Entinen tuulenkauppa Suomessa. Arkistolöytöjä vuodelta 1901

Olen tässä lueskellut vuonna 1555 julkaistua Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiaa ja vastaan tuli luku suomalaisten harjoittamasta tuulenkaupasta. En ollutkaan aiemmin huomioinut että kirjasta löytyy myös kuva aiheesta.

Suomen Museo -lehdessä on vuosina 1901 ja 1905 julkaistu artikkelit aiheesta, jotka digitalisoin Salakirjat.nettiin parisen vuotta sitten. Kiinnostavaa että alkuperäinen lähdetieto tuulenkaupan kuvauksesta on jo 1200-luvulta.


§§§


Entinen tuulenkauppa Suomessa

Suomen Museo, 1901


Suomenmaalla ja -kansalla on vanhastaan ollut erinomainen maine noituudesta, vaikka luultavaa on että se maine, samoinkuin maan- ja kansan nimetkin, on alkuansa lappalaista perintöä. Tiedämmehän pakanuuden aikaisesta sadustosta, että skandinavilaiset Lapissa kävivät oppia noitumisessa ja tiettävästi ovat suomalaisetkin etsineet tehokkaampaa noituutta Lapista.

Suurimman maineen suomalaisista noitakeinoista näkyy muinoin saaneen tuulen nostattaminen, josta muukalaisten purjehtijain kohtalo, kun liikkuivat lähellä Suomen rantoja oli riippuvainen. Muistutamme vain esim. sitä myrskyä, jolla suomalaiset hankkivat tuhoa Olavi Pyhän laivastolle Etelä-Suomen saaristossa, ja sitä raju-ilmaa, jonka Annikka, Turusen neiti, nostatti uskottoman kestin perikadoksi *1.

Tuulen osasivat suomalaiset sitoa solmuina köyteen, nuoraan tai rihmaan käytettäväksi tarpeen mukaan. Mehiläisessä 1836 on Lönnrot julkaissut runon »Kaunis Tammi», jossa orjankauppiaat punovat tuollaista noitaköyttä Vienanmerelle mennäksensä:

Venosessa nuoret sulhot,
Nuoret sulhot naimattomat,
Vielä viinan juomattomat
Punovat punaista köyttä,
Köyttä rauta palmikoivat,
Sitoa meri sininen,
Läksi Kannan kaakistoa,
Meren tyynenä pysyä,
Lahen Kannan kaunihina

Viea Vienahan neitosia,
Kaupita merikanoja. —
Elkäte meriset miehet
Vielä vieko neitojamme!
Ei neittä tukulla myöä,
Eikä kansoin kaupitella,
Oravat myöään tukulla,
Revot kanssa kaupitahan.

Siitä nähden tekijät itse luottivat noihin taikakeinoihinsa, eikä siis voi kummastella että niitä kaupittelivat muukalaisillekin.

Yleistieteellisessä teoksessa De proprietatibus rerum (Aineiden ominaisuuksista), jonka tekijä englantilainen harmajamunkki Bartholomeus Anglicus (de Glanvilla) oli Suffolkin kreivien sukua ja eli noin 1360, sisältää 172:des luku seuraavan kertomuksen Suomesta ja sikäläisestä tuulenkaupasta:

"Suomi (Winlandia) on Norjan vuorten itäpuolella sijaitseva ja meren partaalla leviävä maa, joka ei tuota paljon muuta viljaa kuin heinää ja metsää. Sen kansa on sivistymätöintä, talonpoikaista ja raakaa ja harjoittaa noitumista. Siten he kaupittelevat ja myövät tuulta purjehtijoille, jotka tyvenen takia pysytteleivät heidän rannoillansa tai heidän luonansa. He näet tekevät rihma-kerän sitomalla siihen erityisiä solmuja ja neuvovat sitten vetämään kerästä solmuja kolmeen asti tai useampia, sen mukaan kuinka kovaa tuulta tahtovat. Ja heidän uskomattomuutensa tähden haltijat ilkkuen yllyttävät ja kiihoittavat rajumpaa ja heikompaa tuulta, sen mukaan kuinka paljon tai vähän solmuja he rihmasta vetävät, siksi että onnettomat, jotka sellaisiin luottavat, oikean sallimuksen mukaan hukkuvat" *2.

Samakaisen kertomuksen suomalaisten tuulenkaupasta antaa Olaus Magnus (kts. Histoire des Pays Septentrionaux) uskonpuhdistuksen aikana:

"Muiden pakanallisten, erhetystensä ohella suomalaiset tarjoavat kauppiaille, joita vastatuulet pidättävät heidän rannoillansa, tuulta kaupaksi. Hinnan saatuansa heidän on tapana antaa kolme noitasolmua, jotka eivät ole kudotut vaan hihnaan solmitut, sillä ohjeella että kun aukaisevat ensimäisen, niin saavat suotuisia tuulia, toisen, niin saavat ankarampia, ja kun purkavat kolmannen, niin rajuja myrskyjä, etteivät voi nähdä keulan yli vältettäviä kallioita, eikä astua askelta laskeaksensa purjeita, eikä viimeisilläkään voimillansa pitämään perää. Turmiota ja suurta vahinkoa, ovat ne saaneet kokea, jotka ovat noita solmuja halveksineet ja epäilleet niillä sellaista voimaa olevan."

Julkisesti ei noita keinoja kuitenkaan ole nähty käytettävän, sanoo Olaus Magnus. Kristinuskon valoon näet niiden julkisen käytännön karkoittanut. Myöhemmät kirjailijat eivät tiettävästi enää puhukkaan suomalaisten tuulenkaupasta. Mutta sitä harjoitettiin, kuten näyttää, edelleen Lapissa. Eräässä matkakertomuksessa vuodelta 1563 kertoo tekijä, että laivuri varta vasten oli matkustanut lappalaisen hoidan luo tuulta ostamaan ja maksanut 10 kruunua ja naulan tupakkia neljän tuuman, levyisestä palttinakaistaleesta, jossa oli 3 tuulta nostattavaa solmua ja joka sidottiin purjeen kulmaan (Diiben, s. 277). Lappalainen voi, kertoo Petrus Claudi kertomuksessaan Norjasta, nostattaa minkä tuulen hän tahtoo, varsinkin sen, joka tuuli hänen syntyessään.

"Niille, jotka häneltä ostavat tuulta, antaa hän nuoran tai nauhan, jossa on kolme solmua. Kun ostaja avaa ensimäisen solmun, saa hän sopivan tuulen, kun hän avaa toisen, saa hän siksi kovan tuulen, että paraiksi voi kestää, mutta jos hän avaa kolmannen solmun, niin ei pääse haaksirikotta, eikä mieshukatta."

Lapissa mahtoi tuulenkauppa pysyä käytännössä vielä aikoja uskonpuhdistuksen jälkeen. Scheffer ei ainakaan näy epäilleen tuon taikatavan käytäntöä aikanansa, vaikka kertoo siitä aikaisempien kirjailijain mukaan.



J. R. A


*1. Finskt Museum 1898, S. 59; Suomen Museo 1898. S. 5.

*2. Verhandl. d. gel. estn. Ges. VII, johon on painettu tämä ja muutamia muita pohjoismaita käsitteleviä lukuja.





Jälkikommentti lehdessä Suomen Museo 1905:



Entisestä "tuulenkaupasta" Suomessa, josta puhuimme Suomen Museossa 1901, s. 5—7, lienee vanhin kertomus säilynyt julkaisemattomassa maantieteellisen nimikirjan tapaisessa teoksessa "Geographia Universalis", jonka tekijä eli 1200-luvulla, mutta ei ole nimeltään tunnettu. Myöhemmät kertomukset näyttävät olevan melkein sanasta sanaan siitä kopioittuja.

"Winlandia", kertoo tekijä, on maa, joka idässä rajoittuu Norvegian vuoriin. Se on valtameren partaalla, eikä ole viljavaa, mutta kasvaa ruohoa ja metsää. Kansa on raakalaista ja sivistymätöintä ja noitakeinoihin taipuvaista. Erittäin he ovat kuuluisia tuulen nostattamiskyvystään. He näet panevat rihmaa, johon ovat sitoneet joukon solmuja, kerälle. Jos nyt joku tahtoo tuulta, niin hän avaa solmuista yhden taikka useampia, riippuen siitä, tahtooko hän kovaa vai heikkoa. Noita keriä he myövät merimiehille, joita tyven ilma pidättelee heidän rannoillansa: kuitenkin saattaa taikaneuvo ostajat usein onnettomuuteen" (Lönborg, Adam af Bremen, s. 179).

Winlandia on tämän tekijän mukaan Norjan vuorten länsipuolella, siis sama kuin Ruija, mutta hänen seuraajansa Bartholomeus Anglicus asettaa Winlandiansa meren partaalle mainittujen vuorten itäpuolelle (S. M. 1901, s. 6.). Ziegler kertoo 1532 kirjassaan "Schondia" (kts. Krantz: Rerum Germanicarum Chronica) tuulijutun lappalaisista, Olaus Magnus kertoo sen 1554 melkein samoilla sanoilla "finneistä". Lönnrotin julkaisemasta runosta nähden tuo noitakeino ei suinkaan ollut suomalaisillekaan outo. Vanhojen kirjailijain vaan näkyy aina olleen vaikea eroittaa noita molempia finnikansoja toisistaan: Tässä asiassa siihen tuskin oli syytäkään (Ahlenius, Olaus Magnus, s. 374).

Saamelaisten muinaisuskoa ja seitoja vuosilta 1820-1831

"Lappalaisten kivijumalia. Friisin teoksesta". Kuva teoksesta Suomen Suvun Pakanallinen Jumalanpalvelus.


Jaakko Fellmann toimi Utsjoen ja Inarin kirkkoherrana vuosina 1820-1831, jolloin hän myös kirjoitti muistiinpanoja alueen elämästä. Muistiinpanot julkaistiin kirjana vasta vuonna 1906, ja ne sisältävät luvun myös saamelaisten muinaisuskosta.

Fellmannin asenne saamelaisten alkuperäisuskontoa kohtaan on ajan henkeen tyypillisen halveksuva, mutta muistiinpanot sisältävät kuitenkin useita mielenkiintoisia tietoja erityisesti seitoihin liittyen.

Poimintoja Jaakko Fellmanin muistiinpanoista Lapissa, 1907

Luku 2 - Lappalaisten muinaisuskonto

Semmoinen on lappalaisten kova kohtalo ollut, ja heidän pakanallisen uskontonsa leimana on sentähden lapsellinen naivisuus. Heidän vetoamisensa korkeampiin, yliaistillisiin voimiin rajoittui pakanuuden aikana pääasiallisesti luonnossa näkemiensä ihmeiden palvelemiseen ja rukouksiin tämän elämän välttämättömimpien tarpeiden tyydyttämiseksi. He eivät rakentaneet temppeleitä, johon ei olisi ollut varojakaan. Heidän jumalanpalvelukseltaaan puuttui kaikki ulkonainen koreus eikä heillä ollut pappejakaan varsinaisessa merkityksessä.

Mutta lappalaisetkin tunsivat hartauden tarvetta. Perheenisä piti velvollisuutenaan tässäkin kohden pitää huolta omaisistaan. Melkein jokaisella perheellä olikin sentähden asuntonsa läheisyydessä asetettuna oma Tiermeksensä, Beivensa tai Stuorra Junkerinsa, tahi Seitansa, joka oli kaikkien sellaisten epäjumalien yhteinen nimi.

Tämän kuvan edessä he lausuivat rukouksiansa, sen edessä he tekivät lupauksensa ja suorittivat uhrinsa. Joskus saattoi yksitöisellä henkilölläkin olla oma Seitansa, kuten esim. Katssok Adjalla Utsjoella, josta vasta enemmän.

Mutta sääntönä oli, että kylällä, jossa oli ainoastaan muutamia perheitä, eli siirtokunnalla oli oma Seitansa ja yhteinen uhripaikka, johon se oli sijoitettu. Siellä vietettiin yhteiset uhrit, joita kylän puolesta toimitti kylän vanhin tai, kun oli kysymyksessä tärkeämpiä asioita, joku sitä varten kutsuttu "noide". Kuten yleensä seitakuvilla, oli tälläkin yhteisellä seidalla oma piirinsä, jota se muka siunasi metsänriistalla ja muulla hyvällä.

Näille kyläkunnan seidoille, joiden edessä toimitettiin yksityisiäkin uhreja, kuten myös yleisille uhripaikoille, valittiin tavallisesti asema, jossa luonto oli suuremmoinen, sillä niissä arveltiin jumalallisten olentojen asuvan, tahi jossa muutoin oli jotakin huomattavampaa, esim. joku vuorenhuippu tahi korkea kallio, suuri kiinteä kivi, saari tai niemi tahi myös joku paikka lähteen tai luolan läheisyydessä.

Seitakuvia oli yleensä hyvin paljon. Yksinomaan Luulajan Lapista Scheffer niitä luettelee kuudennellatoista vuosisadalla 30.

Semmoisia pyhiä paikkoja - joissa paitsi seitaa, joka tavallisesti oli puinen tai kivestä tehty, oli myös pöydän tai lavan kaltainen alttari ja sen ympärillä joukko uhreina tuotuja poronsarvia - ei hoidettu muulla tavalla kuin siten, että itse paikka alttarineen sekä tie sinne koristettiin vihreillä, suvisin koivun, talvella männyn tai kuusen oksilla, sillä seita piti vihreästä.

Semmoisten uhripaikkojen jäännöksiä tavataan Lapissa vielä kaikkialla. Siten ovat monet vuoret ja kalliot aina tähän päivään saakka saaneet pitää nimensä "passe" eli "ailesvarre" (pyhä vuori). Lukuisasti tavattavat jokien ja järvien nimet viittaavat siihen, että niidenkin luona on jumalia palveltu. Semmoisia ovat esim. Passejok, Passejavre, Ailesjok, Ailesjavre. Oli sitä paitsi pyhiä puita ja pyhiä lehtoja, joilla oli erityiset haltiansa, ja niissäkin pidettiin sentähden hartausharjoituksia.

Naisia, naimakuntoisia tyttöjä, elukoita ja lappalaisen uskollista seurakumppania, koiraa, ei päästetty pyhille vuorille tai pyhiin paikkoihin, johon jumalankuvia oli asetettu; ja etenkin oli kielletty pääsy Ukon ja hänen puolisonsa Ravdnan alttarille. Sitä naista tai naimaikäistä tyttöä, joka astui sen rajan yli, joka sitä varten oli asetettu kuvan ympäri, uhkasi kuolema tai joku muu onnettomuus. Naiset yleensä eivät saaneet uhrata paitsi joillekuille naisjumalille, tahi eivät saaneet, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, edes olla läsnä uhrivietoissa. Heitä oli kielletty astumasta sille polullekkin, joka lappalaisten kodasta johti hänen jumalansa luo, ja käyttämästä sitä eri ovea, jonka kautta hän kodastaan sinne meni.



"Puisia "patsaita" Jumiskojoen rannalla Kemijärvellä. Appelgrenin matkalta." Kuva teoksesta Suomen Suvun Pakanallinen Jumalanpalvelus.


Lappalaiset kyllä tekivät seitojansa sekä puusta että kivestä, mutta kivistä he pitivät suuremmassa kunniassa. Puisia seitoja sanottiin Muorra Jubmel'iksi(puujumalaksi). Ne asetettiin johonkin kauniiseen paikkaan, mieluimmin ruohoiselle, kentälle järvien tai jokien rannoilla, jossa harjoitettiin kalastusta tai riistan pyyntiä, mutta myöskin metsään, jossa asuttiin. Ne seisoivat alttarilla tai sen vieressä, missä semmoinen oli, ja niitä muodosti kärjistä teroitetut puutolpat tai kiinteät kannot, jotka olivat siten teroitetut, että ne milloin muistuttivat muinaislappalaislakkia, milloin taas päätä ja kasvoja. Joskuspa nähtiin niissä, jos ne nimittäin olivat Tiermeksen kuvia, piikiviä ja tulirautoja, jopa vasarakin. Edelliset kuvasivat tulta ja jälkimmäinen jumalan musertavaa voimaa.

Luonnollisena seurauksena siitä, että lappalaiset enemmän kunnioittivat kivijumalia, oli se, että Gedgge Ibmel eli Jubmel, joksi yhteisesti kaikkia kivijumalia sanottiin, pidettiin korkeampana ja mahtavampana kuin Muorra Jubmel ja sentähden myös pyhempänä. Suuressa kunniassa he pitivät kiviä, joita kosken vesi oli onsinut tahi jotka muutoin olivat luonnostaan omituisempia. Sellaisia kiviä tai kallioita julistettiin jumaliksi ja juhlallisesti vihittiin niitä pyhään tarkoitukseensa. Joskus tuona jumaluutena oli musta kivialusta ja sen päällä pienempi vaalea kivi. Ainoastaan yhden semmoisen olen sattunut näkymään. Se sijaitsi Langojavren ja Padarin välillä noin 2 peninkulmaa Inarinjärvestä etelään. Suurempi kivi siellä oli muodoltaan soikea, kiinteä harmaakivi, sangen tumma väriltään. Toinen, joka oli jotensakin valkoista ukkosenkiveä, oli pyöristetty ja ihmispäätä vähän suurempi. Se asetettiin nyt paikoilleen siten kuin sen arveltiin ennen olleen. Toisen samanlaatuisen jumaluuden sanotaan vielä olevan nähtävänä Palelojavrella, peninkuma koilliseen Tuomas Kyrön asunnosta. Tumman kiven siellä kerrotaan olevan pinen kallion kokoisen, mutta pienen kiven vaan patalakin veroisen.

Suuressa arvossa pidettiin kiviä, jotka johonkin määrään olivat ihmisruumiin muotoisia. Niinpä ohikulkijat uhrasivat Porsangerin vuonon seudulla eräässä vuoressa olevalle valkoiselle täplälle, joka näytti ihmisenmuotoiselta; sen pää oli alaspäin ja jalat ylöspäin. Myöskin asetettiin useita pyhiä kiviä vieretysten. Niistä sitten toinen oli muka Stuorra Junker, toinen hänen vaimonsa, muut hänen lapsiaan ja palvelijoitaan.

Sellaisen viisikivisen ryhmän, jota kutsutaan Darraksi eli Tarraksi, kerrotaan olevan saaressa, keskellä koskea, jonka kautta Tornionjoki laskee Tornionjärveen. Siellä on muinoin paljon käyty, mutta nyt, kun joki on uomansa muuttanut, sinne tuskin enään päästään.

Ihmismuotoista kivijumalaa nimitettiin Gedgge olmush'iksi (kivi-ihmiseksi), erotukseksi muista pyhistä kivistä, joita sanottiin Passe gedggeksi (pyhäksi kiveksi), vaikka Seita li myös kivijumalien yleisenä nimityksenä.

Pienempiä pyhiä kuvia asetettiin tavallisesti vuorille, mutta niinikään samanlaisille paikoille kuin puujumaliakin.

Kumminkaan ei uskottu, että kivi semmoisenaan mitään vaikutti, vaan ainoastaan siinä asuva jumala. Samoinkuin puujumalat vihittiin pyhää tarkoitustaan varten, samoin kivijumalatkin. Kuva voideltiin poronverellä ja karhun, majavan tai muun eläimen ihralla, jonka jumala oli lappalaisen pyydykseen lähettänyt. Ennenkuin tämä voiteleminen oli suoritettu, ei kuvaa pidetty palvelemisen arvoisena. Mutta voitelemisen ja vihkimisen jälkeen oli kuva Ibmel, joka käy selville siinä käytetystä vihkipuheesta: "Voidellaan pyhä seitani, syö tai ole syömättä, olet sittenkin jumalani."

Semmoiseen voitelemiseen kalastajalappalaiset käyttivät kalanrasvaa, että he saisivat niistä joista ja järvistä, joiden luona kuvat seisoivat, runsaan saaliin.



"Lappalaisten epäjumalan-palvelus" Kuva teoksesta Suomen Suvun Pakanallinen Jumalanpalvelus.


Mutta, jotta jumala pysyisi suosiollisena, hän vaati uhria ja hyvää hoitoa. Voitelemiset olivat sentähden tuontuostakin uudistettavat. Mitä useammin sitä voideltiin, sitä armollisempi se oli ja sitä runsaammat ja lihavammat sen antimet - tietysti sillä edellytyksellä, että sitä osattiin oikein rukoilla, jossa suhteessa opastusta voitiin saada noitarummulta, tältä lappalaisten arvokkaalta neuvonantajalta kaikissa hänen tärkeimmissä toimissaan.

Kivijumalat olivat joskus aitauksen sisällä. Ja kun ammuttiin orava tai muu eläin aitauksen sisäpuolella, niin olivat eläimen jalat, pää ja siivetkin uhrattavat kivelle, mutta muut osat sai ampuja itse pitää hyvänään.

Tavallista oli, että kerran vuodessa kivi, jos se oli irtain, nostettiin ja sen alle pantiin tuoreita kuusen- tai lehtipuun oksia. Kun tämä toimi oli suoritettu, läheni lappalainen kuvaa, samoin kuin uhrille mennessäänkin, paljastetuin päin ja ryömien polvillaan ja käsillään. Sen mukaan kuin kivi tuntui raskaalta tai köykäiseltä, hän päätti missä määrin jumala oli hänelle suosiollinen.



"Lappalainen noita "lovessa". Schefferin teoksesta." Kuva teoksesta Suomen Suvun Pakanallinen Jumalanpalvelus.


Jos jumala ei ollut antelias siinä mitä häneltä oli rukoiltu, tahi jollei hän torjunut kurjuutta ja hätää, saattoi tapahtua, että häneltä otettiin takaisin hänelle jo annetut uhrit - etenkin nuo upeat poronsarvet - tahi että hän kokonaan hyljättiin. Siten tapahtui etenkin siirryttäessä toiselle paikkakunnalle, johon yleensä ryhdyttiin, kun kalan, riistan tai muun saanti, joka oli elantoa varten tarpeellinen, rupesi vähenemään siihenastisessa asuinpaikassa.

Niille jumalille, jotka eivät enään kuulleet heidän rukouksiaan, olivat lappalaiset joskus sangen ankarat. Ne lausuivat niille uhkauksia ja parjasivat niitä lauluissa jopa löivät heidät pirstaleiksikin tai polttivat ja hankkivat itselleen uuden kuvan, tahi, kuten myöhempinä aikoina joskus tapahtui, viskasivat noitarumpunsa jokeen ja kääntyivät kristittyjen jumalien (Huom: monikko) puoleen, johon heitä ahkerasti kehoittivat papit ja kirkonmiehet.

Lappalaisten epäjumalistaan luopuminen pakanuuden aikana oli ikimuistoinen tapa ja perustui itse asian luonteeseen. Kun äsken mainituista tahi muista syistä siirryttiin toiseen asuinpaikkaan, ei aina ollut mahdollista ottaa mukaan entisiä epäjumalia, vaikka olisi haluttukin. Mutta sitä tietysti yleensä ei haluttukaan, koska juuri jumalien kitsaus pakoitti muuttamaan. Silloin ei tyydytty, kuten äsken mainitsin, pelkkään luopumiseen, vaan lyötiin ja piestiin jopa poltettiinkin semmoiset seidat, joihin ei enään luotettu. Sanottiin kuitenkin, että paholainen kaikin voimin koetti pelastaa sellaisen seidan, niin että oli vaikea saada sitä sytytetyksi, ellei ollut saatavissa hyviä tervaksia. Mutta jos hankittiin yhdeksän hyvin pihkaista ja kuivaa honganlatvaa, niin seidan täytyi palaa. Niinpä sanotaan esim. laulussa Tatscha seidalle: "Jos minun huonosti käy, kokoon yhdeksän pihkaista männynlatvaa, poltan ne tässä pyhässä paikassa ja muutan toiseen". Vielä kuullaan kansan suusta kertomuksia epäjumalien pahoinpitelemisestä. Kerrotaan esim. eräästä Sarasta, että hän vihoissaan kirveellä löi Ibmelinsä kappaleiksi. Semmoiset kouraantuntuvat tyytymättömyyden ilmaisut jumalia kohtaan lienevät kuitenkin olleet tavallisemmat kristityn aikakauden alussa kuin puhtaasti pakanallisessa muinaisuudessa.

Mutta samoin kuin seidan vihkiäisissä noide oli käytettävä, niinpä tuskin rohjettiin hävittää sitä tai luopua siitä, kutsumatta noidea ja häneltä kysymättä, etenkin ellei se ollut yksityisen oma. Seidan polttamisesta ja syystä siihen kertoo Högström 1747 painetussa kertomuksessaan Lapinmaasta siksi kuvaavan tapauksen, etten malta olla sitä tähän ottamatta. Högström kirjoittaa:

"Kerrotaan Luulajan Lapissa tapahtuneen, kun rutto kerran rupesi raivoamaan porolaumoissa, jolloin suuri joukko kuoli, että eräs lappalainen uupumatta ja monta kertaa päivässä saapui oman ja naapuriensa yhteisen epäjumalan luokse, joka heillä oli metsässä, anoen siltä apua. Mutta kun siitä ei hyötyä ollut, määräsi lappalainen jumalalleen vissin ajan, lausuen että jos hän tahtoi edespäinkin nauttia kunnioitusta ja palvelusta, hänen tuli lakkauttaa tauti, muutoin hänet poltettaisiin ja hävitettäisiin petkuttajana. Määräaika kului loppuun ja yhä vain kuoli poroja. Lappalainen påani sentähden päätöksensä toimeen, sytyttämällä suuren hirsinuotion epäjumalan ympärille ja päälle, ja se turmeltui nopeasti, sillä koko kyläkunta oli pitkinä aikoina voidellut sitä rasvaisilla aineksilla ja oli siis tulella siihen suurempi voima, kuin jos se olisi ollut rasvaamatonta kiveä.

Juuri tämän toimituksen kestäessä kylänmiehet saivat siitä tiedon, jonka vuoksi miehissä saapuivat paikalle aikomuksessa tappaa sen alkuunpanija ja polttaa hänet jumalille sovitukseksi. Mutta hän puolestaan ilmoitti usein ja hartaasti polvillaan ja paljaspäin rukoilleensa tätä jumalaa, apua pyytäneensä ja vihdoin määränneensä hänelle ajan, jonka kuluessa hänen piti lakkauttaa karjanrutto, uhaten kuten kerrottu on. Ja kun hän ei ollut voinut mitään apua antaa, oli lappalainen kaiken oikeuden mukaisesti hänet petkuttajana polttanut, arvellen, että jos hän olisi ollut oikea jumala, joka on luonut taivaat ja maan kaikkine mitä niissä on, niin hän olisi voinut lakkauttaa ruton ja olisi siten pelastanut itsensä tulen hävitykseltä. Silloin vihoissaan kokoontuneet lappalaiset leppyivät ja tyytyivät siihen, mitä oli tapahtunut."

Poimintoja Jaakko Fellmanin muistiinpanoista Lapissa, 1907. Koonnut ja suomentanut A. Meurman.

Kirjoituksessa on mukavan runsaasti tietoja juuri saamelaisten seidoista, joita tuohon aikaan näyttääkin vielä usein palvotun, ja jotka ovatkin aina mielestäni olleet hyvin leimallista ja kiinnostavaa saamelaisten omalle uskonnolle.

Ukon vakka ja vakkajuhlat Virossa

Eilisaamuna lueskellessani herättivät mielenkiintoa seuraavat Viron kansalliseepoksen Kalevipoegin F. R. Kreutzwaldin (1803-1882) tutkimukset ukon vakan perinteistä Virossa.

(Kirjassa Ueber den Charakter der Estnischen Mythologie, 1850, s. 45-48:)

...Hän esittää virolaisilla olleen neljä vuotuista pääjuhlaa päiväntasausten aikoina. Kevätpäiväntasauksen aikana vietettävä kevätjuhla oli muka Ukolle omistettu. Juhlasta, jonka kaikki piirteet osoittavat sen olevan perheen keskeisen, hän tietää kertoa seuraavaa:

Juhlan aattona valmistetut ruuat asetettiin aittaan pöydälle, jonka keskellä oli "Ukkowak" ja ympärillä kaikkia vuodentulon edustajia: lihaa, voita, kalaa, leipää, vehnästä, herneitä ja hunajaa. Sitten pani isäntä muutamia kunkin viljalajin jyviä pieneen tuohirasiaan, nosti Ukon vakan kantta, pisti rasian sinne ja asetti kannen uudestaan paikoilleen. Tähän toimitukseen luulee Kreutzwald viittaavan säkeiden:

"Ukko-wakkale waoma,
Kane alla kerkimaie,
Wodu (?) kaiso paisomaie."

Hedelmättömiksi jääneitä vaimoja salvattiin aittaan yöksi Ukonvakan luo ja heidän täytyi alistua salaiseen seromoniaan, "jonka ehkä joku papitar pani toimeen". Seuraavana aamuna kiersi talonisäntä ennen auringon nousua ja mitään nauttimatta peltonsa; jos hän huomasi kaiken olevan oikealla laidallaan, palasi hän takaisin taloonsa, jossa emäntä oli jo ottanut Ukon vakan pöydältä pois. Niin alkoi ateria, jossa jumalalta jääneet tähteet syötiin. Syönnin jälkeen alkoi juominki; "varsinkin vaimojen täytyi tuona päivänä paljon juoda, joten juhla sai hurjan, kaikkia sopivaisuuden rajoja ylittävän bakkanalion luonteen." - Tähän Kreutzwald liittää arvelunsa, että myöhemmin kristinuskon vaikutuksesta on moni Ukko-juhlan tavoista siirtynyt Maarian ilmestymispäivän menoihin, etenkin juuri ylempänä mainittu Maarian-punan juominen.

Kolme päivää Ukko-juhlan jälkeen otti isäntä tuohirasian vakasta pois, erotti siinä olevat jyvälajit erilleen ja viskasi kunkin alkuperäiseen jyvälaariinsa takaisin, "jotta kaikki vilja tulisi osalliseksi jumalan siunauksesta."

Itse Ukko-wakasta Kreutzwald tietää kertoa, että sellainen täytyi Ukolle pyhitettynä olla joka talossa, että se oli tehty joko tuohesta tai ohuista päreistä ja kannella varustettu. Vakassa tuli aina olla kynttilän pitkä - mitä varten ja sytytettiinkö sitä milloinkaan, siitä Kreutzwald ei sano tietoja saaneensa - sekä erilaisia uhrilahjoja, joina käytettiin pikkurahoja ja pienoiskokoisia pukukappaleita, aivan kuin nuken vaatteita. Niillä oli nimenä Ukko-anned, "ukon-lahjat", ja niitä pantiin vakkaan osittain Ukko-juhlana, osittain muiden syiden johdosta. Siten nuorikko hääpäivänään ja ensimäisen lapsen saatuaan teki tällaisen kiitosuhrin.

Samassa yhteydessä Kreutzwald myös antaa tietoja Ukolle pyhitetyistä uhrikivistä, joita muka piti joka kylällä tai yksinäistalolla olla. Keväällä touonteon ja syksyllä elonkorjuun jälkeen täytyi niille uhrata hiukan kiitosuhriksi, niinikään teurastetusta eläimestä viedä sisälmyksiä "Ukko-kivelle". Kaksi tuollaista vanhaa uhrikiveä hän sanoo nähneensä, toisen Virossa, toisen eräässä Pihkovan virolaisten kylässä, jossa tällaiselle kivelle varkain uhrattiin, mutta kaikista eniten kuitenkin juhannusiltoina eräälle toiselle kivelle, jolla muka Kristus kerran oli istunut.

Ukko-kivistä Kreutzwald puhuu myöhemmissäkin julkaisuissaan. J. W. Boeclerin taikakokoelman selityksissään kertoo hän Olavin päivänä teurastetun lampaan ja sen sisälmykset viedyn "Ukko"-kivelle. H. Neusen kanssa toimittamassaan myytillisten ja maagillisten runojen julkaisussa (Mythische und magische Lieder der Ehsten, 1854, s. 18, 59) hän kertoo mikkeliuhrin sisälmykset viedyn ukko-kivelle ja mainitsee erikoisesta Ukolle pyhitetystä juhlasta Ukko-püha.

Arvi Korhonen: Vakkalaitos, s. 31-34

Arvi Korhonen itse suhtautuu Kreutzwaldin tutkimuksiin epäilevästi ja pitää näitä suomesta saatujen vaikutteiden värittäminä.

Vastaavat perinteet tunnetaan Virossa yleisemmin Tõnnin ja Tõnnin vakkojen nimillä, joiden osalta täydennän kirjoitusta myöhemmin.

Hypnerotomachia Poliphili. Matka unessa vuonna 1499

HYPNEROTOMACHIA POLIPHILI

Jossa näytetään kuinka
kaikki inhimillinen on vain unta,
ja lukuisia muita tietämisen
ja muistamisen arvoisia seikkoja.


Tämä ihmeellinen uusi kirja,
Muinaisten isiemme kirjojen veroinen,
Sisältäen kaiken maailmassa elävän,
Joka on ainutlaatuista ja jaloa.

...Mietittyäni läpi näitä muinaisia ja pyhiä kirjoituksia, tulkitsin ne näin:

Työsi hedelmistä uhraa Luonnon Jumalalle kainostelematta. Asteittain teet sielustasi alamaisen Jumalalle. Hän tulee lujasti ohjastamaan elämääsi, armeliaasti halliten sinua, ja säilyttää sinut vahingoittumattomana.

...Tulkitsin nämä hieroglyfit (lukuunottamatta oksia, jotka pystyin vain tunnistamaan kuuseksi, männyksi, lehtikuuseksi, katajaksi tai muuksi samankaltaiseksi) seuraavasti:

Kärsivällisyys on koristus, vartija ja suojelija elämän.

Toisella puolen näin tämän elegantin kaiverruksen: ympyrä, ja ankkuri jonka ympärille delfiinin pyrstö oli kietoutunut. Pystyin tulkitsemaan tämän parhaiten:

Aεὶ Σπεῦδε βραδέως
Aina kiiruhda hitaasti.

...Tulkitsin tämän kuvakokonaisuuden latinaksi seuraavasti:

Jumalalliselle ja majesteettiselle Julius Caesarille, koko maailman hallitsijalle, hänen sielunsa laupeudestaan ja anteliaisuudestaan ovat egyptiläiset pystyttäneet tämän julkisista varoista.

...Arvioin näiden merkkien olevan kultaa, mutta ajan ja lampunsavun tummentamia. Näin tulkitsin ne:

Siunatuille varjoille. Kuolema torjuu kaikki elämän vastakkaiset ja kiivaat puolet. Se antaa, se ottaa, se kuluttaa, se hajottaa. Täällä se on suloisesti yhdistänyt kaksi kuollutta, jotka rakastivat toisiaan erottamattomasti ja hartaasti.

Edelläolevat lainaukset ovat kirjan muutamat pseudo-hieroglyfien kuvat ja selitykset. Mielestäni on viehättävää annettujen tulkintojen epävarmuus, "tulkitsin ne näin", mikä samalla paljastaa meille niiden viestin ja säilyttää kuitenkin niiden salaperäisyyden.

Hypnerotomachia Poliphili, tarkoittaen jotakuin Polifilin kamppailua rakkaudesta unessa, on Gutenbergin raamatun jälkeen ehkäpä tunnetuin inkunaabeli, 1400-luvulla painettu kirja. Kirja sisältää 174 puupiirrosta, joista on lisäksi olemassa useita erilaisia versioita.

Kirjan eriskummallisin ja samalla myös kiinnostavin piirre on Polifilin syvä rakkaus arkkitehtuuriin. Ehkä puolet kirjasta ja sen kuvituksesta ovat erilaisten fantasiarakennusten ihastelua. Kertoopa hän olleen myös sukupuoliyhteydessä rakennusten kanssa, ja ainakin kerran nautinnon olleen molemminpuolista.

Kirjan tapahtumien outous ja hajanaisuus luovat sille hyvin unenomaisen yleistunnelman. Olisi mielenkiintoista tietää onko osa kirjan tapahtumista ja hahmoista nähty alunperin unessa.

_

Hyvää aatonaattoa

Kirjan Kuvauksia itä-suomalaisten vanhoista tavoista - Joulun vietto kuvauksissa vuodelta 1893 aatonaatton askareet liittyivät enimmäkseen joulusiivouksen tekemiseen. Illalla kokoonnuttiin suuremmalla joukolla riiheen, jossa myös yövyttiin:

Illallisen perästä menivät miehet, vanhimmat naiset ja lapset riiheen yöksi, jonne Mattilasta myös tuli samallaista perettä. Lapsilla oli sangen hauska, kun pääsivät yhteen. Kolme kynttilän tynkää palaa tykytti riihessä ja pari pärettä uunin edessä. Miehillä näytti jokaisella olevan kiiru ja makaamisesta ei ollut puhettakaan. Mauno-setä tervasi uudet uilonsa ja nosti ne riihen parsille kuivamaan. Lautamies ompeli itselleen uuden tupakkakukkaron, jonka tereiksi hän pani pari punaista sahviaania.

---

Pienet poikaset valmistelivat itselleen ja sisarilleen puiset veitset, joilla jouluna sopi voita mokata ja haarukoita, joilla on hyvä omenia toskaroida.

---

Näin oli riihi muuttunut työhuoneeksi, jossa jokaisella työntekijällä oli puolenkymmentä katsojaa. Niemelän pieni Anni esim. katsoi niin hartaasti mummonsa käsiin, kun tämä laittoi vaskiset hakaset Annin uuteen tankkiin, että vesi suustansa valahti ja tankin päällensä saatuaan, näytteli hän sitä jokaiselle siksi, kunnes hän väsyneenä turvistui riihen saviselle lattialle.

---

Vihdoin loi ukko Lauri kaksi kupoa olkia riiheen, jotka levitettiin lattialle pitkin seinävieriä makuutiloissa ja kukin pani päällysvaatteensa pää-alaisikseen. Vuoteet valmiiksi saatua, istahtivat lapset niille, nostivat polvensa kokkaan paitansa sisään ja lauloivat:

Joulu tulla jongertaa
Voikuppi vongertaa
Lihakäpälä lingertää
Viinapullo vingertää

Sitte kuukistuivat lapset vuoteille yksi toisensa perästä nukkumatin kanssa seurustelemaan. Riihessä paloi tuli koko yön. Kukin makasi ja valvoi miten vain halutti. Kun toiset vielä palvoivat iltaa, niin toiset jo nousivat aamua.

Tonttukivet Merikarvian Trolssin kylässä

Tänään pienpainatteitani läpikäydessä osui silmään Unto Salon vuonna 1972 kirjoittama tutkimus Merikarvian tonttukivet. Artikkelissä Salo kertoo Helsingin Yliopiston Satakuntalaisen Osakunnan kotiseuturetkestä Merikarviaan. Matkalla Salo näki rajapyykinkaltaisen kivipatsaan, jonka opas Antti Nojomaa tiesi kertoa olevan "jonkinlainen pellonvartija."

Pylväs oli n. 110cm pitkä, ja sen juuressa siirtolohkareen päällä oli lisäksi pallomainen päänkokoinen kivi; se oli, niin kerrottiin, ollut alun perin pylvään nenässä. Oppaani osoitti minulle toisenkin samanlaisen patsaan Marjalan maalta. Sekin sijaitsi pienessä metsän ja kiviaidan rajaamassa pellossa, Isossapellossa, ja oli edellisen tapaan pystytetty siirtolohkareelle tai kalliolle. Tämä nelisärmäinen, ylöspäin suippeneva patsas oli 105-115cm korkea, mutta sen pituutta lisäsi patsaan päähän asetettu soikea kivi n. 140 cm:iin. Marjalan talon vanhaisäntä Artturi Lähteenmäki (1890-1967) kertoi, että Marjalan Kumminpellossakin oli vielä vuoden 1920 tienoilla ollut samanlainen patsas, mutta sen "keskiruho ja pää" oli sitten "hukattu" jonnekkin. Naapuritalon, Erkkilänkin pellossa oli ollut patsas, mutta se oli hävitetty Frans Erkkilän (k. 1951) aikana, luultavasti ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Lähteenmäen patsaista kertoja tiesi, ettei hän eikä hänen isänsä ollut niitä tehnyt: isän, "Simon Eetvartin (1847-1920) aikana ei patsaisiin koskettu." Tämä oli muuttanut Trolssiin kirkonkylästä 20-vuotiaana, joten patsaat ovat nälkävuosia varhemmalta ajalta, kertojan arvelun mukaan ne olisivat n. 150 vuotta vanhoja. Tämä arvelu ei ilmeisesti olekaan kaukana oikeasta, sillä Trolssin kylän ensimmäinen talo on perustettu v. 1751 tai pian sen jälkeen; sitä ennen Trolssin ojan varrella oli ollut ainoastaan niittyjä. Patsaat ovat toisin sanoen ajalta n. 1750-1850.

Kasala on vanha ruotsalaisen oikeuden kylä, joten sen patsaat saattavat palautua jo keskiajan viimeisille vuosisadoille.

Hyvin mielenkiintoinen löytö ja on erikoista että kesti noinkin pitkään ennen kuin tonttukivet löydettiin. Voisi ajatella että kivet on usein tulkittu juuri noiksi rajamerkeiksi, miksi Salokin tonttukiveä ensin luuli. Artturi Lähteenmäki kertoi patsaista myös seuraavaa:

"Kun on kiviä raivattu pelloista, niin on heti valittu sopivat kivet ja jätetty sinne, ja kun pelto on tullut kuntoon, pantu sitte ... Se on tavallisesti semmosella isolla kivellä se patsas ... sellanen aluskivi ... Ja tonttukiviksi niitä sitten vissiinkin ... Se on aika likellä se tonttukiven nimi siinä." Kaikki Artturi Lähteenmäen tuntemat patsaat sijaitsivat aidatuilla pelloilla; yhtäkään ei ollut pystytetty pihoille, ei myöskään sellaisille uudispelloille, jotka oli raivattu niityistä rautavältin tultua käytäntöön.

Patsaat koetettiin pystyttää mahdollisimman korkealle aluskivelle, ja niiden katsottiin lisäävän pellon satoa.

Artturi Lähteenmäen sananvalinnasta käy hyvin ilmi, että kiviä kunnioitettiin, että ne olivat kansatieteellisesti katsoen tabuja; kertoja koetti välttää niiden nimittämistä, vaikka oli muutoin valistunut ja aikaansa seuraava henkilö. Mitään tapoja niihin ei kuitenkaan liittynyt.

Myöhemmin löytyi tieto myös Lankosken kylässä sijaisseesta tonttukivestä:

Johtaja Matti Viljanen (Pori, synt. 1909 Merikarvialla) kertoi v. 1972, että hänen setänsä Albert Rajajärvi esti kertojaa ja muita pikkupoikia kumoamasta kolmen pienen pyöräen kiven muodostamaa patsasta, joka oli parin metrin korkuisella kivellä; tämä sijaitsi kertojan isoisän omistamassa Kotopellossa, Merikarvian Lankosken kylän Rajajärven torpan maalla. Kieltoaan setä perusteli sanoen, että jyvät pienenevät, jos kivet vieritetään. Patsaan rakenteen, sijainnin ja vaikutuksen vuoksi yhteys Trolssin tonttukiviin tuntuu kiistattomalta, vaikka kiviin kertojan tietämän mukaan liittynytkään mitään nimeä."

Mielestäni tämä muistelmus kuvaa hyvin tällaisten vapaasti seisovien, kevytrakenteisten kivirakennelmien haavoittuvuutta. Siinä missä suuremmat kivilatomukset joita ei saa hajoitetuksi ilman työkaluja säilyvät usein vuosituhansia on tällaisten heiveröisten patsaiden säilyminen riippunut täysin asukkaiden niihin kohdistamasta kunnioituksesta. Kivien muodosta ja hedelmällisyyttä lisäävästä tehtävästä Salo tekee seuraavan havainnon:

Avain niiden oikean laadun ymmärtämiseen sisältyy toisaalta muotoon ja rakenteeseen, toisaalta niiden satoisuutta lisäävään voimaan sekä tiettyyn kunnioitukseen ja kiertelyyn, jolla kertoja niihin suhtautui. Ei tarvi paljonkaan mielikuvitusta sen seikan oivaltamiseen, että kysymyksessä ovat kiviset fallokset. Näin ajatellen ymmärrämme, miksi kivet tehtiin kaksiosaisiksi, miksi ne pystytettiin mahdollisimman näkyviksi: kivien hedelmällisyyttä lisäävä potenssi koetettiin nostaa mahdollisimman suureksi ja mahdollisimman kauas vaikuttavaksi. Tällaisina Merikarvian tonttukivet ovat kulttuurihistoriallinen harvinaisuus, mahdollisesti ainoat meidän päiviimme säilyneet. Ne eivät ole ainoastaan harvinaisia, vaan mytologian tutkijoille suoranainen aarre, sillä ne näyttävät olevan avain usean mytologisen arvoituksen ratkaisemiseen. Tekee mieleni väittää, että niiden avulla voidaan kirjoittaa mm. tontun historia, joka on tähän mennessä ollut katkelmallinen ja tunnettu vain myöhäisiltä osiltaan.

Kiehtova teoria, etenkin kun fallos-symboliikkaa en muista muualla juurikaan tavatun suomalaisissa muinaisjäännöksissä. Kerrontaperinteessähän sitä kyllä riittää. Tutkimus sisältää runsaasti nimistöntutkimustietoa teorian tueksi, josta päivitän tietoja seuraavassa kirjoituksessa.

Kirjoitus käsittelee vähemmässä määrin myös muita jumaltenkuvista ja pyyntipaikoille pystytetyistä paaseista olevia kirjallisia tietoja.

Unto Salo pitää tonttukiviä Skandinaviasta saapuneena kulttuurivaikutuksena, mikä myös tarkoittaisi kivien esiintymistä paljon laajemmalla alueella. Sittemmin tonttukiviä onkin löydetty myös muualta. Pitääpä jatkaa lueskelua aiheesta.

Tutkimus Merikarvian tonttukivet on julkaistu kirjassa Sananjalka 14 vuonna 1972 ja siitä "Satakunnan Museon kannatusyhdistys on kustantanut tämän eripainoksen lahjaksi ystävilleen ja tukijoilleen."

Loitsurunoutemme synnystä. Arkistolöytöjä vuodelta 1899

Seuraava Arkistolöytöjä-sarjan artikkeli käsittelee suomalaisten loitsujen alkuperää. Mielestäni kirjoitus sisältää varsin päteviä huomioita teoriaa loitsujen läntisestä alkuperästä vastaan.

Loitsurunoutemme synnystä.*1

1899, Virittäjä

Porthanin ajoista saakka on kansanrunoutemme ollut tieteellisen tutkimuksen esineenä, mutta sen synnystä ei vieläkään ole päästy yksimieliseen loppupäätökseen. Pääasiallisimpana syynä tähän on epäilemättä ollut ainesten niukkuus ja tieteen haparoiva kanta. Suku­laiskansojemme kansanrunoutta on ollut koottuna niin vähän, ettei vertailevaa tutkimusta ei ole menestyksellä voitu harjoittaa eikä luoda varsinaista metoodia. Vasta sen jälkeen kun J. Krohnin tietä rai­vaava teos ilmestyi, tutkimus on melkoisesti edistynyt. On opittu entisistä, liian yleisistä olettamisista luopumaan ja sen sijaan kään­netty huomio yksityiskohtiin, joten voitto toisensa jälkeen on saa­vutettu.

Harvoin kansan elämässä kansanrunoudella on ollut sellainen sija kuin meidän: se on ollut kansamme lohduttajana sen lapsuuden aikana, ilo ja ylpeys miehuuden päivinä. Ei siis ole kummaa, jos sen synty erityisesti on tiedemiehiäkin viehättänyt. Useat tutkijat ovat tätä kysymystä käsitelleet, mutta heidän tutkimustensa lähempää esittämistä eivät ”Virittäjän” palstat salli, jonka tähden heti ryhdymme tarkastamaan yhtä osaa tätä laajaa kysymystä, loitsurunoutemme syntyä.

Loitsujemme synnystä on nykyään vallalla pääasiallisesti kaksi eri katsantokantaa: toinen pitää niitä Suomen kansan erityisinä luo­mina ja ikivanhoina, pakanuuden aikuisina jätteinä, toinen taas arvelee niitä ruotsalaisilta lainatuiksi Länsi-Suomessa verrattain myö­häisenä aikana. *2 Edellinen näistä mielipiteistä perustuu loitsujen sisällykseen ja siihen yleisesti varmana pidettyyn tosiasiaan, että loit­siminen on pakanuuden synnyttämä ilmiö, jälkimmäinen taas ruotsa­laisten ja länsisuomalaisten loitsujen yhtäläisyyteen sekä yhteisten loitsujen puutteeseen yhteissuomalaisilla heimoilla. Ensiksi mainittu on ollut yleisenä mielipiteenä aina Porthanista asti *3, sitä vastustava käsitys taas on aivan nykyisin esiintynyt. Otamme tutkimuksemme lähtökohdaksi viimemainitun, koska sen hyväksymisestä tai hylkää­misestä riippuu kysymyksen ratkaisu.

Porthanin kannalla olevat vanhat tutkijat olisivat epäilemättä suuresti hämmästyneet, jos joku olisi uskaltanut esiintuoda sen väitteen, että Länsi-Suomi on pidettävä loitsurunon kotimaana, sillä vanhimmista ajoista saakka oli se käsitys yleinen, että vanhoja runoja Suomessa tavattiin etupäässä Pohjanmaan, Savon ja Kar­jalan sydänmailla. Muistettakoon vaan miten Ahlqvist piti viro­laisten luullun runojen köyhyyden seurauksena siitä, että he oli­vat hämäläistä heimoa, jolle Luoja muka ei ollut lahjoittanut runon jumalallista lahjaa! *4 Nykyään emme katso asiaa samoilla silmillä sen jälkeen kun Virosta on kymmenin tuhansin runoja koottu ja Länsi-Suomesta tuhatmäärin loitsuja kerätty. Päinvastoin täytyy tunnustaa virolaisten runoinnon synnyttäneen yhtä paljon, kenties enemmänkin alkuperäistä runoutta kuin suomalaisten. Loitsurunous olisi voinut sen puolesta siis hyvin saada alkunsa Länsi-Suo­messa, jos eivät useat painavat tosiasiat vastustaisi sellaista mahdolli­suutta. Länsi-Suomesta ei ole tavattu läheskään kaikkien loitsujen alkuperäisiä juuria eikä myöskään Skandinaaviasta tunneta vastineita likimainkaan kaikkiin meidän loitsuihimme.

Osa loitsurunouttamme on epäilemättä ruotsalaisilta lainattu, mutta liian uskallettua on siitä vetää se johtopäätös, että koko loitsurunous olisi Länsi-Suomessa syn­tynyt. Sivistys on saattanut paljon hävittää niin Ruotsista kuin Länsi-Suomestakin, mutta ei ole luultavaa että se on niin suurta hävi­tystä tehnyt kuin nyt täytyisi olettaa. Ja kuinka voidaan ymmär­tää että esim. Itä-Suomessa on kehittyneitä loitsuja, joita ei voi joh­taa mistään länsisuomalaisesta alkumuodosta. Ei voi olettaa että alku­muoto olisi Länsi-Suomesta jäljettömiin hävinnyt, jos se kerran siellä syntyi. Epäilystä herättää myös se, että maamme ruotsalaiselta alueelta on niin vähän loitsuja saatu, vaikka ruotsalaisen väestön välityksellä lähimmin pitäisi tietysti ajatella lainojen tapahtuneen. Ruotsalaiselta Uudeltamaalta esim. ei ole kuin nimeksi loitsuja muistoonpantu eikä voi nähdä, että se suomalaiseen väestöön olisi tässä suhteessa vaikut­tanut.

Pohjanmaan ruotsalaiset ovat suomalaisiin vaikuttaneet, mutta arvattavasti on osa siitä, mitä heiltä on kirjaanpantu, lainaa suoma­laisilta. Jos loitsurunous olisi Länsi-Suomessa syntynyt, ei myöskään voi käsittää että se olisi ehtinyt sillä tavalla juurtumaan, että se ei vielä nytkään, vaikka puolen kahdeksatta vuosisataa on kristinuskoa saarnattu, ole hävinnyt. Ja sitä paitsi on vaikeata olettaa, että ruot­salainen henki murrosaikana, jolloin kristinusko jo teki tuloansa Poh­joismaihin, olisi kyennyt niin suuria aikaan saamaan. Se on myös ristiriidassa vanhain historioitsijani todistuksen kanssa, että suomalai­set olivat Pohjoismaiden pelätyimpiä noitia. *5 Samasta käsityksestä epäi­lemättä vielä tavataan jälkiä Gotlannin rahvaan keskuudessa, joka uskoo että suomalaiset paremmin kuin muut kansat voivat ”lannistaa” pahoja henkiä, manata niitä maahan ja yleensä niitä hallita; että he voivat tehdä itsensä näkymättömiksi, kadota yhdestä paikasta ja samalla siir­tyä kaukaisiin paikkoihin; että he voivat pukeutua kaikenlaisten eläin­ten ja ihmisten haamuun, seisauttaa verta, lukea pois kipua, kääntää tuulen j. n. e., että he voivat saada selvää varastetuista ja kadote­tuista kappaleista, tehdä hevoset kelvottomiksi, kääntää silmät, tehdä itsensä koviksi ampumista ja luoteja vastaan”.*6

Jos kaikki loitsut eivät ole saattaneet Länsi-Suomessa syntyä, jää tietysti jäljelle kaksi mahdollisuutta: osa on joko suomalaista alku­perää tai jostakin muualta lainattu. Päästäksemme tästä selville otamme ensin tarkastettavaksi, voivatko ne olla vierailta kansoilta saatuja. Tässä kohden kääntyy katseemme lähinnä sukulaiskansoi­himme, sillä jos heiltä onnistumme löytämään yhteisiä loitsuja, on suurempi mahdollisuus saada selville loitsun syntyä. On tosin väi­telty että suomalainen loitsu seisoo yksinänsä, mutta luulemme voi­vamme todistaa, ettei niin ole asian laita. Ainakin virolaisilla ja suo­malaisilla on loitsuja, joissa on yhteisiä piirteitä. Tauteja manataan Virossa samoin kuin Suomessakin usein eläimiin ja puihin. Esitämme verrattaviksi seuraavia loitsuja:

Virossa:

1) Hammassärkyä vastaan:

Koeran hampaaseen kadotkoon,
Suden hampaassa itäköön,
Pohjatuuleen paetkoon
Tuulesta tyhjään taantukoon. *7

2) Palohaavoja vastaan:*9

Varekselle vaiva,
Harakalle kipu,
Kärpälle kipeät,
Mustalle linnulle muut taudit,
Lapsen sormi kohta terveeksi.*10

3 a) Paisetta vastaan:

Katoa (Kau) paise (muhk). Vähene paise!
Kun et vähene, menet poikki, Tyhjästä olet sinä tullut ja tyhjään menet. *12

b) Paisetta vastaan:

Kivun voima (vaipukoon) varvikkoon Paisetus paksuimpaan pensaaseen. *14

4) Paiseen sanat:

Päältä latvojen,
Alta juurien,
Metsästä olet sinä tullut
Kivien, kantojen alle pitää sinun mene-
nemän (eli kusta olet tullut, sinne
pitää sinun menemän).*15

Suomessa:

Riien synty:

Tuonne ma sinun manoan,
Suuhun juoksevan sutosen,
Kesäpeuran kielen alle;

Tuonne ma sinun manoan,
Korpin kiljuvan kitahan,
Suuhun vankuvan vareksen. *8

Veren vuodon seisatus:
Thyi! hiiri kuolkoon!
Harakka sairastakoon!
Rupi alle,
Rahka päälle,
Kannu märkää väliin,
Thyi! (haava) terveeksi! *11

Painuk elä paisuk,
Kauk elä kasvak,
Puuhuni puhkat kasva,
Puuhun muhkat (!)
Moahan mahkat
Raitaan vernäräpät
Elekää ihoo imentorauka
Painuk elä paisuk,
Kauk elä kasvak
Pois kupu kaulasta. *13

Metän nenä:
Jos o't mieluusta mehtolasta,
Tarkasta Tapiolasta,
Tuonne ma sinun manaan,
Mieluusaan Mehtolaan,
Tarkaan Tapiolaan,
Ota tuuli purteesi,
Ahava reki-ratoisi
Wija viiletelläxesi
Yli puiden, alati maiden
Jot ej kuulu kuuna vuonna
Siinä ilmoisa ikänä. *16

Paitsi tätä yhtäläisyyttä on vielä yksityisiä loitsuja, jotka ovat yhtöisiä virolaisille ja suomalaisille. Osittain ne ovat selvästi huo­mattavia keskiaikuisia lainoja, kuten esim. niukahduksen luku, mutta seassa on loitsuja, joiden synty kuuluu epäilemättä sangen aikaisiin aikoihin. Sellainen on esim. eräs käärmeen synty, josta tässä esitämme yhden toisinnon.

Virossa:

Mato musta, maan alanen.
Kirjava kiven takanen,
Mäen karva, männyn karva,
Suon karva, kanelin karva,
Pajun alle ma panisin!
Kyllä mä tunnen sukusi,
Uhkaan sinun heimosi.
Syntynyt lantaläjästä
Kuolleen konnan kudusta.
Villa suussasi, villa päässäsi,
Villan karva kielesi, Villaa sinun kypäräsi,
Villasta otettu kokonaan itsekin,
Taannu vainolainen ja vastustaja!
Isä meidän j n. e. *17

Suomessa:

Matoseni, mammaseni,
Maan siika, siliä siika,
Kulon kultaisen alanen,
Lohen lemmen juurohinen.
Letti raunion alanen,
Kieppi kannon juurehinen,
Sykerräte sykkyrään,
Käperräte käppyrään,
Käyppäs tälle kämmenelle,
Tälle sormeilen sovite,
Sule suusi, peitä pääsi,
Kätke kielesi käpiä,
Villa suusi, villa pääsi,
Villaiset sinun vihais,
Villainen sinä ihekkin,
Tunke pääse turpesohen
Mätä pääsi mättäsehen,
Jospa tuolta pääsi nostat
Ukko pääsi särkiöö,
Pilvillä pisaroilla,
Rakeilla rautaisilla. *18

Että yllä oleva yhtäläisyys on siksi huomattava, että täytyy olet­tua yhteistä alkuperää, myöntänee jokainen. Ovatko nämä piirteet lainoja vai alkuperäisin suomalaisia? Saadaksemme tähän kysymyk­seen vastausta on meidän tarkastettava niiden kansojen loitsuja, joilta suomalaiset ovat saattaneet lainata. Tähän tutkimukseen ryhtyes­sämme kääntyy katseemme ensiksi virolaisten eteläpuolisiin naapurei­hin, lättiläisiin. Noin kaksi vuosituhatta sitten oli liettualais-lättiläisen kansanheimon vaikutus suomen-sukuisiin kansoihin verrattoman suuri ja sittemmin ovat lättiläiset olleet yhtä mittaa virolaisten naa­pureina, niin että yksin tämän tähden tällaiseen tutkimukseen on täysi syy.

Lättiläinen loitsu eroaa luonteeltaan hyvin paljon suomalaisesta, se on yksinkertaista, kertovaa laatua ja tuntuu meidän manaustemme rinnalla lapselliselta, mutta siinä on kuitenkin piirteitä, jotka muis­tuttavat suomalaista. Voi todistaa että heiltä on suorastaan lainattu eräs käärmeen synnyn toisinto. Useat varmaan muistaa käärmeen synnyssämme hyvin laajalla alalla, myöskin Virossa *19, tunnetut säkeet:

”Villa suusi, villa pääsi,
Villa viisi hammastasi,

Villanen sinun isäsi
Villatar sinun emäsi” *20

Näille säkeille tarkka vastine on seuraava lättiläinen loitsu: ”Kun­niallinen, armollinen rouva makaa tien vieressä sannassa, suu on täynnä villaa; kunniallinen, armollinen rouva makaa suossa mättäällä, suu on täynnä villaa; kunniallinen, armollinen rouva makaa metsässä juuren alla, suu on täynnä villaa” *21. Että lättiläinen loitsu tässä on alkuperäi­nen, osottaa sen läpinäkyvä yksinkertaisuus ja se seikka että lättiläi­sillä on muitakin loitsuja, joissa käärme kuvataan makaavana. *22 Sukua villapäisen käärmeen loitsun kanssa on todennäköisesti lättiläinen loitsu, jossa käärme esitetään hampaattomana *23, ja samanlaisia epiteet­tejä kuin ”kunniallinen armollinen rouva” ovat ”kunniaton isä”, ”kun­niaton äiti”, jotka esiintyvät eräässä toisessa käärmeen synnystä. *23 Paitsi tätä toisintoa on lättiläisessä ja suomalaisessa käärmeen syn­nyssä yhteistä se, että molemmissa käärmeelle annetaan sen olinpaik­kaa ja ruumiin muotoa kuvaavia epiteettejä. Lättiläisissä loitsuissa nimitetään käärmettä ”kivirauniossa matelijaksi”, ”kirjavaksi sukkanau­haksi”, ”aidan vitsaksi” *23.5, aivan samoin kuin suomalaisessa runossa sanotaan ”kirjava kiven alainen”, ”raippa raunion alainen”, ”hiusletti Hiien immen,” ”Pahan hengen paian nauha”, ”Aholaisen aian vitsas”.

Lättiläisissä käärmeen loitsuissa esiintyvät lauseet: ”Mihin menet paljas-otsa?”, ”Kierry kokoon niinkuin aidan vitsa” *24 voisivat yhtä hyvin käydä suomalaisista. Ja aivan kuin runomitallista käännöstä ovat esim. lättiläisestä... ”pure ruskeaa kiveä” *25 suomalaiset: ”Mätä vihtoin vihasi, Kiviin pahat kipusi.” *26

Toinen loitsu, joka hyvin alkuperäisessä muodossa tavataan lät­tiläisillä, on kuumeen sanat. Heiltä on muistoon pantu seuraavat sanat ”kuumuutta vastaan”: ”Jää lähteessä, jää haudassa, kuuma vesi kynnyksen takana; lampaan lihaa kiehuu kattilassa, jääpuut kattilan alla. Sininen vuohi makaa vainiolla, jalat ojennettuina. Vedä hel­vettiin, vedä helvettiin kaikkien kipujen kanssa! Punanen neito kahden meren läpi valkoinen sauva kädessä” *27. Toinen toisinto kuuluu: ”Mene ulos, kuihtunut kuume, suuren joen sillalle, katso alas pitkin jokea: joessa tanssii viini punaista neitoa jään kappaleilla, mihin sinä katsoit, sinne myös jää! Häviävät neitoset, sulavat jään lohka­reet, häviää kuihtunut kuume. Jumala, isä”*28. Virosta tunnemme seu­raavan loitsun ”kylmää kuumetta vastaan”: ”Hullu harmaa (mene) suden luolaan! Lumihankeen, jäiden joukkoon (”eäde kange”?). Mennös varsinaiseen olinpaikkaasi! Pyhä Maaria, pyhä poika kaitkoon kipua” *29. Suomessa on näihin verrattava tulen synty, jossa lumella ja jäällä on niin tärkeä osa. Esim.

”Nunnus Ilman tyttäristä,
Höyhenes panuttaria! .
Tuuvos hyytä pohjolasta,
Jäätä kylmästä kylästä,

Sillä hyyllä hyyvyttelon,
Jäällä tuolla jähyttelen,
Pistän hyyhyn hyppyseni,
Jäällä jähytän käteni” etc, *30

Että virolainen ja suomalainen toisinto ovat syntyneet lätti­läisestä, olisi liian uskallettua väittää, mutta ei kukaan kieltäne, ettei itse psykologinen perusajatus ole kaikissa sama. Loitsun tarkoitus on saattaa palavaa kuumetta sairastava ajattelemaan kylmää jäätä ja lunta, joka tietysti on omansa helpottamaan hänen tuskiansa.

Lättiläisillä tavataan vielä meidän pistoksen syntymme, joka myös ainakin pari kolme kertaa on muistoonpantu Virossa. Kuiten­kin on tämä loitsu yleisempää laatua, niin että se aivan samanlaisena on saattanut siirtyä kansasta kansaan, joten on vaikea sanoa, mitä tietä se on meille tullut, niin kauvan kun sen alkuperää, ikää ja kulkua ei ole täydellisesti selvitetty. Vertauksen vuoksi panemme tähän lätti­läisen, virolaisen ja suomalaisen toisinnon.

a) Lättiläinen: Pistos pistää minua kerran, minä pistän häntä kaksi ker­taa; pistos pistää minua kerran, minä pistän häntä kolme kertaa; pistos pistää minua kerran. .., minä pistän häntä yhdeksän kertaa. Pistos pistää minua ker­ran, minä pistän häntä yhdeksän kertaa; pistos pistää minua kerran, minä pistän häntä kahdeksan kertaa; pistos pistää minua kerran..., minä pistän häntä kerran.

(Näin täytyy loitsu kolmasti alusta alkaen loppuun kerrata). *31

b) Virolainen: Pistä, pistä, mitäs pistät! Sinä pistät yhden kerran, minä pistän kaksi kertaa. Sinä pistät, mitäs pistät. Sinä pistät kaksi hertaa, minä pis­tän kolme kertaa. S. p., m. p. Sinä pistät kolme kertaa, minä pistän kuusi ker­taa. S. p., m. p. Sinä pistät neljä kertaa, minä pistän kahdeksan kertaa. Sinä pistät viisi kertaa, minä pistän yhdeksän kertaa.
(Loitsu on yhdellä henkäyksellä kerrottava kolmasti). *32

c) Suomalainen: Jos sie pistät yksin pistoin, Minä pistän kaksin pistoin, Jos sie pistät kolmin pistoin, Minä j. n. e. Jos sie pistät kymmenin pistoin, Mie sadalla akkoon tuhannella tukkoon. *33

Paitsi yllämainittuja lättiläisiä lainoja on virolais-suomalaisessa loitHiirunoudessa vielä muita piirteitä, jotka ovat yhteisiä. Edellä esiin­tuodusta tautien manaamisesta puihin on lättiläisillä esimerkkinä seu­raava loitsu: ”Kuume, kuume, minä sanon sinulle: jätä minut! Mene, ravista harmaita kiviä, mene, ravista puunkantoja metsässä”2. Eräs pahan manausluku kuului: ”Putoa puun kannolle! Se ei ajetu, siellä ei tunnu kipua; putoa puun kannolle, se ei ajetu, siellä ei tunnu kipua. Putoa puun kannolle, se ei ajetu, siellä ei tunnu kipua (tämä jakso on kahdesti uudistettava), putoa pyhän Marian kirkkoon! Ni­messä...” *34 Loitsu muistuttaa suomalaisia kipusanoja, jossa vammat pannaan

”Kiviä kivistelemään
Paasia pakottamaan;

Ei kivi kipuja, itke,
Paasi vaivoja valita”. *34.5

Samoin kuin suomalainen loitsu käyttää lättiläinenkin uhkauksia ja manaamista vaikeihin paikkoihin. Kipuja lättiläinen manaa esim. seuraavalla tavalla: ”Pakene, pakene nuhatauti; minä olen koettava vangita sinua, minä sinut otan, minä sinun vangitsen, minä sinua lyön, minä sinua piiskaan, minä sinut revin rautaisella terällä” *35. Toisessa loitsussa sama tauti luvataan sitoa narisevaan haapaan ... ”Siellä saat maata, siellä saat narista, siellä et enää ihmisten terveyttä häiritse” *35. Yskä käsketään menemään merta pitkin pois ihmisen ruumiista ... ”revi meren kiviä, revi meren santaa: ne ovat sinulle maukkaammat kuin N. N:n ruumis. Älä tule kotiin, sillä koirat ja kissat repivät sinut kappaleiksi, koirat, kissat repivät sinut kappaleiksi!” *35 Raivoa vastaan on lättiläisillä seuraava loitsu: ”Pois sinä, saatana, pois sinä, paha henki! Miksi sinä syöksyt yltympäri, miksi raivoat, mitä tahdot. Minä sinua sauvalla lyön, minä sinua hakkaan hiilihangolla, minä sinut vedän karhun sieraimen, suden perän kautta. Kylme pyhää miestä on sinua 3X9 punaisella kivellä talosta pois kivittävä. Jeesuksen Kristuksen nimessä hän on pyhäksi kastettu. Isä meidän.. *36 Toisessa saman taudin loitsussa sanotaan m. m.: ”sanon sen sinulle kerran, vielä kerran, tottele, sanon sinulle! Jos et vieläkään seuraa, olen huutava Pehrkonia avuksi, silloin tiedät. ..” *36 Kuka ei muistaisi näi­den säkeiden johdosta suomalaisen loitsun usein uudistuvaa ”jos et tuostakaan totelle”. Paisetta manataan näin: ”Paise kehrää oven vä­lissä; siellä se kehrää, siellä se punoo. Riennä metsään tiheään paju-pensaaseen siellä kehräös, siellä puno'os; siellä ovat iso-isäsi, siellä ovat iso-äitisi, siellä kehräs, siellä puno'os. Jumala isä...”*37 Tätä loitsua lukiessa johtuu ehdottomasti mieleen suomalaisen loitsun säkeet:

Mene vielä, kunne käsken.
Sulahan sarajokehen,
Siell' on sun sisariais,
Siellä viisi veikkojais,
Kuusi kummisi tytärtä,
Seitsemiin setäsi lasta. *38

Paiseen sanoista saakoot sijansa toisetkin hyvin suomalaisen loit­sun tapaiset: ”Pakene, paise! pakene, paise! pakene, jokainen paha! Mistä tulet, siellä pysy! Täällä sinua kiusataan, täällä sinua revitään, täällä ei sinulle mitään hyvää tehdä! Pakene, pakene mereen, hau­taudu meren santaan, siellä on sijasi, siellä nukkuos! Pehrkons on sinua ajava takaa yhdeksän poikansa kanssa. Katoa, kuten kuluva kuu, kuten vanha maanmuna, kuten aamukaste!” *39. Sama viittaus kuun katoamiseen tavataan eräässä virolaisessa loitsussa *40, ja sukua sen kanssa ovat epäilemättä suomalaiset säkeet: ”Kaiha on kuu ka­toissansa, kaiha päivä viertessänsä, kaihempi sinä sitä” *41.

Suomalaisella ja lättiläisellä loitsurunoudella on, kuten näistä vertauksista näkyy, yhtäläisyyksiä, mutta missä määrin lättiläinen loitsu on ollut suomalaisen lähteenä, emme tieteen nykyiseltä kannalta voi täydellisesti arvostella. Molemmilla on nimittäin ainakin osaksi aivan varmaan yhteinen lähde: germaanilainen loitsu. Germaaneilla on esim. omituista tautien siirtäminen puihin ja eläimiin *42, niin että virolais-suomalaiseen loitsuun tämä piirre on voinut tulla yhtä hyvin heiltä kuin lättiläisiltä. Ennenkuin germaanilaiset ja mahdolliset slaa­vilaiset ainekset ovat erotetut lättiläisistä, emme tarkkuudella voi mää­rätä lättiläisten loitsujen suhdetta omiimme, mutta muistossa pidettävä on, että tältä suunnalta on saattanut meille tulla tärkeitäkin piirteitä.

Viittasimme germaanilaisiin loitsuihin. Kielitiede todistaa, että suomalaiset kansat meidän ajanlukumme ensimmäisinä vuosisatoina olivat mahtavan germaanilaisen vaikutuksen alaisina. Tämä tapahtui jo ennenkuin suomalaiset asettuivat Suomen niemelle, niin että kaik­kien germaanilaisten ainesten ei suinkaan ole tarvinnut lännestä päin Ruotsista meille tulla. Sellaisia vanhempia germaanilaisia loitsuja, jotka olisivat virolais-suomalaisia ei ole monta; mutta sen sijaan on suomalaisessa loitsurunoudessa germaanilaisia piirteitä, jotka täytyy olettaa hyvin aikaisiksi. Hauska germaanilaisperäinen virolais-suo-malainen loitsu on mehiläisen sanat. Virossa luetaan mehiläispönttöä puuhun asetettaessa seuraavat sanat: ”Panen pöntön huomaamatta. Kutsun kokoojia pönttööni. Yli ilman, yli yhdeksän Saksan rajan, joku ilman tuulen puolella tulkaa kultakamariini. Ottakaa ottajain jäljeltä, kootkaa kokoojain jäljellä, pankaa paljon paikalle” *42.

Tätä vas­taavia saksalaisia mehiläisen sanoja on muistoonpantu useita. Vanhin on latinaksi kirjaanpantu ja kuuluu suomennettuna: ”Vannotan sinua, mehiläiseni, jumalan, taivojen kuninkaan ja lunastajan, jumalan pojan kautta etfet nouse korkealle etkä lennä kauvaksi, vaan niin nopeasti kuin voit, tulet puuhun: sinne asetu sukuinesi, tovereinesi, siellä on minulla hyviä astioita valmiina, että siellä jumalan nimessä teette työtä j. n. e.” *43. Alasaksaksi on muistoonpantu seuraava loitsu: ”Künn, künn, künn! Mehiläiskuningas, asetu pyynnöstäni lehdilleni ja ruohoilleni ja tuo minulle ahkerasti hunajaa ja vaksia. Künn, künn, künn” '44! Mehi­läisten parveuttamiseksi käytetään siellä seuraavia sanoja: ”Mehiläiset tuovat hunajaa ja vahaa. Ne lentävät yli maan, veden ja ruohon. Hunaja on heidän ruokansa; sitä käytetään Jumalan kiitokseksi ja ylistykseksi. Tiennäyttäjä, asetu, Jumalan nimeen j. n. e.”*45. Jos vertaa virolaista toisintoa saksalaiseen, huomaa hämmästyttävää yhtä­läisyyttä. Varsinkin viimeisestä saksalaisesta loitsusta selvästi näkee, että virolainen on kotoisin Saksasta: kun virolaisessa mehiläisiä kut­sutaan ,.yli ilman, yli yhdeksän Saksan rajan, joka ilman tuulen puo­lelta”, ne saksalaisessa lentävät ”yli maan, veden, ruohon”. Grisuthin muistoonpaneman loitsun hyvät astiat muistuttavat virolaisesta ”kulta-kamarista”. Suomessa emme ole tavanneet mehiläisen sanoja itsenäi­sinä, mutta meillä löytyy toinen toisinto, joka epäilemättä on yhtey­dessä niiden kanssa. Tarkoitamme kertomusta mehiläisvoiteen kuor­mista, josta Kalevalakin laajasti kertoo *46. Mehiläisen lentäminen yli maiden ja merien on yhteinen piirre molemmissa, ja huomattavaa on, että useissa toisinnoissa ei ollenkaan ole puhetta voiteesta, jota tuotai­siin Luojan kellarista, taivon tähtien takaa, otavaisten olkapäitse, vaan yksinkertaisesti Metsolan simasta ja Tapiolan hunajasta *47. Mikä olikaan luonnollisempaa kuin että mehiläistä alettiin käyttää voiteen tuojana parannusluvussa, kun oli olemassa loitsu, jossa sitä muutenkin rukoiltiin. Virossa on mehiläisen voiteentuonti myös tunnettu, siellä tavallisesti yhtyneenä käärmeen syntyyn, niinkuin joskus Suomessakin *48.

Mitä niiden virolais-suomalaisten muodostusten ikään tulee, joista edellä on ollut puhe, emme tieteen nykyisellä kannalla uskalla kuin arve­luita lausua. Että virolaiset ja suomalaiset niiden syntyessä olivat lähei­semmässä vuorovaikutuksessa keskenään kuin nykyään, on epäilemätöntä. Myöskin on kansan täytynyt vielä elää pakanallisessa aate-
maailmassa sinä aikana, jolloin runot syntyivät. Ajateltakoon vaan esim. metsähaltijoiden ja Ukon esiintymistä loitsuissamme. Sillä olkoonkin ottii viimemainittu loitsuissa usein on kristillisessä merkityk­sessäkin *49', on Ukon palveluksella epäilemättä syvät juuret, sillä aina­kin osassa Suomea ja Viroa häntä on palveltu maanviljelyksen juma­lana *50.

Olisimme taipuvaiset olettamaan, että suomalaiset lisäksi oli­vat mahtavan germaanilaisen vaikutuksen alaisina, sillä osa loitsuis­tamme on niin germaanilaisen hengen läpitunkema, että täytyy olet­taa heidän perinpohjin tunteneen germaanilaiset loitsut siihen aikaan, jolloin lainaus tapahtui. Mainittakoon ainoastaan pari esimerkkiä. On totuttu perin suomalaisena piirteenä pitämään pahan alkuperän tiedustelua loitsuissamme, eikä Voikkaan kieltää että se ensi silmäyk­sellä sellaiselta näyttää. Mutta siitä huolimatta se todennäköisesti ei ole muuta kuin kehittynyt muodostus germaanilaista loitsua. Tässä nimittäin on piirre, joka on tullut suomalaiseen runoon ja hyvin sopii uuden kehityksen lähdökohdaksi. Germaani manasi pahan sinne, mistä se oli tullutkin: jos oli ilmasta tullut, menköön ilmaan, vedestä: menköön veteen *51. Tällaisesta toisinnosta ei ollut pitkää askelta ky­symykseen, oliko paha saanut alkunsa ilmasta vai vedestä, ja kun ky­sely helposti ”ex analogia” jatkui, muodostui se pysyväksi piirteeksi suomalaisessa loitsussa. Vanhimmassa muistoonpannussa suomalaisessa loitsussa vuodelta 1564 luemme vielä:

”Kaijki tuskatt, kaijki waiwat,
Mene Ruskijan kallijon rakå
Quin sine kin tullut ålet
tulin twlen wiha (= tuuliin tuulen viha).
malen maa wiha (= maallen maan viha),

Kiwelen kiffuen wiha
Åma wihani kåttija
Wedelen wedenwiha
Åma wiha kåttija” *52.

Mutta Lönnrotin muistoonpannessa samantapaisen loitsun on ky­syvä muoto jo päässyt vallitsevaksi:

”Mist' on pulmat puuttumina.
Taikia tapahtuna?
Onko veestä vai maasta,

Vai on kalma kalmistosta,
Perkele pyhästä maasta” *53.

Toinen suomalaisessa loitsussa hyvin yleinen piirre, tautien ma­naaminen paikkoihin, joista se joko ei voi palata tai joissa sen on vaikea olla, niinkuin kalmistoon, hiiden hiilien sekaan, Lapin maahan lankiahan y. m., on myöskin germaanilaista loitsua mukaillen muo­dostettu. Siellä tauti manataan kiviraunioihin, autioihin metsiin, kui­viin erämaihin, kauvas meren selälle suurelle kivelle, sinne missä kellot soivat ja evangeliumit laulavat *54, meren syvyyteen *55. Jos asettuu meidän kannallemme, ne kristilliset piirteet, joita loitsurunoudes-samme niin runsaasti on, selviävät luonnollisesti ja yksinkertaisesti. Inhimillisessä kehityksessä ei ole mitään hyppäyksiä, vaan ihmiskun­nan sivistyshistoriassa uusi sivistysmuoto aina renkaana yhtyy kehi­tyssarjaan, josta se on muodostunut. Niin loitsunkin historiassa. Kris­tilliset ainekset muodostavat ainoastaan uuden kerroksen, joka osit­tain sulaa yhteen vanhan kanssa, osittain muodostaa sitä. Mahdoton­tahan on ajatella, että kansan hengelle vieras loitsurunous yhtäkkiä olisi voinut kehittyä sellaiseen kukoistukseen kuin Suomessa tapah­tui, jos ei olisi mitään vanhaa pohjaa ollut. Että osa näistä lainoista on hyvinkin vanhoja, on selvää, sillä germaanit, joilta esi-isämme yhtä hyvin ottivat pakanallisia kuin kristillisiä käsityksiä, olivat, niinkuin tunnettua on, kristinuskoon kääntyneitä vuosisatoja ennen kuin suomalaiset heimot. Mitkä germaanit etupäässä ovat suomalai­siin vaikuttaneet, emme uskalla mennä arvelemaan. Viittaisiko se seikka että virolaiset eivät yhtä suuressa määrässä kuin suomalaiset ole kehittäneet loitsurunouttansa, aikaisempaan germaanilaiseen asu­tukseen Suomessa kuin nykyinen ruotsalainen on?

Tuosta toisesta kirjoituksemme alussa mainitusta teoriasta, että loitsumme ovat ikivanhoja suomalaisen hengen tuotteita, suoriu­dumme edellisen tutkimuksen jälkeen sangen lyhyelti. Mikä entis­aikoina näytti suomalaisen loitsun oleelliselta ominaisuudelta, esiintyy vertailevan tutkimuksen valossa vieraana, mutta niin köyhäksi emme luule kansamme luovaa henkeä, ettei se olisi mitään omintakeista synnyttänyt. Yksin se verrattoman runollinen tapa, jolla se käsitte­lee lyhyitä ja kuivia germaanilaisia aineksia, todistaa kuvausvoiman rikkautta ja voimaa. Olemme luulleet löytävämme ainakin pari sel­laista loitsua, joita tekisi mieli pitää alkuperältään suomalaisina, tai, jos aihe olisikin muualta saatu, vanhimpina suomalaisen hengen luomina. Tarkoitamme humalan syntyä ja käärmeen sanoja. Edellinen tavataan mordvalaisilla samanlaisena kuin meilläkin ja Vi­rossa se myös tunnetaan. Yhteistä on kaikissa toisinnoissa että humalan kasvinpaikasta puhutaan ja sen vaikutus kuvataan samalla tavalla. Suomalaisessa ja mordvalaisessa toisinnossa yhteistä on myös humalan yhtyminen. Toisinnot kuuluvat:

Suomalainen:

a) Humalainen hupeloinen
Kyinä maahan kylvettihin,
Viholaissa viskottihin,
Osman pellon penkerehen.
Karjalan niityn kantaan.
Tuolta nousi nuoravöinä,
Kasvoi köysi kainalossa,
Kuusissa kuvattoleksen,
Näreissä näytteleksen *57.

b) Humala huhusi puusta,
Vesi virrasta vihelsi,
Ohra pellon pientarelta:
”Konsa me koolle saamme,
Milloin yhtehen yhymme,
Konsa toinen toisihimme,
Kekrinäkö, joulunako,
Vaiko vasta pääsiäisnä;
Yksin on elo ikävä,
Kahen kolmen kaunosampi

Kun oli hyvä-oloinen.
Hyvä juoma hurskahille,
Pani naiset naurusuulle,
Miehet mielelle hyvälle
Hurskahat ilottelevi,
Hurjat tappeloittelevi.

Mordvalainen:

Miss' on syntynyt humala,
Valtakasvi kasvanunna?

Tuolla Volgan tuolla puolla,
Sura virran viertehellä
Notkossa noroperässä
Pajuniitussa pahassa.
Siellä kasvoi kaunihiksi,
Pajun ympäri yleni.
Paidaksi pajulle kasvoi,
Virvet kaulavitjasiksi,
Kukat kultanuppisiksi,
Lehdet soijiksi somiksi,
Heloiksi hopeisiksi.
Nousipa puhurin puuska,
Tuli tuuli, kauas kantoi,
Vainion rajavakohon,
Suuren tien on tienohille.
Ersän poika pellollansa.
Vainiolla mies varakas
Olutta osaelevi,
Tehojuomoa tekevi.
Virkkoi viljalle humala:
” Suostu, vilja, suo sovinto,
Yhdy, vilja, ystäväksi!”
Vilja varsin vastaeli:
”Mie vilja, väkevä vilja,
Syöttäjä, syämmen voima!”
”Mie humala, karvas kasvi,
Päihyttäjä pään vihava!
Sopuisat sotahan saamme,
Puiattomat riitasille,
Lauluttomat laulatamme,
Tanssittomat tanssitamme” *56.

Virolainen toisinto kuuluu:

Humala metsässä huusi
Käpy pensaassa kirkui,
Tuli sinne mies nuori,
Vei sen pussissa kotihin,
Pani parsille makaamaan,
Sieltä se vieri vierteeseen,
Kiskasiho olut astiaan.

Otti mielet miesten päästä,
Järjen naisten otsasta.
Puolet mielet poikain päästä.
Miehet lakitta melusivat,
Naiset tanutta tanssivat,
Pojat varsin pitkällään *58.

Virolaisesta ja suomalaisesta käärmeen synnystä olemme edellä esittäneet näytteen. Toisinnot, joita Virosta on koottu noin 100, osottavat että se siellä on alkuperäisempi kuin Suomessa. Minkään muun kansan loitsujen joukosta, jos emme ota lukuun lättiläisiä, emme ole tavanneet mitään suomalaiseen verrattavaa, niin että meillä on täysi syy olettaa, että suomalainen henki, joihin se on piirteitä muualta saattanut lainata, on täysin omintakeisesti pukenut tämän loitsun runopukuun. Käärmeen karvan kuvaaminen luonnon esineiden: männyn, pajun, sarapuun, lehden, heinän, lumen y. m. värin mukaan on niin alkuperäistä ja helposti aiheutuvan ympäristöstä, jossa käärme liikkuu, ettei ole syytä ajatella vierasta lainaa. Kun ensimmäinen säe, ”Mato musta maan alainen”, kerran oli olemassa, johdatti kerto loitsi­jaa keksimään muita värejä ja niin johtui hän vertaamaan käärmettä ympäröivään luontoon.

Olemme nyt tulleet tutkimuksemme loppuun. Niinkuin siitä on näkynyt, ei kysymystä loitsurunoutemme synnystä suinkaan vielä ole katsottava ratkaistuksi, mutta jos kerran itse tutkimusmetoodi on oi­kea, ei ole epäilemistäkään, ettei vähitellen loitsurunoutemme synty­sanoja” opita tuntemaan. Sitä ennen on kuitenkin germaanilainen, liettualais-lättiläinen, slaavilainen ja itäsuomalaisten kansain loitsu-runous tutkittava ja oppineen magian suhde loitsurunouteen selville saatava. Paljon on siinä tutkimuksella työtä, ja joku ehkä kysyneekin, onko vastaavaa hyötyä taikauskon tutkimukseen uhratusta vai­vasta. Saatamme vastata, että jos loitsujen tutkimus kehittyy yllä viitattuun suuntaan, se silloin muuttuu sivistyshistorialliseksi ja me opimme loitsujen kehityksessä näkemään kansojen henkisessä elämässä vuosituhansia sitten tapahtuneiden kulttuurivirtausten vaikutuksia.

A. N.

Olen julkaissut artikkelin aikaisemmin myös Salakirjat-pienkustantamoni sivuilla.

© Hyvien tapojen mukaiset lainaukset ovat tervetulleita linkittäessäsi tälle sivulle.

Eräs lappalainen haltija - Taala. Arkistolöytöjä vuodelta 1897

Jatkan Arkistolöytöjä-sarjaa ensimmäisellä saamelaisten mytologiaa ja uskomusperinteitä käsittelevällä artikkelilla. Tarkoitukseni on myös jatkossa julkaista lisää aineistoa saman aihepiirin tiimoilta. Saamelaisten rikas uskomusperinne on jo itsessään hyvin mielenkiintoista tutkittavaa, mille sen läheinen sukulaisuus suomalaisten muinaisuskoon antaa lisäpontta.

Eräs lappalainen haltija - Taala

J. H. W., Virittäjä 1897

Meriläisen kokoelmissa Ruotsin Lapista (*Meriläisen kokoelma III Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.) löytyy muistiinpanoja eräästä haltijasta, jota sikäläiset suomea puhuvat lappalaiset nimittä­vät Taalaksi, ja joka asuu vuorissa ja maan alla. Eikä puhuta ainoas­taan yksityisistä haltijoista, vaan myös kokonaisista Taala-perheistä, vieläpä erityisestä Taala-kansastakin. Ihmiselle pysyvät Taalat tavalli­sesti näkymättöminä ja liikkuvat vain öillä. Ainoastaan harvoin tule­vat ne ihmisten ilmoille. Niinpä kerrotaan, että eräs Taala-perhe näh­tiin Norjan Lapissa noin kahdeksankymmentä vuotta takaperin.

Taalat ovat ihmisen sukua, mutta esiintyvät kumminkin tavalli­sesti vihollisessa suhteessa ihmiseen. Varsinkin ryöstävät ne usein ihmisten lapsia, jättäen välisti omiaan sijaan, mutta useimmiten vie­den ne ilman mitään korvausta. Ne ovat lappalaisten käsityksen mu­kaan yhteydessä maanhaltijan kanssa, ja jos tämä suututetaan, niin voi hän antaa heidän tehdä hävityksiä itse talossa ja varastaa kaikellaisia ruoka-aineita. Tämä heidän hävityksensä voi käydä niinkin tuntuvaksi, että talo, jonka kimppuun he ovat hyökänneet, voi joutua, kokonaan häviölle. Paras keino estää Taalain hävityksiä onkin sen-tähden pitää maanhaltija suosiollisena, antaa hänelle säännöllisesti uhrinsa ja täyttää ne lupaukset, joita hänelle on tehty. Varsinkin jos maanhaltijalle joskus annetaan hiukan enemmän kuin oikeastaan on luvattu, niin ei Taalain hävityksiä tarvitse peljätä.

Mutta voivatpa ihmisetkin puolestaan tehdä hävityksiä itse Taa­lain keskuudessa. Heiltä nimittäin onnistutaan joskus erityisten taika­keinojen avulla ryöstämään lapsia, jotka sitten kesytetään ja kasvate­taan kuten tavalliset lapset. Niistä kasvaa kuitenkin paljon viisaampia kuin näistä. Ne löytävät aarteet ilman mitään varsinaisia taikoja, hankkivat takaisin vaihdetut ja kadonneet lapset j. n. e. Ne voivat yleensä nähdä mitä haltijoita hyvänsä ja voivat sentähden tehdä pal­jon sellaista, joka ei tavalliselle ihmiselle onnistu.

Taala on epäilemättä sama kuin Norjan lapin Stallo, Ruotsin la­pin Stalu, Kuollan lapin Talla, josta lappalaisissa saduissa löytyy useita kertomuksia. (*Vertaa esim. J. Qvigstad og G. Sandberg Lappiske eventyr og folkesagn, Kristiania 1887, siv. 61 ja seur. sekä A. Genetz Kuollan Lapin murteiden sanakirja, siv. XLII ja 185.) Norjan Lapissa käsitetään Stallo ihmisen kaltaiseksi olennoksi, joka pahojen henkien palveluksessa liikkuu tekemässä tuho­jaan lappalaisten keskuudessa, milloin vainoten heidän henkeään, mil­loin heidän omaisuuttaan. Näissä toimissaan, joissa hän muutoin aina liikkuu yksin, auttavat häntä hänen suuret ruumiinvoimansa, jotka hän on saanut paholaiselta, sekä se seikka, että hän tarpeen vaatiessa voi muuttaa muotoansa. Kumminkin on hän niin tuhma, että voi hel­posti joutua ansaan. Suomen lappalaiset käsittävät Castrenin mu­kaan Stallon yliluonnolliseksi, jättiläisen kaltaiseksi olennoksi, joka asuu metsissä ja vainoo ihmisiä, tai kuvaillaan häntä jonkinmoiseksi noitahengeksi tai kummitukseksi. Kuollan Lapissa paikotellen merkit­see kysymyksessä oleva sana muodossa tall yleensä isoa, voimakasta, ja käytetään sitä varsinkin karhun nimenä.

Kuinka laajalti yllä kerrottu käsitys Taalasta on levinnyt, emme voi sanoa, mutta ainakin sitä voinee pitää merkkinä siitä, että lieveämpää käsitystä kuin alkuperäinen, on tavattavissa niillä paikoilla, missä Meriläinen on muistiinpanonsa tehnyt. Taalat eivät täällä enää ole mahtavia, suurivoimaisia olentoja tai jättiläisiä, vaan heikompia halti­joita, jotka tekevät hävityksiään suuremmissa joukoissa ja useimmiten pysyvät ihmisille näkymättöminä. Ne eivät enää ole paholaisen palve­luksessa, vaan maanhaltijan, jonka hyvittämisestä tai loukkaamisesta heidän hävityksensä tavallisesti riippuu. Lieveämpää käsitystä osoittaa myös se seikka, että Taala-lapsia voidaan ottaa ihmisten pariin ja kasvattaa tavallisiksi ihmisiksi, jotka muista eroavat ainoastaan siinä, että ovat viisaampia ja voivat tehdä kaikellaisia noitatemppuja.

J. H .W.

Taruolentojen tekemät lapsenryöstöt ovat yleinen teema useiden eri kansojen uskomuksissa kautta maailman, mutta tuohon käsitykseen ihmisten haltioilta ryöstämistä lapsista en ole aikaisemmin törmännyt.

Viime aikoina lukemassani Uno Holmbergin kirjassa Lappalaisten uskonto vuodelta 1914 käsitellään aihetta perusteellisemmin, ja sisältäen lukuisia mainintoja myös myönteisistä väleistä ja yhteistyöstä ihmisten ja taalojen välillä, mistä tämä artikkeli ei mainitse mitään.

© Hyvien tapojen mukaiset lainaukset ovat tervetulleita linkittäessäsi tälle sivulle.

Kekri - Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla, 1898

Kekri - Otteita kirjasta Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla

Matti Varonen, 1898

Niistä myöhemmin kirjaanpannuista tiedoista ja muistoista, joita Kekrin viettämisestä on säilynyt, käy helposti selville, että se on ollut vuoden suurimpia juhlia. Monessa laulussa ja sananlaskussa on aina nykyisiin aikoihin asti säilynyt muisto tämän juhlan runsasvaraisesta vietosta.

Sen viettotavat taas epäämättä todistavat, että yli koko maan on tämän juhlan tarkoituksena henkien vastaanottaminen ja ravitseminen, ja sen lisäksi selkenee muutamista tiedoista, että nämä henget, Kekrittäret, Kekrin hönttämät, Keijuset, Tontut, Intikat y. m. olivat tuonelaisia ja manalaisia, s. o. vainajain henkiä.

---

Suomalaisilla ei näytä, enempää kuin muillakaan niiden entisillä naapurikansoilla, olleen määrättyä päivää syysjuhlan vietolle vainajahenkien kunniaksi vaan semmoisena juhlana vietetty "Jako-aika", Virolaisilla Hinge kuu l. Ingede aik, on kestänyt ainakin yhden viikon, jopa kauvemminkin.

Toisinaan tämä Henkien kuu on kestänyt jopa kuukauden ajan täällä Virossa. Esittelen juhlaa seuraavassa kirjoituksessa.

---

Henkien syysjuhlan muinainen viettäminen näyttää Suomalaisilla ryhmittyneen myöhemmin Pyhäinmiesten päivän ja Mikkelin päivän ympärille, edellinen juhla näistä pysyen Kekri-juhlan nimisenä aina viime aikoihin asti.

Jakoaika yhtyy Suomalaisilla henkien syysjuhlan viettoon ja on vielä osottamassa tämän juhlan viettoajan epämääräisyyttä, vastaten n. s. henkien kuuta Virolaisilla ja Lättiläisillä.

---

Mainittuna aikana ei saa joitakuita töitä ja askareita tehdä. Vanha usko on, että kuin kauvas sotku kuuluu, niin liki sudet tulevana kesänä tulevat ja niin likeltä ne syövät ja repivät talon eläimiä.

---

Vuodenalkajaiset vietettiin nekin syyspuoleen, vaan eri seuduilla maata eri päivinä. Eric Castrén antaa tämän juhlan vietosta seuraavan tiedon: "Vuodenalkajaiset eivät ole määrätyt vissiksi päiväksi, vaan vietetään yleisesti sinä päivänä, mikä esi-isien tavan mukaan missäkin talossa on tullut käytäntöön. Sen juhlan viettoa varten tapetaan lammas ja valmistetaan yltäkyllin ruokia ja juomia. On erinomaisen merkillistä, mitä lampaaseen tulee, että, ennenkun väki on syönyt sen lihan sekä pään että kynnet y. m., ei mikään elävä saa siitä vähääkään maistaa, jonka vuoksi sitä teurastettaessakaan ei saa yhtään koiraa olla saapuvilla, ja teurastettua otetaan sen sisukset y. m. talteen ja kaivetaan maahan, etteivät mitkään petolinnut saa niitä käsiinsä."

---

Runtu nimen sanoo Lencquist muutamien antavan Kekrijuhlalle ja kutsuttavan sitä myöskin Lakaisiksi. Renvall yhtyy tähän mielipiteeseen, selittäen runtu-sanan merkitsevän viljavuuden vuosijuhlaa, jota vietettiin lakoissa ("in umbraculis") viljanpuinnin loppiaisiksi. Runtu niminen juhla, joka näyttää olleen tunnettu etupäässä maamme lounaisosassa, on vietetty samoin kuin Kekrikin, ja Runtu olleen nimenä useammanlaisilla pidoilla ja juhlilla, joita vietettiin tarkemmin määrämättömänä aikana.

---

Hattulan Lehijärven kylässä, kertoo Reinholm, viettivät kylän seitsemäntoista isäntää Pyhäinmiesten runtua noin parikymmentä vuotta sitten (*1870-luvulla) seuraavaan tapaan: käytiin kylän raittia talosta taloon ja juotiin viinaan ja olutta vahvasti. Kuka matkalla uupui, kannettiin taikka kelkalla vedettiin, ettei saanut pois seurasta jäädä. Toisena aamuna kävivät toinen toistansa tervehtimässä kysyen: "Tahdotkos lukkaria vai kupparia? (oliko henki menemässä vai tarvitsiko vaan lääkkeitä.)

---

Hauholla "pidetään runtusia" Pyhäinpäivän aikana ja siellä on runtua ensimäisenä arkiona Mikkelistä ja Pyhäinmiesten päivästä. Näihin tietoihin perustuen voi päättää, ettei runtu ollut minkään erityisen juhlapäivän nimi, vaan se merkitsi juhlaa, syöminkiä ja juominkia yleensä, jossa merkityksessä se tavataan Agricolan raamatun suomennoksessa.

---

Kekri, josta tavataan myöskin muodot Käkri, Käkre, Keyri, Köyri, Körrä ja Keuru merkitsee vanhempain tietojen mukaan karjaonnen suojelijahenkeä. Mikael Agricolan tunnetussa runossa sanotaan:

"Käkri se liseis Carian cassuon."

Wexionius lukee (* vuonna 1650) Käkre-haltijan suomalaisten muinaisiin epäjumaliin ja antaa siitä seuraavan tiedon: "Kekri, jota nykyään taikauskoisesti palvellaan, suojeli elukoita pedoilta."

---

Lencqvist sanoo Kekrin (Karjalaisilla) eli Köyrin olleen haltijan, jonka kunniaksi vietettiin talven alussa juomingit ja pidot.

---

Vastakohtana yllämainittuihin tietoihin huomauttaa jo Lenqvist, että vanhoissa runoissa ei tavata tätä haltijaa ollenkaan mainittuna.

---

Russwurm mainitsee (* vuonna 1855) Norkin mukaan suomalaisten Keyri-juhlasta seuraavaa: "Suomessa, missä tätä pakanallista juhlaa vietettiin vielä edellisellä vuosisadalla, oli sen nimi muinaispohjoismaisen tuuli-jumalan mukaan Kauri; silloin tapettiin lammas ja kutsuttiin henkiä aterialle."

---

Kekriksi tappavat Karjalaiset lampaan niinkuin Ollinpäiväksikin, ja syövät sen muun ruuan mukana oluen ja viinan kanssa taikatempuilla samoin kuin Ollin päivänä, vaan vieläkin suuremmilla juhlamenoilla. Samassa tilaisuudessa kasteltiin linnunsiipi olueen ja sillä voideltiin lehmäin selät ja laulettiin kekriruno Tapion kunniaksi.

---

Keyrinaattona otettiin Pyhätmiehet ystävällisesti vastaan, kylvetettiin ja kestittiin saunassa. Pimeällä Keyri-iltana meni isäntä saattamaan heitä saunasta pois, jolloin itse kulki avopäin edellä ja välistä aina kaatoi olutta ja viinaan jälellensä tielle. Siitä, että ruokia oli maistettu ja vesiä liikuteltu, oltiin varmaan tietävinään, että Pyhätmiehet ottivat talon asukkaineen tulevaksikin vuodeksi hoitaaksensa. Vaan jos vedessä nähtiin päreen palasia taikka niistä pudonneita hiiliä, oli se paha merkki, joka ennusti katovuotta.

---

Uukuniemi: Kaikki piti olla yhtaikaa pöytään pantuna, ja se oli valmistettu talon entisien isäntien ja emäntien hengille, joita kutsuttiin Keyrittäriksi. Ne tulivat Keyrinä vanhoille kotopaikoilleen. Aattoiltana niille lämmitettiin sauna ja valmistettiin kylpy lämpimän veden kanssa, vastat haudottiin valmiiksi, saippuat, pyyhinliinat, vieläpä harjatkin piti olla, joilla harjaisivat päänsä. Perheen kylpyaikana sitte oli tuvassa ruokapöytä odottamassa Keyrittäriä syömään, että he saivat "rauhassa ravita." Kolmas päivä Keyrin aattopäivästä kutsuttiin Keyrin Henkienpäiväksi. Silloin menivät ne kuolleet henget takaisin hautoihinsa lepäämään.

---

Paitsi tätä yleistä henkien ravitsemista toimitettiin uhreja talon- ja maanhaltijallekin pitämyspuun juurella. Luultiin nimittäin, että talonhaltija pitää asuntoansa pitämyspuun välittömässä läheisyydessä. Toimitettiinpa muissakin pyhissä paikoissa kekriaterioita.

---

Keyrin viettotapoihin kuului vielä pukeutuminen outoihin pukimiin ja semmoisena kulkeminen naapureissa uhkaillen särkeä naapurien uunit, jos tämmöisiä outoja vieraita ei ravittu ja oikein hyvänä pidetty. Tällainen ravintoa anomassa käyminen on vaan jäännös uhrijuhlan valmistustavoista vanhempina aikoina, jolloin erityiset toimitusmiehet kävivät kokoamassa uhriantimia.

Kekripukki eli Köyritär vuodelta 1927 ja Niemelän torpan Kekriukko Helsingin seurasaaresta. Kuva teoksesta Suomalaisten Runojen Uskonto, 1915

Tämä maininta osui kirjasta heti silmään. Sama kohta sisältää useita muitakin tietoja karkki vai kepponen -perinteestä, johon näyttää muuallakin kuuluneen tuo uhkaus uunin särkemisestä.

Mielenkiintoinen on myös tuo ajatus tavan alkuperästä. Olen juuri lukemassa kirjaa Permalaisten uskonto, 1914, jossa kerrotaan yhteisen uhrijuhlan tarpeiden keräämisen talosta taloon olleen vielä sata vuotta sitten käytössä permalaisilla.

---

Osotteena siitä, että Keyripäivinä henkien uskottiin olevan liikkeessä, ovat myöskin eri ennustustavat, joiden kautta luultiin henkiä saatavan ilmaisemaan tulevia tapahtumia. Näihin temppuihin kuului tinan valaminen.

Merkillä * varustetut vuosilukutiedot ovat itse lisäämiäni. Näiden valikoitujen tietojen lisäksi luku sisältää hyvin runsaan kokoelman eri paikkakunnilta tavattuja juhlan viettotapoja.






Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla sisältää laajalti tietoja myös muista vanhoista suomalaisista juhlapäivistä ja niiden viettotavoista, joita tulen ottamaan esille tulevissa kirjoituksissa. Olen juuri toimittanut kirjapainoon kirjan aineiston, ja näköispainoksen pitäisi olla valmis marraskuun lopulla. Lisätietoja kirjasta ja ennakkotilausmahdollisuuden löydät Salakirjat-kustantamoni sivuilta.

© Hyvien tapojen mukaiset lainaukset ovat tervetulleita linkittäessäsi tälle sivulle.

Viinanpolton historiaa ja perinteitä. Arkistolöytöjä vuodelta 1919

Arkistolöytöjä-sarja jatkuu viinaa käsittelevällä luvulla kirjasta Suomen kansanomaista kulttuuria. Teos on mielestäni paras julkaistu yleisteos suomalaisesta kansanperinteestä, ja se sisältää luvut lähes kaikilta kansan perinteisten töiden ja esinekulttuurin aloilta. Kirja on myös perusteellisesti kuvitettu vanhoin valokuvin ja piirroksin.

Ote kirjasta Kansanomaista kulttuuria, U. T. Sirelius 1919

Oluen kanssa rupesi uuden ajan alulla juhlajuomana kilpailemaan viina, jonka valmistaminen vähitellen kävi kansanomaiseksi taidoksi kautta koko maan. V. 1638 säädettiin ensi kerran kotipoltosta vero, mutta kun juoppous kovin lisääntyi, kiellettiin kotipoltto kokonaan 1718. Koska tämä toimenpide ei enää auttanut, säädettiin 1731, että jokainen, jolla oli manttaaliin pantua maata, sai vapaasti veroa vastaan polttaa viinaa. Kun välillä —vv. 1775—1787 — oli kokeiltu kruunun monopolilla, tuli kotipoltto maalla taaskin luvalliseksi. V. 1800 määrättiin, että viinapannun koko oli oleva taloa myöten; niinpä esim. manttaalin suuruinen talo sai polttaa 50 kannua. Vihdoin v. 1866 siirryttiin Suomessa jälleen kruununmonopoliin.

Näyttää siltä kuin runsas viinankäyttö ainakin suurimmassa osassa maatamme olisi luettava itäisiin kulttuurivirtauksiin. A. Saloviuksen todistuksen mukaan Orivedeltä 1753 tottui suurin osa tämän pitäjän mies- ja naisväestä jälkeen vuoden 1714 eli "Venäjän ylivallan aikana" juopotteluun, ja Rudenschöld antaa saman todistuksen: "Suomen kansan kerrotaan entisaikoina yleensä olleen raitista ja uutteraa mutta Venäjän ylivallan aikana, kun heidän kauan piti olla vailla, lakia ja järjestystä, lankesivat useat juopotteluun, mitä monet kaikkialle teiden varsille ja kirkoille ikäänkuin satimiksi talonpojalle sijoitetut kapakat ylläpitivät..."Mäntyharjun kirkkoherra, Zachris Cygneus kertoo 1800 joidenkuiden silloin vielä eläneiden vanhain miesten sanoneen viinan ja tupakan heidän lapsuutensa aikana olleen miltei käyttämättömiä ja tuntemattomia ylellisyysaineita. Viinan valmistus oli paikkakunnalla opittu Inkerinmaalta, Virosta ja Liivinmaalta saapuneilta pakolaisilta venäläisten valloittaessa nämä seudut. On mahdollista, että niin viinan käyttö kuin polttokin aluksi olivat etupäässä yläluokan asioita. Viitanneeko tähän se Säämingin ja Kerimäen talvi-käräjäin pöytäkirjan tieto v:lta 1739, että kornetti Reinhold Johan Burghausen tulipalossa oli menettänyt kaksi viinapannua.

Poltto tapahtui Etelä-Pohjanmaalla seuraavaan tapaan: Aineensekotusastiaan pantiin esim. 5 kappaa kauroja ja 10 rukiita sekä lämmintä vettä useampaan erään, kunnes ainekset rupesivat imeltymään. Tuon-tuostakin sekoitettiin, mutta välillä pidettiin astia peitettynä. Seoksen viimeistä kertaa seisoessa otettiin siitä noin puoli korvoa eri astiaan haaleanpuoleiseen veteen, johon pantiin hiiva. Imeltynyt seos ammennettiin sekoitusastiasta n. s. tuhkasuuhun, kaksipohjaiseen isoon tiinuun, johon myös hiivavesi kaadettiin. Tätä tehdessä sanottiin:

Sikasuuta siivotkohon,
Tunkiolla nukkukohon,
Koira kättä nuolkohon.

Tuhkasuu pantiin kovasti tukkoon, ettei henki pääsisi mistään, ja liuoksen annettiin seistä siinä 3 á 4 vuorokautta, minkä jälkeen sitä ruvettiin laskemaan tulelle asetettuun viinapannuun. Tämän viereen sijoitettiin kylmällä vedellä tai jäällä täytetty piipputynnyri, jonka läpi viinapannun hatun putkien jatko-osat pistettiin siten, että niiden päät joutuivat kolmannen eli sikuna-astian suulle. Jos pannu oli muurissa, juoksivat hatun putket muurin seinän läpi piipputynnyrin piippuihin (kuva 279). Kiehutettuna seos muuttui höyryksi, joka painuessaan putkia alas jäähdytys-astian kohdalla tiivistyi nestekarpaloiksi, jotka valuivat n. s. sikunana juuri mainittuun kolmanteen astiaan.

Kun koko tuhkasuu oli tyhjäksi keitetty, kiehutettiin sikuna uudelleen viinapannussa, jolloin se puhdistui käyttökelpoiseksi viinaksi. Kutakin pannullista kiehutettiin, kunnes piipuista päreelle laskettu neste lakkasi palamasta, mikä osoitti sen käyneen liian vetiseksi. Ensi kertaa keitettäessä jäi pannun pohjalle trankki, joku syötettiin eläimille, toista kertaa keitettäessä jälkisikuna, mikä ei kelvannut mihinkään käytettäväksi. Valmis viina laskettiin suuriin mahapulloihin (kuva 283, VII), joita säilytettiin jyväaitoissa tai n. s. kammioissa - luhtien alaisissa ruoka-aitoissa.

Maamme länsiosissa oli viinankäyttö jo 1700 luvun puolivälissä kovin ylellistä, jopa nuoreen naisväkeenkin levinnyttä. Maalahden isäntien esim. kerrotaan syksyllä antaneen tyttärilleen ja palvelijattarilleen muutamia kappoja jyviä viinan valmistamiseksi, mikä tapa, alkuaan juontui siitä, että kihloissa olevilla tyttärillä oli oikeus valmistaa viinaa sulhasilleen. Mutta 1767 oli tämä tapa, kuten Klingius sanoo, jo siinä määrin levinnyt, että "tuskin oli olemassa kahtatoista vuotta täyttänyttä tyttöä, joka ei olisi ollut viinalla varustettu". Tavallista oli kotipolton aikana, että emännät tulivat taskumatteineen kirkkoon. Lapsivuoteessa he paikoitellen käyttivät runsaasti viinaa kipujensa lieventämiseksi.

Viinassa käytetyistä mausteista luku ei valitettavasti sano mitään. Tästä aiheesta onneksi löytyy erinomainen artikkeli Yrttitarha.comin tietopankista: Viina ja yrtit kansanperinteessä.

Pohjolassa viinaa höystettiin yleisesti marunalla, rohtoliperillä, kuminalla, fenkolilla, katajanmarjoilla ja pukinjuurella. Yrttiviinoista tuli suosittuja nautintoaineita, ja niitä käytettiin tietysti myös lääkkeinä ja "taikajuomina". Yleisimmin käytettiin tutuimpia kasveja, joiden vaikutukset tunnettiin hyvin. Eri kasveissa voima oli eri kohdissa.

Kukkia käytettiin siankärsämöstä, kamomillasauniosta, kevätesikosta, kielosta, ruususta ja marunasta; koiruohosta koottiin kukkivat oksat, pietaryrtistä kukat ja lehdet. Suopursun, suomyrtin, salvian, iisopin, kirvelin, liperin ja koivun lehtiä käytettiin viinaa maustamaan. Koivun silmut olivat arvotavaraa. Aniksesta ja kuminasta otettiin talteen siemenet, humalasta kävyt. Marjoja käytettiin mahdollisuuksien ja mielikuvituksen mukaan.

© Hyvien tapojen mukaiset lainaukset ovat tervetulleita linkittäessäsi tälle sivulle.