Maahiaisia ja ukontuhniaisia vuodelta 1956

Yle on jälleen julkaissut vanhan nauhoitteen suomalaiseen uskomusperinteeseen liittyen. Tapio Kautovaaran radiopakina Maahiaisia ja ukontuhniaisia vuodelta 1956 perustuu vanhan kansanparantajan ja tietäjän haastatteluun ja sisältää paljon asiaa mm. kansantaikuudesta.

Ohjelma löytyy osoitteesta: http://areena.yle.fi/audio/1309244452157

Ohjelmasta tulee mieleen Lapin tietäjän haastattelu vuodelta 1949, josta on aiemmin ollut puhetta. Löytyy Elävästä arkistosta osoitteesta: http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=27&t=139&a=1538

Entinen tuulenkauppa Suomessa. Arkistolöytöjä vuodelta 1901

Olen tässä lueskellut vuonna 1555 julkaistua Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiaa ja vastaan tuli luku suomalaisten harjoittamasta tuulenkaupasta. En ollutkaan aiemmin huomioinut että kirjasta löytyy myös kuva aiheesta.

Suomen Museo -lehdessä on vuosina 1901 ja 1905 julkaistu artikkelit aiheesta, jotka digitalisoin Salakirjat.nettiin parisen vuotta sitten. Kiinnostavaa että alkuperäinen lähdetieto tuulenkaupan kuvauksesta on jo 1200-luvulta.


§§§


Entinen tuulenkauppa Suomessa

Suomen Museo, 1901


Suomenmaalla ja -kansalla on vanhastaan ollut erinomainen maine noituudesta, vaikka luultavaa on että se maine, samoinkuin maan- ja kansan nimetkin, on alkuansa lappalaista perintöä. Tiedämmehän pakanuuden aikaisesta sadustosta, että skandinavilaiset Lapissa kävivät oppia noitumisessa ja tiettävästi ovat suomalaisetkin etsineet tehokkaampaa noituutta Lapista.

Suurimman maineen suomalaisista noitakeinoista näkyy muinoin saaneen tuulen nostattaminen, josta muukalaisten purjehtijain kohtalo, kun liikkuivat lähellä Suomen rantoja oli riippuvainen. Muistutamme vain esim. sitä myrskyä, jolla suomalaiset hankkivat tuhoa Olavi Pyhän laivastolle Etelä-Suomen saaristossa, ja sitä raju-ilmaa, jonka Annikka, Turusen neiti, nostatti uskottoman kestin perikadoksi *1.

Tuulen osasivat suomalaiset sitoa solmuina köyteen, nuoraan tai rihmaan käytettäväksi tarpeen mukaan. Mehiläisessä 1836 on Lönnrot julkaissut runon »Kaunis Tammi», jossa orjankauppiaat punovat tuollaista noitaköyttä Vienanmerelle mennäksensä:

Venosessa nuoret sulhot,
Nuoret sulhot naimattomat,
Vielä viinan juomattomat
Punovat punaista köyttä,
Köyttä rauta palmikoivat,
Sitoa meri sininen,
Läksi Kannan kaakistoa,
Meren tyynenä pysyä,
Lahen Kannan kaunihina

Viea Vienahan neitosia,
Kaupita merikanoja. —
Elkäte meriset miehet
Vielä vieko neitojamme!
Ei neittä tukulla myöä,
Eikä kansoin kaupitella,
Oravat myöään tukulla,
Revot kanssa kaupitahan.

Siitä nähden tekijät itse luottivat noihin taikakeinoihinsa, eikä siis voi kummastella että niitä kaupittelivat muukalaisillekin.

Yleistieteellisessä teoksessa De proprietatibus rerum (Aineiden ominaisuuksista), jonka tekijä englantilainen harmajamunkki Bartholomeus Anglicus (de Glanvilla) oli Suffolkin kreivien sukua ja eli noin 1360, sisältää 172:des luku seuraavan kertomuksen Suomesta ja sikäläisestä tuulenkaupasta:

"Suomi (Winlandia) on Norjan vuorten itäpuolella sijaitseva ja meren partaalla leviävä maa, joka ei tuota paljon muuta viljaa kuin heinää ja metsää. Sen kansa on sivistymätöintä, talonpoikaista ja raakaa ja harjoittaa noitumista. Siten he kaupittelevat ja myövät tuulta purjehtijoille, jotka tyvenen takia pysytteleivät heidän rannoillansa tai heidän luonansa. He näet tekevät rihma-kerän sitomalla siihen erityisiä solmuja ja neuvovat sitten vetämään kerästä solmuja kolmeen asti tai useampia, sen mukaan kuinka kovaa tuulta tahtovat. Ja heidän uskomattomuutensa tähden haltijat ilkkuen yllyttävät ja kiihoittavat rajumpaa ja heikompaa tuulta, sen mukaan kuinka paljon tai vähän solmuja he rihmasta vetävät, siksi että onnettomat, jotka sellaisiin luottavat, oikean sallimuksen mukaan hukkuvat" *2.

Samakaisen kertomuksen suomalaisten tuulenkaupasta antaa Olaus Magnus (kts. Histoire des Pays Septentrionaux) uskonpuhdistuksen aikana:

"Muiden pakanallisten, erhetystensä ohella suomalaiset tarjoavat kauppiaille, joita vastatuulet pidättävät heidän rannoillansa, tuulta kaupaksi. Hinnan saatuansa heidän on tapana antaa kolme noitasolmua, jotka eivät ole kudotut vaan hihnaan solmitut, sillä ohjeella että kun aukaisevat ensimäisen, niin saavat suotuisia tuulia, toisen, niin saavat ankarampia, ja kun purkavat kolmannen, niin rajuja myrskyjä, etteivät voi nähdä keulan yli vältettäviä kallioita, eikä astua askelta laskeaksensa purjeita, eikä viimeisilläkään voimillansa pitämään perää. Turmiota ja suurta vahinkoa, ovat ne saaneet kokea, jotka ovat noita solmuja halveksineet ja epäilleet niillä sellaista voimaa olevan."

Julkisesti ei noita keinoja kuitenkaan ole nähty käytettävän, sanoo Olaus Magnus. Kristinuskon valoon näet niiden julkisen käytännön karkoittanut. Myöhemmät kirjailijat eivät tiettävästi enää puhukkaan suomalaisten tuulenkaupasta. Mutta sitä harjoitettiin, kuten näyttää, edelleen Lapissa. Eräässä matkakertomuksessa vuodelta 1563 kertoo tekijä, että laivuri varta vasten oli matkustanut lappalaisen hoidan luo tuulta ostamaan ja maksanut 10 kruunua ja naulan tupakkia neljän tuuman, levyisestä palttinakaistaleesta, jossa oli 3 tuulta nostattavaa solmua ja joka sidottiin purjeen kulmaan (Diiben, s. 277). Lappalainen voi, kertoo Petrus Claudi kertomuksessaan Norjasta, nostattaa minkä tuulen hän tahtoo, varsinkin sen, joka tuuli hänen syntyessään.

"Niille, jotka häneltä ostavat tuulta, antaa hän nuoran tai nauhan, jossa on kolme solmua. Kun ostaja avaa ensimäisen solmun, saa hän sopivan tuulen, kun hän avaa toisen, saa hän siksi kovan tuulen, että paraiksi voi kestää, mutta jos hän avaa kolmannen solmun, niin ei pääse haaksirikotta, eikä mieshukatta."

Lapissa mahtoi tuulenkauppa pysyä käytännössä vielä aikoja uskonpuhdistuksen jälkeen. Scheffer ei ainakaan näy epäilleen tuon taikatavan käytäntöä aikanansa, vaikka kertoo siitä aikaisempien kirjailijain mukaan.



J. R. A


*1. Finskt Museum 1898, S. 59; Suomen Museo 1898. S. 5.

*2. Verhandl. d. gel. estn. Ges. VII, johon on painettu tämä ja muutamia muita pohjoismaita käsitteleviä lukuja.





Jälkikommentti lehdessä Suomen Museo 1905:



Entisestä "tuulenkaupasta" Suomessa, josta puhuimme Suomen Museossa 1901, s. 5—7, lienee vanhin kertomus säilynyt julkaisemattomassa maantieteellisen nimikirjan tapaisessa teoksessa "Geographia Universalis", jonka tekijä eli 1200-luvulla, mutta ei ole nimeltään tunnettu. Myöhemmät kertomukset näyttävät olevan melkein sanasta sanaan siitä kopioittuja.

"Winlandia", kertoo tekijä, on maa, joka idässä rajoittuu Norvegian vuoriin. Se on valtameren partaalla, eikä ole viljavaa, mutta kasvaa ruohoa ja metsää. Kansa on raakalaista ja sivistymätöintä ja noitakeinoihin taipuvaista. Erittäin he ovat kuuluisia tuulen nostattamiskyvystään. He näet panevat rihmaa, johon ovat sitoneet joukon solmuja, kerälle. Jos nyt joku tahtoo tuulta, niin hän avaa solmuista yhden taikka useampia, riippuen siitä, tahtooko hän kovaa vai heikkoa. Noita keriä he myövät merimiehille, joita tyven ilma pidättelee heidän rannoillansa: kuitenkin saattaa taikaneuvo ostajat usein onnettomuuteen" (Lönborg, Adam af Bremen, s. 179).

Winlandia on tämän tekijän mukaan Norjan vuorten länsipuolella, siis sama kuin Ruija, mutta hänen seuraajansa Bartholomeus Anglicus asettaa Winlandiansa meren partaalle mainittujen vuorten itäpuolelle (S. M. 1901, s. 6.). Ziegler kertoo 1532 kirjassaan "Schondia" (kts. Krantz: Rerum Germanicarum Chronica) tuulijutun lappalaisista, Olaus Magnus kertoo sen 1554 melkein samoilla sanoilla "finneistä". Lönnrotin julkaisemasta runosta nähden tuo noitakeino ei suinkaan ollut suomalaisillekaan outo. Vanhojen kirjailijain vaan näkyy aina olleen vaikea eroittaa noita molempia finnikansoja toisistaan: Tässä asiassa siihen tuskin oli syytäkään (Ahlenius, Olaus Magnus, s. 374).

Uudenvuoden tinojen tulkinta ja merkitykset

Se on jälleen tinojen valamisen aika. Olen seuraavaan koonnut tinojen tulkintaan käytettyjä merkityksiä:

Aasi: Perintö
Ankka: Raha
Ankkuri: Onni, Rakkaus, Raha
Apilanlehti: Onni
Apina: Salainen vihollinen
Ase: Epäsopu
Auto: Raha, Ystävän vierailu
Avain: Raha, Naimiset
Enkeli: Onni, Rakkaus
Hattu: Menestys
Hevonen: Matka
Hevosenkenkä: Onni, Onnistunut avioliitto
Hiiri: Köyhyys
Hiput: Raha
Hämähäkki: Raha
Härkä: Vihamiehen herja
Jänis: Menestys kaupungissa
Kala: Hyvät uutiset ulkomailta
Karhu: Matkustus
Kattila: Kuolema
Kauris, Hirvi: Riidat, Epäonni kaupankäynnissä
Ketju: Ehjä: Naimiset, Rikkoutunut: Vastoinkäymiset
Kettu: Petollinen ystävä
Kirje: Merkittävä uutinen
Kirves: Vaikeuksien voittaminen
Kissa: Petos
Koira: Uskolliset ystävät
Komeetta: Epäonni
Kori: Perheenlisäys
Kotka: Onnekas asuinpaikan muutos
Kruunu: Valta
Kukka: Ihailija, Naimiset
Kuunsirppi: Menestys, Onni
Kuusi: Onni
Kärryt: Matka, Vaihteleva onni, Köyhyys
Käärme: Vaara
Laiva: Matkustus, Onni, Ystävän vierailu
Lehmä: Raha
Leijona: Menestys ystävien avulla
Lentokone: Matkustus, Epäonnistunut hanke
Lepakko: Epäonnistunut hanke
Linna: Odottamaton onni tai perintö
Lintu: Onni, Matkustus
Lippu: Vihamiesten vaara
Lohikäärme: Suuri ja yhtäkkinen muutos
Luostari: Onni
Merenneito: Epäonni
Mies: Vieras saapuu
Naisen pää: Riita naapurin kanssa
Neliö: Rauha
Norsu: Onni, Terveys
Numerot: Onni, Terveys, Avio-onni
Nuoli: Uhka nuolen osoittamasta suunnasta
Omena: Pitkä ikä, Raha
Omenapuu: Matkustus
Perhonen: Onni, Nautinto
Petoeläin: Epäonni
Pilvi: Epäonni
Pistooli: Katastrofi
Puukko: Epäsopu
Pässi: Vihamiehet
Pöllö: Epäonni, Sairaus, Köyhyys, Häpeä
Risti: Epäonni, Viivästys, Kuolema
Ruukku: Terveys
Ruumisarkku: Kuolema
Ruusu: Onni
Röpelöisyys: Raha
Sakset: Epäonni, Riidat, Ero
Sammakko: Rakkaus, Raha
Sateenvarjo: Epäonni
Sieni: Riita, Ero
Sika: Onni, Epäonni
Silta: Matkustus
Sirpaleet: Epäonni
Sormus: Naimiset
Sydän: Nautinto
Talo: Menestys liiketoimissa
Tammenterho: Terveys
Tiimalasi: Välitön perikato
Tikapuut: Matkustus
Tuoli: Perheenlisäys
Tykki: Onni
Tähti: Menestys
Vasara: Voitto vihamiehistä
Vuori: Voimakkaat ystävät
Monta vuorta: Voimakkaat viholliset
Ympyrä: Sairaus, Raha

Valamisessa syntyville kuvioille kannattaa myös yrittää miettiä omia tulkintojaan.

Tinaa on tulkittu joko sellaisenaan tai sen varjokuvan perusteella.

Kannattaa lukea myös viime vuotinen juttu uudenvuoden taioista ja tinan valamisesta sata vuotta sitten:

http://blog.kansanperinne.net/2009/12/uusivuosi-taikoja-tinan-valaminen.html

Muutaman tunnin päästä on sitten taas vuoden viimeinen päivä :)

Käynti maahiaisissa - Lapinnoita kertoo

1940-luvun lappilainen valtanoita kertoo vierailustaan maahiaisten valtapiirissä. Hän on myös ennustanut oikein ensimmäisen maailmansodan syttymisen.

Lappi ja sen asukkaat olivat 1940-luvun radiotoimittajalle vielä vieraita ja salaperäisiä.

Haastateltavana oleva Juhani Mattilakin arastelee kertoa tietojaan tietäjistä ja kansanuskomuksista.

Lopulta käy kuitenkin ilmi, että hän tuntee hyvin maan alla elävän väestön luonteenpiirteet.

Hyvin kiinnostava haastattelu, ja sisältää maahisten kohtaamisen lisäksi myös tietoja seidoista ja saamelaisten uhritavoista. Valtaosa haastattelusta tosin koskee yleisempää elämän menoa tuossa Enontekiöstä 25km päässä sijaitsevassa pikkukylässä.

Tallenne on monelta osin vaikeaselkoinen. Olisi hienoa saada tuo puhtaaksi kirjoitetuksi, ehkäpä pitää joskus kirjoittaa sieltä muutama kiinnostavin kohta ulos.

Haastattelu löytyy YLE:n Elävästä Arkistosta:

http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=27&t=139&a=1538

Kekriin liittyviä uskomuksia Kainuusta

Tulikin tässä heti lueskeltua Samuli Paulaharjun kirjaa Kainuun mailta - kansantietoutta Kajaanin kulmilta (Tietosanakirja-Osakeyhtiö, 1922), ja kun vastaan tuli kekrin viettoa käsittelevät kappaleet niin pitihän sieltä heti ottaa muutama lainaus tännekkin. Kekriähän on perinteisesti vietetty juuri näihin aikoihin vuodesta, ja etenkin henkiuskomuksia käsittelevät maininnat olivat kiinnostavia:





Kekripukki eli köyritär vuodelta 1927 eli aika samoilta ajoilta kuin itse kirjakin.

§§§


Kekri oli jo vanhastaan vuoden kaikista suurin juhla, jopa jouluakin jalompi. Sitä vietettiin myöhään syksyllä, kun kesä kaikkineen oli mennyt, ja pitkä pimeä talvi oli tulossa. Se oli uuden vuoden alkujuhla, vanhan päätöspäivä, jolloin syötiin ja juotiin parasta, mitä hyvä vuosi oli taloon tuonut.

---

Koko yönä jouduttiin tuskin ollenkaan lepäämään, sillä aamulla ani varhain piti olla pystyällä. Noustiin ylös jo kello kolmelta, kahdeltakin, jopa joissakuissa vanhojen tapojen taloissa heti puolelta yöltä. Emännät pistivät pirtin lämpeämään ja leipoivat rieskat ja teokset, tekivät juustoleivät, keittivät ryynipuurot ja laittoivat talkkunat. Miesväki taas huolehti kekriteurastuksesta. Kun oli otettu kotikeittoiset aamuryypyt, tuotiin ja teurastettiin kekrilammas, isoissa taloissa kaksikin. Kekrilammas, useinkin musta, oli jo aikaisemmin valittu ja nimitetty, oli sattunut esim. lammas sairastumaan, niin oli luvattu: "kun elänet, niin kekriksi teurastetaan."

---

Mutta kekrin merkillisin puoli oli ikivanha henkien palvominen. Muutamissa vanhankansan taloissa oli vielä sitäkin vanhain muistannan aikaan toimitettu. Kekrin henget siihen aikaan vielä liikkuivat maatjalassa ja näkymättöminä vierailivat taloissa. Aattoiltana, kun sauna oli joutunut, valmistettiin se ensin Kekrille ja Kekrittärille, taikka, niinkuin paikoin sanottiin, pyhille miehille, keijulaisille, manalaisille kylvettäväksi. Vedet, vastat, kaikki laitettiin käsille, ja sitten käytiin kylyn ovelta kutsumassa: "Kekrittäret Kekrittäret, pyhät miehet kylpemään!". Vasta sen jälkeen, kun vieraat olivat vihtoneet, otti talonväki saunavuoronsa.

Vieläpä vieraita ruokittiinkin. Niinpä Suomussalmen Juntusrannalla, Päätalon vanhauskoinen vaari itse valmisti pyhille miehille saunan ja sillä aikaa, kun he olivat kylyssä, hankki omaan vaarinkamariinsa heille hyvät ruoat, kynttilät vielä kahdn puolen viritti palamaan. Tavallisesti laitettiin kekrivieraille ateria pirtin pitkälle pöydälle, jotta saivat suurustautua sillä aikaa, kun talonväki oli kylpemässä. Oli tapana myös kekriaamuna, kun oltiin murkinalla, asettaa pyhille miehille pimeään pöydänpääloukkoon viinalippi. Paikoin varattiin ruoka-ateria aikaisin aamupuhteella saunaan rahille taikka lauteille, paikoin vietiin "maanhaltialle" ruokia vielä riiheen ja talliin sekä navettaankin laipiolle, joskus kannettiin syötäviä ja juotavia pihakoivujen juurelle. Parhaita ruokia piti tarjota ja varsinkin lihaa. Jos oli lihaa niukasti, voivat Kekrittäret pahastua ja ottaa talosta lehmän. Mutta jos ruokia oli runsaasti, olivat vieraat hyvillään, ja siitä oli talolle onnea. Kekrivieraiden syönnistä ennustettiin vuodentuloa: jos ne olivat nälkäisiä ja söivät kovin paljon, oli huono vuosi tulossa, mutta jos ne vain vähän maistelivat, saatiin odottaa hyvää vuotta.

Joskus satuttiin kekrivieraita näkemäänkin. Lentiiran Sutelassa oli renki iltapimeässä pihalla äkännyt: "Ka, Kekritär on valkeissa vaatteissa!" Renki oli heittää rytkännyt sitä piilikirveellä, ja se oli sivujaan pidellen mennyt kirkkomaalle päin, talo kun oli kirkkomaan lähellä. Kotaliesi ja saunankiukaan edus lakaistiin aattoiltana puhtaaksi ja sileäksi, ja aamulla käytiin katsomassa, onko Kekritär käynyt talossa. Jos oli käynyt, näkyi silitetyllä liedellä niinkuin vasikanjälkiä, ja siitä oltiin hyvillään: talon onneksi olivat liikkuneet. Päätalon vaarin ikkunallekin, kun kekrivieraat olivat yhdeksän yötä talossa olleet, tuli illalla "niinkuin mettikana istumaan ja räpistelemään". Siitä vaari arvasi: "Jo vierailla on nyt pois lähtö." Ja ukko vetäisi turkin päälleen ja lähti vieraitaan saattamaan metsätielle, metsään käsin kun olivat menossa.

Kekrin "keijulaisilta" voitiin tiedustella tulevia asioitakin. Niinpä naiset "laasivat" aamupimeässä pirtin lattian ovesta perään käsin, peräikkunan alle, työnsivät rikat ikkunasta ulos, lennättivät helmassaan ne sitten kolmen tien risteykseen ja huppu korvissa asettuivat rikkakasalle kuuntelemaan "kuuluuko kupsavaista." saattoivat naiset siinä kuulla itkua, naurua, tiukuja ja kulkusia, virrenveisuuta, kirkonkelloja sekä lautojen läiskettä, ja siitä arvasivat olevan tulossa, joko surua, iloa, häitä taikka kuolemaakin. Joskus itse isäntäkin lähti samoille asioille, otti talon kaikki avaimet poveensa ja pysähtyi peite päässä teiden risteykseen ja kuunteli ennustuksia vuodentulosta. Kekrin aattoiltana työnnettiin uuniin pyöreitä halkoja, ja aamulla, ennenkuin tuli sytytettiin, katsottiin, onko halkoja kadonnut tai lisäytynyt: "kekriämmät" olivat käyneet niitä koskettelemassa. Siitä ennustettiin vuodentuloa, taikka kuolemaa tai perheenlisäystä.

Monissa muissakin toimissa kekrin henkien palvonta ja osallisuus ilmeni. Niin emäntä kekriaamuna pirtin uunin luudittuaan lähti uuniluutaa juoksuttamaan, navetan ympäritse kolme kertaa kierrätti, ja siitä oli karjalle menestystä. Kekripäivänä pirtin lattialta laastut rikat vietiin lammaskarsinaan onnea tuomaan ja kun uunia lämmitettiin pantiin "peänalushaloksi" oikein oksainen puu. Sillä kuinka monta oksaa oli puussa, niin monta karitsaa syntyi talven kuluessa lammaskarsinaan. Lammasonnea antoi sekin, että kekrilampaan luut peitettiin lammaskarsinan pohjalle.

Kekrin viettoon liittyi läheisesti sieluinpäivä, joka oli kekrin jälkeisenä päivänä. Silloinkin noustiin hyvin aikaisin ylös, ja heti pistettiin tuli pirtin uuniin, että ehdittäisiin ennen naapuria saada savu kohoamaan lakeistorvesta. Siitä olisi talolle onnea. Sieluinpäivänäkään ei arkitöihin puututtu. Miehet kulkivat vain korento olalla talosta toiseen, ja kun tulivat pirttiin, pistivät heti korennon uunin henkireikään, jotta muka "nyt kiuvas hajalle!" Vasta heittivät, kun isäntä viinan kanssa hyvitteli: "Älkäähän nyt, saatte ryypyt!" Ja saivat ryypyt, ruokaakin saivat, ja sitten lähtivät uunia uhkaamaan toiseen taloon.

Sieluinpäivänä jo jotkut saattelivat näkymättömät kekrivieraansa pois talosta. Kiannalla muuan emäntä kaimasi Kekritärtä eväitten kanssa, voilautaset ja leipäroviot käsivarrella saatteli aidan taakse. Sieltä saattaja kääntyi takaisin ja vielä helmantakaisiaan kohotti, sanoi: "Tuossa viimeiset evähät!"

Martti, makkarain päivä, marraskuun 11:ntenä oli kekriä seuraava merkkipäivä.

---

Kekrin ja Martin välisinä päivinä oli henkien liikunta-aika. Jopa aina Simunasta alkaen olivat kuolleet liikkeellä ja tulivat koteihinsa käymään. Siihen aikaan myös pidettiin kuolleitten yönistujaisia. Pirtti lämmitettiin joka huomen, vielä Marttinakin, niin aikaisin, ettei savu näkynyt naapuritaloon.


§§§


Ja koko kirjahan löytyy tutkittavaksi osoitteesta:

https://www.doria.fi/handle/10024/59679

Näyttää noissa Kainuusta kerätyissä kansantavoissa olevan paljon samaa kuin muuallakin Suomessa tavatuissa, joita kokosin vuosi sitten kirjasta Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla, 1898:

http://blog.kansanperinne.net/2009/11/kekri-vainajainpalvelus-muinaisilla.html

Virolaista maasuskoa Helsingin Sanomissa

Tänään (20.3.2010) Helsingin Sanomissa oli Virosta kotoisin olevan Liina Ahokkaan haastattelu, joka harjoittaa eestiläistä maauskoa ja on myös suomalaisen Taivaannaula ry:n jäsen.

Jutun otsikon ylin rivi ei mahtunut skanneriini, mutta tässä otsikko ja ensimmäinen kappale:

MAAUSKOISILLA ON JÄÄKAUDEN KALENTERI

Kun Liina Ahokas oli lapsi neuvostoajan Virossa, virallinen opetus ei tunnustanut jumalia. Ahokas oli kastettu kristinuskoon, ja hän oli tietoinen sen opeista, mutta isä opetti tyttärelleen jotakin vallan muuta: hän kertoi, että metsässä olisi haltioita, pyhiä puita ja pyhiä lähteitä. Isä tunnusti maavaldia, ikivanhaa virolaista luonnonuskoa.

Taikatapoja Savossa ja Karjalassa vuonna 1878 - Naurisvarkailta suojautuminen

Naurishalmetta säilytetään warkailta siten, että pistetään nuppineula kolmeksi wuorokaudeksi ruumiin kantapäähän. Sillä sitte kierretään halmeen ympäri kolme kertaa. Kolmannella kerralla kiertäjä pistää neulan sille askeleensa sijalle, mistä ensin lähti kiertämään. Jos sitten waras tulee, niin ei pääse pois ennenkun isäntä laskee. - Nauriita ei saa ottaa kesällä halmeesta hampain irniä, waan wiedä nauriit aidan taakse ja siihen istuida syömään, weitsellä kuorien ja leikaten. Muuten yltywät karhu ja jänis halmetta raiskaamaan. Pilven möykkyjä taiwaalla ollessa on hyvä nauriintekopäivä.

- Uusi Suometar, N:o 135 / 1878, Helsingissä maanantaina 11 p:nä Marraskuuta.


Joskus tutkin vanhojen sanomalehtien sisältämiä tietoja suomalaisesta uskomusperinteestä. Verrattuna aiheesta aikoinaan julkaistuihin kirjoihin aineistoa löytyi hyvin niukasti, mutta koska lehtikirjoitukset on aikoinaan kirjoitettu kansaa varten on niiden näkökulma usein erilainen ja kieli värikästä.

Kansalliskirjaston sivuilta löytyy valtava määrä digitalisoituja vanhoja suomalaisia sanomalehtiä, osoite:

http://digi.lib.helsinki.fi

Maailman vanhin kulttipaikka 70000 vuoden takaa

Kalaharin autiomaasta, Tsodilon kukkuloilta löytyy varhaisin arkeologinen todiste ihmisen uskonnollisuudesta. Alueella on myös maailman suurin kalliomaalausten keskittymä. Sheila Coulson Oslon yliopistosta löysi kukkuloiden luolasta pyyttonia esittävän kivipatsaan, joka on kuusi metriä pitkä ja kaksi korkea. Tutkimuksissa patsas varmistui ihmisen muovaamaksi, ja sen iäksi 70000 vuotta.

Aikaisemmat vanhimmat ihmisten uskonnollisuudesta kertovat löydöt ovat 40000 vuoden takaa Euroopasta, joten löytö lähes kaksinkertaisti tunnetun uskonnollisuuden iän.

Löytöpaikalta löydettiin yli 13000 esinettä, joista valtaosa olivat keihäänkärkiä, ja loputkin kivenmuokkaustyökaluja tai muutoin palvontaan yhdistettäviä esineitä. Keihäänkärjet ovat jopa satojen kilometrien päästä, ja erikoisena yksityiskohtana ainoastaan punakärkisiä keihäänkärkiä on poltettu tulella.

Patsaan takana on myös kammio, jonka arvellaan olleen shamanistisessa käytössä.

Löytö tehtiin vuonna 2006, mutta en ollut kuullut siitä aikaisemmin. On vaikea ymmärtää kuinka pitkä ajanjakso tuo 70000 on, kaksi kertaa se mitä nykyihminen on asunut Euroopassa.

Uutinen löytyy Apollon-lehden sivuilta:

http://www.apollon.uio.no/vis/art/2006_4/Artikler/python_english

Puiset patsaat suomalaisessa taikuudessa

"Pohjankurun Puujumalainen", 3000 – 2000 eKr.

Taikuus ja velhojen apuun turvautuminen on Karttulassakin ollut sangen yleistä vielä viime vuosisadan loppupuolellakin. Vielä 1870-luvulla löydettiin hautausmaalta n. s. vainajien lapsia, leppäpuusta veistettyjä ihmisen muotoisia esineitä. Tinasta oli näille tekeleille laitettu silmät ja ympärille kääritty punaista villalankaa, jonka alle pistetty onnenraha tavallisesti ykköspennin lantti. Tämän piti tuottaa siunausta ja suojella nuken laittajaa pahoilta hengiltä.

Löytyipä tuossa mielenkiintoinen Touko Issakaisen artikkeli suomalaisessa taikaperinteessä käytetyistä puusta valmistetuista nukeista. "Vainajien lapset". Taikaesineet ajassa on julkaistu Ennen ja nyt -lehdessä 2/2006 ja se löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta:

http://www.ennenjanyt.net/2006_2/issakainen.html

Puunuket on lähes aina valmistettu lepästä, mihin eräs syy on ollut sen punertava väri. Nukkejen käyttö on ollut varsin monipuolista:

Matti Kuusen mukaan ihmishahmoja ja muita pienoiskuvia hyödyntävä magia on suomalaisessa perinteessä varsin niukkaa mutta toisaalta monitahoista." Leppänukella on suomalaisissa taioissa useita toisistaan poikkeavia ’rooleja’", Kuusi toteaa. Puinen pienoiskuva voi taiassa edustaa vihollista, jolle kostetaan, mutta yhtä lailla se voi esittää parannettavaa potilasta. Se voi edustaa metsänhaltijaa, jota kiristetään palauttamaan metsään piilottamansa lehmä, tai olentoa, joka vartioi lasta tai karjaa.

Ostjakkilainen uhrilehto lähellä Muzhin kylää eteläpuolella Obdorskia.

Artikkelissa on myös mielenkiintoinen kuvaus papiston suhteesta taikuuteen:

Tässä en voi tarkemmin osoittaa, että suurta osaa nykyihmisen taikuutena pitämästä toiminnasta on harjoitettu osana arkea ja sitä on pidetty hyväksyttävänä. Mainittakoon kuitenkin muutamia viitteitä siitä, että papisto ja maallikot ovat suvainneet parantamista ja muuta taikuutta, jonka tarkoitus ei ole ollut vahingoittaa ketään.

Klassisessa tutkimuksessaan 1600—1700-lukujen papistosta Gunnar Suolahti on todennut, että pappi, johon pitäjäläiset sairauden sattuessa helposti turvautuivat, on saattanut olla tunnettukin kansanomaisten parannusmenetelmien käyttäjä. Maaherra Nordenskiöld mainitsi vuonna 1754, että Savon papit paransivat haavoja tuolloisesta lääketieteestä poikkeavilla keinoilla ja lääkitsivät eläimiä "maan tapaan". Rafael Koskimies arvioi, että 1700-luvun lopulla papit saattoivat hyvinkin turvautua tietäjien apuun, ja utajärveläinen tietäjä kertoi 1900-luvun alussa, että "pappilassai oltiin niin paljo taikauskosia, että piialla haetettiin minut parantaan lehemä joka lypsi verta." Papeilta ja suntioilta on myös kerätty kansantaikuutta. Avoimen demonologisenkin taikuuden harjoittajaa on voitu kohdella suhteellisen suvaitsevasti jopa puhdasoppisuuden aikana, jos tarkoituksena ei ole ollut muiden vahingoittaminen.

Taikanukkeja ja muita taikaesineitä on löydetty erityisesti kirkkojen kivijaloista. Eräs tällainen on myös Kuopiosta löydetty ruumisarkkuun laitettu sammakko, josta on kuva U. T. Sireliuksen kirjassa Suomen Kansanomaista Kulttuuria.

Taikaesinelöydöissä kaksi seuraavaa tapausta ovat poikkeuksellisen runsaita:

Kovin laajoja tietäjänjäämistöjä ei ole päätynyt museoihin, mutta niistä on uskottavia kuvauksia. Kaavissa talon vintiltä raivattiin pois kolme vajaan metrin korkuista piimälekkeriä, jotka olivat täynnä taikomiseen käytettyjä varusteita: "Oli karhun pääkallo, karhun kynsiä, kurkkutorvia, karhun karvoja kääröissä, sekä taisipa siellä olla multa pusseja ja mitä niissä lieneekin sitten ollut." Kuhmolaisen tiedon mukaan "yhellä muorilla ollunna pyöreestä puista tehty pikku huone, niiku koera koppi. Se purettu sieltä löötynnä monelaesia taekakaluja. Kaekki olvat pistännä palamaa."

Harmi etteivät museot ole aikoinaan tajunneet noiden esineiden historiallista arvoa. Artikkelissa kerrotaan myös että Museoviraston kokoelmiin on säilynyt ainoastaan kolme leppänukkea, jotka nekään eivät sisällä tinasilmiä, vaatetusta tai yksityiskohtaisia piirteitä.

Oma lukunsa ovat fyysisesti erityisen kestävät esineet: varhaiset intentiot unohtuvat ja uudet merkitykset syntyvät osittain esineestä riippumattoman kulttuurisen tiedon, osittain esineen havaittavien ominaisuuksien perusteella. Taikaperinteessä hyvä esimerkki tällaisesta uudelleentulkinnasta ovat kivikautiset käyttöesineet, jotka ovat toimineet pohjana uusille uskomuksille ja käytännöille: Kivikirveet on tulkittu salamaniskujen mukana saapuneiksi "ukonkynsiksi", joista lohkotuilla siruilla on uskottu olevan parantava vaikutus. Reiällisiä pyöreitä kivinuijia tai kangaspuiden loimipainoja on puolestaan nimitetty korpinkiviksi tai käärmeenkäräjäkiviksi, ja niillä on nähty erilaisia suotuisia ominaisuuksia. Esihistoriallisten esineiden käyttöä taioissa lienee edistänyt se, että niiden on ymmärretty olevan ihmisen tekemiä tai ainakin keinotekoisia, luonnonobjekteista poikkeavia, mutta samalla ne ovat täysin anonyymejä: ne ovat jotain sellaista, mitä ihmiset eivät enää valmista.

Tämä on hyvin kiehtova piirre vanhoissa esineissä ja tuttu ilmiö antiikkiesineiden parissa. Vaikka useimmat esineryhmät tunnetaankin todella hyvin ja niillä on vakiintunut asema, olen kasvavasti etenkin viime aikoina kiinnostunut esineistä jotka ovat tarkoitukseltaan, merkitykseltään tai alkuperältään tuntemattomia.

Ostjakkien kotijumalia, reestä otettuja. Adrianovin valokuvasta.

Suomen Suvun Pakanallisesta Jumalanpalveluksesta vuodelta 1894 löytyy muutama maininta suomalaisista puujumalista. Paljon runsaammin kirjassa on tietoa sukulaiskansojen kotijumalista, joita kirjoituksen kuvituskin esittää.

Pohjois-Suomessa muistelee Castrén löydetyn vanhoja puita, joiden pintaan oli ihmiskuvia piirretty. Sodankylässä kuului olleen tapa, että ensi kertaa johonkin uuteen paikkaan tullessa laitettiin itselleen semmoinen kuva, jota sanottiin hurikkaiseksi. Keski-Suomessa Viitasaarella oli vielä joku aika sitten pystyssä uhripuu, jonka kylkeen oli leikattu epäjumalain kuvia. Aspelin lisäksi huomauttaa tavallisista karsikoistammekin, että niihin jätetyt "käsivarret" nähtävästi tavoittavat ihmisen haamua.

Häxan - Noidat. Mykkäelokuva vuodelta 1922

Tekijänoikeusvapaita elokuvia selatessa sattui vastaan ruotsalainen noituutta, tai lähinnä noitavainoja, käsittelevä mykkäelokuva vuodelta 1922.

Elokuvan, tai kulttuurihistoriallisen dokumentin, kuten oheinen juliste sitä kuvaa, käsikirjoittaja Benjamin Christensen tutustui aiheeseen vuonna 1919 löydettyään Noitavasaran eli Malleus Maleficarumin berliiniläisestä kirjakaupasta, minkä jälkeen hän kokosi kahden vuoden ajan aineistoa elokuvaa varten.

Elokuvan näytellyt osuudet ovat valtaosin varsin humoristiset, ja sellaisina hauskaa katsottavaa. Aikoinaan sen sijaan elokuva on ollut kielletty Yhdysvalloissa, ja runsaasti sensuroitu useissa muissa maissa.

Elokuvassa käytetyt vanhat piirtokuvat ovat kiinnostavia, mutta valitettavasti näiden lähteitä ei mainita elokuvan yhteydessä, vaan niistä on nähtävästi olemassa erillinen laaja "Bibliotheque Diabolique":ksi nimetty bibliographia, jota en kuitenkaan löytänyt netistä.

Poikkeuksellisin aineisto on kuitenkin elokuvan alussa esiintyvä vanha mekaaninen koneisto, joka esittää helvetin tapahtumia. Etenkin tämän taustatiedot kiinnostaisivat.





Elokuvan tekijänoikeudet ovat rauenneet ja se on nähtävillä YouTubessa ylläolevasta osiosta alkaen, tai ladattavissa kokonaisuudessaan ilmaiseksi Internet Archivesta osoitteesta:

http://www.archive.org/details/Haxan_tinted_and_subtitled

Saamelaisten muinaisuskoa ja seitoja vuosilta 1820-1831

"Lappalaisten kivijumalia. Friisin teoksesta". Kuva teoksesta Suomen Suvun Pakanallinen Jumalanpalvelus.


Jaakko Fellmann toimi Utsjoen ja Inarin kirkkoherrana vuosina 1820-1831, jolloin hän myös kirjoitti muistiinpanoja alueen elämästä. Muistiinpanot julkaistiin kirjana vasta vuonna 1906, ja ne sisältävät luvun myös saamelaisten muinaisuskosta.

Fellmannin asenne saamelaisten alkuperäisuskontoa kohtaan on ajan henkeen tyypillisen halveksuva, mutta muistiinpanot sisältävät kuitenkin useita mielenkiintoisia tietoja erityisesti seitoihin liittyen.

Poimintoja Jaakko Fellmanin muistiinpanoista Lapissa, 1907

Luku 2 - Lappalaisten muinaisuskonto

Semmoinen on lappalaisten kova kohtalo ollut, ja heidän pakanallisen uskontonsa leimana on sentähden lapsellinen naivisuus. Heidän vetoamisensa korkeampiin, yliaistillisiin voimiin rajoittui pakanuuden aikana pääasiallisesti luonnossa näkemiensä ihmeiden palvelemiseen ja rukouksiin tämän elämän välttämättömimpien tarpeiden tyydyttämiseksi. He eivät rakentaneet temppeleitä, johon ei olisi ollut varojakaan. Heidän jumalanpalvelukseltaaan puuttui kaikki ulkonainen koreus eikä heillä ollut pappejakaan varsinaisessa merkityksessä.

Mutta lappalaisetkin tunsivat hartauden tarvetta. Perheenisä piti velvollisuutenaan tässäkin kohden pitää huolta omaisistaan. Melkein jokaisella perheellä olikin sentähden asuntonsa läheisyydessä asetettuna oma Tiermeksensä, Beivensa tai Stuorra Junkerinsa, tahi Seitansa, joka oli kaikkien sellaisten epäjumalien yhteinen nimi.

Tämän kuvan edessä he lausuivat rukouksiansa, sen edessä he tekivät lupauksensa ja suorittivat uhrinsa. Joskus saattoi yksitöisellä henkilölläkin olla oma Seitansa, kuten esim. Katssok Adjalla Utsjoella, josta vasta enemmän.

Mutta sääntönä oli, että kylällä, jossa oli ainoastaan muutamia perheitä, eli siirtokunnalla oli oma Seitansa ja yhteinen uhripaikka, johon se oli sijoitettu. Siellä vietettiin yhteiset uhrit, joita kylän puolesta toimitti kylän vanhin tai, kun oli kysymyksessä tärkeämpiä asioita, joku sitä varten kutsuttu "noide". Kuten yleensä seitakuvilla, oli tälläkin yhteisellä seidalla oma piirinsä, jota se muka siunasi metsänriistalla ja muulla hyvällä.

Näille kyläkunnan seidoille, joiden edessä toimitettiin yksityisiäkin uhreja, kuten myös yleisille uhripaikoille, valittiin tavallisesti asema, jossa luonto oli suuremmoinen, sillä niissä arveltiin jumalallisten olentojen asuvan, tahi jossa muutoin oli jotakin huomattavampaa, esim. joku vuorenhuippu tahi korkea kallio, suuri kiinteä kivi, saari tai niemi tahi myös joku paikka lähteen tai luolan läheisyydessä.

Seitakuvia oli yleensä hyvin paljon. Yksinomaan Luulajan Lapista Scheffer niitä luettelee kuudennellatoista vuosisadalla 30.

Semmoisia pyhiä paikkoja - joissa paitsi seitaa, joka tavallisesti oli puinen tai kivestä tehty, oli myös pöydän tai lavan kaltainen alttari ja sen ympärillä joukko uhreina tuotuja poronsarvia - ei hoidettu muulla tavalla kuin siten, että itse paikka alttarineen sekä tie sinne koristettiin vihreillä, suvisin koivun, talvella männyn tai kuusen oksilla, sillä seita piti vihreästä.

Semmoisten uhripaikkojen jäännöksiä tavataan Lapissa vielä kaikkialla. Siten ovat monet vuoret ja kalliot aina tähän päivään saakka saaneet pitää nimensä "passe" eli "ailesvarre" (pyhä vuori). Lukuisasti tavattavat jokien ja järvien nimet viittaavat siihen, että niidenkin luona on jumalia palveltu. Semmoisia ovat esim. Passejok, Passejavre, Ailesjok, Ailesjavre. Oli sitä paitsi pyhiä puita ja pyhiä lehtoja, joilla oli erityiset haltiansa, ja niissäkin pidettiin sentähden hartausharjoituksia.

Naisia, naimakuntoisia tyttöjä, elukoita ja lappalaisen uskollista seurakumppania, koiraa, ei päästetty pyhille vuorille tai pyhiin paikkoihin, johon jumalankuvia oli asetettu; ja etenkin oli kielletty pääsy Ukon ja hänen puolisonsa Ravdnan alttarille. Sitä naista tai naimaikäistä tyttöä, joka astui sen rajan yli, joka sitä varten oli asetettu kuvan ympäri, uhkasi kuolema tai joku muu onnettomuus. Naiset yleensä eivät saaneet uhrata paitsi joillekuille naisjumalille, tahi eivät saaneet, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, edes olla läsnä uhrivietoissa. Heitä oli kielletty astumasta sille polullekkin, joka lappalaisten kodasta johti hänen jumalansa luo, ja käyttämästä sitä eri ovea, jonka kautta hän kodastaan sinne meni.



"Puisia "patsaita" Jumiskojoen rannalla Kemijärvellä. Appelgrenin matkalta." Kuva teoksesta Suomen Suvun Pakanallinen Jumalanpalvelus.


Lappalaiset kyllä tekivät seitojansa sekä puusta että kivestä, mutta kivistä he pitivät suuremmassa kunniassa. Puisia seitoja sanottiin Muorra Jubmel'iksi(puujumalaksi). Ne asetettiin johonkin kauniiseen paikkaan, mieluimmin ruohoiselle, kentälle järvien tai jokien rannoilla, jossa harjoitettiin kalastusta tai riistan pyyntiä, mutta myöskin metsään, jossa asuttiin. Ne seisoivat alttarilla tai sen vieressä, missä semmoinen oli, ja niitä muodosti kärjistä teroitetut puutolpat tai kiinteät kannot, jotka olivat siten teroitetut, että ne milloin muistuttivat muinaislappalaislakkia, milloin taas päätä ja kasvoja. Joskuspa nähtiin niissä, jos ne nimittäin olivat Tiermeksen kuvia, piikiviä ja tulirautoja, jopa vasarakin. Edelliset kuvasivat tulta ja jälkimmäinen jumalan musertavaa voimaa.

Luonnollisena seurauksena siitä, että lappalaiset enemmän kunnioittivat kivijumalia, oli se, että Gedgge Ibmel eli Jubmel, joksi yhteisesti kaikkia kivijumalia sanottiin, pidettiin korkeampana ja mahtavampana kuin Muorra Jubmel ja sentähden myös pyhempänä. Suuressa kunniassa he pitivät kiviä, joita kosken vesi oli onsinut tahi jotka muutoin olivat luonnostaan omituisempia. Sellaisia kiviä tai kallioita julistettiin jumaliksi ja juhlallisesti vihittiin niitä pyhään tarkoitukseensa. Joskus tuona jumaluutena oli musta kivialusta ja sen päällä pienempi vaalea kivi. Ainoastaan yhden semmoisen olen sattunut näkymään. Se sijaitsi Langojavren ja Padarin välillä noin 2 peninkulmaa Inarinjärvestä etelään. Suurempi kivi siellä oli muodoltaan soikea, kiinteä harmaakivi, sangen tumma väriltään. Toinen, joka oli jotensakin valkoista ukkosenkiveä, oli pyöristetty ja ihmispäätä vähän suurempi. Se asetettiin nyt paikoilleen siten kuin sen arveltiin ennen olleen. Toisen samanlaatuisen jumaluuden sanotaan vielä olevan nähtävänä Palelojavrella, peninkuma koilliseen Tuomas Kyrön asunnosta. Tumman kiven siellä kerrotaan olevan pinen kallion kokoisen, mutta pienen kiven vaan patalakin veroisen.

Suuressa arvossa pidettiin kiviä, jotka johonkin määrään olivat ihmisruumiin muotoisia. Niinpä ohikulkijat uhrasivat Porsangerin vuonon seudulla eräässä vuoressa olevalle valkoiselle täplälle, joka näytti ihmisenmuotoiselta; sen pää oli alaspäin ja jalat ylöspäin. Myöskin asetettiin useita pyhiä kiviä vieretysten. Niistä sitten toinen oli muka Stuorra Junker, toinen hänen vaimonsa, muut hänen lapsiaan ja palvelijoitaan.

Sellaisen viisikivisen ryhmän, jota kutsutaan Darraksi eli Tarraksi, kerrotaan olevan saaressa, keskellä koskea, jonka kautta Tornionjoki laskee Tornionjärveen. Siellä on muinoin paljon käyty, mutta nyt, kun joki on uomansa muuttanut, sinne tuskin enään päästään.

Ihmismuotoista kivijumalaa nimitettiin Gedgge olmush'iksi (kivi-ihmiseksi), erotukseksi muista pyhistä kivistä, joita sanottiin Passe gedggeksi (pyhäksi kiveksi), vaikka Seita li myös kivijumalien yleisenä nimityksenä.

Pienempiä pyhiä kuvia asetettiin tavallisesti vuorille, mutta niinikään samanlaisille paikoille kuin puujumaliakin.

Kumminkaan ei uskottu, että kivi semmoisenaan mitään vaikutti, vaan ainoastaan siinä asuva jumala. Samoinkuin puujumalat vihittiin pyhää tarkoitustaan varten, samoin kivijumalatkin. Kuva voideltiin poronverellä ja karhun, majavan tai muun eläimen ihralla, jonka jumala oli lappalaisen pyydykseen lähettänyt. Ennenkuin tämä voiteleminen oli suoritettu, ei kuvaa pidetty palvelemisen arvoisena. Mutta voitelemisen ja vihkimisen jälkeen oli kuva Ibmel, joka käy selville siinä käytetystä vihkipuheesta: "Voidellaan pyhä seitani, syö tai ole syömättä, olet sittenkin jumalani."

Semmoiseen voitelemiseen kalastajalappalaiset käyttivät kalanrasvaa, että he saisivat niistä joista ja järvistä, joiden luona kuvat seisoivat, runsaan saaliin.



"Lappalaisten epäjumalan-palvelus" Kuva teoksesta Suomen Suvun Pakanallinen Jumalanpalvelus.


Mutta, jotta jumala pysyisi suosiollisena, hän vaati uhria ja hyvää hoitoa. Voitelemiset olivat sentähden tuontuostakin uudistettavat. Mitä useammin sitä voideltiin, sitä armollisempi se oli ja sitä runsaammat ja lihavammat sen antimet - tietysti sillä edellytyksellä, että sitä osattiin oikein rukoilla, jossa suhteessa opastusta voitiin saada noitarummulta, tältä lappalaisten arvokkaalta neuvonantajalta kaikissa hänen tärkeimmissä toimissaan.

Kivijumalat olivat joskus aitauksen sisällä. Ja kun ammuttiin orava tai muu eläin aitauksen sisäpuolella, niin olivat eläimen jalat, pää ja siivetkin uhrattavat kivelle, mutta muut osat sai ampuja itse pitää hyvänään.

Tavallista oli, että kerran vuodessa kivi, jos se oli irtain, nostettiin ja sen alle pantiin tuoreita kuusen- tai lehtipuun oksia. Kun tämä toimi oli suoritettu, läheni lappalainen kuvaa, samoin kuin uhrille mennessäänkin, paljastetuin päin ja ryömien polvillaan ja käsillään. Sen mukaan kuin kivi tuntui raskaalta tai köykäiseltä, hän päätti missä määrin jumala oli hänelle suosiollinen.



"Lappalainen noita "lovessa". Schefferin teoksesta." Kuva teoksesta Suomen Suvun Pakanallinen Jumalanpalvelus.


Jos jumala ei ollut antelias siinä mitä häneltä oli rukoiltu, tahi jollei hän torjunut kurjuutta ja hätää, saattoi tapahtua, että häneltä otettiin takaisin hänelle jo annetut uhrit - etenkin nuo upeat poronsarvet - tahi että hän kokonaan hyljättiin. Siten tapahtui etenkin siirryttäessä toiselle paikkakunnalle, johon yleensä ryhdyttiin, kun kalan, riistan tai muun saanti, joka oli elantoa varten tarpeellinen, rupesi vähenemään siihenastisessa asuinpaikassa.

Niille jumalille, jotka eivät enään kuulleet heidän rukouksiaan, olivat lappalaiset joskus sangen ankarat. Ne lausuivat niille uhkauksia ja parjasivat niitä lauluissa jopa löivät heidät pirstaleiksikin tai polttivat ja hankkivat itselleen uuden kuvan, tahi, kuten myöhempinä aikoina joskus tapahtui, viskasivat noitarumpunsa jokeen ja kääntyivät kristittyjen jumalien (Huom: monikko) puoleen, johon heitä ahkerasti kehoittivat papit ja kirkonmiehet.

Lappalaisten epäjumalistaan luopuminen pakanuuden aikana oli ikimuistoinen tapa ja perustui itse asian luonteeseen. Kun äsken mainituista tahi muista syistä siirryttiin toiseen asuinpaikkaan, ei aina ollut mahdollista ottaa mukaan entisiä epäjumalia, vaikka olisi haluttukin. Mutta sitä tietysti yleensä ei haluttukaan, koska juuri jumalien kitsaus pakoitti muuttamaan. Silloin ei tyydytty, kuten äsken mainitsin, pelkkään luopumiseen, vaan lyötiin ja piestiin jopa poltettiinkin semmoiset seidat, joihin ei enään luotettu. Sanottiin kuitenkin, että paholainen kaikin voimin koetti pelastaa sellaisen seidan, niin että oli vaikea saada sitä sytytetyksi, ellei ollut saatavissa hyviä tervaksia. Mutta jos hankittiin yhdeksän hyvin pihkaista ja kuivaa honganlatvaa, niin seidan täytyi palaa. Niinpä sanotaan esim. laulussa Tatscha seidalle: "Jos minun huonosti käy, kokoon yhdeksän pihkaista männynlatvaa, poltan ne tässä pyhässä paikassa ja muutan toiseen". Vielä kuullaan kansan suusta kertomuksia epäjumalien pahoinpitelemisestä. Kerrotaan esim. eräästä Sarasta, että hän vihoissaan kirveellä löi Ibmelinsä kappaleiksi. Semmoiset kouraantuntuvat tyytymättömyyden ilmaisut jumalia kohtaan lienevät kuitenkin olleet tavallisemmat kristityn aikakauden alussa kuin puhtaasti pakanallisessa muinaisuudessa.

Mutta samoin kuin seidan vihkiäisissä noide oli käytettävä, niinpä tuskin rohjettiin hävittää sitä tai luopua siitä, kutsumatta noidea ja häneltä kysymättä, etenkin ellei se ollut yksityisen oma. Seidan polttamisesta ja syystä siihen kertoo Högström 1747 painetussa kertomuksessaan Lapinmaasta siksi kuvaavan tapauksen, etten malta olla sitä tähän ottamatta. Högström kirjoittaa:

"Kerrotaan Luulajan Lapissa tapahtuneen, kun rutto kerran rupesi raivoamaan porolaumoissa, jolloin suuri joukko kuoli, että eräs lappalainen uupumatta ja monta kertaa päivässä saapui oman ja naapuriensa yhteisen epäjumalan luokse, joka heillä oli metsässä, anoen siltä apua. Mutta kun siitä ei hyötyä ollut, määräsi lappalainen jumalalleen vissin ajan, lausuen että jos hän tahtoi edespäinkin nauttia kunnioitusta ja palvelusta, hänen tuli lakkauttaa tauti, muutoin hänet poltettaisiin ja hävitettäisiin petkuttajana. Määräaika kului loppuun ja yhä vain kuoli poroja. Lappalainen påani sentähden päätöksensä toimeen, sytyttämällä suuren hirsinuotion epäjumalan ympärille ja päälle, ja se turmeltui nopeasti, sillä koko kyläkunta oli pitkinä aikoina voidellut sitä rasvaisilla aineksilla ja oli siis tulella siihen suurempi voima, kuin jos se olisi ollut rasvaamatonta kiveä.

Juuri tämän toimituksen kestäessä kylänmiehet saivat siitä tiedon, jonka vuoksi miehissä saapuivat paikalle aikomuksessa tappaa sen alkuunpanija ja polttaa hänet jumalille sovitukseksi. Mutta hän puolestaan ilmoitti usein ja hartaasti polvillaan ja paljaspäin rukoilleensa tätä jumalaa, apua pyytäneensä ja vihdoin määränneensä hänelle ajan, jonka kuluessa hänen piti lakkauttaa karjanrutto, uhaten kuten kerrottu on. Ja kun hän ei ollut voinut mitään apua antaa, oli lappalainen kaiken oikeuden mukaisesti hänet petkuttajana polttanut, arvellen, että jos hän olisi ollut oikea jumala, joka on luonut taivaat ja maan kaikkine mitä niissä on, niin hän olisi voinut lakkauttaa ruton ja olisi siten pelastanut itsensä tulen hävitykseltä. Silloin vihoissaan kokoontuneet lappalaiset leppyivät ja tyytyivät siihen, mitä oli tapahtunut."

Poimintoja Jaakko Fellmanin muistiinpanoista Lapissa, 1907. Koonnut ja suomentanut A. Meurman.

Kirjoituksessa on mukavan runsaasti tietoja juuri saamelaisten seidoista, joita tuohon aikaan näyttääkin vielä usein palvotun, ja jotka ovatkin aina mielestäni olleet hyvin leimallista ja kiinnostavaa saamelaisten omalle uskonnolle.

Metsänhaltiat, metsästysuhreja ja -taikoja

Olen tässä pari päivää lueskellut kirjaa Suomen Kansan Muinaisia Taikoja I - Metsästystaikoja, ja kokosin seuraavaan muutamia metsänhaltioihin liittyviä tietoja.

Erityisesti metsänhaltioiden lepyttämiseen ja uhraamiseen liittyvät uskomukset ovat paljolti yhtenevät vedenhaltioiden kunniottamisen kanssa, joista kirjoitin tuon kirjoituksen aiemmin.

Metsästäjän suhde metsänhaltijoihin

Metsän pää-haltijoita, Metsän-emäntää ja Tapiota kohteli metsästäjä niin suurella arvon-annolla, että hän ei niiden rinnalla edes maininnut toisten haltijain nimeäkään.

Jos metsästäjä oli saavuttanut Metsänhaltijan ystävyyden ja suosion, niin ilmestyi Metsänkakkinen unessa ja näytti, missä saalista on. Sinne piti mennä sanomatta kenellenkään mitään, niin sen sai.

Metsänhaltijan mielisuosiota säilyttääkseen tuli taas metsästäjän puolestaan tarkoin pitää huolta, ettei hän rikkonut sille antamiaan lupauksiaan.

Kun pyhänä kulkee metsässä, niin sitte kun sattuu tulemaan semmoinen lintu, joka ei kuole, vaikka kuinka ampuu, niin se on Metsänhaltija silloin, eikä muuta kuin lähde menemään kotia.

Metsän voi lumota, että Metsänhaltija ei kätke kapineitansa. Se tapahtuu niin, että ennen minkään pyydyksen panoa otetaan kolmen talon saunasta kolme jyvää maltaita kustakin ja yksi saunan kohennus-keppi. Jyvät pitää resuun käärittynä punaiseksi värjätyllä liinalangalla. Se liinaresu pitää olla jonkun tietäjä-eukon esiliinasta. Kohennus-kepillä lyödään kolmen-yksikanta lepän juureen ja reikä kuhunkin tehdään. Siihen pannaan kolme jyvää ja sanotaan:

"Lepy lehto, kostu korpi,
Tasotu tasanen Tapio!
Anna lehto metsoja,
Korpi koppeloita!"

Metsästys-uhreja

Kaikki metsän-otukset olivat Tapion karjaa ja jokainen metsästäjän saama otus tuotti siten vahingon Tapiolle ja vähennyksen hänen karjaansa. Tätä vahinkoa korvatakseen ja estääkseen Metsänhaltijaa vihastumasta oli metsästäjän toimitettava hänelle uhreja ja muutenkin sovitettava Metsää. Uhriksi tarjosi metsämies osan saaliistansa, johon oli sekoitettu joku hiukkanen viljaa, tahi myöskin metalleja niinkuin hopeata, tinaa ja vaskea. Uhripaikaksi valittiin jonkun vanhan puun juuri, kallio taikka myöskin n. k. Tapion pöytä tai muurahais-keko ja luultiin niissä kaikissa metsän henkien pitävän asuntoansa.

Metsän saa leppymään, kun rippikirkossa käydessään ottaa rippileivän suustansa ja viiniä pieneen puteliin suustaan ja sitte ottaa ruumiilta ensimmäisen sormen, ei peukaloa, vasemmasta kädestä ja Mikkelin aattona menee metsään ja ottaa koiran matkaansa ja ampuu oravan, jos sattuu ensimmäiseksi saamaan, ja siitä keittää rokan ja hautaa maahan tuuhean kuusen juurelle lähteen luo, jotta se on sitte hautuu-maana. --- Sitte ovat uhranneet metsään samoin sen kuusen alle rippileivän ja rippiviinan toisen puolen. Toisella osalla, jonka ottivat matkaansa, esimerkiksi kiertivät lintuparven ja hattunsa heittivät ja tervehtivät, antoivat kättä kuusen oksille.

... Mitä ei jaksa syödä, pitää panna Tapion pöydän alle. Tapion pöytä on pieni tasalatva näre, jonka päällä pitää syödä, pöydän alus on näreen juuri.




Tapionpöytä Helsingin Vartiosaaressa. Lähde: http://kaupunginosat.net/vartiosaari/luontopolku.shtml


Kettu kun on pyydyksessä kiinni, niin vuollaan hopeata kynsille ja sanotaan:

"Metsän kultainen kuningas!
Tässä on kullat kuppihisi,
Hopeat vatihisi

Tämän lahjan lahjomasta."

Jänistä pyytäessä vuolaistaan hopeata kolme kertaa rautain päälle ja loihditaan:

"Metsolan metinen muori,
Metsän kultainen kuningas,
Minä annan kullat kullistani,
Hopeat hopeoistani,
Anna sinä kullat kullistasi,
Hopeoistasi hopeat."

Kun ensimmäinen lintu saadaan, niin haetaan Tapion pöytä ja sitte keitetään metsässä se ensimmäinen lintu höyhenineen ja kaikkine päivineen. Sitte viedään Tapion pöydälle se ateria ja maistellaan ja syödään ensiksi itse, jäännös jätetään siihen ja annetaan olla siinä kolme vuorokautta. Sen jälkeen kaadetaan se Tapion pöydän juureen. Se on ensimmäinen metsän kanssa syönti ja sitte saapi lintuja.

Metsänhaltijan puhuttelu, metsästys-lyylin teko

Uhritempuilla voi metsästäjä tosin päästä metsänhaltijain suosioon, mutta oikein hyvän metsästys-onnen sai hän vasta sitte, kun oli puhutellut Metsänhaltijata ja tehnyt hänen kanssansa persoonallisen sopimuksen.

Metsänhaltija tulee metsämiehen näkyviin, kuin tietää, mikä päivä viikossa on syntymäpäivä ja millä aikaa päivästä on syntynyt, niin silloin ottaa ensimmäisen paitansa, jos se olisi tallessa, sen panee rintansa ympärille ja menee muurahais-ke'on luo päivän-puolelle vaaraa kaikkine metsästysneuvoineen silloin kuin syksyllä alottaa metsästystä ja siinä vuolee hopeata kolmesta eri kuninkaan rahasta ja lukee:

"Salon herra, maan isäntä,
Kaunis kankahan eläjä
Tule sanani kuulemahan,
Orpoa opettamahan.
Tule jalan kärtännälle,
Kahen silmän nähtävälle!"

Sitte kumarretaan kolmasti metsään, niin, jos ei pelkää, tulee harmaapartanen, koreanappinen ukko puheille ja puhuttelee aivan kuin tavallinen mies hyvin ystävällisesti, kuin vaan kyselee metsästys-seikoista, vaan jos kyselee sairaitten parantamisesta, niin se menee pois, niitä hän ei tiedä. Jos pyhänä kieltää metsästämästä, niin se pitää totella, muutoin menettää onnensa.

Vedenhaltiat suomalaisessa taikaperinteessä

Kokosin seuraavaan muutamia vedenhaltijoihin liittyviä uskomuksia ja taikoja kirjasta Suomen Kansan Muinaisia Taikoja II - Kalastustaikoja, joka on julkaistu vuonna 1892.

Kalastajan ja Vedenhaltijan väli näyttää, Suomen kansan kalastus-taioista päättäen, esi-isiemme käsityksen mukaan olleen hyvinkin ystävällinen. Kalastaja puhutteli Vedenhaltijoita monenlaisilla ylistys- ja hyväily-nimillä, niinkuin: "Veen Ahti armollinen, Veen kultainen kuningas", "Meren Ukko ruokorinta", "Veen-isäntä, Veen-emäntä" j. n. e. lyylitteli ja lepytteli heitä, toimitti heille uhreja ja sai palkinnoksi tästä hyvän kala-onnen.

---

Uimataoissa hyvin yleisesti mainitaan Vedenhaltijana myöskin Näkki. Häntä ei pidetty minäkään hyvänsuopana vedenhaltijana, vaan luultiin hänen ikipäiviksi vetävän puoleensa kaikki hukkuneet, vieläpä houkuttelevankin ihmisiä ja eläimiä veteen, ne sitte sinne hukuttaaksensa.

---

Vedenhaltijalla, niinkuin tulen-, metsän- y. m. haltijoille, oli tarkoin määrätty vaikutus-alansa ja piirinsä ja siinä hän ei suvainnut toisia haltijoita. Jos niiden väki tietoneuvoilla siirrettiin hänen alallensa, niin syntyi siitä tora. Semmoisessa tapauksessa, ja joskus muulloinkin, saattoi tietäjä esiytyä haltijoiden asettajana.

---

Jos Vedenhaltija ja Metsänhaltija ovat riitautuneet keskenään, niin Juhannus-yönä sidotaan ruumiin luut ympärilleen ja mennään metsän läpi pohjoiseen päin juoksevan kosken partaalle, niin koskesta tulee haltija, joka sanoo, mistä riita on tullut ja mitä on tehtävä, jos mieli päästä Metsän rauhaan. Sitte ne ruumiin luut päästellään päältään ja viskataan koskeen, niin Vedenhaltija menee matkoihinsa.

---

Metsämiehen tai kalamiehen tulille jos tulee Metsän- tai Vedenhaltija, niin pitää ottaa hattunsa päästään, ja jos ne ovat kouristuksissa, näyttävät lempeitä kasvoja, niin ovat mielissään ja heti seuraa hyvä saalis, mutta jos ovat kolkon-näköisiä, eikä vaatteissa näkyne hopea-siloja, niin saa pahaa peljätä, on usein tapaturmakin tarjona. Silloin on paras luvata joku uhri.

---

Järvi lahjotaan, jotta ei toinen saa siitä järvestä, siten, että otetaan elävää hopeata ja kierretään kolmasti vastapäivään järven ympäri. Kiertämään lähdetään joka kerta yhden puun kohdalta ja sitte kierretään neljäs kerta takaisin päin. Elävä hopea pannaan sitte sen puun kuoren alle.

---

Vaikka Vedenhaltija olisikin ollut kalastajalle kuinka suosiollinen hyvänsä, niin ei kalamies saanut, enempää kuin metsämieskään, pyydystää pyhänä, muutoin kuin eri lyylityksen (=uhrin) tehtyänsä.

---

Vedenhaltija lepytellään niin, että verkkoon tahi nuottaan, veteen laskiessa, kiinnitetään punaista villalankaa Vedenhaltijalle sukkalangaksi.

---

Ongella kun oltiin, niin annettiin tupakkaa Vetehiselle, että hän antoi hyvin isoja kaloja.

---

Kalavettä ei myöskään saanut saastuttaa eläimiä hukuttamalla, se ei ollut Vedenhaltijan mieleen, vaan lepytys oli tässäkin tarpeen. Nuotta-apaja pilautuu, kun koira hukutetaan apajan kohdalle, mutta jos keskelle järveä hukutetaan, niin se sen parempi, se ajaa kalat rannoille apajavesille. Jos vielä pannaan hopeaa koiran suuhun ja hukutetaan keskelle järveä, niin on sekin parempi, sen pitää Vedenhaltija erittäin hyvänä.

---

Kalat menevät järvestä toiseen, jos otetaan vanhat tulukset, joiden tekijätä ei tiedetä, ja niihin pannaan elävää hopeata, elävän puun pakkulata, mustan koiran karvoja, lepän kuoria ja käärmeen pää ja niiden tuluksien kanssa kierretään järvi, heitetään keskelle järveä ne tulukset ja sanotaan, että "Pois entiset eläjät uusien tieltä!" niin silloin Vedenhaltija suuttuu ja menee toiseen järveen sekä viepi karjansa mukanaan, eikä saa muuten kalavettä paranemaan, jos ei niitä tuluksia oteta pois ja hetteestä tuoda uutta haltijaa. Se kyllä on parempi entistä.

Lisäksi useisiin tietyn kalastusmenetelmän kanssa käytettyihin taikoihin kuuluu vedenhaltijoidenkin lepyttämistä.

On huvittavaa kuinka monet taioista tähtäävät muiden kalaonnen pilaamiseen.





Suomen Kansan Muinaisia Taikoja II - Kalastustaikoja sisältää myös satoja muita kalaonnea parantamaan käytettyjä taikoja. Lisätietoja kirjasta ja tilausmahdollisuuden löydät Salakirjat-kustantamoni sivuilta.

Ukon vakka ja vakkajuhlat Virossa

Eilisaamuna lueskellessani herättivät mielenkiintoa seuraavat Viron kansalliseepoksen Kalevipoegin F. R. Kreutzwaldin (1803-1882) tutkimukset ukon vakan perinteistä Virossa.

(Kirjassa Ueber den Charakter der Estnischen Mythologie, 1850, s. 45-48:)

...Hän esittää virolaisilla olleen neljä vuotuista pääjuhlaa päiväntasausten aikoina. Kevätpäiväntasauksen aikana vietettävä kevätjuhla oli muka Ukolle omistettu. Juhlasta, jonka kaikki piirteet osoittavat sen olevan perheen keskeisen, hän tietää kertoa seuraavaa:

Juhlan aattona valmistetut ruuat asetettiin aittaan pöydälle, jonka keskellä oli "Ukkowak" ja ympärillä kaikkia vuodentulon edustajia: lihaa, voita, kalaa, leipää, vehnästä, herneitä ja hunajaa. Sitten pani isäntä muutamia kunkin viljalajin jyviä pieneen tuohirasiaan, nosti Ukon vakan kantta, pisti rasian sinne ja asetti kannen uudestaan paikoilleen. Tähän toimitukseen luulee Kreutzwald viittaavan säkeiden:

"Ukko-wakkale waoma,
Kane alla kerkimaie,
Wodu (?) kaiso paisomaie."

Hedelmättömiksi jääneitä vaimoja salvattiin aittaan yöksi Ukonvakan luo ja heidän täytyi alistua salaiseen seromoniaan, "jonka ehkä joku papitar pani toimeen". Seuraavana aamuna kiersi talonisäntä ennen auringon nousua ja mitään nauttimatta peltonsa; jos hän huomasi kaiken olevan oikealla laidallaan, palasi hän takaisin taloonsa, jossa emäntä oli jo ottanut Ukon vakan pöydältä pois. Niin alkoi ateria, jossa jumalalta jääneet tähteet syötiin. Syönnin jälkeen alkoi juominki; "varsinkin vaimojen täytyi tuona päivänä paljon juoda, joten juhla sai hurjan, kaikkia sopivaisuuden rajoja ylittävän bakkanalion luonteen." - Tähän Kreutzwald liittää arvelunsa, että myöhemmin kristinuskon vaikutuksesta on moni Ukko-juhlan tavoista siirtynyt Maarian ilmestymispäivän menoihin, etenkin juuri ylempänä mainittu Maarian-punan juominen.

Kolme päivää Ukko-juhlan jälkeen otti isäntä tuohirasian vakasta pois, erotti siinä olevat jyvälajit erilleen ja viskasi kunkin alkuperäiseen jyvälaariinsa takaisin, "jotta kaikki vilja tulisi osalliseksi jumalan siunauksesta."

Itse Ukko-wakasta Kreutzwald tietää kertoa, että sellainen täytyi Ukolle pyhitettynä olla joka talossa, että se oli tehty joko tuohesta tai ohuista päreistä ja kannella varustettu. Vakassa tuli aina olla kynttilän pitkä - mitä varten ja sytytettiinkö sitä milloinkaan, siitä Kreutzwald ei sano tietoja saaneensa - sekä erilaisia uhrilahjoja, joina käytettiin pikkurahoja ja pienoiskokoisia pukukappaleita, aivan kuin nuken vaatteita. Niillä oli nimenä Ukko-anned, "ukon-lahjat", ja niitä pantiin vakkaan osittain Ukko-juhlana, osittain muiden syiden johdosta. Siten nuorikko hääpäivänään ja ensimäisen lapsen saatuaan teki tällaisen kiitosuhrin.

Samassa yhteydessä Kreutzwald myös antaa tietoja Ukolle pyhitetyistä uhrikivistä, joita muka piti joka kylällä tai yksinäistalolla olla. Keväällä touonteon ja syksyllä elonkorjuun jälkeen täytyi niille uhrata hiukan kiitosuhriksi, niinikään teurastetusta eläimestä viedä sisälmyksiä "Ukko-kivelle". Kaksi tuollaista vanhaa uhrikiveä hän sanoo nähneensä, toisen Virossa, toisen eräässä Pihkovan virolaisten kylässä, jossa tällaiselle kivelle varkain uhrattiin, mutta kaikista eniten kuitenkin juhannusiltoina eräälle toiselle kivelle, jolla muka Kristus kerran oli istunut.

Ukko-kivistä Kreutzwald puhuu myöhemmissäkin julkaisuissaan. J. W. Boeclerin taikakokoelman selityksissään kertoo hän Olavin päivänä teurastetun lampaan ja sen sisälmykset viedyn "Ukko"-kivelle. H. Neusen kanssa toimittamassaan myytillisten ja maagillisten runojen julkaisussa (Mythische und magische Lieder der Ehsten, 1854, s. 18, 59) hän kertoo mikkeliuhrin sisälmykset viedyn ukko-kivelle ja mainitsee erikoisesta Ukolle pyhitetystä juhlasta Ukko-püha.

Arvi Korhonen: Vakkalaitos, s. 31-34

Arvi Korhonen itse suhtautuu Kreutzwaldin tutkimuksiin epäilevästi ja pitää näitä suomesta saatujen vaikutteiden värittäminä.

Vastaavat perinteet tunnetaan Virossa yleisemmin Tõnnin ja Tõnnin vakkojen nimillä, joiden osalta täydennän kirjoitusta myöhemmin.

Kaalin meteoriittikraateri Saarenmaalla

Viime päivinä olen tässä lueskellut Lennart Meren kirjaa Hopeanvalkea - Matka menneeseen oppaina aurinko, fantasia ja folklore. Kirja on ollut lukulistalla jo pitkään, ja nyt lomapäivien tarjoamassa aikarunsaudessa kävin lainaamassa sen kirjastosta.

Kirja muistui mieleen Jukka Kemppisen blogia lukiessa, joka antaa kirjasta varauksettoman suosituksen.

Meren Hopeanvalkea on mahdollisesti paras tieteellinen teos (tietokirja), jota olen lukenut kymmeneen vuoteen tai mahdollisesti koskaan.

Erityistä mielenkiintoa herättivät kirjan Kaalin meteoriitista antamat tiedot ja teoriat. Meteoriitti putosi Saarenmaalle joitakin vuosisatoja ennen ajanlaskun alkua, ja vastasi voimaltaan Hiroshimaan tiputettua atomipommia.

Meteoriitti on valaissut taivaan ja kuulunut Suomessa asti ja isku on saattanut synnyttää myös muuttoliikettä alueelta Lounais-Suomeen.



Lähde: Ecological castarophe in connection with the impact of Kaali meteorite about 800-400 B. C. on the island of Saaremaa, Estonia, 2001

Meteoriittikraateria tutkinut Ago Aaloe antaa kirjassa iskusta seuraavan kuvauksen:

Kaalin jättiläismeteoriitti syöksyi ilmakehän tiheämpiin kerroksiin Jõgevan - Tarton - Kallasten kolmion alueella ja syttyi 125 km:n korkeudessa. Tulipallo, tieteellisessä kielessä bolidi, oli Aurinkoa kirkkaampi. Yliäänikoneiden tapaan se aiheutti paineaallon, jonka tuhovoima oli suuri, koska putoamiskulma suhteessa horisonttiin oli ainoastaan 35 astetta. Arvioimme meteoriitin näkyneen 700 km:n laajuudella. Paineaallon jylinä kuului 700 km:n päähän, psyykkinen vaikutus saattoi tuntua 500 km:n etäisyydellä, vuoristossa pidemmälläkin.

Valon ja räjähdysjylyn piiriin jäivät Valdain ylänkö, Laatokan länsiranta, Etelä- ja Lounais-Suomi, suurin osa Ruotsin rannikkoa Mälarjärvi, kumpuileva sisämaa ja eteläinen Skåne mukaanlukien, Gdanskin tienoo ja luonnollisesti kaikki Itämeren saaret. Jos katsoja oli Saarenmaan itä- tai länsipuolella, hänen silmissään tulipallo putosi pystysuoraan alas. Tämä johtui lentosuunnasta.

Hopeanvalkea, s. 69-71, suomennos Eva Lille.

Meteoriitin ajoituksesta tosin näyttää olevan muitakin tutkimustuloksia, pääosin kuitenkin tuossa vuosien 500-1500 ekr haarukassa. Joka tapauksessa Saarenmaalla oli putoamisaikaan jo runsaasti asutusta.

Oma erikoispiirteensä Kaalin meteoriitissa on se, että se oli rautameteoriitti. Meteoriitin massaksi on arvioitu 450 tonnia, mutta nykyiset kaivaukset ovat löytäneet putoamispaikalta vain vähän yli kilon meteoriitin kappaleita. Meteoriitin rauta on ollut aikoinaan suunnaton omaisuus, ja josta valmistetut esineet sitten kulkeutuivat kaikkialle Itämeren piiriin.

On arveltu että Kalevalan runo 47 sisältäisi kuvauksen Kaalin meteoriitti-iskusta. Kansanrunoudesta on kerätty talteen myös suoraan Saarenmaan palamisen mainitsema runo, jonka eräs toisinto kuuluu:

Kuulin kummat, näin imehet,
mitkä kummat ja imehet
kävelyllä käyessäni
näin minä Saarenmaan palavan
tulen liekkeinä tulevan.
Suot savusi, lammet loimui
kivet kiertyivät kerälle
taivaantähdet temmelsivät
miekanvarret myllersivät
yksi itkee Saaren maita
toinen Saaren miekkosia
itken Saaren neitosia
vyöt kutoivat, kankaat loivat,
rahakirjeet kirjoittivat,
laajat raamatut lukivat.

Hopeanvalkea, s. 115.

Pitääpä vierailla kraaterilla lumien sulettua, ehkäpä juuri toukokuussa:

Varhainen kevätaika on Kaalissa parhain. Hiirenkorvaiset koivut eivät varjosta järvenpintaa, katseella on tilaa vaeltaa pitkin kraaterin seinämiä ja pystyyn paiskautuneita kalkkikivikerrostumia. Maa näyttää rankansa ja syvän haavansa. Kohta tämän kirjan ensipainoksen jälkeen aloitimme koekaivaukset. Arkeologi Vello Lõugas painoi lapion multaan 8. toukokuuta 1975. Aurinko paistoi, puisto tuoksui mädiltä lehdiltä, aamu oli hiljainen ja tuuleton.

Lennart Meri: Hopeanvalkea, s. 101.

Uudenvuoden taikoja. Tinan valaminen ja ennustaminen

Tinan valamisella on mielestäni aina ollut jonkinlainen erityisasema suomalaisessa taikaperinteessä. Siinä missä lähes kaikki muut perinteiset uskomukset ovat hiljalleen hiipuneet, on tinan valamisen suosio säilynyt hyvin voimakkaana. Aihetta käsitellään joka uusivuosi lukuisissa tv-ohjelmissa, radiossa ja lehdissä, ja tinanvalamisen tarvevälineet löytyvät lähes jokaisesta marketista.

Seuraavassa muutamia 1800-luvulla ylöskirjattuja uudenvuoden taikoja kirjasta Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla, 1898:

Uudenvuoden päivän viettoon liittyy suuri joukko kaikenlaisia ennustustaikoja, jotka vielä, vaikkapa lienevätkin myöhempisyntyisiä, ovat säilyttäneet selvän yhteyden henkienpalveluksen kanssa. Näihin kuuluu tinanvalaminen ja ennustus vedestä sekä onnen kuunteleminen tienhaaroissa. (s. 214)

---

Etelä-Häme: Tinan valaminen tapahtuu Uudenvuodenyönä ja Pääsiäisyönä, jolloin sulatetaan iso joukko tinaa ja kaadetaan sitten veteen, jossa syntyneistä monenmoisista tinamuodostuksista päätetään yhtä ja toista tulevaisuudesta. Jokaiselle perheenjäsenelle valetaan erittäin. Toisin paikoin katsotaan tinamöhkäleen varjoja. Kun näin kaikkien osalle on valettu, kaadetaan vesi keskiyön aikana maahan, jossa sen jälestä kuullaan eriskummaisia ääniä. (s. 214)

Halkeaako poltettu kivi kylmästä vedestä, vai toisinpäin? En muista, mutta tämä ainakin synnyttänee eriskummallisia ääniä.

Rautavaara: Uuttavuotta vasten valettiin tinaa ja ennustettiin siitä, mikä kuva tinasta sattui tulemaan. Jos tuli ruumiskirstu, niin sillä vuodella kuoli. Tinanvalu-vesi otetaan ja pannaan vasempaan paitansa hihaan, jotta se kastuu märäksi, ja sitte kädestä solautetaan pois se hiha tyhjäksi. Sitte ruvetaan maata paljaille oljille ja pannaan se märkä hiha päänsä alle, niin siinä näkee tulevan aviopuolisonsa.

Puolanka: Kun Uudenvuoden aatto-iltana on lakattu kuvia valamasta, niin pitää tytön ottaa se vesi, johon kuvia on valettu ja viedä se kolmen tien haaraan ja kaataa maahan. Mistä helyjen ääni kuuluu, sieltä sulhanen tulee.

Tinanvalaminen veteen ei ollut aivan välttämätön keino voidakseen saada henget ilmaisemaan sen avulla tulevia tapahtumia. Veteen, joka oikeastaan oli hengille tarjottu joko juomaksi tai pesuvedeksi, voitiin panna joku muukin esine uhriksi ja siten suosittaa henget antamaan tietoja tulevaisuudesta tai myöskin varjelemaan terveyttä.

Lapvesi: Kun Uudenvuoden aatto-iltana katsoo lasiin, jossa on vettä ja jonka pohjalla on semmoinen sormus, jolla on kerran vihitty, niin näkee siitä sormuksen sisästä, minkälaisen puolison saapi. (s. 215)

---

Myöskin voitiin käydä onnen-kuuntelussa tienhaarassa ilman mitään erityistä uhria toimittamatta.

Pielisjärvi: Uuttavuotta vasten mentiin tienhaaroihin ja kaivonkannelle kuuntelemaan onnea.

---

Ristejä käytettiin Uudenvuodenkin päivänä varjelemaan taloja vahingoista. Lemi: Uudenvuoden aamuna ennen ilmestyi liidulla tehtyjä ristimerkkejä (aurinkopyörä) oviin. (s. 216)

---

Ennustaminen tinanvalamisella on myöskin Virossa ollut hyvin yleinen Uudenvuoden viettoon kuuluva tapa. Uudenvuoden kääntyessä "valettiin onnea", s. o. lusikassa sulattu tina kaadettiin veteen. Jähmettyneen möhkäleen muodosta sitten ennustettiin. Jos se oli hyvin röykköinen, tuli sille, jonka nimelle tina valettiin, hyvä onni ja rikkaus; myöskin valetaan onnea karjalle ja sen menestymiselle. Vesi viedään pohjoiseenpäin aidanvarakkeen alle, pannaan vasen jalka päälle ja kuunnellaan ääntä, joka ehkä kuuluu, josta sitte taas ennustetaan. Lautain kolistaminen merkitsee kuolemaa, hevosen juokseminen, kavioiden töminä tai säkkipillin ääni morsiamia, sirpinhelinä huonoa ja sirpinkahina hyvää vuodentuloa; eläinten ammuminen niiden kuolemaa. Jos vettä kantaessaan kuulee jostakin päin koiran haukkuvan, niin sieltä tulevat kosijat. (s. 218-219)


---

Lappalaiset, kertoo Friis, uhraavat Uudenvuoden aamuna. Isäntä uhraa paikoin vaimoineen ja lapsineen kaivoon tai puroon, josta vettä ottavat, messinkisormuksen auringolle. Jos aurinko paistoi kirkkaasti sormukseen, merkitsi se menestystä, jos ei paistanut, huonoa onnea, joka oli estettävä uhraamalla Jabmek'ille, vainajalle. (s. 220)

Tinan valanta on ollut ennustuskeinona ennen myös syyskuussa kekrinä eli pyhäinpäivänä, jota tuolloin pidettiin uuden vuoden aloittavana päivänä. Myös mikonpäivänä eli mikkelinpäivänä on valettu joillain paikkakunnilla tinaa, mistä on olemassa seuraava kuvaus vuodelta 1873:

Ennustamista tinan valamisella käytettiin Mikkelinä muutamin paikoin aivan samalla tapaa kuin toisin paikoin Pyhäinmiesten aattoiltana. Längelmäki: Mikon päivänä toimitettiin "äijän valamista". Ketunleipä (oxalis) tuodaan Mikonpäiväksi ja pannaan astian pohjaan. Sen päälle valavat tinaa, ja sitä pitää oleman, vaikka mistä hyvänsä laitettaisi. Se sulatetaan rautakauhalla ja kutsutaan valamista äijän valamiseksi. Mitä kuvia tulee, sitä myöten tietää kuoloa j. n. e. Ympyräiset kirpaleet tietävät vaivaloisuutta.

Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla, s. 171-172

Kuvituksena tähän kirjoitukseen sopisi mainiosti Mauri Kunnaksen kirjan Koiramäen talvi tunnelmallinen kuva tinanvalamisesta, josta on säilynyt lapsuuden ajoilta tunnelmallisia muistoja. Harmi ettei ole kirjaa käsillä.

Tinan valu näyttää olevan keski-eurooppalaista alkuperää, mutta yllättäen se on säilynyt voimakkaimmin täällä pohjoisessa. Pitääpä tutkia perinteen alkujuuria ja kehitystä.

Tinan tulkinnassa käytettyjä merkityksiä löydät seuraavasta jutusta:

http://blog.kansanperinne.net/2010/12/uuden-vuoden-tinojen-tulkinta.html





Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla sisältää laajalti tietoja myös muista vanhoista suomalaisista juhlapäivistä ja niiden viettotavoista, joita tulen ottamaan esille tulevissa kirjoituksissa. Olen juuri toimittanut kirjapainoon kirjan aineiston, ja näköispainoksen pitäisi olla valmis marraskuun lopulla. Lisätietoja kirjasta ja tilausmahdollisuuden löydät Salakirjat-kustantamoni sivuilta.

Tonttukivet Merikarvian Trolssin kylässä

Tänään pienpainatteitani läpikäydessä osui silmään Unto Salon vuonna 1972 kirjoittama tutkimus Merikarvian tonttukivet. Artikkelissä Salo kertoo Helsingin Yliopiston Satakuntalaisen Osakunnan kotiseuturetkestä Merikarviaan. Matkalla Salo näki rajapyykinkaltaisen kivipatsaan, jonka opas Antti Nojomaa tiesi kertoa olevan "jonkinlainen pellonvartija."

Pylväs oli n. 110cm pitkä, ja sen juuressa siirtolohkareen päällä oli lisäksi pallomainen päänkokoinen kivi; se oli, niin kerrottiin, ollut alun perin pylvään nenässä. Oppaani osoitti minulle toisenkin samanlaisen patsaan Marjalan maalta. Sekin sijaitsi pienessä metsän ja kiviaidan rajaamassa pellossa, Isossapellossa, ja oli edellisen tapaan pystytetty siirtolohkareelle tai kalliolle. Tämä nelisärmäinen, ylöspäin suippeneva patsas oli 105-115cm korkea, mutta sen pituutta lisäsi patsaan päähän asetettu soikea kivi n. 140 cm:iin. Marjalan talon vanhaisäntä Artturi Lähteenmäki (1890-1967) kertoi, että Marjalan Kumminpellossakin oli vielä vuoden 1920 tienoilla ollut samanlainen patsas, mutta sen "keskiruho ja pää" oli sitten "hukattu" jonnekkin. Naapuritalon, Erkkilänkin pellossa oli ollut patsas, mutta se oli hävitetty Frans Erkkilän (k. 1951) aikana, luultavasti ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Lähteenmäen patsaista kertoja tiesi, ettei hän eikä hänen isänsä ollut niitä tehnyt: isän, "Simon Eetvartin (1847-1920) aikana ei patsaisiin koskettu." Tämä oli muuttanut Trolssiin kirkonkylästä 20-vuotiaana, joten patsaat ovat nälkävuosia varhemmalta ajalta, kertojan arvelun mukaan ne olisivat n. 150 vuotta vanhoja. Tämä arvelu ei ilmeisesti olekaan kaukana oikeasta, sillä Trolssin kylän ensimmäinen talo on perustettu v. 1751 tai pian sen jälkeen; sitä ennen Trolssin ojan varrella oli ollut ainoastaan niittyjä. Patsaat ovat toisin sanoen ajalta n. 1750-1850.

Kasala on vanha ruotsalaisen oikeuden kylä, joten sen patsaat saattavat palautua jo keskiajan viimeisille vuosisadoille.

Hyvin mielenkiintoinen löytö ja on erikoista että kesti noinkin pitkään ennen kuin tonttukivet löydettiin. Voisi ajatella että kivet on usein tulkittu juuri noiksi rajamerkeiksi, miksi Salokin tonttukiveä ensin luuli. Artturi Lähteenmäki kertoi patsaista myös seuraavaa:

"Kun on kiviä raivattu pelloista, niin on heti valittu sopivat kivet ja jätetty sinne, ja kun pelto on tullut kuntoon, pantu sitte ... Se on tavallisesti semmosella isolla kivellä se patsas ... sellanen aluskivi ... Ja tonttukiviksi niitä sitten vissiinkin ... Se on aika likellä se tonttukiven nimi siinä." Kaikki Artturi Lähteenmäen tuntemat patsaat sijaitsivat aidatuilla pelloilla; yhtäkään ei ollut pystytetty pihoille, ei myöskään sellaisille uudispelloille, jotka oli raivattu niityistä rautavältin tultua käytäntöön.

Patsaat koetettiin pystyttää mahdollisimman korkealle aluskivelle, ja niiden katsottiin lisäävän pellon satoa.

Artturi Lähteenmäen sananvalinnasta käy hyvin ilmi, että kiviä kunnioitettiin, että ne olivat kansatieteellisesti katsoen tabuja; kertoja koetti välttää niiden nimittämistä, vaikka oli muutoin valistunut ja aikaansa seuraava henkilö. Mitään tapoja niihin ei kuitenkaan liittynyt.

Myöhemmin löytyi tieto myös Lankosken kylässä sijaisseesta tonttukivestä:

Johtaja Matti Viljanen (Pori, synt. 1909 Merikarvialla) kertoi v. 1972, että hänen setänsä Albert Rajajärvi esti kertojaa ja muita pikkupoikia kumoamasta kolmen pienen pyöräen kiven muodostamaa patsasta, joka oli parin metrin korkuisella kivellä; tämä sijaitsi kertojan isoisän omistamassa Kotopellossa, Merikarvian Lankosken kylän Rajajärven torpan maalla. Kieltoaan setä perusteli sanoen, että jyvät pienenevät, jos kivet vieritetään. Patsaan rakenteen, sijainnin ja vaikutuksen vuoksi yhteys Trolssin tonttukiviin tuntuu kiistattomalta, vaikka kiviin kertojan tietämän mukaan liittynytkään mitään nimeä."

Mielestäni tämä muistelmus kuvaa hyvin tällaisten vapaasti seisovien, kevytrakenteisten kivirakennelmien haavoittuvuutta. Siinä missä suuremmat kivilatomukset joita ei saa hajoitetuksi ilman työkaluja säilyvät usein vuosituhansia on tällaisten heiveröisten patsaiden säilyminen riippunut täysin asukkaiden niihin kohdistamasta kunnioituksesta. Kivien muodosta ja hedelmällisyyttä lisäävästä tehtävästä Salo tekee seuraavan havainnon:

Avain niiden oikean laadun ymmärtämiseen sisältyy toisaalta muotoon ja rakenteeseen, toisaalta niiden satoisuutta lisäävään voimaan sekä tiettyyn kunnioitukseen ja kiertelyyn, jolla kertoja niihin suhtautui. Ei tarvi paljonkaan mielikuvitusta sen seikan oivaltamiseen, että kysymyksessä ovat kiviset fallokset. Näin ajatellen ymmärrämme, miksi kivet tehtiin kaksiosaisiksi, miksi ne pystytettiin mahdollisimman näkyviksi: kivien hedelmällisyyttä lisäävä potenssi koetettiin nostaa mahdollisimman suureksi ja mahdollisimman kauas vaikuttavaksi. Tällaisina Merikarvian tonttukivet ovat kulttuurihistoriallinen harvinaisuus, mahdollisesti ainoat meidän päiviimme säilyneet. Ne eivät ole ainoastaan harvinaisia, vaan mytologian tutkijoille suoranainen aarre, sillä ne näyttävät olevan avain usean mytologisen arvoituksen ratkaisemiseen. Tekee mieleni väittää, että niiden avulla voidaan kirjoittaa mm. tontun historia, joka on tähän mennessä ollut katkelmallinen ja tunnettu vain myöhäisiltä osiltaan.

Kiehtova teoria, etenkin kun fallos-symboliikkaa en muista muualla juurikaan tavatun suomalaisissa muinaisjäännöksissä. Kerrontaperinteessähän sitä kyllä riittää. Tutkimus sisältää runsaasti nimistöntutkimustietoa teorian tueksi, josta päivitän tietoja seuraavassa kirjoituksessa.

Kirjoitus käsittelee vähemmässä määrin myös muita jumaltenkuvista ja pyyntipaikoille pystytetyistä paaseista olevia kirjallisia tietoja.

Unto Salo pitää tonttukiviä Skandinaviasta saapuneena kulttuurivaikutuksena, mikä myös tarkoittaisi kivien esiintymistä paljon laajemmalla alueella. Sittemmin tonttukiviä onkin löydetty myös muualta. Pitääpä jatkaa lueskelua aiheesta.

Tutkimus Merikarvian tonttukivet on julkaistu kirjassa Sananjalka 14 vuonna 1972 ja siitä "Satakunnan Museon kannatusyhdistys on kustantanut tämän eripainoksen lahjaksi ystävilleen ja tukijoilleen."

Japanilaisessa metsässä. Siitakesienten viljelyä ja vainajien juhla

Japanissa on yhä alueita, joissa ihmiset elävät yksinkertaista elämää luonnon arvoja kunnioittaen. Satoyaman metsäisiä vuorenrinteitä alueen asukkaat ovat hyödyntäneet ekologisesti jo vuosisatojen ajan.

Eilen Yle-Areenaa selatessa löytyi poikkeuksellisen kiinnostavaa ja mukavaa katsottavaa. Dokumentti esittelee elämää japanilaisessa vuoristokylässä, sitä ympäröiviä vanhoja metsiä ja ihmisten perinteisiä elinkeinoja.

Kiinnostavin noista oli Japanissa säilynyt perinteinen siitakesienten kasvatusmenetelmä, jonka juuret ulottuvat yli 1000 vuoden päähän. Itse asiassa muuta menetelmää näiden sienten kasvatukselle ei ollutkaan ennen vuotta 1982.

Myös mehiläistenhoitoa ja metsänhoitoa esitellään laajasti.

Uskomusperinteistä dokumentti sisältää japanilaisen vainajien juhlan viettotapoja kylässä. Monet rituaalien osat, henkien tervetulleeksi toivottaminen ja hyvästely, ovat samat kuin meidän suomalaistenkin kekriperinteessä. Kivipatsaiden käyttö hyvästelyrituaalissa on sen sijaan kiinnostavan omaleimaista.

Kohdasta 32:28:

Kylän hautausmaa sijaitsee metsän laidalla. Uskomuksen mukaan metsä on se paikka johon vainajien henget palaavat. Kesäjuhlien aikaan perheillä on tapana kutsua esi-isiensä henkiä. Kyläläiset ripustavat lyhtyjä opasteeksi kotiin palaaville hengille. Näin varmistetaan että henget löytävät perille pimeässäkin.

Juhlien viimeisenä iltana asukkaat tulevat joelle jättämään jäähyväiset hengille. He kokoavat kivistä kuusi kasaa, joista jokainen symboloi rakastettua hahmoa shiisoo-bosatsua. Kivet vartioivat kuutta maailmaa, joiden kautta henkien on vaellettava niin kauan kuin ne ovat jälleensyntymisen kehässä.

Matsuvaran perhe laskee tuomansa ruokauhrin kivien viereen. Kylän vanhimpana Matsuvara tarkastaa että uhrilahjat ovat esi-isille mieleisiä. Sitten hän polttaa suitsuketta palaavien henkien puhdistamiseksi. Koko perhe osallistuu seremoniaan.

"Tulkaa takaisin taas ensi vuonna."

Kyläläisten esi-isät pitivät huolta metsästä monien sukupolvien ajan. Kuuden shiishoon valvoessa vainajien henget matkaavat jokea pitkin takaisin omille sijoilleen.

Dokumentti on nähtävissä seuraavan 30 päivän ajan osoitteessa: http://areena.yle.fi/video/613775

Kirjan julkistus: Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla vuodelta 1898

"Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla on kiehtova kokoelma vainajiin ja henkiin liittyvistä vanhoista tavoista ja uskomuksista. Teoksen pääosan muodostaa 24:n vanhan suomalaisen juhlapäivän perinteisten viettotapojen ja niihin liittyvien uskomusten esittely. Tämän lisäksi kirja tutkii myös juhlien alkuperää ja yhtäläisyyksiä naapurikansojemme uskomusperinteisiin."

Perjantaina kirjapainon kuorma-auto kävi jälleen tuomassa toisen loppuvuoden kirjajulkaisuni. Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla julkaistiin alunperin vuonna 1895 tekijän, Matti Varosen, väitöskirjana ja kolme vuotta myöhemmin 1898 tässä laajennetussa muodossaan. Mielestäni kirjan paras anti, 24:n vanhan suomalaisen juhlan viettotapojen esittely, lisättiin täydennykseksi juuri tähän toiseen painokseen.

Painatin myös tämän kirjan kovakantisena, mikä tuntuu tämänkin kohdalla hyvältä ratkaisulta. Kirjat on postitettu ennakkotilaajille, hyviä lukemisia!

"Ainoastaan noidat, tietäjät ja shamaanit, vaan mahtavimmat niistäkin, voivat manata vainajain henget maan päälle ja puolestaan itse käydä Manalassa loveen lankeamalla."

Lisätietoja kirjasta ja tilausmahdollisuuden löydät Salakirjat-pienkustantamoni sivuilta osoitteesta: http://www.salakirjat.net/vainajainpalvelus_muinaisilla_suomalaisilla.html

Julkaisen täällä blogissani joitakin otteita ja mietteitä muutamista kiinnostavimmista kirjan luvuista. Tälläisen artikkelin olen jo julkaissut Kekri-juhlaan liittyen: http://blog.kansanperinne.net/2009/11/kekri-vainajainpalvelus-muinaisilla.html

Vanhoja valokuvia karsikoista

Eilen internetin kuvatarjontaa selatessa löysin tusinan verran vanhoja valokuvia suomalaisista karsikkopuista. Suomen Museot Online sisältää 110 000 suomen museoiden kokoelmissa olevan esineen ja kuvan tiedot. Hieno tapa tuoda tunnetuksi aineistoa, jota ei voida saada mitenkään mahtumaan näyttelyihin.

Karsikkopuuhun oli tapana kaivertaa vainajan nimi, puumerkki ja syntymä- ja kuolinvuodet. Puu sijaitsi tavallisesti kalmistoon johtavan tien varrella.

Pitääpä tutkia sivustoilta jatkossa muutakin kansanperinteeseen liittyvää aineistoa.















Valitettavasti sivustot ovat tällä hetkellä alhaalla, päivitän kuvien taustatiedot tähän piakkoin.

Hyvää luettavaa suomalaisista karsikoista on K. H. Holmbergin vuonna 1886 kirjoittama artikkeli, jonka olen jo aikaisemmin digitalisoinnut osoitteeseen: http://www.Salakirjat.net/karsikoista.html

Erinomainen kirjoitus karsikoista on myös Alhon Taivaankannen takojiin kirjoittama artikkeli osoitteessa: http://www.taivaannaula.org/blogi/?p=634