Espoon Pitkäjärven rauniot

Tänäänkin sitten lämpötila nousi pariinkymmeneen asteeseen niin pitihän sitä päästä ulkoilemaan. Ajoimme Espoon Pitkäjärvelle, jossa Lähderannassa Laaksolahden urheilupuiston vieressä on pieni metsäalue.

Metsästä löytyy komea kallioalue, jolta on hienot näkymät alas järvelle ja kauas pohjoiseen.




Kalliolta löytyy laaja ympyränmuotoinen raunio, jonka löysin jo vuosia sitten, mutta josta en ole löytänyt mitään taustatietoja. Käsittämöntä ettei sitä löydy Museoviraston tietokannasta, on kuitenkin sen verran suuri ja yleisellä paikalla.

Urheilupuiston paikalla sijainneen kartanon mailta on löytynyt vasarakirves ja kivitaltta.









Huomenna pääseekin sitten metsäilemään oikein kunnolla kun menemme jälleen Nuuksioon Tikankolo-mökille. Tällä kertaa mukana on myös kunnollinen maastokartta niin pääsee paremmin kiertelemään lähialueita. Kuvia tiedossa loppuviikosta.

Kirjan julkistus: Oulun seudun muinaisuutta vuodelta 1887

Artturi Snellman:

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 9.

Oulun kihlakunta.

Muinaistieteellisiä ja historiallisia lehtiä.

1887

Vuonna 1884 Suomen Muinaismuistoyhdistys myönsi Artturi Heikki Snellmannille apurahan muinaistieteellistä keräysmatkaa varten. Seuraavana kolmena kesänä Snellman kiersi tuonaikaista Oulun kihlakuntaa kooten tietoja alueen muinaisuudesta. Tutkimusmatkojen tuloksena syntyi aikansa laajin Oulun seudun historiatietoja yhteenkokoava teos. Alueen arkeologisten löytöjen ja esihistoriallisten kiinteiden muinaisjäännösten lisäksi Snellman kokosi kirjaan runsaasti alueella kerrottavia kansantarinoita ja varhaisempia kirjallisia tietoja. Runsaasti huomiota ovat saaneet myös alueen jätinkirkot, joiden alkuperä ja käyttötarkoitus olivat tuolloin yhtä suuri mysteeri kuin vielä nykyäänkin. Kirja sisältää 95 puupiirrosta, 1 kivipiirroksen sekä muinaistieteellisen kartan liitteenä. Teos on painettu Munken-paperille, joka täyttää kaikki ympäristökriteerit ja on lisäksi arkistointikelpoinen, säilyen vähintään satoja vuosia kellastumatta tai murenematta.

Kirjapainosta saapui toinen Kanen Kanervan kanssa yhteistyössä toteuttamamme muinaishistoriallisen teoksen uusintapainos. Tällä kertaa kyseessä on Oulun seudun esihistoriallisten löytöjen ja muiden muinaistutkimuksellisten tietojen kokoelma.

Äitini on kotoisin Ylikiimingistä, joten erityisesti sitä koskevat tiedot olivat kiinnostavaa luettavaa. Pitääpä kesällä käydä vierailemaan joillakin alueen rauniopaikoilla.

Toinen erityisen kiinnostava osio kirjasta ovat sen useat jätinkirkoista esittämät tiedot ja puupiirrokset. Aihe on noussut viime vuosina voimakkaasti esille etenkin Marianna Ridderstadin tutkimusten myötä.

Kirja ilmestyy osana uutta Kanerva-sarjaa.

Lisätietoja kirjasta ja tilausmahdollisuuden löydät Salakirjat-pienkustantamoni sivuilta osoitteesta: http://www.salakirjat.net/oulu_muinaismuistoyhdistyksen_aikakauskirja_9.html

Kirjan julkistus: Suomen Muinaislinnat vuodelta 1891

Suomen Muinaislinnat on ainutlaatuinen ja harvinainen väitöskirja maamme lähes 400 muinaislinnasta ja muusta muinaiskohteesta. Tämä valtionarkeologi Hjalmar Appelgrenin (1853-1937) teos lienee muinaistutkimuksen ja arkeologian merkittävimpiä julkaisuja kautta Suomen historian. Kirja ei lyö lukijaansa laimin, vaan se esittelee satoja kohteita, sijaintitietoja ja esineitä yli 160 kuvalla ja kartalla. Teos soveltuu kaikille ja kaiken ikäisille, aina tutkijoista harrastelijoihin ja lukijan mieltä hivelemään on sivuille kerätty myös paikallishistoriaa ja tarinoita. Monet teoksen kohteista ovat kohdanneet tuhonsa viimeisen 119 vuoden aikana ja monet muut kohteet ovat vaipuneet unholaan, odottaen jälleen jotakuta löytämään ne. Kokonaisvaltaista oivaltamista ja löytämisen iloa.

Kirjapainosta on jälleen saapunut uusi kirja. Tällä kertaa kyse on vuonna 1891 julkaistusta laajasta suomalaisten muinaislinnojen ja linnavuorten tutkimuksesta. Kirja sisältää tiedot kaiken kaikkiaan 361 kohteesta, joista valtaosa on arkeologisia muinaisjäänteitä, mutta mukana on myös paikkoihin liittyviä linna-aiheisia kansantarinoita ja paikannimien tutkimusta.

Näin pitkän talvikauden jälkeen, joka myös arkeologian harrastajan talvituskana tunnetaan, kovasti jo tekeekin mieli päästä tutkimaan mitä kirjan muinaiskohteille nykyisin kuuluu. Nimimerkki Metsämenninkäisen ajatuksiin on helppo yhtyä:

Miten minä haaveilen ja kaipaan lumetonta maata, sulaa metsää, aurinkoa ja sen hyväilevää lämpöä. Kävelyitä keväisellä metsätiellä henkiin heränneen luonnon tuoksussa. Metsistä ja hiekkakuoppien reunoilta löytyviä aarteita - kiviasetelmia, röykkiöitä, iskoksia ja muita merkkejä menneestä elämästä. Helppoutta lähteä ulos ja oloa, ettei sisälle halua tullakkaan ! ♥ Luonnon ehdoilla täällä eletään ja harvoin olen energiaani laittanut sään murehtimiseen - sille kun en mitään voi, mutta nyt alkaa olla tuskaa näiden lumimassojen kanssa. Jalkojen alla rapiseva ja ritisevä hiekkatie ja metsäpoluilla vilistävät muurahaiset ja tuoreen sammaleen tuoksu täyttävät yhä enemmän ajatukseni.

Olemme toteuttaneet julkaisun yhteistyössä Kane Kanervan kanssa, ja kirja ilmestyy osana uutta Kanerva-sarjaa.

Lisätietoja kirjasta ja tilausmahdollisuuden löydät Salakirjat-pienkustantamoni sivuilta osoitteesta: http://www.salakirjat.net/suomen_muinaislinnat_appelgren.html

Hermeetikko-lehden 11. numero

Käydessäni tänään tapaamassa Kane Kanervaa kirjakauppa Aatmassa muistin ottaa lukemisiksi mukaan uusimman Hermeetikon. Myös tämä lehden 11. numero sisälsi tuttuun tapaan kiintoisia tutkimuksia.

Jukka Niemisen artikkeli Kuppikivet muinaiskirjoitusta? erityisesti oli maukasta luettavaa. Olin aikaisemmin lukenut artikkelin varhaisversion netistä, ja tässä kirjoituksessa teoriaa oli tutkittu pidemmälle.

Artikkelissa Nieminen yrittää tulkita kuppikivia muinaiskirjoituksena. Valitettavasti koodi ei aukea, mutta suhtautumistapa itsessään on vallankumouksellinen. Kuppikivien osoittautuminen kirjoitukseksi olisikin sitten vuosisadan löytö, ja niissä tosiaan toistuvat samat kuvioryhmät.

Artikkelin suppeampi versio löytyy luettavaksi myös lehden kotisivuilta.

Niemisen kirjoitus Jääkaudella tehdyt kartat tutkii Charles Hapgoodin kirjassaan Maps of the Ancient Sea Kings esittelemää teoriaa Pohjoismaiden varhaisimpien karttojen näkökulmasta. Teorian mukaan jo jääkaudella on ollut kehittyneeseen kartografiaan kykeneviä sivilisaatioita, joiden karttojen vaikutus näkyisi eräissä varhaisimmissa tunnetuissa kartoissa. Artikkeli on myös graafisesti loistelias sisältäen Ptolemaioksen Skandinavian ja Olaus Magnuksen Carta Marina -kartat, sekä jääkauden ja sen jälkeisen ajan rantaviivakartat.

Wettenhovi-Aspan kirjoitus Kiinalainen muuri herättää ajatuksia omista symbolisista muureistamme.

Tämän 11. numeron myötä Hermeetikko jää tauolle, mutta onneksi tutkimukset jatkuvat lehden keskustelupalstalla.

Lehti on tilattavissa sen kotisivuilta www.Hermeetikko.com

Lehden sisällys:

Otsikko - Kirjoittaja

Drotte -papisto - Jukka Nieminen
Maailmankuninkaan ennustus vuodelta 1890 - Ferninand Ossendowski
Kalevalainen joulukertomus - Leo Nygren
Katsaus uskontojen kirjoon nykypäivän Suomessa - Jussi Sohlberg
Kala eli aika - Venu Gopala Das
Kiinalainen muuri - Sigurd Wettenhovi-Aspa
Kuppikivet muinaiskirjoitusta? - Jukka Nieminen
Usko ja tieto - Jaakko Kesävuori
Jääkaudella tehdyt kartat - Jukka Nieminen
Maitreya - Saku Mättö
Taidenurkka - Jukka Nieminen
Pituusmitan ja mittakepin historiasta - Leif Paulin
Jesuiittojen todellinen maaginen työ - Johann Scheible

Tonttukivet Merikarvian Trolssin kylässä

Tänään pienpainatteitani läpikäydessä osui silmään Unto Salon vuonna 1972 kirjoittama tutkimus Merikarvian tonttukivet. Artikkelissä Salo kertoo Helsingin Yliopiston Satakuntalaisen Osakunnan kotiseuturetkestä Merikarviaan. Matkalla Salo näki rajapyykinkaltaisen kivipatsaan, jonka opas Antti Nojomaa tiesi kertoa olevan "jonkinlainen pellonvartija."

Pylväs oli n. 110cm pitkä, ja sen juuressa siirtolohkareen päällä oli lisäksi pallomainen päänkokoinen kivi; se oli, niin kerrottiin, ollut alun perin pylvään nenässä. Oppaani osoitti minulle toisenkin samanlaisen patsaan Marjalan maalta. Sekin sijaitsi pienessä metsän ja kiviaidan rajaamassa pellossa, Isossapellossa, ja oli edellisen tapaan pystytetty siirtolohkareelle tai kalliolle. Tämä nelisärmäinen, ylöspäin suippeneva patsas oli 105-115cm korkea, mutta sen pituutta lisäsi patsaan päähän asetettu soikea kivi n. 140 cm:iin. Marjalan talon vanhaisäntä Artturi Lähteenmäki (1890-1967) kertoi, että Marjalan Kumminpellossakin oli vielä vuoden 1920 tienoilla ollut samanlainen patsas, mutta sen "keskiruho ja pää" oli sitten "hukattu" jonnekkin. Naapuritalon, Erkkilänkin pellossa oli ollut patsas, mutta se oli hävitetty Frans Erkkilän (k. 1951) aikana, luultavasti ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Lähteenmäen patsaista kertoja tiesi, ettei hän eikä hänen isänsä ollut niitä tehnyt: isän, "Simon Eetvartin (1847-1920) aikana ei patsaisiin koskettu." Tämä oli muuttanut Trolssiin kirkonkylästä 20-vuotiaana, joten patsaat ovat nälkävuosia varhemmalta ajalta, kertojan arvelun mukaan ne olisivat n. 150 vuotta vanhoja. Tämä arvelu ei ilmeisesti olekaan kaukana oikeasta, sillä Trolssin kylän ensimmäinen talo on perustettu v. 1751 tai pian sen jälkeen; sitä ennen Trolssin ojan varrella oli ollut ainoastaan niittyjä. Patsaat ovat toisin sanoen ajalta n. 1750-1850.

Kasala on vanha ruotsalaisen oikeuden kylä, joten sen patsaat saattavat palautua jo keskiajan viimeisille vuosisadoille.

Hyvin mielenkiintoinen löytö ja on erikoista että kesti noinkin pitkään ennen kuin tonttukivet löydettiin. Voisi ajatella että kivet on usein tulkittu juuri noiksi rajamerkeiksi, miksi Salokin tonttukiveä ensin luuli. Artturi Lähteenmäki kertoi patsaista myös seuraavaa:

"Kun on kiviä raivattu pelloista, niin on heti valittu sopivat kivet ja jätetty sinne, ja kun pelto on tullut kuntoon, pantu sitte ... Se on tavallisesti semmosella isolla kivellä se patsas ... sellanen aluskivi ... Ja tonttukiviksi niitä sitten vissiinkin ... Se on aika likellä se tonttukiven nimi siinä." Kaikki Artturi Lähteenmäen tuntemat patsaat sijaitsivat aidatuilla pelloilla; yhtäkään ei ollut pystytetty pihoille, ei myöskään sellaisille uudispelloille, jotka oli raivattu niityistä rautavältin tultua käytäntöön.

Patsaat koetettiin pystyttää mahdollisimman korkealle aluskivelle, ja niiden katsottiin lisäävän pellon satoa.

Artturi Lähteenmäen sananvalinnasta käy hyvin ilmi, että kiviä kunnioitettiin, että ne olivat kansatieteellisesti katsoen tabuja; kertoja koetti välttää niiden nimittämistä, vaikka oli muutoin valistunut ja aikaansa seuraava henkilö. Mitään tapoja niihin ei kuitenkaan liittynyt.

Myöhemmin löytyi tieto myös Lankosken kylässä sijaisseesta tonttukivestä:

Johtaja Matti Viljanen (Pori, synt. 1909 Merikarvialla) kertoi v. 1972, että hänen setänsä Albert Rajajärvi esti kertojaa ja muita pikkupoikia kumoamasta kolmen pienen pyöräen kiven muodostamaa patsasta, joka oli parin metrin korkuisella kivellä; tämä sijaitsi kertojan isoisän omistamassa Kotopellossa, Merikarvian Lankosken kylän Rajajärven torpan maalla. Kieltoaan setä perusteli sanoen, että jyvät pienenevät, jos kivet vieritetään. Patsaan rakenteen, sijainnin ja vaikutuksen vuoksi yhteys Trolssin tonttukiviin tuntuu kiistattomalta, vaikka kiviin kertojan tietämän mukaan liittynytkään mitään nimeä."

Mielestäni tämä muistelmus kuvaa hyvin tällaisten vapaasti seisovien, kevytrakenteisten kivirakennelmien haavoittuvuutta. Siinä missä suuremmat kivilatomukset joita ei saa hajoitetuksi ilman työkaluja säilyvät usein vuosituhansia on tällaisten heiveröisten patsaiden säilyminen riippunut täysin asukkaiden niihin kohdistamasta kunnioituksesta. Kivien muodosta ja hedelmällisyyttä lisäävästä tehtävästä Salo tekee seuraavan havainnon:

Avain niiden oikean laadun ymmärtämiseen sisältyy toisaalta muotoon ja rakenteeseen, toisaalta niiden satoisuutta lisäävään voimaan sekä tiettyyn kunnioitukseen ja kiertelyyn, jolla kertoja niihin suhtautui. Ei tarvi paljonkaan mielikuvitusta sen seikan oivaltamiseen, että kysymyksessä ovat kiviset fallokset. Näin ajatellen ymmärrämme, miksi kivet tehtiin kaksiosaisiksi, miksi ne pystytettiin mahdollisimman näkyviksi: kivien hedelmällisyyttä lisäävä potenssi koetettiin nostaa mahdollisimman suureksi ja mahdollisimman kauas vaikuttavaksi. Tällaisina Merikarvian tonttukivet ovat kulttuurihistoriallinen harvinaisuus, mahdollisesti ainoat meidän päiviimme säilyneet. Ne eivät ole ainoastaan harvinaisia, vaan mytologian tutkijoille suoranainen aarre, sillä ne näyttävät olevan avain usean mytologisen arvoituksen ratkaisemiseen. Tekee mieleni väittää, että niiden avulla voidaan kirjoittaa mm. tontun historia, joka on tähän mennessä ollut katkelmallinen ja tunnettu vain myöhäisiltä osiltaan.

Kiehtova teoria, etenkin kun fallos-symboliikkaa en muista muualla juurikaan tavatun suomalaisissa muinaisjäännöksissä. Kerrontaperinteessähän sitä kyllä riittää. Tutkimus sisältää runsaasti nimistöntutkimustietoa teorian tueksi, josta päivitän tietoja seuraavassa kirjoituksessa.

Kirjoitus käsittelee vähemmässä määrin myös muita jumaltenkuvista ja pyyntipaikoille pystytetyistä paaseista olevia kirjallisia tietoja.

Unto Salo pitää tonttukiviä Skandinaviasta saapuneena kulttuurivaikutuksena, mikä myös tarkoittaisi kivien esiintymistä paljon laajemmalla alueella. Sittemmin tonttukiviä onkin löydetty myös muualta. Pitääpä jatkaa lueskelua aiheesta.

Tutkimus Merikarvian tonttukivet on julkaistu kirjassa Sananjalka 14 vuonna 1972 ja siitä "Satakunnan Museon kannatusyhdistys on kustantanut tämän eripainoksen lahjaksi ystävilleen ja tukijoilleen."