Tippsundissa Taivassalossa

Pari viime päivää kuluivat Pakanaverkon leirillä Tippsundissa Taivassalossa. Toisena päivänä kiersin ympäri lähimaastoa ja komeaa seutua oli.


Yön aikana maahan oli satanut ohut lumiharso, joka suli hämmästyttävän nopeasti ehkä vartissa kun aurinko tuli esiin.



Erikoisesti puolivälistä katkaistu totemistinen puu.



Leirialueen lähellä on laaja kallioalue josta on hyvät näkymät merelle.





Kalliolta laskeutuessa vastaan tuli aarrekätkö: muinainen romutunkio!




Kijafa - Danish Specialty - Imported. Tanskalaista kirsikka-sherryä, litran pullo ehkä 50-luvulta. Valitettavasti tyhjä.


Oikeanpuoleinen vanhemmanmallinen puukorkillinen pullo on myös Kijafaa. On tainnut olla suosittua tavaraa paikan entisten asukkaiden keskuudessa. Sen verran tyylikäs että lähti mukaan, tuohon pitää pullottaa simaa. Tai sitten hankin pullon samaa tavaraa ja siirrän sen tuohon pulloon. Parin viikon päästä olisikin juuri välilasku Kööpenhaminaan. Pohjalta löytyy tilkka, liekö alkuperäistä nektaria vai läpikostunutta vettä? Pitää maistaa joskus.


Porin Valun kaminanluukku.


Ei savua ilman tulta: tunkion läheisyydestä löytyi tietenkin sherrynjuojien muinaisen kesähuvilan perustuksia.



Alueen kasvusto tuntuikin jotenkin oudolta kunnes tajusin sen olevan villiintyneitä omenapuita ja pihapensaita. Talosta ei ole ollut vuosikymmeniin enää mitään jäljellä, mutta nämä yhä porskuttavat.




'



Kukkapenkkakin olisi kitkennän tarpeessa.


Näissä maisemissa kelpasi korkata päivän ensimmäinen olut.






Tänään on lento Berliiniin, ja sieltä edelleen keskiviikkona lento Amsterdamiin. Talvi taisikin sitten olla tässä, palatessani Suomeen on enää kaksi viikkoa vappuun ja todennäköisesti loputkin lumet lähteneet.

Tammikuun metsäilyjä

Viime viikkojen komeat tykkylumet ja vähäiset pakkaset ovat houkutelleet metsiin kävelemään. Parina viime päivänä on ollut jo aurinkoistakin, ja kohta alkaa helmikuu, jolloin aurinkoiset päivät ovat jo aika yleisiä.




Olen kävellyt läheisellä pellolla satoja kertoja, mutta hämmästyin tajutessani etten ole koskaan käynyt viereisellä Mätäojalla jäiden aikaan. 50 metrin päässä ylitutusta paikasta löytyi täysin kokemattoman luonnon perifeerinen saareke. Eikä muuten ole juuri kukaan muukaan käynyt, alueen läpi ei pääse oikaisemaan mihinkään, joten mitä kukaan täysijärkinen (=koiranulkoiluttaja tai kuntoilija) siellä tekisi.


Eilen heräsin poikkeuksellisesti ennen auringonnousua ja taivas oli pilvetön, joten piti heti lähteä kävelemään tuonne pellolle.


Iltapäivällä tein toisen reissun Högbergille. (joka näköjään on nyt kartassa Martinkylän Högberg) Harmi että tällöin taivas oli taas pilvessä.









Tasan vuosi sitten ensikertaa mukaanottamani retkeilytuoli oli jälleen hyötykäytössä.

Päivitys: Vain muutama tunti kirjoituksen jälkeen tuli tieto Mätäojan alueen suojelusta. :)

http://omakaupunki.hs.fi/paakaupunkiseutu/uutiset/uhanalainen_kuoriainen_sai_oman_asuinalueen/

Talvipäivänseisauksena Haltialassa

Tänään metsäilin useamman tunnin Haltialan alueella kun saatiin vihdoin hieman lunta maahan.



Luonnollisissa metsäaukioissa on aina jotain kiehtovaa, etenkin jos kalliopinta ei ole paljas, jolloin aistit eivät osaa suoraan sanoa miksei alueella kasva puita. Ei ihme että kansanperinteessä metsänolennot kokoontuvat näissä paikoissa.


Haljenneet siirtolohkareet ovat myös mystisiä. Tämä rantasaunan kokoinen järkäle on pirstoutunut kokonaan. Aikamoiset luonnonvoimat olleet asialla.



Eräs Haltialan "voimapaikoista" on tämä louhos, jonka alkuperä on jäänyt hieman mysteeriksi. Muotonsa puolesta se vaikuttaa juoksuhaudalta, mutta ei ole osa mitään vanhaa linnoitusketjua ja kaikki rakennelmat puuttuvat. Rakennuskiveä taas ei ole ollut järkeä hakata näin syrjäisestä paikasta.

Aikoinaan Suomen suurimmat Silvolan kaivokset sijaitsevat parin kilometrin päässä ja eri puolilla Länsi-Vantaata on monia yksittäisiä koelouhoksia. Sellaiseksi tämä on kuitenkin liian suuri.





Oli hämmästyttävää tajuta liikkuvani alueella aina ennakkosuunnitelman mukaisesti käyden samoilla tutuilla paikoilla. Tuttuja reittejä kulkiessa myös ympäristön havainnointi heikkenee.

Tämän tajuttuani lähdin tarkoituksellisesti kulkemaan pois polulta ja valiten suunnan intuitiivisesti. Mieli ja havainnointikyky oli heti eri lailla valppaana kun maasto oli ennaltatuntematonta eikä matkalla ollut tiettyä määränpäätä. Kuinka valtavan yksinkertainen asia jota en ole ennen tiedostanut.

Vaisto johti syvemmälle metsään kosteikkoalueelle, jossa istuin pitkään. Aika ei tuntunut niin pitkältä, mutta lähtiessäni takaisin päin huomasin tulleen hämärää.