Saamelaisten muinaisuskoa ja seitoja vuosilta 1820-1831

"Lappalaisten kivijumalia. Friisin teoksesta". Kuva teoksesta Suomen Suvun Pakanallinen Jumalanpalvelus.


Jaakko Fellmann toimi Utsjoen ja Inarin kirkkoherrana vuosina 1820-1831, jolloin hän myös kirjoitti muistiinpanoja alueen elämästä. Muistiinpanot julkaistiin kirjana vasta vuonna 1906, ja ne sisältävät luvun myös saamelaisten muinaisuskosta.

Fellmannin asenne saamelaisten alkuperäisuskontoa kohtaan on ajan henkeen tyypillisen halveksuva, mutta muistiinpanot sisältävät kuitenkin useita mielenkiintoisia tietoja erityisesti seitoihin liittyen.

Poimintoja Jaakko Fellmanin muistiinpanoista Lapissa, 1907

Luku 2 - Lappalaisten muinaisuskonto

Semmoinen on lappalaisten kova kohtalo ollut, ja heidän pakanallisen uskontonsa leimana on sentähden lapsellinen naivisuus. Heidän vetoamisensa korkeampiin, yliaistillisiin voimiin rajoittui pakanuuden aikana pääasiallisesti luonnossa näkemiensä ihmeiden palvelemiseen ja rukouksiin tämän elämän välttämättömimpien tarpeiden tyydyttämiseksi. He eivät rakentaneet temppeleitä, johon ei olisi ollut varojakaan. Heidän jumalanpalvelukseltaaan puuttui kaikki ulkonainen koreus eikä heillä ollut pappejakaan varsinaisessa merkityksessä.

Mutta lappalaisetkin tunsivat hartauden tarvetta. Perheenisä piti velvollisuutenaan tässäkin kohden pitää huolta omaisistaan. Melkein jokaisella perheellä olikin sentähden asuntonsa läheisyydessä asetettuna oma Tiermeksensä, Beivensa tai Stuorra Junkerinsa, tahi Seitansa, joka oli kaikkien sellaisten epäjumalien yhteinen nimi.

Tämän kuvan edessä he lausuivat rukouksiansa, sen edessä he tekivät lupauksensa ja suorittivat uhrinsa. Joskus saattoi yksitöisellä henkilölläkin olla oma Seitansa, kuten esim. Katssok Adjalla Utsjoella, josta vasta enemmän.

Mutta sääntönä oli, että kylällä, jossa oli ainoastaan muutamia perheitä, eli siirtokunnalla oli oma Seitansa ja yhteinen uhripaikka, johon se oli sijoitettu. Siellä vietettiin yhteiset uhrit, joita kylän puolesta toimitti kylän vanhin tai, kun oli kysymyksessä tärkeämpiä asioita, joku sitä varten kutsuttu "noide". Kuten yleensä seitakuvilla, oli tälläkin yhteisellä seidalla oma piirinsä, jota se muka siunasi metsänriistalla ja muulla hyvällä.

Näille kyläkunnan seidoille, joiden edessä toimitettiin yksityisiäkin uhreja, kuten myös yleisille uhripaikoille, valittiin tavallisesti asema, jossa luonto oli suuremmoinen, sillä niissä arveltiin jumalallisten olentojen asuvan, tahi jossa muutoin oli jotakin huomattavampaa, esim. joku vuorenhuippu tahi korkea kallio, suuri kiinteä kivi, saari tai niemi tahi myös joku paikka lähteen tai luolan läheisyydessä.

Seitakuvia oli yleensä hyvin paljon. Yksinomaan Luulajan Lapista Scheffer niitä luettelee kuudennellatoista vuosisadalla 30.

Semmoisia pyhiä paikkoja - joissa paitsi seitaa, joka tavallisesti oli puinen tai kivestä tehty, oli myös pöydän tai lavan kaltainen alttari ja sen ympärillä joukko uhreina tuotuja poronsarvia - ei hoidettu muulla tavalla kuin siten, että itse paikka alttarineen sekä tie sinne koristettiin vihreillä, suvisin koivun, talvella männyn tai kuusen oksilla, sillä seita piti vihreästä.

Semmoisten uhripaikkojen jäännöksiä tavataan Lapissa vielä kaikkialla. Siten ovat monet vuoret ja kalliot aina tähän päivään saakka saaneet pitää nimensä "passe" eli "ailesvarre" (pyhä vuori). Lukuisasti tavattavat jokien ja järvien nimet viittaavat siihen, että niidenkin luona on jumalia palveltu. Semmoisia ovat esim. Passejok, Passejavre, Ailesjok, Ailesjavre. Oli sitä paitsi pyhiä puita ja pyhiä lehtoja, joilla oli erityiset haltiansa, ja niissäkin pidettiin sentähden hartausharjoituksia.

Naisia, naimakuntoisia tyttöjä, elukoita ja lappalaisen uskollista seurakumppania, koiraa, ei päästetty pyhille vuorille tai pyhiin paikkoihin, johon jumalankuvia oli asetettu; ja etenkin oli kielletty pääsy Ukon ja hänen puolisonsa Ravdnan alttarille. Sitä naista tai naimaikäistä tyttöä, joka astui sen rajan yli, joka sitä varten oli asetettu kuvan ympäri, uhkasi kuolema tai joku muu onnettomuus. Naiset yleensä eivät saaneet uhrata paitsi joillekuille naisjumalille, tahi eivät saaneet, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, edes olla läsnä uhrivietoissa. Heitä oli kielletty astumasta sille polullekkin, joka lappalaisten kodasta johti hänen jumalansa luo, ja käyttämästä sitä eri ovea, jonka kautta hän kodastaan sinne meni.



"Puisia "patsaita" Jumiskojoen rannalla Kemijärvellä. Appelgrenin matkalta." Kuva teoksesta Suomen Suvun Pakanallinen Jumalanpalvelus.


Lappalaiset kyllä tekivät seitojansa sekä puusta että kivestä, mutta kivistä he pitivät suuremmassa kunniassa. Puisia seitoja sanottiin Muorra Jubmel'iksi(puujumalaksi). Ne asetettiin johonkin kauniiseen paikkaan, mieluimmin ruohoiselle, kentälle järvien tai jokien rannoilla, jossa harjoitettiin kalastusta tai riistan pyyntiä, mutta myöskin metsään, jossa asuttiin. Ne seisoivat alttarilla tai sen vieressä, missä semmoinen oli, ja niitä muodosti kärjistä teroitetut puutolpat tai kiinteät kannot, jotka olivat siten teroitetut, että ne milloin muistuttivat muinaislappalaislakkia, milloin taas päätä ja kasvoja. Joskuspa nähtiin niissä, jos ne nimittäin olivat Tiermeksen kuvia, piikiviä ja tulirautoja, jopa vasarakin. Edelliset kuvasivat tulta ja jälkimmäinen jumalan musertavaa voimaa.

Luonnollisena seurauksena siitä, että lappalaiset enemmän kunnioittivat kivijumalia, oli se, että Gedgge Ibmel eli Jubmel, joksi yhteisesti kaikkia kivijumalia sanottiin, pidettiin korkeampana ja mahtavampana kuin Muorra Jubmel ja sentähden myös pyhempänä. Suuressa kunniassa he pitivät kiviä, joita kosken vesi oli onsinut tahi jotka muutoin olivat luonnostaan omituisempia. Sellaisia kiviä tai kallioita julistettiin jumaliksi ja juhlallisesti vihittiin niitä pyhään tarkoitukseensa. Joskus tuona jumaluutena oli musta kivialusta ja sen päällä pienempi vaalea kivi. Ainoastaan yhden semmoisen olen sattunut näkymään. Se sijaitsi Langojavren ja Padarin välillä noin 2 peninkulmaa Inarinjärvestä etelään. Suurempi kivi siellä oli muodoltaan soikea, kiinteä harmaakivi, sangen tumma väriltään. Toinen, joka oli jotensakin valkoista ukkosenkiveä, oli pyöristetty ja ihmispäätä vähän suurempi. Se asetettiin nyt paikoilleen siten kuin sen arveltiin ennen olleen. Toisen samanlaatuisen jumaluuden sanotaan vielä olevan nähtävänä Palelojavrella, peninkuma koilliseen Tuomas Kyrön asunnosta. Tumman kiven siellä kerrotaan olevan pinen kallion kokoisen, mutta pienen kiven vaan patalakin veroisen.

Suuressa arvossa pidettiin kiviä, jotka johonkin määrään olivat ihmisruumiin muotoisia. Niinpä ohikulkijat uhrasivat Porsangerin vuonon seudulla eräässä vuoressa olevalle valkoiselle täplälle, joka näytti ihmisenmuotoiselta; sen pää oli alaspäin ja jalat ylöspäin. Myöskin asetettiin useita pyhiä kiviä vieretysten. Niistä sitten toinen oli muka Stuorra Junker, toinen hänen vaimonsa, muut hänen lapsiaan ja palvelijoitaan.

Sellaisen viisikivisen ryhmän, jota kutsutaan Darraksi eli Tarraksi, kerrotaan olevan saaressa, keskellä koskea, jonka kautta Tornionjoki laskee Tornionjärveen. Siellä on muinoin paljon käyty, mutta nyt, kun joki on uomansa muuttanut, sinne tuskin enään päästään.

Ihmismuotoista kivijumalaa nimitettiin Gedgge olmush'iksi (kivi-ihmiseksi), erotukseksi muista pyhistä kivistä, joita sanottiin Passe gedggeksi (pyhäksi kiveksi), vaikka Seita li myös kivijumalien yleisenä nimityksenä.

Pienempiä pyhiä kuvia asetettiin tavallisesti vuorille, mutta niinikään samanlaisille paikoille kuin puujumaliakin.

Kumminkaan ei uskottu, että kivi semmoisenaan mitään vaikutti, vaan ainoastaan siinä asuva jumala. Samoinkuin puujumalat vihittiin pyhää tarkoitustaan varten, samoin kivijumalatkin. Kuva voideltiin poronverellä ja karhun, majavan tai muun eläimen ihralla, jonka jumala oli lappalaisen pyydykseen lähettänyt. Ennenkuin tämä voiteleminen oli suoritettu, ei kuvaa pidetty palvelemisen arvoisena. Mutta voitelemisen ja vihkimisen jälkeen oli kuva Ibmel, joka käy selville siinä käytetystä vihkipuheesta: "Voidellaan pyhä seitani, syö tai ole syömättä, olet sittenkin jumalani."

Semmoiseen voitelemiseen kalastajalappalaiset käyttivät kalanrasvaa, että he saisivat niistä joista ja järvistä, joiden luona kuvat seisoivat, runsaan saaliin.



"Lappalaisten epäjumalan-palvelus" Kuva teoksesta Suomen Suvun Pakanallinen Jumalanpalvelus.


Mutta, jotta jumala pysyisi suosiollisena, hän vaati uhria ja hyvää hoitoa. Voitelemiset olivat sentähden tuontuostakin uudistettavat. Mitä useammin sitä voideltiin, sitä armollisempi se oli ja sitä runsaammat ja lihavammat sen antimet - tietysti sillä edellytyksellä, että sitä osattiin oikein rukoilla, jossa suhteessa opastusta voitiin saada noitarummulta, tältä lappalaisten arvokkaalta neuvonantajalta kaikissa hänen tärkeimmissä toimissaan.

Kivijumalat olivat joskus aitauksen sisällä. Ja kun ammuttiin orava tai muu eläin aitauksen sisäpuolella, niin olivat eläimen jalat, pää ja siivetkin uhrattavat kivelle, mutta muut osat sai ampuja itse pitää hyvänään.

Tavallista oli, että kerran vuodessa kivi, jos se oli irtain, nostettiin ja sen alle pantiin tuoreita kuusen- tai lehtipuun oksia. Kun tämä toimi oli suoritettu, läheni lappalainen kuvaa, samoin kuin uhrille mennessäänkin, paljastetuin päin ja ryömien polvillaan ja käsillään. Sen mukaan kuin kivi tuntui raskaalta tai köykäiseltä, hän päätti missä määrin jumala oli hänelle suosiollinen.



"Lappalainen noita "lovessa". Schefferin teoksesta." Kuva teoksesta Suomen Suvun Pakanallinen Jumalanpalvelus.


Jos jumala ei ollut antelias siinä mitä häneltä oli rukoiltu, tahi jollei hän torjunut kurjuutta ja hätää, saattoi tapahtua, että häneltä otettiin takaisin hänelle jo annetut uhrit - etenkin nuo upeat poronsarvet - tahi että hän kokonaan hyljättiin. Siten tapahtui etenkin siirryttäessä toiselle paikkakunnalle, johon yleensä ryhdyttiin, kun kalan, riistan tai muun saanti, joka oli elantoa varten tarpeellinen, rupesi vähenemään siihenastisessa asuinpaikassa.

Niille jumalille, jotka eivät enään kuulleet heidän rukouksiaan, olivat lappalaiset joskus sangen ankarat. Ne lausuivat niille uhkauksia ja parjasivat niitä lauluissa jopa löivät heidät pirstaleiksikin tai polttivat ja hankkivat itselleen uuden kuvan, tahi, kuten myöhempinä aikoina joskus tapahtui, viskasivat noitarumpunsa jokeen ja kääntyivät kristittyjen jumalien (Huom: monikko) puoleen, johon heitä ahkerasti kehoittivat papit ja kirkonmiehet.

Lappalaisten epäjumalistaan luopuminen pakanuuden aikana oli ikimuistoinen tapa ja perustui itse asian luonteeseen. Kun äsken mainituista tahi muista syistä siirryttiin toiseen asuinpaikkaan, ei aina ollut mahdollista ottaa mukaan entisiä epäjumalia, vaikka olisi haluttukin. Mutta sitä tietysti yleensä ei haluttukaan, koska juuri jumalien kitsaus pakoitti muuttamaan. Silloin ei tyydytty, kuten äsken mainitsin, pelkkään luopumiseen, vaan lyötiin ja piestiin jopa poltettiinkin semmoiset seidat, joihin ei enään luotettu. Sanottiin kuitenkin, että paholainen kaikin voimin koetti pelastaa sellaisen seidan, niin että oli vaikea saada sitä sytytetyksi, ellei ollut saatavissa hyviä tervaksia. Mutta jos hankittiin yhdeksän hyvin pihkaista ja kuivaa honganlatvaa, niin seidan täytyi palaa. Niinpä sanotaan esim. laulussa Tatscha seidalle: "Jos minun huonosti käy, kokoon yhdeksän pihkaista männynlatvaa, poltan ne tässä pyhässä paikassa ja muutan toiseen". Vielä kuullaan kansan suusta kertomuksia epäjumalien pahoinpitelemisestä. Kerrotaan esim. eräästä Sarasta, että hän vihoissaan kirveellä löi Ibmelinsä kappaleiksi. Semmoiset kouraantuntuvat tyytymättömyyden ilmaisut jumalia kohtaan lienevät kuitenkin olleet tavallisemmat kristityn aikakauden alussa kuin puhtaasti pakanallisessa muinaisuudessa.

Mutta samoin kuin seidan vihkiäisissä noide oli käytettävä, niinpä tuskin rohjettiin hävittää sitä tai luopua siitä, kutsumatta noidea ja häneltä kysymättä, etenkin ellei se ollut yksityisen oma. Seidan polttamisesta ja syystä siihen kertoo Högström 1747 painetussa kertomuksessaan Lapinmaasta siksi kuvaavan tapauksen, etten malta olla sitä tähän ottamatta. Högström kirjoittaa:

"Kerrotaan Luulajan Lapissa tapahtuneen, kun rutto kerran rupesi raivoamaan porolaumoissa, jolloin suuri joukko kuoli, että eräs lappalainen uupumatta ja monta kertaa päivässä saapui oman ja naapuriensa yhteisen epäjumalan luokse, joka heillä oli metsässä, anoen siltä apua. Mutta kun siitä ei hyötyä ollut, määräsi lappalainen jumalalleen vissin ajan, lausuen että jos hän tahtoi edespäinkin nauttia kunnioitusta ja palvelusta, hänen tuli lakkauttaa tauti, muutoin hänet poltettaisiin ja hävitettäisiin petkuttajana. Määräaika kului loppuun ja yhä vain kuoli poroja. Lappalainen påani sentähden päätöksensä toimeen, sytyttämällä suuren hirsinuotion epäjumalan ympärille ja päälle, ja se turmeltui nopeasti, sillä koko kyläkunta oli pitkinä aikoina voidellut sitä rasvaisilla aineksilla ja oli siis tulella siihen suurempi voima, kuin jos se olisi ollut rasvaamatonta kiveä.

Juuri tämän toimituksen kestäessä kylänmiehet saivat siitä tiedon, jonka vuoksi miehissä saapuivat paikalle aikomuksessa tappaa sen alkuunpanija ja polttaa hänet jumalille sovitukseksi. Mutta hän puolestaan ilmoitti usein ja hartaasti polvillaan ja paljaspäin rukoilleensa tätä jumalaa, apua pyytäneensä ja vihdoin määränneensä hänelle ajan, jonka kuluessa hänen piti lakkauttaa karjanrutto, uhaten kuten kerrottu on. Ja kun hän ei ollut voinut mitään apua antaa, oli lappalainen kaiken oikeuden mukaisesti hänet petkuttajana polttanut, arvellen, että jos hän olisi ollut oikea jumala, joka on luonut taivaat ja maan kaikkine mitä niissä on, niin hän olisi voinut lakkauttaa ruton ja olisi siten pelastanut itsensä tulen hävitykseltä. Silloin vihoissaan kokoontuneet lappalaiset leppyivät ja tyytyivät siihen, mitä oli tapahtunut."

Poimintoja Jaakko Fellmanin muistiinpanoista Lapissa, 1907. Koonnut ja suomentanut A. Meurman.

Kirjoituksessa on mukavan runsaasti tietoja juuri saamelaisten seidoista, joita tuohon aikaan näyttääkin vielä usein palvotun, ja jotka ovatkin aina mielestäni olleet hyvin leimallista ja kiinnostavaa saamelaisten omalle uskonnolle.

Metsänhaltiat, metsästysuhreja ja -taikoja

Olen tässä pari päivää lueskellut kirjaa Suomen Kansan Muinaisia Taikoja I - Metsästystaikoja, ja kokosin seuraavaan muutamia metsänhaltioihin liittyviä tietoja.

Erityisesti metsänhaltioiden lepyttämiseen ja uhraamiseen liittyvät uskomukset ovat paljolti yhtenevät vedenhaltioiden kunniottamisen kanssa, joista kirjoitin tuon kirjoituksen aiemmin.

Metsästäjän suhde metsänhaltijoihin

Metsän pää-haltijoita, Metsän-emäntää ja Tapiota kohteli metsästäjä niin suurella arvon-annolla, että hän ei niiden rinnalla edes maininnut toisten haltijain nimeäkään.

Jos metsästäjä oli saavuttanut Metsänhaltijan ystävyyden ja suosion, niin ilmestyi Metsänkakkinen unessa ja näytti, missä saalista on. Sinne piti mennä sanomatta kenellenkään mitään, niin sen sai.

Metsänhaltijan mielisuosiota säilyttääkseen tuli taas metsästäjän puolestaan tarkoin pitää huolta, ettei hän rikkonut sille antamiaan lupauksiaan.

Kun pyhänä kulkee metsässä, niin sitte kun sattuu tulemaan semmoinen lintu, joka ei kuole, vaikka kuinka ampuu, niin se on Metsänhaltija silloin, eikä muuta kuin lähde menemään kotia.

Metsän voi lumota, että Metsänhaltija ei kätke kapineitansa. Se tapahtuu niin, että ennen minkään pyydyksen panoa otetaan kolmen talon saunasta kolme jyvää maltaita kustakin ja yksi saunan kohennus-keppi. Jyvät pitää resuun käärittynä punaiseksi värjätyllä liinalangalla. Se liinaresu pitää olla jonkun tietäjä-eukon esiliinasta. Kohennus-kepillä lyödään kolmen-yksikanta lepän juureen ja reikä kuhunkin tehdään. Siihen pannaan kolme jyvää ja sanotaan:

"Lepy lehto, kostu korpi,
Tasotu tasanen Tapio!
Anna lehto metsoja,
Korpi koppeloita!"

Metsästys-uhreja

Kaikki metsän-otukset olivat Tapion karjaa ja jokainen metsästäjän saama otus tuotti siten vahingon Tapiolle ja vähennyksen hänen karjaansa. Tätä vahinkoa korvatakseen ja estääkseen Metsänhaltijaa vihastumasta oli metsästäjän toimitettava hänelle uhreja ja muutenkin sovitettava Metsää. Uhriksi tarjosi metsämies osan saaliistansa, johon oli sekoitettu joku hiukkanen viljaa, tahi myöskin metalleja niinkuin hopeata, tinaa ja vaskea. Uhripaikaksi valittiin jonkun vanhan puun juuri, kallio taikka myöskin n. k. Tapion pöytä tai muurahais-keko ja luultiin niissä kaikissa metsän henkien pitävän asuntoansa.

Metsän saa leppymään, kun rippikirkossa käydessään ottaa rippileivän suustansa ja viiniä pieneen puteliin suustaan ja sitte ottaa ruumiilta ensimmäisen sormen, ei peukaloa, vasemmasta kädestä ja Mikkelin aattona menee metsään ja ottaa koiran matkaansa ja ampuu oravan, jos sattuu ensimmäiseksi saamaan, ja siitä keittää rokan ja hautaa maahan tuuhean kuusen juurelle lähteen luo, jotta se on sitte hautuu-maana. --- Sitte ovat uhranneet metsään samoin sen kuusen alle rippileivän ja rippiviinan toisen puolen. Toisella osalla, jonka ottivat matkaansa, esimerkiksi kiertivät lintuparven ja hattunsa heittivät ja tervehtivät, antoivat kättä kuusen oksille.

... Mitä ei jaksa syödä, pitää panna Tapion pöydän alle. Tapion pöytä on pieni tasalatva näre, jonka päällä pitää syödä, pöydän alus on näreen juuri.




Tapionpöytä Helsingin Vartiosaaressa. Lähde: http://kaupunginosat.net/vartiosaari/luontopolku.shtml


Kettu kun on pyydyksessä kiinni, niin vuollaan hopeata kynsille ja sanotaan:

"Metsän kultainen kuningas!
Tässä on kullat kuppihisi,
Hopeat vatihisi

Tämän lahjan lahjomasta."

Jänistä pyytäessä vuolaistaan hopeata kolme kertaa rautain päälle ja loihditaan:

"Metsolan metinen muori,
Metsän kultainen kuningas,
Minä annan kullat kullistani,
Hopeat hopeoistani,
Anna sinä kullat kullistasi,
Hopeoistasi hopeat."

Kun ensimmäinen lintu saadaan, niin haetaan Tapion pöytä ja sitte keitetään metsässä se ensimmäinen lintu höyhenineen ja kaikkine päivineen. Sitte viedään Tapion pöydälle se ateria ja maistellaan ja syödään ensiksi itse, jäännös jätetään siihen ja annetaan olla siinä kolme vuorokautta. Sen jälkeen kaadetaan se Tapion pöydän juureen. Se on ensimmäinen metsän kanssa syönti ja sitte saapi lintuja.

Metsänhaltijan puhuttelu, metsästys-lyylin teko

Uhritempuilla voi metsästäjä tosin päästä metsänhaltijain suosioon, mutta oikein hyvän metsästys-onnen sai hän vasta sitte, kun oli puhutellut Metsänhaltijata ja tehnyt hänen kanssansa persoonallisen sopimuksen.

Metsänhaltija tulee metsämiehen näkyviin, kuin tietää, mikä päivä viikossa on syntymäpäivä ja millä aikaa päivästä on syntynyt, niin silloin ottaa ensimmäisen paitansa, jos se olisi tallessa, sen panee rintansa ympärille ja menee muurahais-ke'on luo päivän-puolelle vaaraa kaikkine metsästysneuvoineen silloin kuin syksyllä alottaa metsästystä ja siinä vuolee hopeata kolmesta eri kuninkaan rahasta ja lukee:

"Salon herra, maan isäntä,
Kaunis kankahan eläjä
Tule sanani kuulemahan,
Orpoa opettamahan.
Tule jalan kärtännälle,
Kahen silmän nähtävälle!"

Sitte kumarretaan kolmasti metsään, niin, jos ei pelkää, tulee harmaapartanen, koreanappinen ukko puheille ja puhuttelee aivan kuin tavallinen mies hyvin ystävällisesti, kuin vaan kyselee metsästys-seikoista, vaan jos kyselee sairaitten parantamisesta, niin se menee pois, niitä hän ei tiedä. Jos pyhänä kieltää metsästämästä, niin se pitää totella, muutoin menettää onnensa.

Vedenhaltiat suomalaisessa taikaperinteessä

Kokosin seuraavaan muutamia vedenhaltijoihin liittyviä uskomuksia ja taikoja kirjasta Suomen Kansan Muinaisia Taikoja II - Kalastustaikoja, joka on julkaistu vuonna 1892.

Kalastajan ja Vedenhaltijan väli näyttää, Suomen kansan kalastus-taioista päättäen, esi-isiemme käsityksen mukaan olleen hyvinkin ystävällinen. Kalastaja puhutteli Vedenhaltijoita monenlaisilla ylistys- ja hyväily-nimillä, niinkuin: "Veen Ahti armollinen, Veen kultainen kuningas", "Meren Ukko ruokorinta", "Veen-isäntä, Veen-emäntä" j. n. e. lyylitteli ja lepytteli heitä, toimitti heille uhreja ja sai palkinnoksi tästä hyvän kala-onnen.

---

Uimataoissa hyvin yleisesti mainitaan Vedenhaltijana myöskin Näkki. Häntä ei pidetty minäkään hyvänsuopana vedenhaltijana, vaan luultiin hänen ikipäiviksi vetävän puoleensa kaikki hukkuneet, vieläpä houkuttelevankin ihmisiä ja eläimiä veteen, ne sitte sinne hukuttaaksensa.

---

Vedenhaltijalla, niinkuin tulen-, metsän- y. m. haltijoille, oli tarkoin määrätty vaikutus-alansa ja piirinsä ja siinä hän ei suvainnut toisia haltijoita. Jos niiden väki tietoneuvoilla siirrettiin hänen alallensa, niin syntyi siitä tora. Semmoisessa tapauksessa, ja joskus muulloinkin, saattoi tietäjä esiytyä haltijoiden asettajana.

---

Jos Vedenhaltija ja Metsänhaltija ovat riitautuneet keskenään, niin Juhannus-yönä sidotaan ruumiin luut ympärilleen ja mennään metsän läpi pohjoiseen päin juoksevan kosken partaalle, niin koskesta tulee haltija, joka sanoo, mistä riita on tullut ja mitä on tehtävä, jos mieli päästä Metsän rauhaan. Sitte ne ruumiin luut päästellään päältään ja viskataan koskeen, niin Vedenhaltija menee matkoihinsa.

---

Metsämiehen tai kalamiehen tulille jos tulee Metsän- tai Vedenhaltija, niin pitää ottaa hattunsa päästään, ja jos ne ovat kouristuksissa, näyttävät lempeitä kasvoja, niin ovat mielissään ja heti seuraa hyvä saalis, mutta jos ovat kolkon-näköisiä, eikä vaatteissa näkyne hopea-siloja, niin saa pahaa peljätä, on usein tapaturmakin tarjona. Silloin on paras luvata joku uhri.

---

Järvi lahjotaan, jotta ei toinen saa siitä järvestä, siten, että otetaan elävää hopeata ja kierretään kolmasti vastapäivään järven ympäri. Kiertämään lähdetään joka kerta yhden puun kohdalta ja sitte kierretään neljäs kerta takaisin päin. Elävä hopea pannaan sitte sen puun kuoren alle.

---

Vaikka Vedenhaltija olisikin ollut kalastajalle kuinka suosiollinen hyvänsä, niin ei kalamies saanut, enempää kuin metsämieskään, pyydystää pyhänä, muutoin kuin eri lyylityksen (=uhrin) tehtyänsä.

---

Vedenhaltija lepytellään niin, että verkkoon tahi nuottaan, veteen laskiessa, kiinnitetään punaista villalankaa Vedenhaltijalle sukkalangaksi.

---

Ongella kun oltiin, niin annettiin tupakkaa Vetehiselle, että hän antoi hyvin isoja kaloja.

---

Kalavettä ei myöskään saanut saastuttaa eläimiä hukuttamalla, se ei ollut Vedenhaltijan mieleen, vaan lepytys oli tässäkin tarpeen. Nuotta-apaja pilautuu, kun koira hukutetaan apajan kohdalle, mutta jos keskelle järveä hukutetaan, niin se sen parempi, se ajaa kalat rannoille apajavesille. Jos vielä pannaan hopeaa koiran suuhun ja hukutetaan keskelle järveä, niin on sekin parempi, sen pitää Vedenhaltija erittäin hyvänä.

---

Kalat menevät järvestä toiseen, jos otetaan vanhat tulukset, joiden tekijätä ei tiedetä, ja niihin pannaan elävää hopeata, elävän puun pakkulata, mustan koiran karvoja, lepän kuoria ja käärmeen pää ja niiden tuluksien kanssa kierretään järvi, heitetään keskelle järveä ne tulukset ja sanotaan, että "Pois entiset eläjät uusien tieltä!" niin silloin Vedenhaltija suuttuu ja menee toiseen järveen sekä viepi karjansa mukanaan, eikä saa muuten kalavettä paranemaan, jos ei niitä tuluksia oteta pois ja hetteestä tuoda uutta haltijaa. Se kyllä on parempi entistä.

Lisäksi useisiin tietyn kalastusmenetelmän kanssa käytettyihin taikoihin kuuluu vedenhaltijoidenkin lepyttämistä.

On huvittavaa kuinka monet taioista tähtäävät muiden kalaonnen pilaamiseen.





Suomen Kansan Muinaisia Taikoja II - Kalastustaikoja sisältää myös satoja muita kalaonnea parantamaan käytettyjä taikoja. Lisätietoja kirjasta ja tilausmahdollisuuden löydät Salakirjat-kustantamoni sivuilta.

Eräs lappalainen haltija - Taala. Arkistolöytöjä vuodelta 1897

Jatkan Arkistolöytöjä-sarjaa ensimmäisellä saamelaisten mytologiaa ja uskomusperinteitä käsittelevällä artikkelilla. Tarkoitukseni on myös jatkossa julkaista lisää aineistoa saman aihepiirin tiimoilta. Saamelaisten rikas uskomusperinne on jo itsessään hyvin mielenkiintoista tutkittavaa, mille sen läheinen sukulaisuus suomalaisten muinaisuskoon antaa lisäpontta.

Eräs lappalainen haltija - Taala

J. H. W., Virittäjä 1897

Meriläisen kokoelmissa Ruotsin Lapista (*Meriläisen kokoelma III Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.) löytyy muistiinpanoja eräästä haltijasta, jota sikäläiset suomea puhuvat lappalaiset nimittä­vät Taalaksi, ja joka asuu vuorissa ja maan alla. Eikä puhuta ainoas­taan yksityisistä haltijoista, vaan myös kokonaisista Taala-perheistä, vieläpä erityisestä Taala-kansastakin. Ihmiselle pysyvät Taalat tavalli­sesti näkymättöminä ja liikkuvat vain öillä. Ainoastaan harvoin tule­vat ne ihmisten ilmoille. Niinpä kerrotaan, että eräs Taala-perhe näh­tiin Norjan Lapissa noin kahdeksankymmentä vuotta takaperin.

Taalat ovat ihmisen sukua, mutta esiintyvät kumminkin tavalli­sesti vihollisessa suhteessa ihmiseen. Varsinkin ryöstävät ne usein ihmisten lapsia, jättäen välisti omiaan sijaan, mutta useimmiten vie­den ne ilman mitään korvausta. Ne ovat lappalaisten käsityksen mu­kaan yhteydessä maanhaltijan kanssa, ja jos tämä suututetaan, niin voi hän antaa heidän tehdä hävityksiä itse talossa ja varastaa kaikellaisia ruoka-aineita. Tämä heidän hävityksensä voi käydä niinkin tuntuvaksi, että talo, jonka kimppuun he ovat hyökänneet, voi joutua, kokonaan häviölle. Paras keino estää Taalain hävityksiä onkin sen-tähden pitää maanhaltija suosiollisena, antaa hänelle säännöllisesti uhrinsa ja täyttää ne lupaukset, joita hänelle on tehty. Varsinkin jos maanhaltijalle joskus annetaan hiukan enemmän kuin oikeastaan on luvattu, niin ei Taalain hävityksiä tarvitse peljätä.

Mutta voivatpa ihmisetkin puolestaan tehdä hävityksiä itse Taa­lain keskuudessa. Heiltä nimittäin onnistutaan joskus erityisten taika­keinojen avulla ryöstämään lapsia, jotka sitten kesytetään ja kasvate­taan kuten tavalliset lapset. Niistä kasvaa kuitenkin paljon viisaampia kuin näistä. Ne löytävät aarteet ilman mitään varsinaisia taikoja, hankkivat takaisin vaihdetut ja kadonneet lapset j. n. e. Ne voivat yleensä nähdä mitä haltijoita hyvänsä ja voivat sentähden tehdä pal­jon sellaista, joka ei tavalliselle ihmiselle onnistu.

Taala on epäilemättä sama kuin Norjan lapin Stallo, Ruotsin la­pin Stalu, Kuollan lapin Talla, josta lappalaisissa saduissa löytyy useita kertomuksia. (*Vertaa esim. J. Qvigstad og G. Sandberg Lappiske eventyr og folkesagn, Kristiania 1887, siv. 61 ja seur. sekä A. Genetz Kuollan Lapin murteiden sanakirja, siv. XLII ja 185.) Norjan Lapissa käsitetään Stallo ihmisen kaltaiseksi olennoksi, joka pahojen henkien palveluksessa liikkuu tekemässä tuho­jaan lappalaisten keskuudessa, milloin vainoten heidän henkeään, mil­loin heidän omaisuuttaan. Näissä toimissaan, joissa hän muutoin aina liikkuu yksin, auttavat häntä hänen suuret ruumiinvoimansa, jotka hän on saanut paholaiselta, sekä se seikka, että hän tarpeen vaatiessa voi muuttaa muotoansa. Kumminkin on hän niin tuhma, että voi hel­posti joutua ansaan. Suomen lappalaiset käsittävät Castrenin mu­kaan Stallon yliluonnolliseksi, jättiläisen kaltaiseksi olennoksi, joka asuu metsissä ja vainoo ihmisiä, tai kuvaillaan häntä jonkinmoiseksi noitahengeksi tai kummitukseksi. Kuollan Lapissa paikotellen merkit­see kysymyksessä oleva sana muodossa tall yleensä isoa, voimakasta, ja käytetään sitä varsinkin karhun nimenä.

Kuinka laajalti yllä kerrottu käsitys Taalasta on levinnyt, emme voi sanoa, mutta ainakin sitä voinee pitää merkkinä siitä, että lieveämpää käsitystä kuin alkuperäinen, on tavattavissa niillä paikoilla, missä Meriläinen on muistiinpanonsa tehnyt. Taalat eivät täällä enää ole mahtavia, suurivoimaisia olentoja tai jättiläisiä, vaan heikompia halti­joita, jotka tekevät hävityksiään suuremmissa joukoissa ja useimmiten pysyvät ihmisille näkymättöminä. Ne eivät enää ole paholaisen palve­luksessa, vaan maanhaltijan, jonka hyvittämisestä tai loukkaamisesta heidän hävityksensä tavallisesti riippuu. Lieveämpää käsitystä osoittaa myös se seikka, että Taala-lapsia voidaan ottaa ihmisten pariin ja kasvattaa tavallisiksi ihmisiksi, jotka muista eroavat ainoastaan siinä, että ovat viisaampia ja voivat tehdä kaikellaisia noitatemppuja.

J. H .W.

Taruolentojen tekemät lapsenryöstöt ovat yleinen teema useiden eri kansojen uskomuksissa kautta maailman, mutta tuohon käsitykseen ihmisten haltioilta ryöstämistä lapsista en ole aikaisemmin törmännyt.

Viime aikoina lukemassani Uno Holmbergin kirjassa Lappalaisten uskonto vuodelta 1914 käsitellään aihetta perusteellisemmin, ja sisältäen lukuisia mainintoja myös myönteisistä väleistä ja yhteistyöstä ihmisten ja taalojen välillä, mistä tämä artikkeli ei mainitse mitään.

© Hyvien tapojen mukaiset lainaukset ovat tervetulleita linkittäessäsi tälle sivulle.

Kekri - Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla, 1898

Kekri - Otteita kirjasta Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla

Matti Varonen, 1898

Niistä myöhemmin kirjaanpannuista tiedoista ja muistoista, joita Kekrin viettämisestä on säilynyt, käy helposti selville, että se on ollut vuoden suurimpia juhlia. Monessa laulussa ja sananlaskussa on aina nykyisiin aikoihin asti säilynyt muisto tämän juhlan runsasvaraisesta vietosta.

Sen viettotavat taas epäämättä todistavat, että yli koko maan on tämän juhlan tarkoituksena henkien vastaanottaminen ja ravitseminen, ja sen lisäksi selkenee muutamista tiedoista, että nämä henget, Kekrittäret, Kekrin hönttämät, Keijuset, Tontut, Intikat y. m. olivat tuonelaisia ja manalaisia, s. o. vainajain henkiä.

---

Suomalaisilla ei näytä, enempää kuin muillakaan niiden entisillä naapurikansoilla, olleen määrättyä päivää syysjuhlan vietolle vainajahenkien kunniaksi vaan semmoisena juhlana vietetty "Jako-aika", Virolaisilla Hinge kuu l. Ingede aik, on kestänyt ainakin yhden viikon, jopa kauvemminkin.

Toisinaan tämä Henkien kuu on kestänyt jopa kuukauden ajan täällä Virossa. Esittelen juhlaa seuraavassa kirjoituksessa.

---

Henkien syysjuhlan muinainen viettäminen näyttää Suomalaisilla ryhmittyneen myöhemmin Pyhäinmiesten päivän ja Mikkelin päivän ympärille, edellinen juhla näistä pysyen Kekri-juhlan nimisenä aina viime aikoihin asti.

Jakoaika yhtyy Suomalaisilla henkien syysjuhlan viettoon ja on vielä osottamassa tämän juhlan viettoajan epämääräisyyttä, vastaten n. s. henkien kuuta Virolaisilla ja Lättiläisillä.

---

Mainittuna aikana ei saa joitakuita töitä ja askareita tehdä. Vanha usko on, että kuin kauvas sotku kuuluu, niin liki sudet tulevana kesänä tulevat ja niin likeltä ne syövät ja repivät talon eläimiä.

---

Vuodenalkajaiset vietettiin nekin syyspuoleen, vaan eri seuduilla maata eri päivinä. Eric Castrén antaa tämän juhlan vietosta seuraavan tiedon: "Vuodenalkajaiset eivät ole määrätyt vissiksi päiväksi, vaan vietetään yleisesti sinä päivänä, mikä esi-isien tavan mukaan missäkin talossa on tullut käytäntöön. Sen juhlan viettoa varten tapetaan lammas ja valmistetaan yltäkyllin ruokia ja juomia. On erinomaisen merkillistä, mitä lampaaseen tulee, että, ennenkun väki on syönyt sen lihan sekä pään että kynnet y. m., ei mikään elävä saa siitä vähääkään maistaa, jonka vuoksi sitä teurastettaessakaan ei saa yhtään koiraa olla saapuvilla, ja teurastettua otetaan sen sisukset y. m. talteen ja kaivetaan maahan, etteivät mitkään petolinnut saa niitä käsiinsä."

---

Runtu nimen sanoo Lencquist muutamien antavan Kekrijuhlalle ja kutsuttavan sitä myöskin Lakaisiksi. Renvall yhtyy tähän mielipiteeseen, selittäen runtu-sanan merkitsevän viljavuuden vuosijuhlaa, jota vietettiin lakoissa ("in umbraculis") viljanpuinnin loppiaisiksi. Runtu niminen juhla, joka näyttää olleen tunnettu etupäässä maamme lounaisosassa, on vietetty samoin kuin Kekrikin, ja Runtu olleen nimenä useammanlaisilla pidoilla ja juhlilla, joita vietettiin tarkemmin määrämättömänä aikana.

---

Hattulan Lehijärven kylässä, kertoo Reinholm, viettivät kylän seitsemäntoista isäntää Pyhäinmiesten runtua noin parikymmentä vuotta sitten (*1870-luvulla) seuraavaan tapaan: käytiin kylän raittia talosta taloon ja juotiin viinaan ja olutta vahvasti. Kuka matkalla uupui, kannettiin taikka kelkalla vedettiin, ettei saanut pois seurasta jäädä. Toisena aamuna kävivät toinen toistansa tervehtimässä kysyen: "Tahdotkos lukkaria vai kupparia? (oliko henki menemässä vai tarvitsiko vaan lääkkeitä.)

---

Hauholla "pidetään runtusia" Pyhäinpäivän aikana ja siellä on runtua ensimäisenä arkiona Mikkelistä ja Pyhäinmiesten päivästä. Näihin tietoihin perustuen voi päättää, ettei runtu ollut minkään erityisen juhlapäivän nimi, vaan se merkitsi juhlaa, syöminkiä ja juominkia yleensä, jossa merkityksessä se tavataan Agricolan raamatun suomennoksessa.

---

Kekri, josta tavataan myöskin muodot Käkri, Käkre, Keyri, Köyri, Körrä ja Keuru merkitsee vanhempain tietojen mukaan karjaonnen suojelijahenkeä. Mikael Agricolan tunnetussa runossa sanotaan:

"Käkri se liseis Carian cassuon."

Wexionius lukee (* vuonna 1650) Käkre-haltijan suomalaisten muinaisiin epäjumaliin ja antaa siitä seuraavan tiedon: "Kekri, jota nykyään taikauskoisesti palvellaan, suojeli elukoita pedoilta."

---

Lencqvist sanoo Kekrin (Karjalaisilla) eli Köyrin olleen haltijan, jonka kunniaksi vietettiin talven alussa juomingit ja pidot.

---

Vastakohtana yllämainittuihin tietoihin huomauttaa jo Lenqvist, että vanhoissa runoissa ei tavata tätä haltijaa ollenkaan mainittuna.

---

Russwurm mainitsee (* vuonna 1855) Norkin mukaan suomalaisten Keyri-juhlasta seuraavaa: "Suomessa, missä tätä pakanallista juhlaa vietettiin vielä edellisellä vuosisadalla, oli sen nimi muinaispohjoismaisen tuuli-jumalan mukaan Kauri; silloin tapettiin lammas ja kutsuttiin henkiä aterialle."

---

Kekriksi tappavat Karjalaiset lampaan niinkuin Ollinpäiväksikin, ja syövät sen muun ruuan mukana oluen ja viinan kanssa taikatempuilla samoin kuin Ollin päivänä, vaan vieläkin suuremmilla juhlamenoilla. Samassa tilaisuudessa kasteltiin linnunsiipi olueen ja sillä voideltiin lehmäin selät ja laulettiin kekriruno Tapion kunniaksi.

---

Keyrinaattona otettiin Pyhätmiehet ystävällisesti vastaan, kylvetettiin ja kestittiin saunassa. Pimeällä Keyri-iltana meni isäntä saattamaan heitä saunasta pois, jolloin itse kulki avopäin edellä ja välistä aina kaatoi olutta ja viinaan jälellensä tielle. Siitä, että ruokia oli maistettu ja vesiä liikuteltu, oltiin varmaan tietävinään, että Pyhätmiehet ottivat talon asukkaineen tulevaksikin vuodeksi hoitaaksensa. Vaan jos vedessä nähtiin päreen palasia taikka niistä pudonneita hiiliä, oli se paha merkki, joka ennusti katovuotta.

---

Uukuniemi: Kaikki piti olla yhtaikaa pöytään pantuna, ja se oli valmistettu talon entisien isäntien ja emäntien hengille, joita kutsuttiin Keyrittäriksi. Ne tulivat Keyrinä vanhoille kotopaikoilleen. Aattoiltana niille lämmitettiin sauna ja valmistettiin kylpy lämpimän veden kanssa, vastat haudottiin valmiiksi, saippuat, pyyhinliinat, vieläpä harjatkin piti olla, joilla harjaisivat päänsä. Perheen kylpyaikana sitte oli tuvassa ruokapöytä odottamassa Keyrittäriä syömään, että he saivat "rauhassa ravita." Kolmas päivä Keyrin aattopäivästä kutsuttiin Keyrin Henkienpäiväksi. Silloin menivät ne kuolleet henget takaisin hautoihinsa lepäämään.

---

Paitsi tätä yleistä henkien ravitsemista toimitettiin uhreja talon- ja maanhaltijallekin pitämyspuun juurella. Luultiin nimittäin, että talonhaltija pitää asuntoansa pitämyspuun välittömässä läheisyydessä. Toimitettiinpa muissakin pyhissä paikoissa kekriaterioita.

---

Keyrin viettotapoihin kuului vielä pukeutuminen outoihin pukimiin ja semmoisena kulkeminen naapureissa uhkaillen särkeä naapurien uunit, jos tämmöisiä outoja vieraita ei ravittu ja oikein hyvänä pidetty. Tällainen ravintoa anomassa käyminen on vaan jäännös uhrijuhlan valmistustavoista vanhempina aikoina, jolloin erityiset toimitusmiehet kävivät kokoamassa uhriantimia.

Kekripukki eli Köyritär vuodelta 1927 ja Niemelän torpan Kekriukko Helsingin seurasaaresta. Kuva teoksesta Suomalaisten Runojen Uskonto, 1915

Tämä maininta osui kirjasta heti silmään. Sama kohta sisältää useita muitakin tietoja karkki vai kepponen -perinteestä, johon näyttää muuallakin kuuluneen tuo uhkaus uunin särkemisestä.

Mielenkiintoinen on myös tuo ajatus tavan alkuperästä. Olen juuri lukemassa kirjaa Permalaisten uskonto, 1914, jossa kerrotaan yhteisen uhrijuhlan tarpeiden keräämisen talosta taloon olleen vielä sata vuotta sitten käytössä permalaisilla.

---

Osotteena siitä, että Keyripäivinä henkien uskottiin olevan liikkeessä, ovat myöskin eri ennustustavat, joiden kautta luultiin henkiä saatavan ilmaisemaan tulevia tapahtumia. Näihin temppuihin kuului tinan valaminen.

Merkillä * varustetut vuosilukutiedot ovat itse lisäämiäni. Näiden valikoitujen tietojen lisäksi luku sisältää hyvin runsaan kokoelman eri paikkakunnilta tavattuja juhlan viettotapoja.






Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla sisältää laajalti tietoja myös muista vanhoista suomalaisista juhlapäivistä ja niiden viettotavoista, joita tulen ottamaan esille tulevissa kirjoituksissa. Olen juuri toimittanut kirjapainoon kirjan aineiston, ja näköispainoksen pitäisi olla valmis marraskuun lopulla. Lisätietoja kirjasta ja ennakkotilausmahdollisuuden löydät Salakirjat-kustantamoni sivuilta.

© Hyvien tapojen mukaiset lainaukset ovat tervetulleita linkittäessäsi tälle sivulle.