? Muinaisten kansojen kivityö.

Lin Jutangin Ymmärtämisen taitoa en valitettavasti löytänyt. Linin kirjoissa on miellyttävän keveä elämänasenne, ja säilyttävät kiinnostavuutensa useammankin lukukerran jälkeen. Useimmiten vain aloitan lukemisen sattumanvaraisesta kohdasta, tai hieman sisällysluettelon avulla suunnistaen.

Tuon Kivijärven 1990 julkaistun kirjan olen myös lukenut jo aikaisemmin, tällä kertaa olen lukenut siitä pääosin eurooppalaisista megaliiteistä. Aiheesta voisi etsiä jonkun englanninkielisenkin kirjan. Suomalaisia kivirakennelmia kirja ei valitettavasti käsittele.

Parin tunnin päästä on sauna lämmin, ja klo 21 tulee telkkarista Vesa-Matti Loirin konsertti levyistä Ivalo, Inari ja Kasari.

torstai 24. joulukuuta 2009

Joulu on taas

Kinkku on sulamassa, kuusi koristettu, joulurauha julistettu ja telkkarista alkaa Ihmeellinen on elämä. Oikein hyvää joulua siis kaikille.

Toissayön mahtavan lumisateen jäljiltä oli eilen maassa ja puissa komeat nietokset, muodostaen myös Kaivokselan rautakaivoksen aitapylväisiin satoja pieniä lumipatsaita. Valokuviin tosin näyttää tulleen hieman huonot valotukset.














keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Hyvää aatonaattoa

Kirjan Kuvauksia itä-suomalaisten vanhoista tavoista - Joulun vietto kuvauksissa vuodelta 1893 aatonaatton askareet liittyivät enimmäkseen joulusiivouksen tekemiseen. Illalla kokoonnuttiin suuremmalla joukolla riiheen, jossa myös yövyttiin:

Illallisen perästä menivät miehet, vanhimmat naiset ja lapset riiheen yöksi, jonne Mattilasta myös tuli samallaista perettä. Lapsilla oli sangen hauska, kun pääsivät yhteen. Kolme kynttilän tynkää palaa tykytti riihessä ja pari pärettä uunin edessä. Miehillä näytti jokaisella olevan kiiru ja makaamisesta ei ollut puhettakaan. Mauno-setä tervasi uudet uilonsa ja nosti ne riihen parsille kuivamaan. Lautamies ompeli itselleen uuden tupakkakukkaron, jonka tereiksi hän pani pari punaista sahviaania.

---

Pienet poikaset valmistelivat itselleen ja sisarilleen puiset veitset, joilla jouluna sopi voita mokata ja haarukoita, joilla on hyvä omenia toskaroida.

---

Näin oli riihi muuttunut työhuoneeksi, jossa jokaisella työntekijällä oli puolenkymmentä katsojaa. Niemelän pieni Anni esim. katsoi niin hartaasti mummonsa käsiin, kun tämä laittoi vaskiset hakaset Annin uuteen tankkiin, että vesi suustansa valahti ja tankin päällensä saatuaan, näytteli hän sitä jokaiselle siksi, kunnes hän väsyneenä turvistui riihen saviselle lattialle.

---

Vihdoin loi ukko Lauri kaksi kupoa olkia riiheen, jotka levitettiin lattialle pitkin seinävieriä makuutiloissa ja kukin pani päällysvaatteensa pää-alaisikseen. Vuoteet valmiiksi saatua, istahtivat lapset niille, nostivat polvensa kokkaan paitansa sisään ja lauloivat:

Joulu tulla jongertaa
Voikuppi vongertaa
Lihakäpälä lingertää
Viinapullo vingertää

Sitte kuukistuivat lapset vuoteille yksi toisensa perästä nukkumatin kanssa seurustelemaan. Riihessä paloi tuli koko yön. Kukin makasi ja valvoi miten vain halutti. Kun toiset vielä palvoivat iltaa, niin toiset jo nousivat aamua.



tiistai 22. joulukuuta 2009

John Bauerin tonttuja ja peikkoja

John Bauer (1882-1918) on ruotsalainen taiteilija, joka on parhaiten tunnettu vuodesta 1907 alkaen julkaistuun satukirjasarjaan Bland tomtar och troll, Tonttujen ja peikkojen parissa, tekemistään kuvituksista. Mielestäni teoksissa on miellyttävän maanläheinen tyyli ja värimaailma.



















Kiitokset kuvista kuuluvat Project Runebergille, josta löytyy paljon muutakin mielenkiintoista.

maanantai 21. joulukuuta 2009

Tuomaanpäivä, talvipäivänseisaus ja vanhan ajan joulun alku

Joulun alusviikolla oli lapsilla jo hyvin ikävä joulua. He laskivat jokaisen päivän, kuinka mones aatonaatto milloinkin oli. Välistä he olivat rintisillä ja lauloivat:


Tule meille Tuomas kulta
Tuopa joulu tullessasi!
Tule aatto, joudu joulu,
Sekä Tahvana tavota!
Meill' on leivät leivottuina,
Sekä piiraat paistettuina,
Olut o'ottaa puolikossa,
Viina leroo lekkerissä.
Ompa kystä aitassamme,
Paljon pantua eloa:
Sirkan siivet, torakan koivet,
Permusen peräpakurat.


Missä runossa ei ole mitään nimitetty, keneltä se on saatu, se on minun muististani kirjoitettu; minä olen ulkoa oppinut sen enkä voi sanoa milloin ja keneltä sen ensi kerran kuulin.

Kirjoittaja Johannes Häyhä vuonna 1893
Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista I - Joulun vietto





"Hyvä Tuomas joulun tuopi, Hiiva-Nuutti pojes viepi."

Vanhan jouluperinteen mukaisesti joulu alkoi Tuomaanpäivästä 21.12. Tällöin aloitettiin jo hiljentyminen joulua varten, ja kaikki suuremmat työt lopetettiin.


Tuomaan päivä pidettiin puolipyhänä, eivätkä silloin, varsinkaan naiset, mitään suurempia töitä toimitelleet, ainoastaan pienempiä nypläystöitä ja muita keveimpiä tehtäviä toimiteltiin. Siksipä jo ani varhain, Tuomaanpäivän aamuna korjasivat naiset vokkinsa tupaseen, jossa ne saivat olla jälelle joulun ensimmäiseen kehruuviikkoon asti.

Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista I - Joulun vietto, 1893


Vaimot herkesivät Tuomaanpäivänä kehräämästä eivätkä saaneet ennenkun Loppiaisen (t. Hiiva-Nuutin) ohitse mentyä tuoda rukkiloitansa esille, muuten Joulu-Juutas niillä kehräisi kaiket yöt, jotta ei saatu rauhassa maata. (Pielisjärvi, Reisjärvi, Pyhäjärvi)








Tuomaanpäivän ajankohta ei ole sattumaa, vaan talvipäivänseisaus on myös samana päivänä. Tästä vuoden pimeimmästä päivästä katsottiin alkavaksi myös pesäpäivät, jotka päättyivät jouluna auringon syntyessä uudelleen. Tätä uudelleensyntymän päivää on pidetty myös useiden jumalien syntymäpäivänä.

Joulunajan vanhoista viettotavoista löytyy hyvää luettavaa myös Kustaa Vilkunan kirjasta Vuotuinen ajantieto, jota minulla ei valitettavasti kuitenkaan ole nyt käsillä.

Skandinavialaisilla oli pakanuuden aikana tapana edesauttaa valon paluuta keskitalven uhrilla. Yleisin muoto tästä oli sian uhraaminen hedelmällisyyden jumalalle Freylle, mistä myös meidän suomalaisten joulukinkkuperinteen arvellaan olevan peräisin.




Carl Larsson: Midvinterblot, 1915


Tätä mahtavaa maalausta joskus jumituin tutkailemaan Tukholman Kansallismuseossa sen paremmin sen taustoja tuntematta. Jumittukaa tekin kun vierailette tuolla suunnalla, löytyy pääportaikon katonrajasta.

Täällä Virossa on myös paikoin uhrattu Tuomaanpäivänä vuohi tai pukki. Ehkä tuollakin on ollut varhaisempina aikoina samanlaisia uskonnollisia merkityksiä kuin skandinaavien keskitalvenuhrilla.

Kirjan Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista I - Joulun vietto sisällysluettelo havainnollistaa jouluperinteiden ja jouluaskareiden jakautumista eri päiville Itä-Suomessa 1800-luvulla seuraavaan tapaan:

21.12 - Tuomaan päivä. Tuomaanpäivä. Oluen pano. Nuotan veto. Kynttiläin teko. Ryynin teko.

23.12 - Joulun aaton-aatto. Tuvan sillanaluksen puhdistaminen. Veden kanto. Riihessä olo. Tuvan peso.

24.12 - Joulun aatto. Piirakasten teko. Viinan lasku. Saunan lämmittäminen. Vierasten vastaanotto. Saunan kylpy. Joulun tuojat. Illallinen.

25.12 - Joulupäivä. Aamurukous. Kirkkoon meno. Kirkossa olo. Kotiin tulo. Karjan konstaaminen. Kahvin juonti. Hartaushetki.

26.12 - Tahvananpäivä. (Tapaninpäivä). Tahvanan ajo. Joululeikkituvan pyyntö. Joululeikkiin meno. Niemelän Raisan ja Lippolan Juhanan liitto.

Joululeikit. Vastakkaistanssi. Rinkitanssi. Laivasilla olo. Vuorotanssi.

27.12 - Kolmas joulupäivä. Sudennuotan veto. Paistisilla olo. Laulun ja ulkoluvun kilpailu. Rinnakkaistanssi. Panttisilla olo. Joulusaarna.

28.12 - Neljäs joulu eli lasten päivä (viimeispyhä). Hiirisillä olo. Sikasilla olo. Seulau juoksu. Parisilla olo. Neito kammiossa. Vanhan joulun loppu.

Bielowieskan ikimetsä Puolassa ja Valko-Venäjällä




Dokumenttiprojekti: Ikimetsän henki

Puszcza Bialowieska on Euroopan vanhin metsä Koillis-Puolan ja Valko-Venäjän rajamailla. Dokumentti kertoo neljän metsässä asuvan ihmisen kautta niin luonnosta kuin ihmisyydestä. O: Johanna Lampi.


Joskus muutamisen vuotta sitten kiinnostuin Puolan ja Valko-Venäjän rajalla sijaitsevasta Bielowieskan kansallispuistosta, ja nyt se palasi mieleeni Yle Areenalta löytyneen dokumentin kautta.

Kansallispuisto on viimeinen jäänne muinaismetsästä, joka peitti aikoinaan koko Pohjois-Saksasta Venäjälle ulottuvan alankoalueen. Tämänkaltaisten lehtometsien maaperä on äärimmäisen hedelmällistä, ja joutunut jo varhain peltomaaksi.

Erityisesti Pohjois-Saksa on niin loppuunmyllerretty, että tämän metsän kautta on ajatuksia herättävää tuumailla äärimmäisyyksiin vietyä ihmisen vaikutusta luonnossa.

Pitääpä joskus päästä tutkailemaan aluetta paikanpäälle.

Kiinnostava tuo luku jonka mukaan aidossa luonnonmetsässä kuolleiden puiden osuus olisi jopa 40%. Tätä voisi jatkoselvittää.

Video on katsottavissa Yle Areenalla seuraavassa osoitteessa seuraavan viikon ajan:

http://areena.yle.fi/video/630449

Valitettavasti dokumentti on hieman lyhykäinen, mutta YouTubesta löytyy jatkokatsottavaa hakusanoilla Bialowieza tai Bialowieska.

lauantai 19. joulukuuta 2009

Tiukujen valamista pronssista vuonna 1939

"Valurikeskuksista huomattavimpia oli Nurmon pieni pitäjä Etelä-Pohjanmaalla. Viimeisenä Nurmossa työskenteli sitkeästi vaskisepän ammattiaan harjoittava Juho Tiisijärvi (1861-1945), jonka taitoja elokuvanäytteet esittelevät."


Antiikkiliikkeissä on toisinaan tullut muun talonpoikaisantiikin joukossa vastaan myös maalaisvalajien tekemiä esineitä. Esineissä on kaunista käsityölle ominainen yksilöllinen kädenjälki ja tietty rosoisuus, mihin teollisuustuotanto ei pysty. On kiehtovaa nähdä kuinka esineet ovat aikoinaan valmistettu.



asiantuntija Kustaa Vilkuna, kuvaus Eino Mäkinen 1939 / mykkä / epätäydellinen / 7'45"

Tämän monin osin jo kadonneen kansanperinteemme taltioinnista saamme kiittää Kansatieteellisen Filmi Oy:n toimintaa vuosina 1936-1939, Suomen Elokuvasäätiötä joka aloitti aineiston pelastamistyön vuonna 1972, ja Suomen Kulttuurirahastoa joka on julkaissut videot digitaalisesti.

torstai 17. joulukuuta 2009

Tonttukivet Merikarvian Trolssin kylässä



Tänään pienpainatteitani läpikäydessä osui silmään Unto Salon vuonna 1972 kirjoittama tutkimus Merikarvian tonttukivet. Artikkelissä Salo kertoo Helsingin Yliopiston Satakuntalaisen Osakunnan kotiseuturetkestä Merikarviaan. Matkalla Salo näki rajapyykinkaltaisen kivipatsaan, jonka opas Antti Nojomaa tiesi kertoa olevan "jonkinlainen pellonvartija."



Pylväs oli n. 110cm pitkä, ja sen juuressa siirtolohkareen päällä oli lisäksi pallomainen päänkokoinen kivi; se oli, niin kerrottiin, ollut alun perin pylvään nenässä. Oppaani osoitti minulle toisenkin samanlaisen patsaan Marjalan maalta. Sekin sijaitsi pienessä metsän ja kiviaidan rajaamassa pellossa, Isossapellossa, ja oli edellisen tapaan pystytetty siirtolohkareelle tai kalliolle. Tämä nelisärmäinen, ylöspäin suippeneva patsas oli 105-115cm korkea, mutta sen pituutta lisäsi patsaan päähän asetettu soikea kivi n. 140 cm:iin. Marjalan talon vanhaisäntä Artturi Lähteenmäki (1890-1967) kertoi, että Marjalan Kumminpellossakin oli vielä vuoden 1920 tienoilla ollut samanlainen patsas, mutta sen "keskiruho ja pää" oli sitten "hukattu" jonnekkin. Naapuritalon, Erkkilänkin pellossa oli ollut patsas, mutta se oli hävitetty Frans Erkkilän (k. 1951) aikana, luultavasti ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Lähteenmäen patsaista kertoja tiesi, ettei hän eikä hänen isänsä ollut niitä tehnyt: isän, "Simon Eetvartin (1847-1920) aikana ei patsaisiin koskettu." Tämä oli muuttanut Trolssiin kirkonkylästä 20-vuotiaana, joten patsaat ovat nälkävuosia varhemmalta ajalta, kertojan arvelun mukaan ne olisivat n. 150 vuotta vanhoja. Tämä arvelu ei ilmeisesti olekaan kaukana oikeasta, sillä Trolssin kylän ensimmäinen talo on perustettu v. 1751 tai pian sen jälkeen; sitä ennen Trolssin ojan varrella oli ollut ainoastaan niittyjä. Patsaat ovat toisin sanoen ajalta n. 1750-1850.
Kasala on vanha ruotsalaisen oikeuden kylä, joten sen patsaat saattavat palautua jo keskiajan viimeisille vuosisadoille.

Hyvin mielenkiintoinen löytö ja on erikoista että kesti noinkin pitkään ennen kuin tonttukivet löydettiin. Voisi ajatella että kivet on usein tulkittu juuri noiksi rajamerkeiksi, miksi Salokin tonttukiveä ensin luuli. Artturi Lähteenmäki kertoi patsaista myös seuraavaa:

"Kun on kiviä raivattu pelloista, niin on heti valittu sopivat kivet ja jätetty sinne, ja kun pelto on tullut kuntoon, pantu sitte ... Se on tavallisesti semmosella isolla kivellä se patsas ... sellanen aluskivi ... Ja tonttukiviksi niitä sitten vissiinkin ... Se on aika likellä se tonttukiven nimi siinä." Kaikki Artturi Lähteenmäen tuntemat patsaat sijaitsivat aidatuilla pelloilla; yhtäkään ei ollut pystytetty pihoille, ei myöskään sellaisille uudispelloille, jotka oli raivattu niityistä rautavältin tultua käytäntöön.

Patsaat koetettiin pystyttää mahdollisimman korkealle aluskivelle, ja niiden katsottiin lisäävän pellon satoa.

Artturi Lähteenmäen sananvalinnasta käy hyvin ilmi, että kiviä kunnioitettiin, että ne olivat kansatieteellisesti katsoen tabuja; kertoja koetti välttää niiden nimittämistä, vaikka oli muutoin valistunut ja aikaansa seuraava henkilö. Mitään tapoja niihin ei kuitenkaan liittynyt.


Myöhemmin löytyi tieto myös Lankosken kylässä sijaisseesta tonttukivestä:

Johtaja Matti Viljanen (Pori, synt. 1909 Merikarvialla) kertoi v. 1972, että hänen setänsä Albert Rajajärvi esti kertojaa ja muita pikkupoikia kumoamasta kolmen pienen pyöräen kiven muodostamaa patsasta, joka oli parin metrin korkuisella kivellä; tämä sijaitsi kertojan isoisän omistamassa Kotopellossa, Merikarvian Lankosken kylän Rajajärven torpan maalla. Kieltoaan setä perusteli sanoen, että jyvät pienenevät, jos kivet vieritetään. Patsaan rakenteen, sijainnin ja vaikutuksen vuoksi yhteys Trolssin tonttukiviin tuntuu kiistattomalta, vaikka kiviin kertojan tietämän mukaan liittynytkään mitään nimeä."


Mielestäni tämä muistelmus kuvaa hyvin tällaisten vapaasti seisovien, kevytrakenteisten kivirakennelmien haavoittuvuutta. Siinä missä suuremmat kivilatomukset joita ei saa hajoitetuksi ilman työkaluja säilyvät usein vuosituhansia on tällaisten heiveröisten patsaiden säilyminen riippunut täysin asukkaiden niihin kohdistamasta kunnioituksesta. Kivien muodosta ja hedelmällisyyttä lisäävästä tehtävästä Salo tekee seuraavan havainnon:

Avain niiden oikean laadun ymmärtämiseen sisältyy toisaalta muotoon ja rakenteeseen, toisaalta niiden satoisuutta lisäävään voimaan sekä tiettyyn kunnioitukseen ja kiertelyyn, jolla kertoja niihin suhtautui. Ei tarvi paljonkaan mielikuvitusta sen seikan oivaltamiseen, että kysymyksessä ovat kiviset fallokset. Näin ajatellen ymmärrämme, miksi kivet tehtiin kaksiosaisiksi, miksi ne pystytettiin mahdollisimman näkyviksi: kivien hedelmällisyyttä lisäävä potenssi koetettiin nostaa mahdollisimman suureksi ja mahdollisimman kauas vaikuttavaksi. Tällaisina Merikarvian tonttukivet ovat kulttuurihistoriallinen harvinaisuus, mahdollisesti ainoat meidän päiviimme säilyneet. Ne eivät ole ainoastaan harvinaisia, vaan mytologian tutkijoille suoranainen aarre, sillä ne näyttävät olevan avain usean mytologisen arvoituksen ratkaisemiseen. Tekee mieleni väittää, että niiden avulla voidaan kirjoittaa mm. tontun historia, joka on tähän mennessä ollut katkelmallinen ja tunnettu vain myöhäisiltä osiltaan.






Kiehtova teoria, etenkin kun fallos-symboliikkaa en muista muualla juurikaan tavatun suomalaisissa muinaisjäännöksissä. Kerrontaperinteessähän sitä kyllä riittää. Tutkimus sisältää runsaasti nimistöntutkimustietoa teorian tueksi, josta päivitän tietoja seuraavassa kirjoituksessa.

Kirjoitus käsittelee vähemmässä määrin myös muita jumaltenkuvista ja pyyntipaikoille pystytetyistä paaseista olevia kirjallisia tietoja.

Unto Salo pitää tonttukiviä Skandinaviasta saapuneena kulttuurivaikutuksena, mikä myös tarkoittaisi kivien esiintymistä paljon laajemmalla alueella. Sittemmin tonttukiviä onkin löydetty myös muualta. Pitääpä jatkaa lueskelua aiheesta.

Tutkimus Merikarvian tonttukivet on julkaistu kirjassa Sananjalka 14 vuonna 1972 ja siitä "Satakunnan Museon kannatusyhdistys on kustantanut tämän eripainoksen lahjaksi ystävilleen ja tukijoilleen."

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Indo-eurooppalaiset lainasanat suomenkielessä

Tässä sukulaiskieliä tutkiessa löytyi seuraava mielenkiintoinen sanalista. Lista sisältää 227 suomenkielen sanan havaittuja yhtäläisyyksiä indo-eurooppalaisissa kielissä. Etenkin latvian ja liettuan kielistä näyttää löytyvän runsaasti merkkejä muinaisesta kanssakäymisestä.

Lexicon of Early Indo-European Loanwords Preserved in Finnish

http://tcoimom.suntuubi.com/?cat=13

maanantai 14. joulukuuta 2009

Talvikuvia Tallinnasta. Tallinn in Winter

Eilisiltana oli miellyttävä lumisade, ja kävellessä tuli otettua muutamia kuvia. Tallinnan vanha kaupunki komistuu entisestään tällaisissa näyttävissä sääoloissa. Kamera tosin on tähän käyttöön pahasti puutteellinen, pitäisi kai harkita viimein sitä järjestelmäkameraan siirtymistä.























Iltapäivästä on laivamatka taas Helsinkiin. Viimeisen joulua edeltävän viikon postitukset alkavat.

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Japanilaisessa metsässä. Siitakesienten viljelyä ja vainajien juhla

Japanissa on yhä alueita, joissa ihmiset elävät yksinkertaista elämää luonnon arvoja kunnioittaen. Satoyaman metsäisiä vuorenrinteitä alueen asukkaat ovat hyödyntäneet ekologisesti jo vuosisatojen ajan.

Eilen Yle-Areenaa selatessa löytyi poikkeuksellisen kiinnostavaa ja mukavaa katsottavaa. Dokumentti esittelee elämää japanilaisessa vuoristokylässä, sitä ympäröiviä vanhoja metsiä ja ihmisten perinteisiä elinkeinoja.

Kiinnostavin noista oli Japanissa säilynyt perinteinen siitakesienten kasvatusmenetelmä, jonka juuret ulottuvat yli 1000 vuoden päähän. Itse asiassa muuta menetelmää näiden sienten kasvatukselle ei ollutkaan ennen vuotta 1982.

Myös mehiläistenhoitoa ja metsänhoitoa esitellään laajasti.

Uskomusperinteistä dokumentti sisältää japanilaisen vainajien juhlan viettotapoja kylässä. Monet rituaalien osat, henkien tervetulleeksi toivottaminen ja hyvästely, ovat samat kuin meidän suomalaistenkin kekriperinteessä. Kivipatsaiden käyttö hyvästelyrituaalissa on sen sijaan kiinnostavan omaleimaista.

Kohdasta 32:28:

Kylän hautausmaa sijaitsee metsän laidalla. Uskomuksen mukaan metsä on se paikka johon vainajien henget palaavat. Kesäjuhlien aikaan perheillä on tapana kutsua esi-isiensä henkiä. Kyläläiset ripustavat lyhtyjä opasteeksi kotiin palaaville hengille. Näin varmistetaan että henget löytävät perille pimeässäkin.

Juhlien viimeisenä iltana asukkaat tulevat joelle jättämään jäähyväiset hengille. He kokoavat kivistä kuusi kasaa, joista jokainen symboloi rakastettua hahmoa shiisoo-bosatsua. Kivet vartioivat kuutta maailmaa, joiden kautta henkien on vaellettava niin kauan kuin ne ovat jälleensyntymisen kehässä.

Matsuvaran perhe laskee tuomansa ruokauhrin kivien viereen. Kylän vanhimpana Matsuvara tarkastaa että uhrilahjat ovat esi-isille mieleisiä. Sitten hän polttaa suitsuketta palaavien henkien puhdistamiseksi. Koko perhe osallistuu seremoniaan.

"Tulkaa takaisin taas ensi vuonna."

Kyläläisten esi-isät pitivät huolta metsästä monien sukupolvien ajan. Kuuden shiishoon valvoessa vainajien henget matkaavat jokea pitkin takaisin omille sijoilleen.




Dokumentti on nähtävissä seuraavan 30 päivän ajan osoitteessa: http://areena.yle.fi/video/613775

lauantai 12. joulukuuta 2009

Zetod - virolaista kansanmusiikkia Setumaalta

Eilisellä Metsatöllin keikalla oli mukana myös kansanmusiikkibändi Zetod, johon en ollut aikaisemmin tutustunut.

Bändiltä löytyy yltäkylläisesti aineistoa myös YouTuben puolelta, mistä pari noukintaa:







Hyvältä kuulostaa ja mukavan positiivinen asenne porukalla.

perjantai 11. joulukuuta 2009

Joulunodotuksen alkaminen



Itse aloitan tyypillisesti joulunodotuksen noin viikko ennen syntymäpäivääni 18.12, eli yleensä lähelle kolmatta adventtia. Tämä tarjoaa kahden viikon odotusajan ennen itse jouluaattoa.

Pääasiassa tämä tarkoittaa joululaulutiedostojen esilleottoa, ja vähäisten jouluhankintojen tekemistä. Tänne Tallinnaan tarvitsisi hankkia kynttelikkö, ja joitain virolaisia jouluruokia ja -oluita Suomeen vietäväksi.

Lahjojen antaminen on onneksi perheessäni ja lähipiirissäni jäänyt hyvin syömisen varjoon, joten tältä osin ei ole velvoitetta väkinäiseen lahjojen ostoon.

Kirja-alalla tämä ja seuraava viikko ovat vuoden vilkkaimmat, joten varsinaisen rauhoittumiseen ei tänä aikana ole mahdollisuutta. Apuun tulee onneksi Postin jouluruuhka, jonka ansiosta viimeinen jouluksi perille ehtivä postituspäivä on tänä vuonna tuo samainen 18.12.

Loppuvuoden aikana tulen kirjoittelemaan paljolti vanhaan suomalaiseen jouluperinteeseen liittyen. Mielenkiintoista olisi myös käsitellä muiden Pohjolan kansojen historiatietoja, jotka paljastavat juhlan pakanuuden aikaisia viettotapoja.

Jos näitä joululauluja ottaisi tänne esille suosikkijärjestyksessä, niin kai se olisi hyvä aloittaa Tontusta, Loirin laulamana. Kirjoittanut Viktor Rydberg 1881, suomentanut Valter Juva 1926.



Pakkasyö on, ja leiskuen
pohja loimuja viskoo.
Kansa kartanon hiljaisen
yösydänuntaan kiskoo.
Ääneti kuu käy kulkuaan,
puissa lunta on valkeanaan,
kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.
Ladosta tulee, hankeen jää
harmaana uksen suuhun,
vanhaan tapaansa tirkistää
kohti taivasta kuuhun;
katsoo metsää, min hongat on
tuulensuojana kartanon,
miettivi suuntaan sataan
ainaista ongelmataan.
Partaa sivellen aprikoi,
puistaa päätä ja hasta –
tätä ymmärtää ei voi,
»ei, tää pulma on vasta;» –
heittää tapaansa järkevään
taas jo pois nämä vaivat pään,
lähtee toimiin ja työhön,
lähtee puuhiinsa yöhön.
Aitat ja puodit tarkastain,
lukkoja koittaa nytkyin, –
lehmät ne lehdoista näkee vain
unta kahleissa kytkyin;
suitset ja siimat ei selkään soi
ruunan, mi myöskin unelmoi:
torkkuen vasten seinää,
haassa se puree heinää. –
Lammasten luo käy karsinaan,
makuulla tapaa ne ukko;
kanat jo katsoo, pienallaan
istuu ylinnä kukko;
kopissa Vahti hyvin voi,
herää ja häntää liehakoi,
tonttu harmajanuttu
Vahdille kyllä on tuttu.
Puikkii ukko jo tupahan,
siellä on isäntäväki,
tontulle arvoa antavan
näiden jo aikaa näki;
varpain hiipivi lasten luo,
nähdäkseen sulot pienet nuo,
ken sitä kummeksis juuri:
hälle se riemu on suuri.
Isän ja pojan on nähnyt hän
puhki polvien monten
nukkuvan lasna; mut mistähän
tie oli avutonten?
Polvet polvien tietämiin
nousi, vanheni, läks, – mihin niin?
Ongelma, josta halaa
selkoa, noin taas palaa!
Latoon, parvelle pyrkii vaan,
siellä hän pitää majaa:
pääskyn naapuri suovallaan
on liki räystään rajaa;
vaikka pääsky nyt poissa on,
keväällä tuoksuun tuomiston
kyllä se saapuu varmaan
seurassa puolison armaan.
Silloin aina se sirkuttaa
monta muistoa tieltä,
ei toki tunne ongelmaa,
näin joka kiusaa mieltä.
Seinän raosta loistaa kuu,
ukon partahan kumottuu,
liikkuu parta ja hulmaa,
tonttu se miettii pulmaa.
Vaiti metsä on, alla jään
kaikki elämä makaa,
koski kuohuvi yksinään,
humuten metsän takaa.
Tonttu puoleksi unissaan
ajan virtaa on kuulevinaan,
tuumii, minne se vienee,
missä sen lähde lienee.
Pakkasyö on, ja leiskuen
pohja loimuja viskoo.
Kansa kartanon hiljaisen
aamuhun unta kiskoo.
Ääneti kuu käy laskemaan,
puissa lunta on valkeanaan,
kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

Vanha kantele. Antiikkilöytöjä

Ehkä kuukausi sitten Tallinnan antiikkikauppoja kiertäessäni kohtasin eräässä pienemmässä liikkeessä vanhan, ehkä satavuotiaan kanteleen. Välittömästi esineen nähdessäni se kiinnitti mielenkiintoni. Tällöin en kuitenkaan vielä hankkinut kyseistä soitinta.

Tämä kohtaaminen kuitenkin sai ajattelemaan vanhojen soittimien, erityisesti perinnesoittimien ja niistäkin korkeimpana kanteleen, ominaisuuksia ja historiaa. Aloitin myös tutkimaan antiikkikanteleiden yleisyyttä ja tyyppejä Suomen puolella.

Hieman tämän jälkeen löysinkin etsimäni. Kantele on peräisin Kutalasta Pirkanmaalta, ja jostain 1800-luvun loppupuolelta. Reunoilla kulkeneet koristemaalaukset ovat suurimmalta osin kuluneet, mutta säilyneistä osista kuitenkin on pääteltävissä niiden alkuperäinen muoto. Kannen koristekuva ja nuottiasteikko ovat sen sijaan hyvin säilyneet.



Antiikkisissa soittimissa on kiehtovaa vanhan, kuolleen ja elävän liittyminen yhteen. Kanteleen tekijä ja soittaja ovat jo muinoin kuolleet, ja hiljaisuudessa on se saanut maata tuolla nokialaisella vintillä.

Kuitenkin varovaisesti koskettaessani noita vanhoja kieliä herää niistä eloon muinainen sointi, se sama mystinen sointi kuin tuolloin vuosisatakin sitten. Hetken aikaa muinaisuus elää nykyhetkessä ja tunnen yhteyden kanteleen muinaiseen soittajaan, rakentajaan, ja niihin jotka sitä ovat tarkoin kuunnelleet.

Koskemattoman luonnon eräs suloinen piirre, sen säilyminen vuosisatojen takaisessa asussaan, kohoaa korkeammalle kauneuteen perinnesoittimen sävelten vaeltaessa sen runkojen lomitse.

Päivitän kanteleesta lisää kuvia myöhemmin.

tiistai 8. joulukuuta 2009

Viikinkien mytologia, maailmankuva ja uskonto. Radiokuunnelmia

Kolmas kiinnostava Viikinkien aika -sarjan kuunnelma käsittelee viikinkien maailmankuvaa ja uskontoa.

Kohdassa 4:47 kerrotaan Messeniuksen Kajaanin linnan vankeudessa kirjoittamasta historiateoksesta:


Suomen viides kuningas oli Fryygiaan saakka, nykyiseen Turkkiin, vaeltanut Odin, joka sitten joutui pakenemaan Pompeius Suuren hyökkäystä noin vuonna 60 eaa. kun välimerta siistittiin merirosvoista. Kun Odin oli ehtinyt takaisin pohjolaan saakka, hän mm. valloitti Suomen noin 24 eaa. ja kohosi sen kuninkaaksi, siis viidenneksi kuninkaaksi. Odin oli siis Augustinuksen aikalainen.

Kohdasta 19:23 löytyy komea kerronta Ragnarökistä, skandinaavimytologian maailmanlopusta, jossa "Fenrir-susi pääsee irti, suden pojat nielevät auringon ja kuun. Loki pääsee kahleistaan, ja jättiläiset saapuvat taas suurena rintamana. Odinin Valhallan hallin kaikki 540 ovea aukeavat, ja Odinin soturit ratsastavat kohtaamaan vihollisen hyökkäystä."

Lähteiltään kuunnelma valitettavasti pohjaa lähes pelkästään Eddan jumalrunoihin ja keskittyy viikinkien mytologiaan. Olisi kiinnostavaa tutkia tietoja skandinaavisen muinaisuskon merkkeistä varhaisissa kansanuskon ylöspanoissa.

Kuunnelman löydät MP3-formaatissa osoitteesta: http://yle.fi/progressive/mp3/elavaarkisto/ea/07487_5_viikinkien_aika.mp3

"Maailmankuva ja uskonto -jaksossa kerrotaan viikinkien aikaisista jumalista ja skandinaavisen mytologian mukaisesta maailmansynnystä."

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

Rymättylän talvikalastus. Nuottakalastusta Turun saaristossa vuonna 1939

Tässä jatkoa edellisessä kirjoituksessa käsiteltyyn kalastusperinteen taltiointiin, tällä kertaa talvisaikaan.

Kiinnostavaa tuo valtavan nuotan käsittelytekniikka. Nuotan pituus on 250 metriä ja jo yksin painokiviä löytyy 600 kilon edestä. Tämä on sitten saatava avannoista jäiden alle ja vielä ylöskin.

Toinen päivä joulumarkkinoilla oli aivan eri luokkaa kuin tuo eilinen. Kauppa kävi ja mukava oli myös päästä jututtamaan lukijoita.



asiantuntija K. Vilkuna kuvaaja E. Mäkinen
1939/77
pituus 245m / 850


Kaikki sarjan videot löydät linkistä http://www.youtube.com/user/Kansanperinnenet


Tämän monin osin jo kadonneen kansanperinteen taltioinnista saamme kiittää Kansatieteellisen Filmi Oy:n toimintaa vuosina 1936-1939, Suomen Elokuvasäätiötä joka aloitti aineiston pelastamistyön vuonna 1972, ja Suomen Kulttuurirahastoa joka on julkaissut videot digitaalisesti.

perjantai 4. joulukuuta 2009

Rymättylän kesäkalastus. Nuottakalastusta Turun saaristossa vuonna 1938

Isien työt -lyhytelokuvasarjasta olen tänään katsonut filmin Rymättylän kesäkalastus.

Komeasti nousee 700 kiloa silakkaa 150 metrisellä nuotalla. Ei hassumpaa muutaman miehen päiväsaaliiksi, hyvin osoittaa tekniikan tehokkuuden.

Silakan kalastus on ollut tuolloin todella merkittävä elinkeino alueella, mistä on joitain kiinnostavia lukuja tuossa sarjan toisessa videossa, lisään nämä myöhemmin.

Eipä ole tuostakaan suuremmin muuta näin vanhaa filmiaineistoa säilynyt.

Sarjassa on ilmestynyt myös tallenne Rymättylän talvikalastuksesta.

Joulumarkkinoilla oli tänään pitkä, ja vieläpä melko vähätuottelias päivä. Taidan tarvita ryypyn ^_^











asiantuntija Kustaa Vilkuna,
kuvaus Eino Mäkinen
kuvattu 1938, valmistunut 1940
/ ääni / 1130

Kaikki sarjan videot löydät linkistä http://www.youtube.com/user/Kansanperinnenet


Tämän monin osin jo kadonneen kansanperinteen taltioinnista saamme kiittää Kansatieteellisen Filmi Oy:n toimintaa vuosina 1936-1939, Suomen Elokuvasäätiötä joka aloitti aineiston pelastamistyön vuonna 1972, ja Suomen Kulttuurirahastoa joka on julkaissut videot digitaalisesti.

torstai 3. joulukuuta 2009

Ennen viikinkejä - Viikinkien aika. Radiokuunnelmia

Viikinkien aika- kuunnelmasarjan toinen osa käsittelee Scandinavian vaiheita ennen varsinaista viikinkiaikaa 800jkr. Erityisesti keskitytään varhaisimpiin ruotsalaisten kuninkaisiin, ja vallinneisiin hautaamistapoihin.

Kiinnostavaa kuinka noita laivahautoja tavataan myös Suomen lounaisrannikolta. Kulttuuriyhteys alueelle oli voimakas siis jo tuohon aikaan.

Kuunnelma sisältää myös hienon luennan hautajaiskuvauksesta 700-1000-luvuilla kirjoitetusta eeppisestä sankarirunokokoelmasta Beowulf.

Kohdasta 26:52 alkaen käsitellään mielenkiintoisesti myös Suomen oloja 600-luvulla, eritoten Euran pitäjänkirkon aluetta, jossa on pohjois-Euroopan suurimpia kalmistokeskittymiä. Erityisesti miekkalöytöjä on paljon, joista osa valmistettu Saksassa. Mielenkiintoisin on kuitenkin Englannissä valmistettu hiomakivi, mutta jota ei olekkaan käytetty hiomiseen, vaan joka on ollut päällikön valtikka. Hyvin toimi maailmankauppa tuolloinkin.

Kuunnelman löydät MP3-formaatissa osoitteesta: http://yle.fi/progressive/mp3/elavaarkisto/ea/07487_2_viikinkien_aika.mp3

"Jaksossa Ennen viikinkejä keskitytään mm. Pohjolan eri alueisiin ja asukkaisiin. Ohjelmassa kerrotaan hautapaikoista, kuten hautakummuista ja laivahaudoista."

keskiviikko 2. joulukuuta 2009

Antiikin pohjola - Viikinkien aika. Radiokuunnelmia

Eilen löysin Elävästä Arkistosta mielenkiintoisen kuunnelmasarjan Pohjoismaiden ja erityisesti viikinkien muinaishistoriasta. Tekijöinä ovat ennestään tuttu parivaljakko arkkitehti Aaro Söderlund ja toimittaja Jorma Kallenautio, jotka ovat luoneet muitakin kiinnostavia historiasarjoja.

Jo sarjan ensimmäinen osa osoittautui valtavan tietopitoiseksi, 39 minuuttiseksi tietopakettiksi, joka sisälsi runsaasti myös ennaltatuntemattomia ja yllättäviäkin tietoja ja näkökantoja.

Kuunnelma käsittelee kattavasti Skandinavian kivi-, pronssi- ja rautakauden historian pääpiirteitä, ja erityisesti tuon ajan kauppayhteyksiä Välimerelle, joissa meripihka oli tärkeässä asemassa.

Tässä kuunnelmasta muutama poiminta, jotka herättivät minussa erityistä mielenkiintoa:

Kohta 7:53

"Voipa esimerkiksi kuvitella että jossain Länsi-Götanmaalla käytetään yhä maalaistalossa samaa taikinajuurta jota 3000 vuotta sitten käytettiin. Suomessahan tilanne on toinen, Suomesta tavataan vanhimmat taikinajuuret jostain 1700-luvun alusta eli pikkujääkauden pahimpien vuosien jälkeen ja siitä eteenpäin. Tämä on olennainen ero Suomen ja Skandinavian eteläosien kehityskulkujen välillä, Suomessa kehitys aina välillä katkeaa, täällä se on ollut jatkuvaa."


Aika huikeaa ajatella kuinka sama, elävä kokonaisuus on ruokkinut ihmisiä yhtäjaksoisesti tuhansia vuosia.


Kohta 13:14

"Noin 1200 ennen ajan laskun alkua kerrotaan värikkäästi kuinka itäisen Välimeren pronssikausi päättyy ja sen mykeneläiset ja heettiläiset valtakunnat loppuvat pohjoisten kansainvaellusten tuleen ja mereen."

"Hieman myöhemmin mainitaan Ramses toisen keski-Egyptin Abydoksessa löytyvässä reliefissä näitä merikansoja Kadeshin taistelussa. On kiintoisaa tarkastella hieman tarkemmin millainen kuvaus heistä annetaan: nimittäin näillä pohjan miehillä on sarvikypärä, pyöreä kilpi, pronssimiekka ja huotra miekalle, ja toisen käden paljastava asu. Nämä kaikki ovat sellaisia piirteitä jotka tavataan myöhemmin kun kuvataan skandinavialaisia germaneja."


Kiehtova teoria että Merikansat olisivat tulleet pohjolasta. Kyllä nuo muutamat historialliset lähteet ainakin tukevat teoriaa, ja olihan Skandinaviasta tuolloin vilkkaat kauppayhteydet Välimerelle.

Uutta minulle on myös tämän jälkeen kerrottava tieto, kuinka viikingeille tunnusomaisena pidetyt sarvikypärät ovatkin olleet käytössä pronssikaudella, mutta itse viikinkiajalla olivat jo jääneet pois käytöstä.


Kohta 20:28

"...vuonna 883ekr Assyriassa kirjoitetusta steelasta: Vuonna 883 ennen ajanlaskun alkua Assyrian kuningas Ashurnasirpalin kerrotaan lähettäneen miehensä meripihkamaahan, jossa meri huuhtoi meripihkaa rannalle kuin kuparia."


Lisäksi kerrotaan, että meripihkaa rantaantuova suolapitoisuus löytyy lähinnä Tanskasta. Kiinnostava tiedonjyvä tämäkin.


Kohta 36:25

"Porvoon Pikku Linnamäen roomalaisvainajat, sitaateissa, siis hyvin voimakkaasti roomalaissävyiset vainajat Porvoon Ison Linnavuoren viereissä Pikku Linnamäessä, heistä kysyy Porvoon linnan kaivaja Thorsten Edgren, hyvin varovaisesti, että olivatkohan nämä ne, jotka sen varhaisimman version Porvoon linnasta rakensivatkaan."


Kiehtova ajatus tämäkin, ja pitää tutkia lisätietoja tuosta vainajien roomalaissävytteisyydestä. Nopea lisätietojen tutkinta puhui enemmän vainajalöytöjen yhteyksistä Viroon.


Kohta 37:18


"Goottihistorioitsija Jordanes kertoo 500-luvulla jälkeen ajanlaskun alun että Skandinavia on kansojen kohtu, niin paljon sieltä lähti erilaisia kansoja etelään Eurooppaan. Monet heimot liittyivät Mustanmeren ympärille asettuneisiin gootteihin, ja lopulta goottien suurkuningas Hermanarik hallitsi 300-luvun lopulla valtakuntaa, joka oli toinen kooltaan, ainoastaan Rooma oli isompi sitä.

Näihin aikoihin suomenkieli sai voimakkaimman germaanisen sanapulssin. Gootinkieli on se germaankielistä, joka on kaikista eniten vaikuttanut suomenkieleen. Tällaisia goottilaisia uudissanoja suomenkielessä olisivat esimerkiksi: kartano, airut, hallita, ruhtinas, valta, valtias, kuningas, aura, olut, leipä, äiti."



Kiinnostavaa minkälaiset ovat olleet suomalaisten yhteydet tuolloin gootteihin, kun kerran kielivaikutus on ollut noin voimakas. Ehkäpä oli suomalaisiakin mukana polttamassa Roomaa vuonna 410? ;)

Kuunnelman löydät MP3-formaatissa osoitteesta: http://yle.fi/progressive/mp3/elavaarkisto/ea/07487_1_viikinkien_aika.mp3


"Ensimmäisessä jaksossa käsitellään kuitenkin vielä varhaisempaa aikaa, antiikkia, jolloin kullan arvoa vastaava meripihka toi pohjoiset alueet Välimeren asukkaiden tietoisuuteen."

tiistai 1. joulukuuta 2009

Loitsurunoutemme synnystä. Arkistolöytöjä vuodelta 1899

Seuraava Arkistolöytöjä-sarjan artikkeli käsittelee suomalaisten loitsujen alkuperää. Mielestäni kirjoitus sisältää varsin päteviä huomioita teoriaa loitsujen läntisestä alkuperästä vastaan.








Loitsurunoutemme synnystä.*1

1899, Virittäjä


Porthanin ajoista saakka on kansanrunoutemme ollut tieteellisen tutkimuksen esineenä, mutta sen synnystä ei vieläkään ole päästy yksimieliseen loppupäätökseen. Pääasiallisimpana syynä tähän on epäilemättä ollut ainesten niukkuus ja tieteen haparoiva kanta. Suku­laiskansojemme kansanrunoutta on ollut koottuna niin vähän, ettei vertailevaa tutkimusta ei ole menestyksellä voitu harjoittaa eikä luoda varsinaista metoodia. Vasta sen jälkeen kun J. Krohnin tietä rai­vaava teos ilmestyi, tutkimus on melkoisesti edistynyt. On opittu entisistä, liian yleisistä olettamisista luopumaan ja sen sijaan kään­netty huomio yksityiskohtiin, joten voitto toisensa jälkeen on saa­vutettu.

Harvoin kansan elämässä kansanrunoudella on ollut sellainen sija kuin meidän: se on ollut kansamme lohduttajana sen lapsuuden aikana, ilo ja ylpeys miehuuden päivinä. Ei siis ole kummaa, jos sen synty erityisesti on tiedemiehiäkin viehättänyt. Useat tutkijat ovat tätä kysymystä käsitelleet, mutta heidän tutkimustensa lähempää esittämistä eivät ”Virittäjän” palstat salli, jonka tähden heti ryhdymme tarkastamaan yhtä osaa tätä laajaa kysymystä, loitsurunoutemme syntyä.

Loitsujemme synnystä on nykyään vallalla pääasiallisesti kaksi eri katsantokantaa: toinen pitää niitä Suomen kansan erityisinä luo­mina ja ikivanhoina, pakanuuden aikuisina jätteinä, toinen taas arvelee niitä ruotsalaisilta lainatuiksi Länsi-Suomessa verrattain myö­häisenä aikana. *2 Edellinen näistä mielipiteistä perustuu loitsujen sisällykseen ja siihen yleisesti varmana pidettyyn tosiasiaan, että loit­siminen on pakanuuden synnyttämä ilmiö, jälkimmäinen taas ruotsa­laisten ja länsisuomalaisten loitsujen yhtäläisyyteen sekä yhteisten loitsujen puutteeseen yhteissuomalaisilla heimoilla. Ensiksi mainittu on ollut yleisenä mielipiteenä aina Porthanista asti *3, sitä vastustava käsitys taas on aivan nykyisin esiintynyt. Otamme tutkimuksemme lähtökohdaksi viimemainitun, koska sen hyväksymisestä tai hylkää­misestä riippuu kysymyksen ratkaisu.

Porthanin kannalla olevat vanhat tutkijat olisivat epäilemättä suuresti hämmästyneet, jos joku olisi uskaltanut esiintuoda sen väitteen, että Länsi-Suomi on pidettävä loitsurunon kotimaana, sillä vanhimmista ajoista saakka oli se käsitys yleinen, että vanhoja runoja Suomessa tavattiin etupäässä Pohjanmaan, Savon ja Kar­jalan sydänmailla. Muistettakoon vaan miten Ahlqvist piti viro­laisten luullun runojen köyhyyden seurauksena siitä, että he oli­vat hämäläistä heimoa, jolle Luoja muka ei ollut lahjoittanut runon jumalallista lahjaa! *4 Nykyään emme katso asiaa samoilla silmillä sen jälkeen kun Virosta on kymmenin tuhansin runoja koottu ja Länsi-Suomesta tuhatmäärin loitsuja kerätty. Päinvastoin täytyy tunnustaa virolaisten runoinnon synnyttäneen yhtä paljon, kenties enemmänkin alkuperäistä runoutta kuin suomalaisten. Loitsurunous olisi voinut sen puolesta siis hyvin saada alkunsa Länsi-Suo­messa, jos eivät useat painavat tosiasiat vastustaisi sellaista mahdolli­suutta. Länsi-Suomesta ei ole tavattu läheskään kaikkien loitsujen alkuperäisiä juuria eikä myöskään Skandinaaviasta tunneta vastineita likimainkaan kaikkiin meidän loitsuihimme.

Osa loitsurunouttamme on epäilemättä ruotsalaisilta lainattu, mutta liian uskallettua on siitä vetää se johtopäätös, että koko loitsurunous olisi Länsi-Suomessa syn­tynyt. Sivistys on saattanut paljon hävittää niin Ruotsista kuin Länsi-Suomestakin, mutta ei ole luultavaa että se on niin suurta hävi­tystä tehnyt kuin nyt täytyisi olettaa. Ja kuinka voidaan ymmär­tää että esim. Itä-Suomessa on kehittyneitä loitsuja, joita ei voi joh­taa mistään länsisuomalaisesta alkumuodosta. Ei voi olettaa että alku­muoto olisi Länsi-Suomesta jäljettömiin hävinnyt, jos se kerran siellä syntyi. Epäilystä herättää myös se, että maamme ruotsalaiselta alueelta on niin vähän loitsuja saatu, vaikka ruotsalaisen väestön välityksellä lähimmin pitäisi tietysti ajatella lainojen tapahtuneen. Ruotsalaiselta Uudeltamaalta esim. ei ole kuin nimeksi loitsuja muistoonpantu eikä voi nähdä, että se suomalaiseen väestöön olisi tässä suhteessa vaikut­tanut.

Pohjanmaan ruotsalaiset ovat suomalaisiin vaikuttaneet, mutta arvattavasti on osa siitä, mitä heiltä on kirjaanpantu, lainaa suoma­laisilta. Jos loitsurunous olisi Länsi-Suomessa syntynyt, ei myöskään voi käsittää että se olisi ehtinyt sillä tavalla juurtumaan, että se ei vielä nytkään, vaikka puolen kahdeksatta vuosisataa on kristinuskoa saarnattu, ole hävinnyt. Ja sitä paitsi on vaikeata olettaa, että ruot­salainen henki murrosaikana, jolloin kristinusko jo teki tuloansa Poh­joismaihin, olisi kyennyt niin suuria aikaan saamaan. Se on myös ristiriidassa vanhain historioitsijani todistuksen kanssa, että suomalai­set olivat Pohjoismaiden pelätyimpiä noitia. *5 Samasta käsityksestä epäi­lemättä vielä tavataan jälkiä Gotlannin rahvaan keskuudessa, joka uskoo että suomalaiset paremmin kuin muut kansat voivat ”lannistaa” pahoja henkiä, manata niitä maahan ja yleensä niitä hallita; että he voivat tehdä itsensä näkymättömiksi, kadota yhdestä paikasta ja samalla siir­tyä kaukaisiin paikkoihin; että he voivat pukeutua kaikenlaisten eläin­ten ja ihmisten haamuun, seisauttaa verta, lukea pois kipua, kääntää tuulen j. n. e., että he voivat saada selvää varastetuista ja kadote­tuista kappaleista, tehdä hevoset kelvottomiksi, kääntää silmät, tehdä itsensä koviksi ampumista ja luoteja vastaan”.*6

Jos kaikki loitsut eivät ole saattaneet Länsi-Suomessa syntyä, jää tietysti jäljelle kaksi mahdollisuutta: osa on joko suomalaista alku­perää tai jostakin muualta lainattu. Päästäksemme tästä selville otamme ensin tarkastettavaksi, voivatko ne olla vierailta kansoilta saatuja. Tässä kohden kääntyy katseemme lähinnä sukulaiskansoi­himme, sillä jos heiltä onnistumme löytämään yhteisiä loitsuja, on suurempi mahdollisuus saada selville loitsun syntyä. On tosin väi­telty että suomalainen loitsu seisoo yksinänsä, mutta luulemme voi­vamme todistaa, ettei niin ole asian laita. Ainakin virolaisilla ja suo­malaisilla on loitsuja, joissa on yhteisiä piirteitä. Tauteja manataan Virossa samoin kuin Suomessakin usein eläimiin ja puihin. Esitämme verrattaviksi seuraavia loitsuja:

Virossa:


1) Hammassärkyä vastaan:

Koeran hampaaseen kadotkoon,
Suden hampaassa itäköön,
Pohjatuuleen paetkoon
Tuulesta tyhjään taantukoon. *7

2) Palohaavoja vastaan:*9

Varekselle vaiva,
Harakalle kipu,
Kärpälle kipeät,
Mustalle linnulle muut taudit,
Lapsen sormi kohta terveeksi.*10

3 a) Paisetta vastaan:

Katoa (Kau) paise (muhk). Vähene paise!
Kun et vähene, menet poikki, Tyhjästä olet sinä tullut ja tyhjään menet. *12

b) Paisetta vastaan:

Kivun voima (vaipukoon) varvikkoon Paisetus paksuimpaan pensaaseen. *14

4) Paiseen sanat:

Päältä latvojen,
Alta juurien,
Metsästä olet sinä tullut
Kivien, kantojen alle pitää sinun mene-
nemän (eli kusta olet tullut, sinne
pitää sinun menemän).*15

Suomessa:


Riien synty:

Tuonne ma sinun manoan,
Suuhun juoksevan sutosen,
Kesäpeuran kielen alle;

Tuonne ma sinun manoan,
Korpin kiljuvan kitahan,
Suuhun vankuvan vareksen. *8

Veren vuodon seisatus:
Thyi! hiiri kuolkoon!
Harakka sairastakoon!
Rupi alle,
Rahka päälle,
Kannu märkää väliin,
Thyi! (haava) terveeksi! *11

Painuk elä paisuk,
Kauk elä kasvak,
Puuhuni puhkat kasva,
Puuhun muhkat (!)
Moahan mahkat
Raitaan vernäräpät
Elekää ihoo imentorauka
Painuk elä paisuk,
Kauk elä kasvak
Pois kupu kaulasta. *13

Metän nenä:
Jos o't mieluusta mehtolasta,
Tarkasta Tapiolasta,
Tuonne ma sinun manaan,
Mieluusaan Mehtolaan,
Tarkaan Tapiolaan,
Ota tuuli purteesi,
Ahava reki-ratoisi
Wija viiletelläxesi
Yli puiden, alati maiden
Jot ej kuulu kuuna vuonna
Siinä ilmoisa ikänä. *16

Paitsi tätä yhtäläisyyttä on vielä yksityisiä loitsuja, jotka ovat yhtöisiä virolaisille ja suomalaisille. Osittain ne ovat selvästi huo­mattavia keskiaikuisia lainoja, kuten esim. niukahduksen luku, mutta seassa on loitsuja, joiden synty kuuluu epäilemättä sangen aikaisiin aikoihin. Sellainen on esim. eräs käärmeen synty, josta tässä esitämme yhden toisinnon.

Virossa:


Mato musta, maan alanen.
Kirjava kiven takanen,
Mäen karva, männyn karva,
Suon karva, kanelin karva,
Pajun alle ma panisin!
Kyllä mä tunnen sukusi,
Uhkaan sinun heimosi.
Syntynyt lantaläjästä
Kuolleen konnan kudusta.
Villa suussasi, villa päässäsi,
Villan karva kielesi, Villaa sinun kypäräsi,
Villasta otettu kokonaan itsekin,
Taannu vainolainen ja vastustaja!
Isä meidän j n. e. *
17

Suomessa:


Matoseni, mammaseni,
Maan siika, siliä siika,
Kulon kultaisen alanen,
Lohen lemmen juurohinen.
Letti raunion alanen,
Kieppi kannon juurehinen,
Sykerräte sykkyrään,
Käperräte käppyrään,
Käyppäs tälle kämmenelle,
Tälle sormeilen sovite,
Sule suusi, peitä pääsi,
Kätke kielesi käpiä,
Villa suusi, villa pääsi,
Villaiset sinun vihais,
Villainen sinä ihekkin,
Tunke pääse turpesohen
Mätä pääsi mättäsehen,
Jospa tuolta pääsi nostat
Ukko pääsi särkiöö,
Pilvillä pisaroilla,
Rakeilla rautaisilla. *18

Että yllä oleva yhtäläisyys on siksi huomattava, että täytyy olet­tua yhteistä alkuperää, myöntänee jokainen. Ovatko nämä piirteet lainoja vai alkuperäisin suomalaisia? Saadaksemme tähän kysymyk­seen vastausta on meidän tarkastettava niiden kansojen loitsuja, joilta suomalaiset ovat saattaneet lainata. Tähän tutkimukseen ryhtyes­sämme kääntyy katseemme ensiksi virolaisten eteläpuolisiin naapurei­hin, lättiläisiin. Noin kaksi vuosituhatta sitten oli liettualais-lättiläisen kansanheimon vaikutus suomen-sukuisiin kansoihin verrattoman suuri ja sittemmin ovat lättiläiset olleet yhtä mittaa virolaisten naa­pureina, niin että yksin tämän tähden tällaiseen tutkimukseen on täysi syy.

Lättiläinen loitsu eroaa luonteeltaan hyvin paljon suomalaisesta, se on yksinkertaista, kertovaa laatua ja tuntuu meidän manaustemme rinnalla lapselliselta, mutta siinä on kuitenkin piirteitä, jotka muis­tuttavat suomalaista. Voi todistaa että heiltä on suorastaan lainattu eräs käärmeen synnyn toisinto. Useat varmaan muistaa käärmeen synnyssämme hyvin laajalla alalla, myöskin Virossa *19, tunnetut säkeet:

”Villa suusi, villa pääsi,
Villa viisi hammastasi,

Villanen sinun isäsi
Villatar sinun emäsi” *20

Näille säkeille tarkka vastine on seuraava lättiläinen loitsu: ”Kun­niallinen, armollinen rouva makaa tien vieressä sannassa, suu on täynnä villaa; kunniallinen, armollinen rouva makaa suossa mättäällä, suu on täynnä villaa; kunniallinen, armollinen rouva makaa metsässä juuren alla, suu on täynnä villaa” *21. Että lättiläinen loitsu tässä on alkuperäi­nen, osottaa sen läpinäkyvä yksinkertaisuus ja se seikka että lättiläi­sillä on muitakin loitsuja, joissa käärme kuvataan makaavana. *22 Sukua villapäisen käärmeen loitsun kanssa on todennäköisesti lättiläinen loitsu, jossa käärme esitetään hampaattomana *23, ja samanlaisia epiteet­tejä kuin ”kunniallinen armollinen rouva” ovat ”kunniaton isä”, ”kun­niaton äiti”, jotka esiintyvät eräässä toisessa käärmeen synnystä. *23 Paitsi tätä toisintoa on lättiläisessä ja suomalaisessa käärmeen syn­nyssä yhteistä se, että molemmissa käärmeelle annetaan sen olinpaik­kaa ja ruumiin muotoa kuvaavia epiteettejä. Lättiläisissä loitsuissa nimitetään käärmettä ”kivirauniossa matelijaksi”, ”kirjavaksi sukkanau­haksi”, ”aidan vitsaksi” *23.5, aivan samoin kuin suomalaisessa runossa sanotaan ”kirjava kiven alainen”, ”raippa raunion alainen”, ”hiusletti Hiien immen,” ”Pahan hengen paian nauha”, ”Aholaisen aian vitsas”.

Lättiläisissä käärmeen loitsuissa esiintyvät lauseet: ”Mihin menet paljas-otsa?”, ”Kierry kokoon niinkuin aidan vitsa” *24 voisivat yhtä hyvin käydä suomalaisista. Ja aivan kuin runomitallista käännöstä ovat esim. lättiläisestä... ”pure ruskeaa kiveä” *25 suomalaiset: ”Mätä vihtoin vihasi, Kiviin pahat kipusi.” *26

Toinen loitsu, joka hyvin alkuperäisessä muodossa tavataan lät­tiläisillä, on kuumeen sanat. Heiltä on muistoon pantu seuraavat sanat ”kuumuutta vastaan”: ”Jää lähteessä, jää haudassa, kuuma vesi kynnyksen takana; lampaan lihaa kiehuu kattilassa, jääpuut kattilan alla. Sininen vuohi makaa vainiolla, jalat ojennettuina. Vedä hel­vettiin, vedä helvettiin kaikkien kipujen kanssa! Punanen neito kahden meren läpi valkoinen sauva kädessä” *27. Toinen toisinto kuuluu: ”Mene ulos, kuihtunut kuume, suuren joen sillalle, katso alas pitkin jokea: joessa tanssii viini punaista neitoa jään kappaleilla, mihin sinä katsoit, sinne myös jää! Häviävät neitoset, sulavat jään lohka­reet, häviää kuihtunut kuume. Jumala, isä”*28. Virosta tunnemme seu­raavan loitsun ”kylmää kuumetta vastaan”: ”Hullu harmaa (mene) suden luolaan! Lumihankeen, jäiden joukkoon (”eäde kange”?). Mennös varsinaiseen olinpaikkaasi! Pyhä Maaria, pyhä poika kaitkoon kipua” *29. Suomessa on näihin verrattava tulen synty, jossa lumella ja jäällä on niin tärkeä osa. Esim.

”Nunnus Ilman tyttäristä,
Höyhenes panuttaria! .
Tuuvos hyytä pohjolasta,
Jäätä kylmästä kylästä,

Sillä hyyllä hyyvyttelon,
Jäällä tuolla jähyttelen,
Pistän hyyhyn hyppyseni,
Jäällä jähytän käteni” etc, *30

Että virolainen ja suomalainen toisinto ovat syntyneet lätti­läisestä, olisi liian uskallettua väittää, mutta ei kukaan kieltäne, ettei itse psykologinen perusajatus ole kaikissa sama. Loitsun tarkoitus on saattaa palavaa kuumetta sairastava ajattelemaan kylmää jäätä ja lunta, joka tietysti on omansa helpottamaan hänen tuskiansa.

Lättiläisillä tavataan vielä meidän pistoksen syntymme, joka myös ainakin pari kolme kertaa on muistoonpantu Virossa. Kuiten­kin on tämä loitsu yleisempää laatua, niin että se aivan samanlaisena on saattanut siirtyä kansasta kansaan, joten on vaikea sanoa, mitä tietä se on meille tullut, niin kauvan kun sen alkuperää, ikää ja kulkua ei ole täydellisesti selvitetty. Vertauksen vuoksi panemme tähän lätti­läisen, virolaisen ja suomalaisen toisinnon.

a) Lättiläinen: Pistos pistää minua kerran, minä pistän häntä kaksi ker­taa; pistos pistää minua kerran, minä pistän häntä kolme kertaa; pistos pistää minua kerran. .., minä pistän häntä yhdeksän kertaa. Pistos pistää minua ker­ran, minä pistän häntä yhdeksän kertaa; pistos pistää minua kerran, minä pistän häntä kahdeksan kertaa; pistos pistää minua kerran..., minä pistän häntä kerran.

(Näin täytyy loitsu kolmasti alusta alkaen loppuun kerrata). *31

b) Virolainen: Pistä, pistä, mitäs pistät! Sinä pistät yhden kerran, minä pistän kaksi kertaa. Sinä pistät, mitäs pistät. Sinä pistät kaksi hertaa, minä pis­tän kolme kertaa. S. p., m. p. Sinä pistät kolme kertaa, minä pistän kuusi ker­taa. S. p., m. p. Sinä pistät neljä kertaa, minä pistän kahdeksan kertaa. Sinä pistät viisi kertaa, minä pistän yhdeksän kertaa.
(Loitsu on yhdellä henkäyksellä kerrottava kolmasti). *32

c) Suomalainen: Jos sie pistät yksin pistoin, Minä pistän kaksin pistoin, Jos sie pistät kolmin pistoin, Minä j. n. e. Jos sie pistät kymmenin pistoin, Mie sadalla akkoon tuhannella tukkoon. *33

Paitsi yllämainittuja lättiläisiä lainoja on virolais-suomalaisessa loitHiirunoudessa vielä muita piirteitä, jotka ovat yhteisiä. Edellä esiin­tuodusta tautien manaamisesta puihin on lättiläisillä esimerkkinä seu­raava loitsu: ”Kuume, kuume, minä sanon sinulle: jätä minut! Mene, ravista harmaita kiviä, mene, ravista puunkantoja metsässä”2. Eräs pahan manausluku kuului: ”Putoa puun kannolle! Se ei ajetu, siellä ei tunnu kipua; putoa puun kannolle, se ei ajetu, siellä ei tunnu kipua. Putoa puun kannolle, se ei ajetu, siellä ei tunnu kipua (tämä jakso on kahdesti uudistettava), putoa pyhän Marian kirkkoon! Ni­messä...” *34 Loitsu muistuttaa suomalaisia kipusanoja, jossa vammat pannaan

”Kiviä kivistelemään
Paasia pakottamaan;

Ei kivi kipuja, itke,
Paasi vaivoja valita”. *34.5

Samoin kuin suomalainen loitsu käyttää lättiläinenkin uhkauksia ja manaamista vaikeihin paikkoihin. Kipuja lättiläinen manaa esim. seuraavalla tavalla: ”Pakene, pakene nuhatauti; minä olen koettava vangita sinua, minä sinut otan, minä sinun vangitsen, minä sinua lyön, minä sinua piiskaan, minä sinut revin rautaisella terällä” *35. Toisessa loitsussa sama tauti luvataan sitoa narisevaan haapaan ... ”Siellä saat maata, siellä saat narista, siellä et enää ihmisten terveyttä häiritse” *35. Yskä käsketään menemään merta pitkin pois ihmisen ruumiista ... ”revi meren kiviä, revi meren santaa: ne ovat sinulle maukkaammat kuin N. N:n ruumis. Älä tule kotiin, sillä koirat ja kissat repivät sinut kappaleiksi, koirat, kissat repivät sinut kappaleiksi!” *35 Raivoa vastaan on lättiläisillä seuraava loitsu: ”Pois sinä, saatana, pois sinä, paha henki! Miksi sinä syöksyt yltympäri, miksi raivoat, mitä tahdot. Minä sinua sauvalla lyön, minä sinua hakkaan hiilihangolla, minä sinut vedän karhun sieraimen, suden perän kautta. Kylme pyhää miestä on sinua 3X9 punaisella kivellä talosta pois kivittävä. Jeesuksen Kristuksen nimessä hän on pyhäksi kastettu. Isä meidän.. *36 Toisessa saman taudin loitsussa sanotaan m. m.: ”sanon sen sinulle kerran, vielä kerran, tottele, sanon sinulle! Jos et vieläkään seuraa, olen huutava Pehrkonia avuksi, silloin tiedät. ..” *36 Kuka ei muistaisi näi­den säkeiden johdosta suomalaisen loitsun usein uudistuvaa ”jos et tuostakaan totelle”. Paisetta manataan näin: ”Paise kehrää oven vä­lissä; siellä se kehrää, siellä se punoo. Riennä metsään tiheään paju-pensaaseen siellä kehräös, siellä puno'os; siellä ovat iso-isäsi, siellä ovat iso-äitisi, siellä kehräs, siellä puno'os. Jumala isä...”*37 Tätä loitsua lukiessa johtuu ehdottomasti mieleen suomalaisen loitsun säkeet:

Mene vielä, kunne käsken.
Sulahan sarajokehen,
Siell' on sun sisariais,
Siellä viisi veikkojais,
Kuusi kummisi tytärtä,
Seitsemiin setäsi lasta. *38

Paiseen sanoista saakoot sijansa toisetkin hyvin suomalaisen loit­sun tapaiset: ”Pakene, paise! pakene, paise! pakene, jokainen paha! Mistä tulet, siellä pysy! Täällä sinua kiusataan, täällä sinua revitään, täällä ei sinulle mitään hyvää tehdä! Pakene, pakene mereen, hau­taudu meren santaan, siellä on sijasi, siellä nukkuos! Pehrkons on sinua ajava takaa yhdeksän poikansa kanssa. Katoa, kuten kuluva kuu, kuten vanha maanmuna, kuten aamukaste!” *39. Sama viittaus kuun katoamiseen tavataan eräässä virolaisessa loitsussa *40, ja sukua sen kanssa ovat epäilemättä suomalaiset säkeet: ”Kaiha on kuu ka­toissansa, kaiha päivä viertessänsä, kaihempi sinä sitä” *41.

Suomalaisella ja lättiläisellä loitsurunoudella on, kuten näistä vertauksista näkyy, yhtäläisyyksiä, mutta missä määrin lättiläinen loitsu on ollut suomalaisen lähteenä, emme tieteen nykyiseltä kannalta voi täydellisesti arvostella. Molemmilla on nimittäin ainakin osaksi aivan varmaan yhteinen lähde: germaanilainen loitsu. Germaaneilla on esim. omituista tautien siirtäminen puihin ja eläimiin *42, niin että virolais-suomalaiseen loitsuun tämä piirre on voinut tulla yhtä hyvin heiltä kuin lättiläisiltä. Ennenkuin germaanilaiset ja mahdolliset slaa­vilaiset ainekset ovat erotetut lättiläisistä, emme tarkkuudella voi mää­rätä lättiläisten loitsujen suhdetta omiimme, mutta muistossa pidettävä on, että tältä suunnalta on saattanut meille tulla tärkeitäkin piirteitä.

Viittasimme germaanilaisiin loitsuihin. Kielitiede todistaa, että suomalaiset kansat meidän ajanlukumme ensimmäisinä vuosisatoina olivat mahtavan germaanilaisen vaikutuksen alaisina. Tämä tapahtui jo ennenkuin suomalaiset asettuivat Suomen niemelle, niin että kaik­kien germaanilaisten ainesten ei suinkaan ole tarvinnut lännestä päin Ruotsista meille tulla. Sellaisia vanhempia germaanilaisia loitsuja, jotka olisivat virolais-suomalaisia ei ole monta; mutta sen sijaan on suomalaisessa loitsurunoudessa germaanilaisia piirteitä, jotka täytyy olettaa hyvin aikaisiksi. Hauska germaanilaisperäinen virolais-suo-malainen loitsu on mehiläisen sanat. Virossa luetaan mehiläispönttöä puuhun asetettaessa seuraavat sanat: ”Panen pöntön huomaamatta. Kutsun kokoojia pönttööni. Yli ilman, yli yhdeksän Saksan rajan, joku ilman tuulen puolella tulkaa kultakamariini. Ottakaa ottajain jäljeltä, kootkaa kokoojain jäljellä, pankaa paljon paikalle” *42.

Tätä vas­taavia saksalaisia mehiläisen sanoja on muistoonpantu useita. Vanhin on latinaksi kirjaanpantu ja kuuluu suomennettuna: ”Vannotan sinua, mehiläiseni, jumalan, taivojen kuninkaan ja lunastajan, jumalan pojan kautta etfet nouse korkealle etkä lennä kauvaksi, vaan niin nopeasti kuin voit, tulet puuhun: sinne asetu sukuinesi, tovereinesi, siellä on minulla hyviä astioita valmiina, että siellä jumalan nimessä teette työtä j. n. e.” *43. Alasaksaksi on muistoonpantu seuraava loitsu: ”Künn, künn, künn! Mehiläiskuningas, asetu pyynnöstäni lehdilleni ja ruohoilleni ja tuo minulle ahkerasti hunajaa ja vaksia. Künn, künn, künn” '44! Mehi­läisten parveuttamiseksi käytetään siellä seuraavia sanoja: ”Mehiläiset tuovat hunajaa ja vahaa. Ne lentävät yli maan, veden ja ruohon. Hunaja on heidän ruokansa; sitä käytetään Jumalan kiitokseksi ja ylistykseksi. Tiennäyttäjä, asetu, Jumalan nimeen j. n. e.”*45. Jos vertaa virolaista toisintoa saksalaiseen, huomaa hämmästyttävää yhtä­läisyyttä. Varsinkin viimeisestä saksalaisesta loitsusta selvästi näkee, että virolainen on kotoisin Saksasta: kun virolaisessa mehiläisiä kut­sutaan ,.yli ilman, yli yhdeksän Saksan rajan, joka ilman tuulen puo­lelta”, ne saksalaisessa lentävät ”yli maan, veden, ruohon”. Grisuthin muistoonpaneman loitsun hyvät astiat muistuttavat virolaisesta ”kulta-kamarista”. Suomessa emme ole tavanneet mehiläisen sanoja itsenäi­sinä, mutta meillä löytyy toinen toisinto, joka epäilemättä on yhtey­dessä niiden kanssa. Tarkoitamme kertomusta mehiläisvoiteen kuor­mista, josta Kalevalakin laajasti kertoo *46. Mehiläisen lentäminen yli maiden ja merien on yhteinen piirre molemmissa, ja huomattavaa on, että useissa toisinnoissa ei ollenkaan ole puhetta voiteesta, jota tuotai­siin Luojan kellarista, taivon tähtien takaa, otavaisten olkapäitse, vaan yksinkertaisesti Metsolan simasta ja Tapiolan hunajasta *47. Mikä olikaan luonnollisempaa kuin että mehiläistä alettiin käyttää voiteen tuojana parannusluvussa, kun oli olemassa loitsu, jossa sitä muutenkin rukoiltiin. Virossa on mehiläisen voiteentuonti myös tunnettu, siellä tavallisesti yhtyneenä käärmeen syntyyn, niinkuin joskus Suomessakin *48.

Mitä niiden virolais-suomalaisten muodostusten ikään tulee, joista edellä on ollut puhe, emme tieteen nykyisellä kannalla uskalla kuin arve­luita lausua. Että virolaiset ja suomalaiset niiden syntyessä olivat lähei­semmässä vuorovaikutuksessa keskenään kuin nykyään, on epäilemätöntä. Myöskin on kansan täytynyt vielä elää pakanallisessa aate-
maailmassa sinä aikana, jolloin runot syntyivät. Ajateltakoon vaan esim. metsähaltijoiden ja Ukon esiintymistä loitsuissamme. Sillä olkoonkin ottii viimemainittu loitsuissa usein on kristillisessä merkityk­sessäkin *49', on Ukon palveluksella epäilemättä syvät juuret, sillä aina­kin osassa Suomea ja Viroa häntä on palveltu maanviljelyksen juma­lana *50.

Olisimme taipuvaiset olettamaan, että suomalaiset lisäksi oli­vat mahtavan germaanilaisen vaikutuksen alaisina, sillä osa loitsuis­tamme on niin germaanilaisen hengen läpitunkema, että täytyy olet­taa heidän perinpohjin tunteneen germaanilaiset loitsut siihen aikaan, jolloin lainaus tapahtui. Mainittakoon ainoastaan pari esimerkkiä. On totuttu perin suomalaisena piirteenä pitämään pahan alkuperän tiedustelua loitsuissamme, eikä Voikkaan kieltää että se ensi silmäyk­sellä sellaiselta näyttää. Mutta siitä huolimatta se todennäköisesti ei ole muuta kuin kehittynyt muodostus germaanilaista loitsua. Tässä nimittäin on piirre, joka on tullut suomalaiseen runoon ja hyvin sopii uuden kehityksen lähdökohdaksi. Germaani manasi pahan sinne, mistä se oli tullutkin: jos oli ilmasta tullut, menköön ilmaan, vedestä: menköön veteen *51. Tällaisesta toisinnosta ei ollut pitkää askelta ky­symykseen, oliko paha saanut alkunsa ilmasta vai vedestä, ja kun ky­sely helposti ”ex analogia” jatkui, muodostui se pysyväksi piirteeksi suomalaisessa loitsussa. Vanhimmassa muistoonpannussa suomalaisessa loitsussa vuodelta 1564 luemme vielä:

”Kaijki tuskatt, kaijki waiwat,
Mene Ruskijan kallijon rakå
Quin sine kin tullut ålet
tulin twlen wiha (= tuuliin tuulen viha).
malen maa wiha (= maallen maan viha),

Kiwelen kiffuen wiha
Åma wihani kåttija
Wedelen wedenwiha
Åma wiha kåttija” *52.

Mutta Lönnrotin muistoonpannessa samantapaisen loitsun on ky­syvä muoto jo päässyt vallitsevaksi:

”Mist' on pulmat puuttumina.
Taikia tapahtuna?
Onko veestä vai maasta,

Vai on kalma kalmistosta,
Perkele pyhästä maasta” *53.

Toinen suomalaisessa loitsussa hyvin yleinen piirre, tautien ma­naaminen paikkoihin, joista se joko ei voi palata tai joissa sen on vaikea olla, niinkuin kalmistoon, hiiden hiilien sekaan, Lapin maahan lankiahan y. m., on myöskin germaanilaista loitsua mukaillen muo­dostettu. Siellä tauti manataan kiviraunioihin, autioihin metsiin, kui­viin erämaihin, kauvas meren selälle suurelle kivelle, sinne missä kellot soivat ja evangeliumit laulavat *54, meren syvyyteen *55. Jos asettuu meidän kannallemme, ne kristilliset piirteet, joita loitsurunoudes-samme niin runsaasti on, selviävät luonnollisesti ja yksinkertaisesti. Inhimillisessä kehityksessä ei ole mitään hyppäyksiä, vaan ihmiskun­nan sivistyshistoriassa uusi sivistysmuoto aina renkaana yhtyy kehi­tyssarjaan, josta se on muodostunut. Niin loitsunkin historiassa. Kris­tilliset ainekset muodostavat ainoastaan uuden kerroksen, joka osit­tain sulaa yhteen vanhan kanssa, osittain muodostaa sitä. Mahdoton­tahan on ajatella, että kansan hengelle vieras loitsurunous yhtäkkiä olisi voinut kehittyä sellaiseen kukoistukseen kuin Suomessa tapah­tui, jos ei olisi mitään vanhaa pohjaa ollut. Että osa näistä lainoista on hyvinkin vanhoja, on selvää, sillä germaanit, joilta esi-isämme yhtä hyvin ottivat pakanallisia kuin kristillisiä käsityksiä, olivat, niinkuin tunnettua on, kristinuskoon kääntyneitä vuosisatoja ennen kuin suomalaiset heimot. Mitkä germaanit etupäässä ovat suomalai­siin vaikuttaneet, emme uskalla mennä arvelemaan. Viittaisiko se seikka että virolaiset eivät yhtä suuressa määrässä kuin suomalaiset ole kehittäneet loitsurunouttansa, aikaisempaan germaanilaiseen asu­tukseen Suomessa kuin nykyinen ruotsalainen on?

Tuosta toisesta kirjoituksemme alussa mainitusta teoriasta, että loitsumme ovat ikivanhoja suomalaisen hengen tuotteita, suoriu­dumme edellisen tutkimuksen jälkeen sangen lyhyelti. Mikä entis­aikoina näytti suomalaisen loitsun oleelliselta ominaisuudelta, esiintyy vertailevan tutkimuksen valossa vieraana, mutta niin köyhäksi emme luule kansamme luovaa henkeä, ettei se olisi mitään omintakeista synnyttänyt. Yksin se verrattoman runollinen tapa, jolla se käsitte­lee lyhyitä ja kuivia germaanilaisia aineksia, todistaa kuvausvoiman rikkautta ja voimaa. Olemme luulleet löytävämme ainakin pari sel­laista loitsua, joita tekisi mieli pitää alkuperältään suomalaisina, tai, jos aihe olisikin muualta saatu, vanhimpina suomalaisen hengen luomina. Tarkoitamme humalan syntyä ja käärmeen sanoja. Edellinen tavataan mordvalaisilla samanlaisena kuin meilläkin ja Vi­rossa se myös tunnetaan. Yhteistä on kaikissa toisinnoissa että humalan kasvinpaikasta puhutaan ja sen vaikutus kuvataan samalla tavalla. Suomalaisessa ja mordvalaisessa toisinnossa yhteistä on myös humalan yhtyminen. Toisinnot kuuluvat:

Suomalainen:


a) Humalainen hupeloinen
Kyinä maahan kylvettihin,
Viholaissa viskottihin,
Osman pellon penkerehen.
Karjalan niityn kantaan.
Tuolta nousi nuoravöinä,
Kasvoi köysi kainalossa,
Kuusissa kuvattoleksen,
Näreissä näytteleksen *57.

b) Humala huhusi puusta,
Vesi virrasta vihelsi,
Ohra pellon pientarelta:
”Konsa me koolle saamme,
Milloin yhtehen yhymme,
Konsa toinen toisihimme,
Kekrinäkö, joulunako,
Vaiko vasta pääsiäisnä;
Yksin on elo ikävä,
Kahen kolmen kaunosampi

Kun oli hyvä-oloinen.
Hyvä juoma hurskahille,
Pani naiset naurusuulle,
Miehet mielelle hyvälle
Hurskahat ilottelevi,
Hurjat tappeloittelevi.

Mordvalainen:

Miss' on syntynyt humala,
Valtakasvi kasvanunna?

Tuolla Volgan tuolla puolla,
Sura virran viertehellä
Notkossa noroperässä
Pajuniitussa pahassa.
Siellä kasvoi kaunihiksi,
Pajun ympäri yleni.
Paidaksi pajulle kasvoi,
Virvet kaulavitjasiksi,
Kukat kultanuppisiksi,
Lehdet soijiksi somiksi,
Heloiksi hopeisiksi.
Nousipa puhurin puuska,
Tuli tuuli, kauas kantoi,
Vainion rajavakohon,
Suuren tien on tienohille.
Ersän poika pellollansa.
Vainiolla mies varakas
Olutta osaelevi,
Tehojuomoa tekevi.
Virkkoi viljalle humala:
” Suostu, vilja, suo sovinto,
Yhdy, vilja, ystäväksi!”
Vilja varsin vastaeli:
”Mie vilja, väkevä vilja,
Syöttäjä, syämmen voima!”
”Mie humala, karvas kasvi,
Päihyttäjä pään vihava!
Sopuisat sotahan saamme,
Puiattomat riitasille,
Lauluttomat laulatamme,
Tanssittomat tanssitamme” *56.

Virolainen toisinto kuuluu:

Humala metsässä huusi
Käpy pensaassa kirkui,
Tuli sinne mies nuori,
Vei sen pussissa kotihin,
Pani parsille makaamaan,
Sieltä se vieri vierteeseen,
Kiskasiho olut astiaan.

Otti mielet miesten päästä,
Järjen naisten otsasta.
Puolet mielet poikain päästä.
Miehet lakitta melusivat,
Naiset tanutta tanssivat,
Pojat varsin pitkällään *58.

Virolaisesta ja suomalaisesta käärmeen synnystä olemme edellä esittäneet näytteen. Toisinnot, joita Virosta on koottu noin 100, osottavat että se siellä on alkuperäisempi kuin Suomessa. Minkään muun kansan loitsujen joukosta, jos emme ota lukuun lättiläisiä, emme ole tavanneet mitään suomalaiseen verrattavaa, niin että meillä on täysi syy olettaa, että suomalainen henki, joihin se on piirteitä muualta saattanut lainata, on täysin omintakeisesti pukenut tämän loitsun runopukuun. Käärmeen karvan kuvaaminen luonnon esineiden: männyn, pajun, sarapuun, lehden, heinän, lumen y. m. värin mukaan on niin alkuperäistä ja helposti aiheutuvan ympäristöstä, jossa käärme liikkuu, ettei ole syytä ajatella vierasta lainaa. Kun ensimmäinen säe, ”Mato musta maan alainen”, kerran oli olemassa, johdatti kerto loitsi­jaa keksimään muita värejä ja niin johtui hän vertaamaan käärmettä ympäröivään luontoon.

Olemme nyt tulleet tutkimuksemme loppuun. Niinkuin siitä on näkynyt, ei kysymystä loitsurunoutemme synnystä suinkaan vielä ole katsottava ratkaistuksi, mutta jos kerran itse tutkimusmetoodi on oi­kea, ei ole epäilemistäkään, ettei vähitellen loitsurunoutemme synty­sanoja” opita tuntemaan. Sitä ennen on kuitenkin germaanilainen, liettualais-lättiläinen, slaavilainen ja itäsuomalaisten kansain loitsu-runous tutkittava ja oppineen magian suhde loitsurunouteen selville saatava. Paljon on siinä tutkimuksella työtä, ja joku ehkä kysyneekin, onko vastaavaa hyötyä taikauskon tutkimukseen uhratusta vai­vasta. Saatamme vastata, että jos loitsujen tutkimus kehittyy yllä viitattuun suuntaan, se silloin muuttuu sivistyshistorialliseksi ja me opimme loitsujen kehityksessä näkemään kansojen henkisessä elämässä vuosituhansia sitten tapahtuneiden kulttuurivirtausten vaikutuksia.

A. N.


Olen julkaissut artikkelin aikaisemmin myös Salakirjat-pienkustantamoni sivuilla.



© Hyvien tapojen mukaiset lainaukset ovat tervetulleita linkittäessäsi tälle sivulle.

maanantai 30. marraskuuta 2009

Kaskisavun mailta. Kaskenpolton filmatisointi vuodelta 1937

Kuten viikon takaisessa artikkelissa kirjoitin oli hyvin ilostuttavaa löytää Suomen Kulttuurirahaston digitalisoimat Isien työt-elokuvasarjan säilyneet kuva-aineistot.

Sarjan suosikkini on kenties tämä kaskeamisesta tehty lyhytelokuva. Kaskeamiselle luo oman viehätyksensä arvaamattoman luonnonvoiman, elävän tulen, käyttö ja sen historia varhaisimpana viljelysmuotonamme, joka alkoi Suomessa jo yli 4000 vuotta sitten.

Lisäksi kerronnallisesti tämä filmi on omaa luokkaansa. Se sisältää myös esitykset useista kaskeamiseen liittyvistä sivutöistä, mm. tuohikenkien ja äeksen rakentamisen.

Erityisen miellyttävää tässä videossa on tuo useita kansanperinteen kirjojakin kirjoittaneen Ahti Rytkösen kirjoittama, Kaarlo Marjasen lukema väkevän karhea selostus. Tästä olen kirjannut muutamia oikein erityisen hyvin raapivia kohtia tännekkin:



Kaskenkaatajat nousta junnaavat vanhan kaskiahon rinnettä hakkuupaikalle. Kontti selässä pylkkii, piimä loiskaa laskussa eli leilissä. Pujotellaan vanhan kaskimaan kannokossa, kävellään kaskimaan vanhojen kiviraunioiden lomitse.









Sattuu kaatomiehen eteen isokin puu, emäkuusenkarhu! Karsitaan, kolotaan alkua, pitkä kuorenhurtake irtoaa. Puu kadetaan kahdelta puolen kirveellä jyhmien. Miehen hartiat nyökkivät kuin rovastin päiväläiset. Kuusen latva, oravankirkko, täräjää kirveen juhmeen mukaan. Puu huojahtelee, kallistuu kallistumistaan ja lopulta rymähtää maahan.

Jo on kertynyt maahan tulenruokaa, puu pötköttää puun vieressä, luonto ruvetkoon kaadettua kaskea kuivattamaan.

Huperassa työn touhussa päivä kuluu konttikuusen kohdalle. Nälkä rupeaa narmistelemaan sisuksia, kurkussa tuntuu janon kitka. Matkataan konttikuuselle!

Eväät tekevät kauppansa, piimää juoda rymistetään, leivällä kaulaa hangataan. Pala painuu, kuri kattaa, toisinsanoen ruoka ei ole niin vastenmielistä että sitä tarvitsi kurikalla mahaan nuijia. Kun suuri joukko kiskoo kokkelia käy, niin kerrotaan, niin julma rumakka ettei ole hyvä hevosella ohi ajaa!






Parin, kolmen viikon perästä talolla tillottaa vihreä oras. Kesän edistyessä korsi korttuu ja kaskiruis pensoo sakeana monikymmenkortisena sikermänä. Saatuaan kylliksi aurinkoa ja vettä sen maitojyvät karkenevat ja kasvattavat teräisiä tähkäpäitä, joiden painosta korret kumartelevat. Ne ovat monta kuumaa kokeneelle kaskimiehelle hyvin ansaittua palkintoa, jokapäiväistä leipää.





Kaikki sarjan videot löydät linkistä http://www.youtube.com/user/Kansanperinnenet


Tämän monin osin jo kadonneen kansanperinteen taltioinnista saamme kiittää Kansatieteellisen Filmi Oy:n toimintaa vuosina 1936-1939, Suomen Elokuvasäätiötä joka aloitti aineiston pelastamistyön vuonna 1972, ja Suomen Kulttuurirahastoa joka on julkaissut videot digitaalisesti.