Maahiaisia ja ukontuhniaisia vuodelta 1956

Yle on jälleen julkaissut vanhan nauhoitteen suomalaiseen uskomusperinteeseen liittyen. Tapio Kautovaaran radiopakina Maahiaisia ja ukontuhniaisia vuodelta 1956 perustuu vanhan kansanparantajan ja tietäjän haastatteluun ja sisältää paljon asiaa mm. kansantaikuudesta.

Ohjelma löytyy osoitteesta: http://areena.yle.fi/audio/1309244452157

Ohjelmasta tulee mieleen Lapin tietäjän haastattelu vuodelta 1949, josta on aiemmin ollut puhetta. Löytyy Elävästä arkistosta osoitteesta: http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=27&t=139&a=1538

Muinaisten Loitsurunojen englanninkielinen painos loppusuoralla

Viimeisen vuoden ajan olen valmistellut Suomen Kansan Muinaisten Loitsurunojen englanninkielisen käännöksen uudelleenjulkaisua, ja vihdoin hanke alkaa valmistumaan. Alunperin suunnitelmana oli julkaista kirja jo viime vuoden puolella, mutta hyvä oli siirtää julkaisu nyt kevääksi. Katsoin juuri aikaisempia taitto- ja kansisuunnitelmia ja nykyiset ovat paljon paremmat.

Lähden pariksi viikoksi Belgiaan ja Hollantiin 24. päivä tätä kuuta, johon mennessä kirjan painoaineisto valmistuu. Matkalla teen vielä lopputarkistuksia, ja lähetän aineiston painoon palattuani. Kirja ilmestyy huhtikuun lopulla.

Kirjaan tulee Akseli Gallen-Kallelan grafiikkaa ja William Morriksen kirjasintyyppejä ja kirjaornamentteja.

Kirja aloittaa eurooppalaista kansanperinnettä, muinaisuskoa ja esoteriaa sisältävän Pagan Archive-kirjasarjan, jonka myöhemmissä osissa käytän myös vanhoja kirjasintyyppejä ja piirtokuvia.

Intouduin laittamaan parvekkeelle jääpatsaita valmistumaan, mutta hieman hidasta tuo jäätyminen näillä keleillä. Palataan asiaan kunhan jäätyvät.

Entinen tuulenkauppa Suomessa. Arkistolöytöjä vuodelta 1901

Olen tässä lueskellut vuonna 1555 julkaistua Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiaa ja vastaan tuli luku suomalaisten harjoittamasta tuulenkaupasta. En ollutkaan aiemmin huomioinut että kirjasta löytyy myös kuva aiheesta.

Suomen Museo -lehdessä on vuosina 1901 ja 1905 julkaistu artikkelit aiheesta, jotka digitalisoin Salakirjat.nettiin parisen vuotta sitten. Kiinnostavaa että alkuperäinen lähdetieto tuulenkaupan kuvauksesta on jo 1200-luvulta.


§§§


Entinen tuulenkauppa Suomessa

Suomen Museo, 1901


Suomenmaalla ja -kansalla on vanhastaan ollut erinomainen maine noituudesta, vaikka luultavaa on että se maine, samoinkuin maan- ja kansan nimetkin, on alkuansa lappalaista perintöä. Tiedämmehän pakanuuden aikaisesta sadustosta, että skandinavilaiset Lapissa kävivät oppia noitumisessa ja tiettävästi ovat suomalaisetkin etsineet tehokkaampaa noituutta Lapista.

Suurimman maineen suomalaisista noitakeinoista näkyy muinoin saaneen tuulen nostattaminen, josta muukalaisten purjehtijain kohtalo, kun liikkuivat lähellä Suomen rantoja oli riippuvainen. Muistutamme vain esim. sitä myrskyä, jolla suomalaiset hankkivat tuhoa Olavi Pyhän laivastolle Etelä-Suomen saaristossa, ja sitä raju-ilmaa, jonka Annikka, Turusen neiti, nostatti uskottoman kestin perikadoksi *1.

Tuulen osasivat suomalaiset sitoa solmuina köyteen, nuoraan tai rihmaan käytettäväksi tarpeen mukaan. Mehiläisessä 1836 on Lönnrot julkaissut runon »Kaunis Tammi», jossa orjankauppiaat punovat tuollaista noitaköyttä Vienanmerelle mennäksensä:

Venosessa nuoret sulhot,
Nuoret sulhot naimattomat,
Vielä viinan juomattomat
Punovat punaista köyttä,
Köyttä rauta palmikoivat,
Sitoa meri sininen,
Läksi Kannan kaakistoa,
Meren tyynenä pysyä,
Lahen Kannan kaunihina

Viea Vienahan neitosia,
Kaupita merikanoja. —
Elkäte meriset miehet
Vielä vieko neitojamme!
Ei neittä tukulla myöä,
Eikä kansoin kaupitella,
Oravat myöään tukulla,
Revot kanssa kaupitahan.

Siitä nähden tekijät itse luottivat noihin taikakeinoihinsa, eikä siis voi kummastella että niitä kaupittelivat muukalaisillekin.

Yleistieteellisessä teoksessa De proprietatibus rerum (Aineiden ominaisuuksista), jonka tekijä englantilainen harmajamunkki Bartholomeus Anglicus (de Glanvilla) oli Suffolkin kreivien sukua ja eli noin 1360, sisältää 172:des luku seuraavan kertomuksen Suomesta ja sikäläisestä tuulenkaupasta:

"Suomi (Winlandia) on Norjan vuorten itäpuolella sijaitseva ja meren partaalla leviävä maa, joka ei tuota paljon muuta viljaa kuin heinää ja metsää. Sen kansa on sivistymätöintä, talonpoikaista ja raakaa ja harjoittaa noitumista. Siten he kaupittelevat ja myövät tuulta purjehtijoille, jotka tyvenen takia pysytteleivät heidän rannoillansa tai heidän luonansa. He näet tekevät rihma-kerän sitomalla siihen erityisiä solmuja ja neuvovat sitten vetämään kerästä solmuja kolmeen asti tai useampia, sen mukaan kuinka kovaa tuulta tahtovat. Ja heidän uskomattomuutensa tähden haltijat ilkkuen yllyttävät ja kiihoittavat rajumpaa ja heikompaa tuulta, sen mukaan kuinka paljon tai vähän solmuja he rihmasta vetävät, siksi että onnettomat, jotka sellaisiin luottavat, oikean sallimuksen mukaan hukkuvat" *2.

Samakaisen kertomuksen suomalaisten tuulenkaupasta antaa Olaus Magnus (kts. Histoire des Pays Septentrionaux) uskonpuhdistuksen aikana:

"Muiden pakanallisten, erhetystensä ohella suomalaiset tarjoavat kauppiaille, joita vastatuulet pidättävät heidän rannoillansa, tuulta kaupaksi. Hinnan saatuansa heidän on tapana antaa kolme noitasolmua, jotka eivät ole kudotut vaan hihnaan solmitut, sillä ohjeella että kun aukaisevat ensimäisen, niin saavat suotuisia tuulia, toisen, niin saavat ankarampia, ja kun purkavat kolmannen, niin rajuja myrskyjä, etteivät voi nähdä keulan yli vältettäviä kallioita, eikä astua askelta laskeaksensa purjeita, eikä viimeisilläkään voimillansa pitämään perää. Turmiota ja suurta vahinkoa, ovat ne saaneet kokea, jotka ovat noita solmuja halveksineet ja epäilleet niillä sellaista voimaa olevan."

Julkisesti ei noita keinoja kuitenkaan ole nähty käytettävän, sanoo Olaus Magnus. Kristinuskon valoon näet niiden julkisen käytännön karkoittanut. Myöhemmät kirjailijat eivät tiettävästi enää puhukkaan suomalaisten tuulenkaupasta. Mutta sitä harjoitettiin, kuten näyttää, edelleen Lapissa. Eräässä matkakertomuksessa vuodelta 1563 kertoo tekijä, että laivuri varta vasten oli matkustanut lappalaisen hoidan luo tuulta ostamaan ja maksanut 10 kruunua ja naulan tupakkia neljän tuuman, levyisestä palttinakaistaleesta, jossa oli 3 tuulta nostattavaa solmua ja joka sidottiin purjeen kulmaan (Diiben, s. 277). Lappalainen voi, kertoo Petrus Claudi kertomuksessaan Norjasta, nostattaa minkä tuulen hän tahtoo, varsinkin sen, joka tuuli hänen syntyessään.

"Niille, jotka häneltä ostavat tuulta, antaa hän nuoran tai nauhan, jossa on kolme solmua. Kun ostaja avaa ensimäisen solmun, saa hän sopivan tuulen, kun hän avaa toisen, saa hän siksi kovan tuulen, että paraiksi voi kestää, mutta jos hän avaa kolmannen solmun, niin ei pääse haaksirikotta, eikä mieshukatta."

Lapissa mahtoi tuulenkauppa pysyä käytännössä vielä aikoja uskonpuhdistuksen jälkeen. Scheffer ei ainakaan näy epäilleen tuon taikatavan käytäntöä aikanansa, vaikka kertoo siitä aikaisempien kirjailijain mukaan.



J. R. A


*1. Finskt Museum 1898, S. 59; Suomen Museo 1898. S. 5.

*2. Verhandl. d. gel. estn. Ges. VII, johon on painettu tämä ja muutamia muita pohjoismaita käsitteleviä lukuja.





Jälkikommentti lehdessä Suomen Museo 1905:



Entisestä "tuulenkaupasta" Suomessa, josta puhuimme Suomen Museossa 1901, s. 5—7, lienee vanhin kertomus säilynyt julkaisemattomassa maantieteellisen nimikirjan tapaisessa teoksessa "Geographia Universalis", jonka tekijä eli 1200-luvulla, mutta ei ole nimeltään tunnettu. Myöhemmät kertomukset näyttävät olevan melkein sanasta sanaan siitä kopioittuja.

"Winlandia", kertoo tekijä, on maa, joka idässä rajoittuu Norvegian vuoriin. Se on valtameren partaalla, eikä ole viljavaa, mutta kasvaa ruohoa ja metsää. Kansa on raakalaista ja sivistymätöintä ja noitakeinoihin taipuvaista. Erittäin he ovat kuuluisia tuulen nostattamiskyvystään. He näet panevat rihmaa, johon ovat sitoneet joukon solmuja, kerälle. Jos nyt joku tahtoo tuulta, niin hän avaa solmuista yhden taikka useampia, riippuen siitä, tahtooko hän kovaa vai heikkoa. Noita keriä he myövät merimiehille, joita tyven ilma pidättelee heidän rannoillansa: kuitenkin saattaa taikaneuvo ostajat usein onnettomuuteen" (Lönborg, Adam af Bremen, s. 179).

Winlandia on tämän tekijän mukaan Norjan vuorten länsipuolella, siis sama kuin Ruija, mutta hänen seuraajansa Bartholomeus Anglicus asettaa Winlandiansa meren partaalle mainittujen vuorten itäpuolelle (S. M. 1901, s. 6.). Ziegler kertoo 1532 kirjassaan "Schondia" (kts. Krantz: Rerum Germanicarum Chronica) tuulijutun lappalaisista, Olaus Magnus kertoo sen 1554 melkein samoilla sanoilla "finneistä". Lönnrotin julkaisemasta runosta nähden tuo noitakeino ei suinkaan ollut suomalaisillekaan outo. Vanhojen kirjailijain vaan näkyy aina olleen vaikea eroittaa noita molempia finnikansoja toisistaan: Tässä asiassa siihen tuskin oli syytäkään (Ahlenius, Olaus Magnus, s. 374).

Uudenvuoden tinojen tulkinta ja merkitykset

Se on jälleen tinojen valamisen aika. Olen seuraavaan koonnut tinojen tulkintaan käytettyjä merkityksiä:

Aasi: Perintö
Ankka: Raha
Ankkuri: Onni, Rakkaus, Raha
Apilanlehti: Onni
Apina: Salainen vihollinen
Ase: Epäsopu
Auto: Raha, Ystävän vierailu
Avain: Raha, Naimiset
Enkeli: Onni, Rakkaus
Hattu: Menestys
Hevonen: Matka
Hevosenkenkä: Onni, Onnistunut avioliitto
Hiiri: Köyhyys
Hiput: Raha
Hämähäkki: Raha
Härkä: Vihamiehen herja
Jänis: Menestys kaupungissa
Kala: Hyvät uutiset ulkomailta
Karhu: Matkustus
Kattila: Kuolema
Kauris, Hirvi: Riidat, Epäonni kaupankäynnissä
Ketju: Ehjä: Naimiset, Rikkoutunut: Vastoinkäymiset
Kettu: Petollinen ystävä
Kirje: Merkittävä uutinen
Kirves: Vaikeuksien voittaminen
Kissa: Petos
Koira: Uskolliset ystävät
Komeetta: Epäonni
Kori: Perheenlisäys
Kotka: Onnekas asuinpaikan muutos
Kruunu: Valta
Kukka: Ihailija, Naimiset
Kuunsirppi: Menestys, Onni
Kuusi: Onni
Kärryt: Matka, Vaihteleva onni, Köyhyys
Käärme: Vaara
Laiva: Matkustus, Onni, Ystävän vierailu
Lehmä: Raha
Leijona: Menestys ystävien avulla
Lentokone: Matkustus, Epäonnistunut hanke
Lepakko: Epäonnistunut hanke
Linna: Odottamaton onni tai perintö
Lintu: Onni, Matkustus
Lippu: Vihamiesten vaara
Lohikäärme: Suuri ja yhtäkkinen muutos
Luostari: Onni
Merenneito: Epäonni
Mies: Vieras saapuu
Naisen pää: Riita naapurin kanssa
Neliö: Rauha
Norsu: Onni, Terveys
Numerot: Onni, Terveys, Avio-onni
Nuoli: Uhka nuolen osoittamasta suunnasta
Omena: Pitkä ikä, Raha
Omenapuu: Matkustus
Perhonen: Onni, Nautinto
Petoeläin: Epäonni
Pilvi: Epäonni
Pistooli: Katastrofi
Puukko: Epäsopu
Pässi: Vihamiehet
Pöllö: Epäonni, Sairaus, Köyhyys, Häpeä
Risti: Epäonni, Viivästys, Kuolema
Ruukku: Terveys
Ruumisarkku: Kuolema
Ruusu: Onni
Röpelöisyys: Raha
Sakset: Epäonni, Riidat, Ero
Sammakko: Rakkaus, Raha
Sateenvarjo: Epäonni
Sieni: Riita, Ero
Sika: Onni, Epäonni
Silta: Matkustus
Sirpaleet: Epäonni
Sormus: Naimiset
Sydän: Nautinto
Talo: Menestys liiketoimissa
Tammenterho: Terveys
Tiimalasi: Välitön perikato
Tikapuut: Matkustus
Tuoli: Perheenlisäys
Tykki: Onni
Tähti: Menestys
Vasara: Voitto vihamiehistä
Vuori: Voimakkaat ystävät
Monta vuorta: Voimakkaat viholliset
Ympyrä: Sairaus, Raha

Valamisessa syntyville kuvioille kannattaa myös yrittää miettiä omia tulkintojaan.

Tinaa on tulkittu joko sellaisenaan tai sen varjokuvan perusteella.

Kannattaa lukea myös viime vuotinen juttu uudenvuoden taioista ja tinan valamisesta sata vuotta sitten:

http://blog.kansanperinne.net/2009/12/uusivuosi-taikoja-tinan-valaminen.html

Muutaman tunnin päästä on sitten taas vuoden viimeinen päivä :)

Puiset patsaat suomalaisessa taikuudessa

"Pohjankurun Puujumalainen", 3000 – 2000 eKr.

Taikuus ja velhojen apuun turvautuminen on Karttulassakin ollut sangen yleistä vielä viime vuosisadan loppupuolellakin. Vielä 1870-luvulla löydettiin hautausmaalta n. s. vainajien lapsia, leppäpuusta veistettyjä ihmisen muotoisia esineitä. Tinasta oli näille tekeleille laitettu silmät ja ympärille kääritty punaista villalankaa, jonka alle pistetty onnenraha tavallisesti ykköspennin lantti. Tämän piti tuottaa siunausta ja suojella nuken laittajaa pahoilta hengiltä.

Löytyipä tuossa mielenkiintoinen Touko Issakaisen artikkeli suomalaisessa taikaperinteessä käytetyistä puusta valmistetuista nukeista. "Vainajien lapset". Taikaesineet ajassa on julkaistu Ennen ja nyt -lehdessä 2/2006 ja se löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta:

http://www.ennenjanyt.net/2006_2/issakainen.html

Puunuket on lähes aina valmistettu lepästä, mihin eräs syy on ollut sen punertava väri. Nukkejen käyttö on ollut varsin monipuolista:

Matti Kuusen mukaan ihmishahmoja ja muita pienoiskuvia hyödyntävä magia on suomalaisessa perinteessä varsin niukkaa mutta toisaalta monitahoista." Leppänukella on suomalaisissa taioissa useita toisistaan poikkeavia ’rooleja’", Kuusi toteaa. Puinen pienoiskuva voi taiassa edustaa vihollista, jolle kostetaan, mutta yhtä lailla se voi esittää parannettavaa potilasta. Se voi edustaa metsänhaltijaa, jota kiristetään palauttamaan metsään piilottamansa lehmä, tai olentoa, joka vartioi lasta tai karjaa.

Ostjakkilainen uhrilehto lähellä Muzhin kylää eteläpuolella Obdorskia.

Artikkelissa on myös mielenkiintoinen kuvaus papiston suhteesta taikuuteen:

Tässä en voi tarkemmin osoittaa, että suurta osaa nykyihmisen taikuutena pitämästä toiminnasta on harjoitettu osana arkea ja sitä on pidetty hyväksyttävänä. Mainittakoon kuitenkin muutamia viitteitä siitä, että papisto ja maallikot ovat suvainneet parantamista ja muuta taikuutta, jonka tarkoitus ei ole ollut vahingoittaa ketään.

Klassisessa tutkimuksessaan 1600—1700-lukujen papistosta Gunnar Suolahti on todennut, että pappi, johon pitäjäläiset sairauden sattuessa helposti turvautuivat, on saattanut olla tunnettukin kansanomaisten parannusmenetelmien käyttäjä. Maaherra Nordenskiöld mainitsi vuonna 1754, että Savon papit paransivat haavoja tuolloisesta lääketieteestä poikkeavilla keinoilla ja lääkitsivät eläimiä "maan tapaan". Rafael Koskimies arvioi, että 1700-luvun lopulla papit saattoivat hyvinkin turvautua tietäjien apuun, ja utajärveläinen tietäjä kertoi 1900-luvun alussa, että "pappilassai oltiin niin paljo taikauskosia, että piialla haetettiin minut parantaan lehemä joka lypsi verta." Papeilta ja suntioilta on myös kerätty kansantaikuutta. Avoimen demonologisenkin taikuuden harjoittajaa on voitu kohdella suhteellisen suvaitsevasti jopa puhdasoppisuuden aikana, jos tarkoituksena ei ole ollut muiden vahingoittaminen.

Taikanukkeja ja muita taikaesineitä on löydetty erityisesti kirkkojen kivijaloista. Eräs tällainen on myös Kuopiosta löydetty ruumisarkkuun laitettu sammakko, josta on kuva U. T. Sireliuksen kirjassa Suomen Kansanomaista Kulttuuria.

Taikaesinelöydöissä kaksi seuraavaa tapausta ovat poikkeuksellisen runsaita:

Kovin laajoja tietäjänjäämistöjä ei ole päätynyt museoihin, mutta niistä on uskottavia kuvauksia. Kaavissa talon vintiltä raivattiin pois kolme vajaan metrin korkuista piimälekkeriä, jotka olivat täynnä taikomiseen käytettyjä varusteita: "Oli karhun pääkallo, karhun kynsiä, kurkkutorvia, karhun karvoja kääröissä, sekä taisipa siellä olla multa pusseja ja mitä niissä lieneekin sitten ollut." Kuhmolaisen tiedon mukaan "yhellä muorilla ollunna pyöreestä puista tehty pikku huone, niiku koera koppi. Se purettu sieltä löötynnä monelaesia taekakaluja. Kaekki olvat pistännä palamaa."

Harmi etteivät museot ole aikoinaan tajunneet noiden esineiden historiallista arvoa. Artikkelissa kerrotaan myös että Museoviraston kokoelmiin on säilynyt ainoastaan kolme leppänukkea, jotka nekään eivät sisällä tinasilmiä, vaatetusta tai yksityiskohtaisia piirteitä.

Oma lukunsa ovat fyysisesti erityisen kestävät esineet: varhaiset intentiot unohtuvat ja uudet merkitykset syntyvät osittain esineestä riippumattoman kulttuurisen tiedon, osittain esineen havaittavien ominaisuuksien perusteella. Taikaperinteessä hyvä esimerkki tällaisesta uudelleentulkinnasta ovat kivikautiset käyttöesineet, jotka ovat toimineet pohjana uusille uskomuksille ja käytännöille: Kivikirveet on tulkittu salamaniskujen mukana saapuneiksi "ukonkynsiksi", joista lohkotuilla siruilla on uskottu olevan parantava vaikutus. Reiällisiä pyöreitä kivinuijia tai kangaspuiden loimipainoja on puolestaan nimitetty korpinkiviksi tai käärmeenkäräjäkiviksi, ja niillä on nähty erilaisia suotuisia ominaisuuksia. Esihistoriallisten esineiden käyttöä taioissa lienee edistänyt se, että niiden on ymmärretty olevan ihmisen tekemiä tai ainakin keinotekoisia, luonnonobjekteista poikkeavia, mutta samalla ne ovat täysin anonyymejä: ne ovat jotain sellaista, mitä ihmiset eivät enää valmista.

Tämä on hyvin kiehtova piirre vanhoissa esineissä ja tuttu ilmiö antiikkiesineiden parissa. Vaikka useimmat esineryhmät tunnetaankin todella hyvin ja niillä on vakiintunut asema, olen kasvavasti etenkin viime aikoina kiinnostunut esineistä jotka ovat tarkoitukseltaan, merkitykseltään tai alkuperältään tuntemattomia.

Ostjakkien kotijumalia, reestä otettuja. Adrianovin valokuvasta.

Suomen Suvun Pakanallisesta Jumalanpalveluksesta vuodelta 1894 löytyy muutama maininta suomalaisista puujumalista. Paljon runsaammin kirjassa on tietoa sukulaiskansojen kotijumalista, joita kirjoituksen kuvituskin esittää.

Pohjois-Suomessa muistelee Castrén löydetyn vanhoja puita, joiden pintaan oli ihmiskuvia piirretty. Sodankylässä kuului olleen tapa, että ensi kertaa johonkin uuteen paikkaan tullessa laitettiin itselleen semmoinen kuva, jota sanottiin hurikkaiseksi. Keski-Suomessa Viitasaarella oli vielä joku aika sitten pystyssä uhripuu, jonka kylkeen oli leikattu epäjumalain kuvia. Aspelin lisäksi huomauttaa tavallisista karsikoistammekin, että niihin jätetyt "käsivarret" nähtävästi tavoittavat ihmisen haamua.

Metsänhaltiat, metsästysuhreja ja -taikoja

Olen tässä pari päivää lueskellut kirjaa Suomen Kansan Muinaisia Taikoja I - Metsästystaikoja, ja kokosin seuraavaan muutamia metsänhaltioihin liittyviä tietoja.

Erityisesti metsänhaltioiden lepyttämiseen ja uhraamiseen liittyvät uskomukset ovat paljolti yhtenevät vedenhaltioiden kunniottamisen kanssa, joista kirjoitin tuon kirjoituksen aiemmin.

Metsästäjän suhde metsänhaltijoihin

Metsän pää-haltijoita, Metsän-emäntää ja Tapiota kohteli metsästäjä niin suurella arvon-annolla, että hän ei niiden rinnalla edes maininnut toisten haltijain nimeäkään.

Jos metsästäjä oli saavuttanut Metsänhaltijan ystävyyden ja suosion, niin ilmestyi Metsänkakkinen unessa ja näytti, missä saalista on. Sinne piti mennä sanomatta kenellenkään mitään, niin sen sai.

Metsänhaltijan mielisuosiota säilyttääkseen tuli taas metsästäjän puolestaan tarkoin pitää huolta, ettei hän rikkonut sille antamiaan lupauksiaan.

Kun pyhänä kulkee metsässä, niin sitte kun sattuu tulemaan semmoinen lintu, joka ei kuole, vaikka kuinka ampuu, niin se on Metsänhaltija silloin, eikä muuta kuin lähde menemään kotia.

Metsän voi lumota, että Metsänhaltija ei kätke kapineitansa. Se tapahtuu niin, että ennen minkään pyydyksen panoa otetaan kolmen talon saunasta kolme jyvää maltaita kustakin ja yksi saunan kohennus-keppi. Jyvät pitää resuun käärittynä punaiseksi värjätyllä liinalangalla. Se liinaresu pitää olla jonkun tietäjä-eukon esiliinasta. Kohennus-kepillä lyödään kolmen-yksikanta lepän juureen ja reikä kuhunkin tehdään. Siihen pannaan kolme jyvää ja sanotaan:

"Lepy lehto, kostu korpi,
Tasotu tasanen Tapio!
Anna lehto metsoja,
Korpi koppeloita!"

Metsästys-uhreja

Kaikki metsän-otukset olivat Tapion karjaa ja jokainen metsästäjän saama otus tuotti siten vahingon Tapiolle ja vähennyksen hänen karjaansa. Tätä vahinkoa korvatakseen ja estääkseen Metsänhaltijaa vihastumasta oli metsästäjän toimitettava hänelle uhreja ja muutenkin sovitettava Metsää. Uhriksi tarjosi metsämies osan saaliistansa, johon oli sekoitettu joku hiukkanen viljaa, tahi myöskin metalleja niinkuin hopeata, tinaa ja vaskea. Uhripaikaksi valittiin jonkun vanhan puun juuri, kallio taikka myöskin n. k. Tapion pöytä tai muurahais-keko ja luultiin niissä kaikissa metsän henkien pitävän asuntoansa.

Metsän saa leppymään, kun rippikirkossa käydessään ottaa rippileivän suustansa ja viiniä pieneen puteliin suustaan ja sitte ottaa ruumiilta ensimmäisen sormen, ei peukaloa, vasemmasta kädestä ja Mikkelin aattona menee metsään ja ottaa koiran matkaansa ja ampuu oravan, jos sattuu ensimmäiseksi saamaan, ja siitä keittää rokan ja hautaa maahan tuuhean kuusen juurelle lähteen luo, jotta se on sitte hautuu-maana. --- Sitte ovat uhranneet metsään samoin sen kuusen alle rippileivän ja rippiviinan toisen puolen. Toisella osalla, jonka ottivat matkaansa, esimerkiksi kiertivät lintuparven ja hattunsa heittivät ja tervehtivät, antoivat kättä kuusen oksille.

... Mitä ei jaksa syödä, pitää panna Tapion pöydän alle. Tapion pöytä on pieni tasalatva näre, jonka päällä pitää syödä, pöydän alus on näreen juuri.




Tapionpöytä Helsingin Vartiosaaressa. Lähde: http://kaupunginosat.net/vartiosaari/luontopolku.shtml


Kettu kun on pyydyksessä kiinni, niin vuollaan hopeata kynsille ja sanotaan:

"Metsän kultainen kuningas!
Tässä on kullat kuppihisi,
Hopeat vatihisi

Tämän lahjan lahjomasta."

Jänistä pyytäessä vuolaistaan hopeata kolme kertaa rautain päälle ja loihditaan:

"Metsolan metinen muori,
Metsän kultainen kuningas,
Minä annan kullat kullistani,
Hopeat hopeoistani,
Anna sinä kullat kullistasi,
Hopeoistasi hopeat."

Kun ensimmäinen lintu saadaan, niin haetaan Tapion pöytä ja sitte keitetään metsässä se ensimmäinen lintu höyhenineen ja kaikkine päivineen. Sitte viedään Tapion pöydälle se ateria ja maistellaan ja syödään ensiksi itse, jäännös jätetään siihen ja annetaan olla siinä kolme vuorokautta. Sen jälkeen kaadetaan se Tapion pöydän juureen. Se on ensimmäinen metsän kanssa syönti ja sitte saapi lintuja.

Metsänhaltijan puhuttelu, metsästys-lyylin teko

Uhritempuilla voi metsästäjä tosin päästä metsänhaltijain suosioon, mutta oikein hyvän metsästys-onnen sai hän vasta sitte, kun oli puhutellut Metsänhaltijata ja tehnyt hänen kanssansa persoonallisen sopimuksen.

Metsänhaltija tulee metsämiehen näkyviin, kuin tietää, mikä päivä viikossa on syntymäpäivä ja millä aikaa päivästä on syntynyt, niin silloin ottaa ensimmäisen paitansa, jos se olisi tallessa, sen panee rintansa ympärille ja menee muurahais-ke'on luo päivän-puolelle vaaraa kaikkine metsästysneuvoineen silloin kuin syksyllä alottaa metsästystä ja siinä vuolee hopeata kolmesta eri kuninkaan rahasta ja lukee:

"Salon herra, maan isäntä,
Kaunis kankahan eläjä
Tule sanani kuulemahan,
Orpoa opettamahan.
Tule jalan kärtännälle,
Kahen silmän nähtävälle!"

Sitte kumarretaan kolmasti metsään, niin, jos ei pelkää, tulee harmaapartanen, koreanappinen ukko puheille ja puhuttelee aivan kuin tavallinen mies hyvin ystävällisesti, kuin vaan kyselee metsästys-seikoista, vaan jos kyselee sairaitten parantamisesta, niin se menee pois, niitä hän ei tiedä. Jos pyhänä kieltää metsästämästä, niin se pitää totella, muutoin menettää onnensa.

Loitsurunoutemme synnystä. Arkistolöytöjä vuodelta 1899

Seuraava Arkistolöytöjä-sarjan artikkeli käsittelee suomalaisten loitsujen alkuperää. Mielestäni kirjoitus sisältää varsin päteviä huomioita teoriaa loitsujen läntisestä alkuperästä vastaan.

Loitsurunoutemme synnystä.*1

1899, Virittäjä

Porthanin ajoista saakka on kansanrunoutemme ollut tieteellisen tutkimuksen esineenä, mutta sen synnystä ei vieläkään ole päästy yksimieliseen loppupäätökseen. Pääasiallisimpana syynä tähän on epäilemättä ollut ainesten niukkuus ja tieteen haparoiva kanta. Suku­laiskansojemme kansanrunoutta on ollut koottuna niin vähän, ettei vertailevaa tutkimusta ei ole menestyksellä voitu harjoittaa eikä luoda varsinaista metoodia. Vasta sen jälkeen kun J. Krohnin tietä rai­vaava teos ilmestyi, tutkimus on melkoisesti edistynyt. On opittu entisistä, liian yleisistä olettamisista luopumaan ja sen sijaan kään­netty huomio yksityiskohtiin, joten voitto toisensa jälkeen on saa­vutettu.

Harvoin kansan elämässä kansanrunoudella on ollut sellainen sija kuin meidän: se on ollut kansamme lohduttajana sen lapsuuden aikana, ilo ja ylpeys miehuuden päivinä. Ei siis ole kummaa, jos sen synty erityisesti on tiedemiehiäkin viehättänyt. Useat tutkijat ovat tätä kysymystä käsitelleet, mutta heidän tutkimustensa lähempää esittämistä eivät ”Virittäjän” palstat salli, jonka tähden heti ryhdymme tarkastamaan yhtä osaa tätä laajaa kysymystä, loitsurunoutemme syntyä.

Loitsujemme synnystä on nykyään vallalla pääasiallisesti kaksi eri katsantokantaa: toinen pitää niitä Suomen kansan erityisinä luo­mina ja ikivanhoina, pakanuuden aikuisina jätteinä, toinen taas arvelee niitä ruotsalaisilta lainatuiksi Länsi-Suomessa verrattain myö­häisenä aikana. *2 Edellinen näistä mielipiteistä perustuu loitsujen sisällykseen ja siihen yleisesti varmana pidettyyn tosiasiaan, että loit­siminen on pakanuuden synnyttämä ilmiö, jälkimmäinen taas ruotsa­laisten ja länsisuomalaisten loitsujen yhtäläisyyteen sekä yhteisten loitsujen puutteeseen yhteissuomalaisilla heimoilla. Ensiksi mainittu on ollut yleisenä mielipiteenä aina Porthanista asti *3, sitä vastustava käsitys taas on aivan nykyisin esiintynyt. Otamme tutkimuksemme lähtökohdaksi viimemainitun, koska sen hyväksymisestä tai hylkää­misestä riippuu kysymyksen ratkaisu.

Porthanin kannalla olevat vanhat tutkijat olisivat epäilemättä suuresti hämmästyneet, jos joku olisi uskaltanut esiintuoda sen väitteen, että Länsi-Suomi on pidettävä loitsurunon kotimaana, sillä vanhimmista ajoista saakka oli se käsitys yleinen, että vanhoja runoja Suomessa tavattiin etupäässä Pohjanmaan, Savon ja Kar­jalan sydänmailla. Muistettakoon vaan miten Ahlqvist piti viro­laisten luullun runojen köyhyyden seurauksena siitä, että he oli­vat hämäläistä heimoa, jolle Luoja muka ei ollut lahjoittanut runon jumalallista lahjaa! *4 Nykyään emme katso asiaa samoilla silmillä sen jälkeen kun Virosta on kymmenin tuhansin runoja koottu ja Länsi-Suomesta tuhatmäärin loitsuja kerätty. Päinvastoin täytyy tunnustaa virolaisten runoinnon synnyttäneen yhtä paljon, kenties enemmänkin alkuperäistä runoutta kuin suomalaisten. Loitsurunous olisi voinut sen puolesta siis hyvin saada alkunsa Länsi-Suo­messa, jos eivät useat painavat tosiasiat vastustaisi sellaista mahdolli­suutta. Länsi-Suomesta ei ole tavattu läheskään kaikkien loitsujen alkuperäisiä juuria eikä myöskään Skandinaaviasta tunneta vastineita likimainkaan kaikkiin meidän loitsuihimme.

Osa loitsurunouttamme on epäilemättä ruotsalaisilta lainattu, mutta liian uskallettua on siitä vetää se johtopäätös, että koko loitsurunous olisi Länsi-Suomessa syn­tynyt. Sivistys on saattanut paljon hävittää niin Ruotsista kuin Länsi-Suomestakin, mutta ei ole luultavaa että se on niin suurta hävi­tystä tehnyt kuin nyt täytyisi olettaa. Ja kuinka voidaan ymmär­tää että esim. Itä-Suomessa on kehittyneitä loitsuja, joita ei voi joh­taa mistään länsisuomalaisesta alkumuodosta. Ei voi olettaa että alku­muoto olisi Länsi-Suomesta jäljettömiin hävinnyt, jos se kerran siellä syntyi. Epäilystä herättää myös se, että maamme ruotsalaiselta alueelta on niin vähän loitsuja saatu, vaikka ruotsalaisen väestön välityksellä lähimmin pitäisi tietysti ajatella lainojen tapahtuneen. Ruotsalaiselta Uudeltamaalta esim. ei ole kuin nimeksi loitsuja muistoonpantu eikä voi nähdä, että se suomalaiseen väestöön olisi tässä suhteessa vaikut­tanut.

Pohjanmaan ruotsalaiset ovat suomalaisiin vaikuttaneet, mutta arvattavasti on osa siitä, mitä heiltä on kirjaanpantu, lainaa suoma­laisilta. Jos loitsurunous olisi Länsi-Suomessa syntynyt, ei myöskään voi käsittää että se olisi ehtinyt sillä tavalla juurtumaan, että se ei vielä nytkään, vaikka puolen kahdeksatta vuosisataa on kristinuskoa saarnattu, ole hävinnyt. Ja sitä paitsi on vaikeata olettaa, että ruot­salainen henki murrosaikana, jolloin kristinusko jo teki tuloansa Poh­joismaihin, olisi kyennyt niin suuria aikaan saamaan. Se on myös ristiriidassa vanhain historioitsijani todistuksen kanssa, että suomalai­set olivat Pohjoismaiden pelätyimpiä noitia. *5 Samasta käsityksestä epäi­lemättä vielä tavataan jälkiä Gotlannin rahvaan keskuudessa, joka uskoo että suomalaiset paremmin kuin muut kansat voivat ”lannistaa” pahoja henkiä, manata niitä maahan ja yleensä niitä hallita; että he voivat tehdä itsensä näkymättömiksi, kadota yhdestä paikasta ja samalla siir­tyä kaukaisiin paikkoihin; että he voivat pukeutua kaikenlaisten eläin­ten ja ihmisten haamuun, seisauttaa verta, lukea pois kipua, kääntää tuulen j. n. e., että he voivat saada selvää varastetuista ja kadote­tuista kappaleista, tehdä hevoset kelvottomiksi, kääntää silmät, tehdä itsensä koviksi ampumista ja luoteja vastaan”.*6

Jos kaikki loitsut eivät ole saattaneet Länsi-Suomessa syntyä, jää tietysti jäljelle kaksi mahdollisuutta: osa on joko suomalaista alku­perää tai jostakin muualta lainattu. Päästäksemme tästä selville otamme ensin tarkastettavaksi, voivatko ne olla vierailta kansoilta saatuja. Tässä kohden kääntyy katseemme lähinnä sukulaiskansoi­himme, sillä jos heiltä onnistumme löytämään yhteisiä loitsuja, on suurempi mahdollisuus saada selville loitsun syntyä. On tosin väi­telty että suomalainen loitsu seisoo yksinänsä, mutta luulemme voi­vamme todistaa, ettei niin ole asian laita. Ainakin virolaisilla ja suo­malaisilla on loitsuja, joissa on yhteisiä piirteitä. Tauteja manataan Virossa samoin kuin Suomessakin usein eläimiin ja puihin. Esitämme verrattaviksi seuraavia loitsuja:

Virossa:

1) Hammassärkyä vastaan:

Koeran hampaaseen kadotkoon,
Suden hampaassa itäköön,
Pohjatuuleen paetkoon
Tuulesta tyhjään taantukoon. *7

2) Palohaavoja vastaan:*9

Varekselle vaiva,
Harakalle kipu,
Kärpälle kipeät,
Mustalle linnulle muut taudit,
Lapsen sormi kohta terveeksi.*10

3 a) Paisetta vastaan:

Katoa (Kau) paise (muhk). Vähene paise!
Kun et vähene, menet poikki, Tyhjästä olet sinä tullut ja tyhjään menet. *12

b) Paisetta vastaan:

Kivun voima (vaipukoon) varvikkoon Paisetus paksuimpaan pensaaseen. *14

4) Paiseen sanat:

Päältä latvojen,
Alta juurien,
Metsästä olet sinä tullut
Kivien, kantojen alle pitää sinun mene-
nemän (eli kusta olet tullut, sinne
pitää sinun menemän).*15

Suomessa:

Riien synty:

Tuonne ma sinun manoan,
Suuhun juoksevan sutosen,
Kesäpeuran kielen alle;

Tuonne ma sinun manoan,
Korpin kiljuvan kitahan,
Suuhun vankuvan vareksen. *8

Veren vuodon seisatus:
Thyi! hiiri kuolkoon!
Harakka sairastakoon!
Rupi alle,
Rahka päälle,
Kannu märkää väliin,
Thyi! (haava) terveeksi! *11

Painuk elä paisuk,
Kauk elä kasvak,
Puuhuni puhkat kasva,
Puuhun muhkat (!)
Moahan mahkat
Raitaan vernäräpät
Elekää ihoo imentorauka
Painuk elä paisuk,
Kauk elä kasvak
Pois kupu kaulasta. *13

Metän nenä:
Jos o't mieluusta mehtolasta,
Tarkasta Tapiolasta,
Tuonne ma sinun manaan,
Mieluusaan Mehtolaan,
Tarkaan Tapiolaan,
Ota tuuli purteesi,
Ahava reki-ratoisi
Wija viiletelläxesi
Yli puiden, alati maiden
Jot ej kuulu kuuna vuonna
Siinä ilmoisa ikänä. *16

Paitsi tätä yhtäläisyyttä on vielä yksityisiä loitsuja, jotka ovat yhtöisiä virolaisille ja suomalaisille. Osittain ne ovat selvästi huo­mattavia keskiaikuisia lainoja, kuten esim. niukahduksen luku, mutta seassa on loitsuja, joiden synty kuuluu epäilemättä sangen aikaisiin aikoihin. Sellainen on esim. eräs käärmeen synty, josta tässä esitämme yhden toisinnon.

Virossa:

Mato musta, maan alanen.
Kirjava kiven takanen,
Mäen karva, männyn karva,
Suon karva, kanelin karva,
Pajun alle ma panisin!
Kyllä mä tunnen sukusi,
Uhkaan sinun heimosi.
Syntynyt lantaläjästä
Kuolleen konnan kudusta.
Villa suussasi, villa päässäsi,
Villan karva kielesi, Villaa sinun kypäräsi,
Villasta otettu kokonaan itsekin,
Taannu vainolainen ja vastustaja!
Isä meidän j n. e. *17

Suomessa:

Matoseni, mammaseni,
Maan siika, siliä siika,
Kulon kultaisen alanen,
Lohen lemmen juurohinen.
Letti raunion alanen,
Kieppi kannon juurehinen,
Sykerräte sykkyrään,
Käperräte käppyrään,
Käyppäs tälle kämmenelle,
Tälle sormeilen sovite,
Sule suusi, peitä pääsi,
Kätke kielesi käpiä,
Villa suusi, villa pääsi,
Villaiset sinun vihais,
Villainen sinä ihekkin,
Tunke pääse turpesohen
Mätä pääsi mättäsehen,
Jospa tuolta pääsi nostat
Ukko pääsi särkiöö,
Pilvillä pisaroilla,
Rakeilla rautaisilla. *18

Että yllä oleva yhtäläisyys on siksi huomattava, että täytyy olet­tua yhteistä alkuperää, myöntänee jokainen. Ovatko nämä piirteet lainoja vai alkuperäisin suomalaisia? Saadaksemme tähän kysymyk­seen vastausta on meidän tarkastettava niiden kansojen loitsuja, joilta suomalaiset ovat saattaneet lainata. Tähän tutkimukseen ryhtyes­sämme kääntyy katseemme ensiksi virolaisten eteläpuolisiin naapurei­hin, lättiläisiin. Noin kaksi vuosituhatta sitten oli liettualais-lättiläisen kansanheimon vaikutus suomen-sukuisiin kansoihin verrattoman suuri ja sittemmin ovat lättiläiset olleet yhtä mittaa virolaisten naa­pureina, niin että yksin tämän tähden tällaiseen tutkimukseen on täysi syy.

Lättiläinen loitsu eroaa luonteeltaan hyvin paljon suomalaisesta, se on yksinkertaista, kertovaa laatua ja tuntuu meidän manaustemme rinnalla lapselliselta, mutta siinä on kuitenkin piirteitä, jotka muis­tuttavat suomalaista. Voi todistaa että heiltä on suorastaan lainattu eräs käärmeen synnyn toisinto. Useat varmaan muistaa käärmeen synnyssämme hyvin laajalla alalla, myöskin Virossa *19, tunnetut säkeet:

”Villa suusi, villa pääsi,
Villa viisi hammastasi,

Villanen sinun isäsi
Villatar sinun emäsi” *20

Näille säkeille tarkka vastine on seuraava lättiläinen loitsu: ”Kun­niallinen, armollinen rouva makaa tien vieressä sannassa, suu on täynnä villaa; kunniallinen, armollinen rouva makaa suossa mättäällä, suu on täynnä villaa; kunniallinen, armollinen rouva makaa metsässä juuren alla, suu on täynnä villaa” *21. Että lättiläinen loitsu tässä on alkuperäi­nen, osottaa sen läpinäkyvä yksinkertaisuus ja se seikka että lättiläi­sillä on muitakin loitsuja, joissa käärme kuvataan makaavana. *22 Sukua villapäisen käärmeen loitsun kanssa on todennäköisesti lättiläinen loitsu, jossa käärme esitetään hampaattomana *23, ja samanlaisia epiteet­tejä kuin ”kunniallinen armollinen rouva” ovat ”kunniaton isä”, ”kun­niaton äiti”, jotka esiintyvät eräässä toisessa käärmeen synnystä. *23 Paitsi tätä toisintoa on lättiläisessä ja suomalaisessa käärmeen syn­nyssä yhteistä se, että molemmissa käärmeelle annetaan sen olinpaik­kaa ja ruumiin muotoa kuvaavia epiteettejä. Lättiläisissä loitsuissa nimitetään käärmettä ”kivirauniossa matelijaksi”, ”kirjavaksi sukkanau­haksi”, ”aidan vitsaksi” *23.5, aivan samoin kuin suomalaisessa runossa sanotaan ”kirjava kiven alainen”, ”raippa raunion alainen”, ”hiusletti Hiien immen,” ”Pahan hengen paian nauha”, ”Aholaisen aian vitsas”.

Lättiläisissä käärmeen loitsuissa esiintyvät lauseet: ”Mihin menet paljas-otsa?”, ”Kierry kokoon niinkuin aidan vitsa” *24 voisivat yhtä hyvin käydä suomalaisista. Ja aivan kuin runomitallista käännöstä ovat esim. lättiläisestä... ”pure ruskeaa kiveä” *25 suomalaiset: ”Mätä vihtoin vihasi, Kiviin pahat kipusi.” *26

Toinen loitsu, joka hyvin alkuperäisessä muodossa tavataan lät­tiläisillä, on kuumeen sanat. Heiltä on muistoon pantu seuraavat sanat ”kuumuutta vastaan”: ”Jää lähteessä, jää haudassa, kuuma vesi kynnyksen takana; lampaan lihaa kiehuu kattilassa, jääpuut kattilan alla. Sininen vuohi makaa vainiolla, jalat ojennettuina. Vedä hel­vettiin, vedä helvettiin kaikkien kipujen kanssa! Punanen neito kahden meren läpi valkoinen sauva kädessä” *27. Toinen toisinto kuuluu: ”Mene ulos, kuihtunut kuume, suuren joen sillalle, katso alas pitkin jokea: joessa tanssii viini punaista neitoa jään kappaleilla, mihin sinä katsoit, sinne myös jää! Häviävät neitoset, sulavat jään lohka­reet, häviää kuihtunut kuume. Jumala, isä”*28. Virosta tunnemme seu­raavan loitsun ”kylmää kuumetta vastaan”: ”Hullu harmaa (mene) suden luolaan! Lumihankeen, jäiden joukkoon (”eäde kange”?). Mennös varsinaiseen olinpaikkaasi! Pyhä Maaria, pyhä poika kaitkoon kipua” *29. Suomessa on näihin verrattava tulen synty, jossa lumella ja jäällä on niin tärkeä osa. Esim.

”Nunnus Ilman tyttäristä,
Höyhenes panuttaria! .
Tuuvos hyytä pohjolasta,
Jäätä kylmästä kylästä,

Sillä hyyllä hyyvyttelon,
Jäällä tuolla jähyttelen,
Pistän hyyhyn hyppyseni,
Jäällä jähytän käteni” etc, *30

Että virolainen ja suomalainen toisinto ovat syntyneet lätti­läisestä, olisi liian uskallettua väittää, mutta ei kukaan kieltäne, ettei itse psykologinen perusajatus ole kaikissa sama. Loitsun tarkoitus on saattaa palavaa kuumetta sairastava ajattelemaan kylmää jäätä ja lunta, joka tietysti on omansa helpottamaan hänen tuskiansa.

Lättiläisillä tavataan vielä meidän pistoksen syntymme, joka myös ainakin pari kolme kertaa on muistoonpantu Virossa. Kuiten­kin on tämä loitsu yleisempää laatua, niin että se aivan samanlaisena on saattanut siirtyä kansasta kansaan, joten on vaikea sanoa, mitä tietä se on meille tullut, niin kauvan kun sen alkuperää, ikää ja kulkua ei ole täydellisesti selvitetty. Vertauksen vuoksi panemme tähän lätti­läisen, virolaisen ja suomalaisen toisinnon.

a) Lättiläinen: Pistos pistää minua kerran, minä pistän häntä kaksi ker­taa; pistos pistää minua kerran, minä pistän häntä kolme kertaa; pistos pistää minua kerran. .., minä pistän häntä yhdeksän kertaa. Pistos pistää minua ker­ran, minä pistän häntä yhdeksän kertaa; pistos pistää minua kerran, minä pistän häntä kahdeksan kertaa; pistos pistää minua kerran..., minä pistän häntä kerran.

(Näin täytyy loitsu kolmasti alusta alkaen loppuun kerrata). *31

b) Virolainen: Pistä, pistä, mitäs pistät! Sinä pistät yhden kerran, minä pistän kaksi kertaa. Sinä pistät, mitäs pistät. Sinä pistät kaksi hertaa, minä pis­tän kolme kertaa. S. p., m. p. Sinä pistät kolme kertaa, minä pistän kuusi ker­taa. S. p., m. p. Sinä pistät neljä kertaa, minä pistän kahdeksan kertaa. Sinä pistät viisi kertaa, minä pistän yhdeksän kertaa.
(Loitsu on yhdellä henkäyksellä kerrottava kolmasti). *32

c) Suomalainen: Jos sie pistät yksin pistoin, Minä pistän kaksin pistoin, Jos sie pistät kolmin pistoin, Minä j. n. e. Jos sie pistät kymmenin pistoin, Mie sadalla akkoon tuhannella tukkoon. *33

Paitsi yllämainittuja lättiläisiä lainoja on virolais-suomalaisessa loitHiirunoudessa vielä muita piirteitä, jotka ovat yhteisiä. Edellä esiin­tuodusta tautien manaamisesta puihin on lättiläisillä esimerkkinä seu­raava loitsu: ”Kuume, kuume, minä sanon sinulle: jätä minut! Mene, ravista harmaita kiviä, mene, ravista puunkantoja metsässä”2. Eräs pahan manausluku kuului: ”Putoa puun kannolle! Se ei ajetu, siellä ei tunnu kipua; putoa puun kannolle, se ei ajetu, siellä ei tunnu kipua. Putoa puun kannolle, se ei ajetu, siellä ei tunnu kipua (tämä jakso on kahdesti uudistettava), putoa pyhän Marian kirkkoon! Ni­messä...” *34 Loitsu muistuttaa suomalaisia kipusanoja, jossa vammat pannaan

”Kiviä kivistelemään
Paasia pakottamaan;

Ei kivi kipuja, itke,
Paasi vaivoja valita”. *34.5

Samoin kuin suomalainen loitsu käyttää lättiläinenkin uhkauksia ja manaamista vaikeihin paikkoihin. Kipuja lättiläinen manaa esim. seuraavalla tavalla: ”Pakene, pakene nuhatauti; minä olen koettava vangita sinua, minä sinut otan, minä sinun vangitsen, minä sinua lyön, minä sinua piiskaan, minä sinut revin rautaisella terällä” *35. Toisessa loitsussa sama tauti luvataan sitoa narisevaan haapaan ... ”Siellä saat maata, siellä saat narista, siellä et enää ihmisten terveyttä häiritse” *35. Yskä käsketään menemään merta pitkin pois ihmisen ruumiista ... ”revi meren kiviä, revi meren santaa: ne ovat sinulle maukkaammat kuin N. N:n ruumis. Älä tule kotiin, sillä koirat ja kissat repivät sinut kappaleiksi, koirat, kissat repivät sinut kappaleiksi!” *35 Raivoa vastaan on lättiläisillä seuraava loitsu: ”Pois sinä, saatana, pois sinä, paha henki! Miksi sinä syöksyt yltympäri, miksi raivoat, mitä tahdot. Minä sinua sauvalla lyön, minä sinua hakkaan hiilihangolla, minä sinut vedän karhun sieraimen, suden perän kautta. Kylme pyhää miestä on sinua 3X9 punaisella kivellä talosta pois kivittävä. Jeesuksen Kristuksen nimessä hän on pyhäksi kastettu. Isä meidän.. *36 Toisessa saman taudin loitsussa sanotaan m. m.: ”sanon sen sinulle kerran, vielä kerran, tottele, sanon sinulle! Jos et vieläkään seuraa, olen huutava Pehrkonia avuksi, silloin tiedät. ..” *36 Kuka ei muistaisi näi­den säkeiden johdosta suomalaisen loitsun usein uudistuvaa ”jos et tuostakaan totelle”. Paisetta manataan näin: ”Paise kehrää oven vä­lissä; siellä se kehrää, siellä se punoo. Riennä metsään tiheään paju-pensaaseen siellä kehräös, siellä puno'os; siellä ovat iso-isäsi, siellä ovat iso-äitisi, siellä kehräs, siellä puno'os. Jumala isä...”*37 Tätä loitsua lukiessa johtuu ehdottomasti mieleen suomalaisen loitsun säkeet:

Mene vielä, kunne käsken.
Sulahan sarajokehen,
Siell' on sun sisariais,
Siellä viisi veikkojais,
Kuusi kummisi tytärtä,
Seitsemiin setäsi lasta. *38

Paiseen sanoista saakoot sijansa toisetkin hyvin suomalaisen loit­sun tapaiset: ”Pakene, paise! pakene, paise! pakene, jokainen paha! Mistä tulet, siellä pysy! Täällä sinua kiusataan, täällä sinua revitään, täällä ei sinulle mitään hyvää tehdä! Pakene, pakene mereen, hau­taudu meren santaan, siellä on sijasi, siellä nukkuos! Pehrkons on sinua ajava takaa yhdeksän poikansa kanssa. Katoa, kuten kuluva kuu, kuten vanha maanmuna, kuten aamukaste!” *39. Sama viittaus kuun katoamiseen tavataan eräässä virolaisessa loitsussa *40, ja sukua sen kanssa ovat epäilemättä suomalaiset säkeet: ”Kaiha on kuu ka­toissansa, kaiha päivä viertessänsä, kaihempi sinä sitä” *41.

Suomalaisella ja lättiläisellä loitsurunoudella on, kuten näistä vertauksista näkyy, yhtäläisyyksiä, mutta missä määrin lättiläinen loitsu on ollut suomalaisen lähteenä, emme tieteen nykyiseltä kannalta voi täydellisesti arvostella. Molemmilla on nimittäin ainakin osaksi aivan varmaan yhteinen lähde: germaanilainen loitsu. Germaaneilla on esim. omituista tautien siirtäminen puihin ja eläimiin *42, niin että virolais-suomalaiseen loitsuun tämä piirre on voinut tulla yhtä hyvin heiltä kuin lättiläisiltä. Ennenkuin germaanilaiset ja mahdolliset slaa­vilaiset ainekset ovat erotetut lättiläisistä, emme tarkkuudella voi mää­rätä lättiläisten loitsujen suhdetta omiimme, mutta muistossa pidettävä on, että tältä suunnalta on saattanut meille tulla tärkeitäkin piirteitä.

Viittasimme germaanilaisiin loitsuihin. Kielitiede todistaa, että suomalaiset kansat meidän ajanlukumme ensimmäisinä vuosisatoina olivat mahtavan germaanilaisen vaikutuksen alaisina. Tämä tapahtui jo ennenkuin suomalaiset asettuivat Suomen niemelle, niin että kaik­kien germaanilaisten ainesten ei suinkaan ole tarvinnut lännestä päin Ruotsista meille tulla. Sellaisia vanhempia germaanilaisia loitsuja, jotka olisivat virolais-suomalaisia ei ole monta; mutta sen sijaan on suomalaisessa loitsurunoudessa germaanilaisia piirteitä, jotka täytyy olettaa hyvin aikaisiksi. Hauska germaanilaisperäinen virolais-suo-malainen loitsu on mehiläisen sanat. Virossa luetaan mehiläispönttöä puuhun asetettaessa seuraavat sanat: ”Panen pöntön huomaamatta. Kutsun kokoojia pönttööni. Yli ilman, yli yhdeksän Saksan rajan, joku ilman tuulen puolella tulkaa kultakamariini. Ottakaa ottajain jäljeltä, kootkaa kokoojain jäljellä, pankaa paljon paikalle” *42.

Tätä vas­taavia saksalaisia mehiläisen sanoja on muistoonpantu useita. Vanhin on latinaksi kirjaanpantu ja kuuluu suomennettuna: ”Vannotan sinua, mehiläiseni, jumalan, taivojen kuninkaan ja lunastajan, jumalan pojan kautta etfet nouse korkealle etkä lennä kauvaksi, vaan niin nopeasti kuin voit, tulet puuhun: sinne asetu sukuinesi, tovereinesi, siellä on minulla hyviä astioita valmiina, että siellä jumalan nimessä teette työtä j. n. e.” *43. Alasaksaksi on muistoonpantu seuraava loitsu: ”Künn, künn, künn! Mehiläiskuningas, asetu pyynnöstäni lehdilleni ja ruohoilleni ja tuo minulle ahkerasti hunajaa ja vaksia. Künn, künn, künn” '44! Mehi­läisten parveuttamiseksi käytetään siellä seuraavia sanoja: ”Mehiläiset tuovat hunajaa ja vahaa. Ne lentävät yli maan, veden ja ruohon. Hunaja on heidän ruokansa; sitä käytetään Jumalan kiitokseksi ja ylistykseksi. Tiennäyttäjä, asetu, Jumalan nimeen j. n. e.”*45. Jos vertaa virolaista toisintoa saksalaiseen, huomaa hämmästyttävää yhtä­läisyyttä. Varsinkin viimeisestä saksalaisesta loitsusta selvästi näkee, että virolainen on kotoisin Saksasta: kun virolaisessa mehiläisiä kut­sutaan ,.yli ilman, yli yhdeksän Saksan rajan, joka ilman tuulen puo­lelta”, ne saksalaisessa lentävät ”yli maan, veden, ruohon”. Grisuthin muistoonpaneman loitsun hyvät astiat muistuttavat virolaisesta ”kulta-kamarista”. Suomessa emme ole tavanneet mehiläisen sanoja itsenäi­sinä, mutta meillä löytyy toinen toisinto, joka epäilemättä on yhtey­dessä niiden kanssa. Tarkoitamme kertomusta mehiläisvoiteen kuor­mista, josta Kalevalakin laajasti kertoo *46. Mehiläisen lentäminen yli maiden ja merien on yhteinen piirre molemmissa, ja huomattavaa on, että useissa toisinnoissa ei ollenkaan ole puhetta voiteesta, jota tuotai­siin Luojan kellarista, taivon tähtien takaa, otavaisten olkapäitse, vaan yksinkertaisesti Metsolan simasta ja Tapiolan hunajasta *47. Mikä olikaan luonnollisempaa kuin että mehiläistä alettiin käyttää voiteen tuojana parannusluvussa, kun oli olemassa loitsu, jossa sitä muutenkin rukoiltiin. Virossa on mehiläisen voiteentuonti myös tunnettu, siellä tavallisesti yhtyneenä käärmeen syntyyn, niinkuin joskus Suomessakin *48.

Mitä niiden virolais-suomalaisten muodostusten ikään tulee, joista edellä on ollut puhe, emme tieteen nykyisellä kannalla uskalla kuin arve­luita lausua. Että virolaiset ja suomalaiset niiden syntyessä olivat lähei­semmässä vuorovaikutuksessa keskenään kuin nykyään, on epäilemätöntä. Myöskin on kansan täytynyt vielä elää pakanallisessa aate-
maailmassa sinä aikana, jolloin runot syntyivät. Ajateltakoon vaan esim. metsähaltijoiden ja Ukon esiintymistä loitsuissamme. Sillä olkoonkin ottii viimemainittu loitsuissa usein on kristillisessä merkityk­sessäkin *49', on Ukon palveluksella epäilemättä syvät juuret, sillä aina­kin osassa Suomea ja Viroa häntä on palveltu maanviljelyksen juma­lana *50.

Olisimme taipuvaiset olettamaan, että suomalaiset lisäksi oli­vat mahtavan germaanilaisen vaikutuksen alaisina, sillä osa loitsuis­tamme on niin germaanilaisen hengen läpitunkema, että täytyy olet­taa heidän perinpohjin tunteneen germaanilaiset loitsut siihen aikaan, jolloin lainaus tapahtui. Mainittakoon ainoastaan pari esimerkkiä. On totuttu perin suomalaisena piirteenä pitämään pahan alkuperän tiedustelua loitsuissamme, eikä Voikkaan kieltää että se ensi silmäyk­sellä sellaiselta näyttää. Mutta siitä huolimatta se todennäköisesti ei ole muuta kuin kehittynyt muodostus germaanilaista loitsua. Tässä nimittäin on piirre, joka on tullut suomalaiseen runoon ja hyvin sopii uuden kehityksen lähdökohdaksi. Germaani manasi pahan sinne, mistä se oli tullutkin: jos oli ilmasta tullut, menköön ilmaan, vedestä: menköön veteen *51. Tällaisesta toisinnosta ei ollut pitkää askelta ky­symykseen, oliko paha saanut alkunsa ilmasta vai vedestä, ja kun ky­sely helposti ”ex analogia” jatkui, muodostui se pysyväksi piirteeksi suomalaisessa loitsussa. Vanhimmassa muistoonpannussa suomalaisessa loitsussa vuodelta 1564 luemme vielä:

”Kaijki tuskatt, kaijki waiwat,
Mene Ruskijan kallijon rakå
Quin sine kin tullut ålet
tulin twlen wiha (= tuuliin tuulen viha).
malen maa wiha (= maallen maan viha),

Kiwelen kiffuen wiha
Åma wihani kåttija
Wedelen wedenwiha
Åma wiha kåttija” *52.

Mutta Lönnrotin muistoonpannessa samantapaisen loitsun on ky­syvä muoto jo päässyt vallitsevaksi:

”Mist' on pulmat puuttumina.
Taikia tapahtuna?
Onko veestä vai maasta,

Vai on kalma kalmistosta,
Perkele pyhästä maasta” *53.

Toinen suomalaisessa loitsussa hyvin yleinen piirre, tautien ma­naaminen paikkoihin, joista se joko ei voi palata tai joissa sen on vaikea olla, niinkuin kalmistoon, hiiden hiilien sekaan, Lapin maahan lankiahan y. m., on myöskin germaanilaista loitsua mukaillen muo­dostettu. Siellä tauti manataan kiviraunioihin, autioihin metsiin, kui­viin erämaihin, kauvas meren selälle suurelle kivelle, sinne missä kellot soivat ja evangeliumit laulavat *54, meren syvyyteen *55. Jos asettuu meidän kannallemme, ne kristilliset piirteet, joita loitsurunoudes-samme niin runsaasti on, selviävät luonnollisesti ja yksinkertaisesti. Inhimillisessä kehityksessä ei ole mitään hyppäyksiä, vaan ihmiskun­nan sivistyshistoriassa uusi sivistysmuoto aina renkaana yhtyy kehi­tyssarjaan, josta se on muodostunut. Niin loitsunkin historiassa. Kris­tilliset ainekset muodostavat ainoastaan uuden kerroksen, joka osit­tain sulaa yhteen vanhan kanssa, osittain muodostaa sitä. Mahdoton­tahan on ajatella, että kansan hengelle vieras loitsurunous yhtäkkiä olisi voinut kehittyä sellaiseen kukoistukseen kuin Suomessa tapah­tui, jos ei olisi mitään vanhaa pohjaa ollut. Että osa näistä lainoista on hyvinkin vanhoja, on selvää, sillä germaanit, joilta esi-isämme yhtä hyvin ottivat pakanallisia kuin kristillisiä käsityksiä, olivat, niinkuin tunnettua on, kristinuskoon kääntyneitä vuosisatoja ennen kuin suomalaiset heimot. Mitkä germaanit etupäässä ovat suomalai­siin vaikuttaneet, emme uskalla mennä arvelemaan. Viittaisiko se seikka että virolaiset eivät yhtä suuressa määrässä kuin suomalaiset ole kehittäneet loitsurunouttansa, aikaisempaan germaanilaiseen asu­tukseen Suomessa kuin nykyinen ruotsalainen on?

Tuosta toisesta kirjoituksemme alussa mainitusta teoriasta, että loitsumme ovat ikivanhoja suomalaisen hengen tuotteita, suoriu­dumme edellisen tutkimuksen jälkeen sangen lyhyelti. Mikä entis­aikoina näytti suomalaisen loitsun oleelliselta ominaisuudelta, esiintyy vertailevan tutkimuksen valossa vieraana, mutta niin köyhäksi emme luule kansamme luovaa henkeä, ettei se olisi mitään omintakeista synnyttänyt. Yksin se verrattoman runollinen tapa, jolla se käsitte­lee lyhyitä ja kuivia germaanilaisia aineksia, todistaa kuvausvoiman rikkautta ja voimaa. Olemme luulleet löytävämme ainakin pari sel­laista loitsua, joita tekisi mieli pitää alkuperältään suomalaisina, tai, jos aihe olisikin muualta saatu, vanhimpina suomalaisen hengen luomina. Tarkoitamme humalan syntyä ja käärmeen sanoja. Edellinen tavataan mordvalaisilla samanlaisena kuin meilläkin ja Vi­rossa se myös tunnetaan. Yhteistä on kaikissa toisinnoissa että humalan kasvinpaikasta puhutaan ja sen vaikutus kuvataan samalla tavalla. Suomalaisessa ja mordvalaisessa toisinnossa yhteistä on myös humalan yhtyminen. Toisinnot kuuluvat:

Suomalainen:

a) Humalainen hupeloinen
Kyinä maahan kylvettihin,
Viholaissa viskottihin,
Osman pellon penkerehen.
Karjalan niityn kantaan.
Tuolta nousi nuoravöinä,
Kasvoi köysi kainalossa,
Kuusissa kuvattoleksen,
Näreissä näytteleksen *57.

b) Humala huhusi puusta,
Vesi virrasta vihelsi,
Ohra pellon pientarelta:
”Konsa me koolle saamme,
Milloin yhtehen yhymme,
Konsa toinen toisihimme,
Kekrinäkö, joulunako,
Vaiko vasta pääsiäisnä;
Yksin on elo ikävä,
Kahen kolmen kaunosampi

Kun oli hyvä-oloinen.
Hyvä juoma hurskahille,
Pani naiset naurusuulle,
Miehet mielelle hyvälle
Hurskahat ilottelevi,
Hurjat tappeloittelevi.

Mordvalainen:

Miss' on syntynyt humala,
Valtakasvi kasvanunna?

Tuolla Volgan tuolla puolla,
Sura virran viertehellä
Notkossa noroperässä
Pajuniitussa pahassa.
Siellä kasvoi kaunihiksi,
Pajun ympäri yleni.
Paidaksi pajulle kasvoi,
Virvet kaulavitjasiksi,
Kukat kultanuppisiksi,
Lehdet soijiksi somiksi,
Heloiksi hopeisiksi.
Nousipa puhurin puuska,
Tuli tuuli, kauas kantoi,
Vainion rajavakohon,
Suuren tien on tienohille.
Ersän poika pellollansa.
Vainiolla mies varakas
Olutta osaelevi,
Tehojuomoa tekevi.
Virkkoi viljalle humala:
” Suostu, vilja, suo sovinto,
Yhdy, vilja, ystäväksi!”
Vilja varsin vastaeli:
”Mie vilja, väkevä vilja,
Syöttäjä, syämmen voima!”
”Mie humala, karvas kasvi,
Päihyttäjä pään vihava!
Sopuisat sotahan saamme,
Puiattomat riitasille,
Lauluttomat laulatamme,
Tanssittomat tanssitamme” *56.

Virolainen toisinto kuuluu:

Humala metsässä huusi
Käpy pensaassa kirkui,
Tuli sinne mies nuori,
Vei sen pussissa kotihin,
Pani parsille makaamaan,
Sieltä se vieri vierteeseen,
Kiskasiho olut astiaan.

Otti mielet miesten päästä,
Järjen naisten otsasta.
Puolet mielet poikain päästä.
Miehet lakitta melusivat,
Naiset tanutta tanssivat,
Pojat varsin pitkällään *58.

Virolaisesta ja suomalaisesta käärmeen synnystä olemme edellä esittäneet näytteen. Toisinnot, joita Virosta on koottu noin 100, osottavat että se siellä on alkuperäisempi kuin Suomessa. Minkään muun kansan loitsujen joukosta, jos emme ota lukuun lättiläisiä, emme ole tavanneet mitään suomalaiseen verrattavaa, niin että meillä on täysi syy olettaa, että suomalainen henki, joihin se on piirteitä muualta saattanut lainata, on täysin omintakeisesti pukenut tämän loitsun runopukuun. Käärmeen karvan kuvaaminen luonnon esineiden: männyn, pajun, sarapuun, lehden, heinän, lumen y. m. värin mukaan on niin alkuperäistä ja helposti aiheutuvan ympäristöstä, jossa käärme liikkuu, ettei ole syytä ajatella vierasta lainaa. Kun ensimmäinen säe, ”Mato musta maan alainen”, kerran oli olemassa, johdatti kerto loitsi­jaa keksimään muita värejä ja niin johtui hän vertaamaan käärmettä ympäröivään luontoon.

Olemme nyt tulleet tutkimuksemme loppuun. Niinkuin siitä on näkynyt, ei kysymystä loitsurunoutemme synnystä suinkaan vielä ole katsottava ratkaistuksi, mutta jos kerran itse tutkimusmetoodi on oi­kea, ei ole epäilemistäkään, ettei vähitellen loitsurunoutemme synty­sanoja” opita tuntemaan. Sitä ennen on kuitenkin germaanilainen, liettualais-lättiläinen, slaavilainen ja itäsuomalaisten kansain loitsu-runous tutkittava ja oppineen magian suhde loitsurunouteen selville saatava. Paljon on siinä tutkimuksella työtä, ja joku ehkä kysyneekin, onko vastaavaa hyötyä taikauskon tutkimukseen uhratusta vai­vasta. Saatamme vastata, että jos loitsujen tutkimus kehittyy yllä viitattuun suuntaan, se silloin muuttuu sivistyshistorialliseksi ja me opimme loitsujen kehityksessä näkemään kansojen henkisessä elämässä vuosituhansia sitten tapahtuneiden kulttuurivirtausten vaikutuksia.

A. N.

Olen julkaissut artikkelin aikaisemmin myös Salakirjat-pienkustantamoni sivuilla.

© Hyvien tapojen mukaiset lainaukset ovat tervetulleita linkittäessäsi tälle sivulle.

Muinois-Suomalaisten pyhistä menoista. Arkistolöytöjä vuodelta 1852

Seuraavana Arkistolöytöjä-sarjan kirjoituksena haluaisin nostaa käsittelyyn varhaisemman kirjoituksen vanhoista suomalaisista juhlaperinteistä. Artikkeli esiintyy usein myöhempien kirjoitusten lähdetiedoissa, ja se onkin varsin laaja näiden vanhempien aihepiirin tutkimusten joukossa.

E. Salmelainen: Vähänen kertoelma Muinois-Suomalaisten pyhistä menoista

Suomi - Tidskrift i fosterländska ämnen, 1852

Kussakin kansassa herää jo aikaseen joku jumaluuden tieto ja käsitys. Vaan kukali sukukunta edestyy sivistyksen tiellä, sikäli muuttuu ja muodostuu entinen uskoutensakin; ja jommoinen kansa tietonsa ja laatunsa puolesta itse ompi, arvoin semmoisia ovat ne jumalatkin, joita se mielessänsä kuvaelee ja ylistää. Tietonsa jättää polvi polvelta kukin sukukunta aina valistuneimmille jälkeen-tulevaisille, jotka niin ikään vuorostansa hyödyttävät perimää tietoansa, parannellen sitä oman selvenneen käsityksensä mukaan. Siten kulkevat kansan uskous ja muu valistus yhä rinnatuste, nojaellen keskinäisesti toiseensa, kunne aikoja voittaen vanhat luulot ja käsitykset uuden aina selvemmän tiedon rinnalla nähdään joko vaellinaisiksi eli kokonansa vääriksi. Silloin raukeaa vanhentunut tumma uskous vähitellen itsestänsä, ja uutta täydellisempää oppia tavoitellaan vaan sitä mieluisemmasti, kuta paremmin kansa entisen uskoutensa turhuuden huomaa.

Vaan jos kansan oma-synnyttämä uskous vielä on täydessä elossansa, ett'ei sen totuutta vielä ole ruvettu edes epäelemäänkään, ja vanhaa uskouden rakennusta silloin al'etaan ulkoa päin sortaa kansalle uutta oppia väkisen työntämällä, kohtaa semmoista ko'etosta välttämättömästi koko kansan puolesta yhteinen ja kiivas vastustaminen. Niinpä oli Suomalaistenkin seikka. Hamaista ylimuistoisista ai'oista olivat entisten jumaloidensa huostassa eläneet onnellisina ja vapaina, ja olivat kiitollisuudeltansa sekä muistoiltansa heihin sidotut. Rakastivat siis hellästi vanhaa uskouttansa, ja olivat arkoja siltä. Sillä miten olisi heidän käynyt semmoiseen oppiin hyvällä suostuminen, jonka totuutta sen julistajat eivät näyttäneet muulla kun väkivallalla ja miekkansa terällä? Miehuullinen oli siis Suomalainen kalliinta seikkaansa suojellessa. Vasta voimansa pitkällisestä vastustamisesta viimeinkin rau'ettua, koska hän väkevämmälle vastustajallensa kadotti kansallisen vapautensa, täytyi hänen pakosta tunnustaa voittajoidensa oppia; vaan salaa kyti yhä kuitenkin vielä entisen uskouden elimet, ja niitä oli vaikea tukkonansa sammuttaa, ennenkun kansa täydeksi tajusi hänelle pakoitetun opin eteväisyyttä. Kristillisyyden rinnalla palveltiin yhä vielä pakanallisiakin jumaloita, ja monestikin hämmentyivät pakanuus ja kristillisyys niin toisiinsa, että oli vaikea määrätä, mi heistä missäkin oli vallalla. Kristillisiin juhliin sekauntui niin paljon pakanuuden jätteitä ja taikoja, että juhlat, kadottaen tarkoituksensa, kokonansa muuttuivat pakanallisiksi menoiksi, jos kohta kantoivatkin kristillisyyden nimeä.

Semmoisia pakanuuden-jälellisiä pyhitys-päiviä muistelee Suomen nykyisetkin asukkaat joitakuita, ja tietävät niistä kaikenlaisia vanhoilta kuultuja puheita ja tarinoita kertoella, vaikka aikojen kuluessa monikin jo on saattanut peräti hävitä, ja toisia taasen tuskin muistetaankaan muuta kun nimeksi. Vaikea lienee siis tätä nykyä tarkoillensa määrätä, mimmoiset kaikki nämä vanhanaikuiset menot entuudesta olivat. Vaan koska asialla kuitenkin on arvonsa, vaikka siihen, kuni moneen muuhunkin tarkempia tietoja puuttuu, niin ei liene haittana senkään vähän ilmaiseminen, mikä missäkin saattaisi ehkä selitykseksi sopia.

Vanhoista Suomalaisten pyhistä mainittakoot siis ensiksikin Vuoden-Alkajaiset, joita muinoin pidettiin niin tähtävinä, että koko talouden menestys oli niiden nojassa, eikä saanut mitään ulko-töitä ennen niiden pitämistä alotella. Kuten nimestäkin näkyy olivat alusta vuotta pidettävät; vaan kuitenkaan ei tainnut näille Vuoden-Alkajaisille olla mitään määrättyä tahi pysyväistä vietto-päivää, mutta pidettiin heitä silloin aina, kulloin kussakin perhekunnassa vanhuudesta oli tapana (*Katsele E. Castrenin Turun yliopistossa vuonna 1754 pidettyä väitelmää: Historisk och Oeconomisk beskrifning öfver Cajaneborgs län, sivua 77. ). Pitoja varten tapettiin kussakin eri talossa lammas, josta perheelle ruokaa oli laitettava, vaan muutakin syömistä sekä juomista piti sen päivän varalla oleman hyvästi. Lammasta ruo'aksi keittäessä ja sittemmin syödessä oli tarkasti katsottava, ett'ei mitkään elävät saaneet lihoja koskea eli maistella, jonka vuoksi ei suvaittu koiraakaan eikä kissaa huoneesen. Yksin sisukset ja luut korjattiin heti ja peitettiin maahan, ett'ei linnut pääsisi niitä syömään. Näitä Vuoden-Alkajaisia sanoo herra Erik Castrén vasta viitatussa kirjassansa vielä hänen aikoinansa pidetyn syntymä-paikoillansa Kainuussa. Samassa kohdassa puhuu myös siitä, ett'ei eläimiä saanut navetasta pellolle laskea, ennenkun Vuoden-Alkajaiset oli pidetyt; siihen katsoen olisi siis niiden viettäminen tapahtunut keväällä. Mitenhän lieneekin, se vaan, että karjan hoitamisessa oli monta komentoa ja taikaa tehtävää, jos sille oli menestystä toivominen. Kun lehmät ensi kerran laskettiin laitumelle, tehtiin navetassa jokaisen selkään tervalla risti, häntään käärittiin punainen lanka, ja kynnyksen alle asetettiin kanan muna. Mikä lehmä sitte ovesta mennessänsä sattui rikkomaan munan, sitä piti sinä kesänä erinomattain tarkasti varjella, ett'ei karhu saisi häntä repiä. Paavinaikuinen näyttää sitä vasten olleen se tapa, että kulki karjan kansa muudan mies niin etäälle metsään, kun lehmät tavallisesti kävivät, ja nousi siellä johonkuhun korkeaan puuhun, jonka latvasta kolmaste huusi kohti kurkkuansa: "tuo, pyhä Yrjänä, karjasi kotiin." Sillä muka pyytäen Yrjänää, jota pidettiin karjan varjelijana, saattamaan lehmiä hyvissä aikaa iltaisilla kotiin, ett'eivät yöpyisi lypsämättä metsään.

Ristinpäivän aikana keväällä oli taaskin erittäin suuret ja merkilliset pyhät, joita kesti useampia vuorokausia perätyste, ja sanottiin Henkien Päiviksi. Luultiin muka vainaiden henkien silloin käyvän maalla eläviä heimolaisiansa ja tuttaviansa tervehtimässä. Varsinkin piti niiden henkien silloin olla liikkeellä, jotka aikanansa olivat eläneet jumalattomasti, tehden suuria rikoksia, eikä savaan rauhaa eikä lepoa ennen, kun elossa olevat sukulaiset erinomattain siivolla ja kiitettävällä käytöksellä sovittivat heidän rikoksensa. Henkien pyhiä vietettiin sentähden erinomaisella hiljallisuudella. Ristin päivänä, joka oli henkien ensimäinen kulku-päivä, piti jokaisen olla aivan ääneti eikä saanut vähäisenkään ryskää eli minkäänläistä työtä tehdä, muutoin pakenivat vainaiden hiljaisuutta vaativat henget, täytyen taaskin sen vuotta kuleksia levottomina, ell'ei siitä elossa olevillekin vielä jotain pahaa seurannut. Aattoiltana peitettiin jo lattia yltänsä ol'illa ett'ei edes jal'at käydessä kopsaisi eikä mikään lattialle vahingossa putoava pahasti rumahtaisi, ja yksin oviin, kynnyksiin ja saranoihinkin käärittiin ohuvia riepuja, ett'ei nekään kuolleiden arastavia henkiä äänellänsä säikyttäisi.

Näitä Henkien päiviä sanotaan muutamia miespolvia takaperin vielä pidetyn Viitasaarella, ja kansa muistelee niitä tänäänkin seuraavassa tarinassa.

Kolima-järven etelä-päässä on Varis-niminen talon paikka juuri sen kosken niskoilla, joka Kolimasta laskee Keiteleesen. Tässä Variksen talossa, joka tiettävästi onkin vanhimpia niillä seudun, varusteliin perhe muinoin Henkien päiviä viettämään, ja kaikki oli pyhän takeen tarkasti valmistettu, kuni vanhuudesta tapa oli. Vaan olipa talossa viinaan menevä poika, joka Ristin-päivänä humala-päissänsä rupesi ylellisesti meiskaamaan ja kaikenlaista kurjuutta pitämään. Vanhemmat, jotka pyhän rikonnasta pelkäsivät jumaloiden kostoa, kokivat hillitä poikaansa; vaan siitä nousi tämä niin pahaan intoonsa, jotta surmasi vanhempansa. Kaukaa ei kostokaan viipynyt, sillä tuossa paikassa muuttui pyhän rikkoja varikseksi, ja lensi lakeisesta pellolle. Monta aikaa sanovat eli hän sitte variksena, asuen kesät talvet yhä talon tienoilla, ja rääkyi surkeasti; vaan Ristin-päivänä lensi hän lakeis-torvelle istumaan, ja pysyi ääneti siinä, niin kau'an kun henkien liikunta-aikaa kesti. Tästä poi'an varikseksi muuttumisesta olisi talolle pitänyt tulla se Variksen nimi.

Tarinalla kyllä on tarinan arvo, vaan näkyyhän siitäkin yhtähyvin, miten kalliina näitä pyhiä pidettiin, koska tarina niiden rikkojalle niin kovan koston määrää. Vaikka nyt tässäkin tarinassa Ristin päivää mainitaan henkien ensimäiseksi liikepäiväksi, saattoi näillä pyhillä kuitenkin ennen vanhaan olla joku muu omituinen vietto-aikansa, joka myöhemmin sitte lykättiin tähän kristilliseen juhla-päivään. Niin on Virolaisillakin ollut yhdenläiset pidot, joita ensinnä viettivät talvi-päivän seisauksen aikana, vaan joiden menot myöhemmin yhdistyivät Joulu-juhlan kansa. (Katso: Verhandlungen der gelehrten Estn. Gesellschaft zu Dorpat, über den Charactär der Estn. Mythologie von Kreuzwald (2 B. 3 Heft.)) Pitoja kesti yhdeksän päivää ja vietettiin niin ikään suurella hiljaisuudella, koska silloin muka oli "henkien aika," Viron kielellä: "ingede aeg".

Seurataksemme vuoden kulkua oli kevät-kesällä toiset suuremmat pidot, nimeltä Ukon Vakat, joita vietettiin, kuten nimestä jo näkyy, Ukon eli Ukkoisen kunniaksi. Häneltä anottiin muka kesäksi hyviä säitä ja ilmoja, jonkavuoksi luultiinkin koko vuoden tulon sen nojassa olevan, kuten voitiin Ukkoa lahjoilla ja uhrilla hyvästi miellyttää. Oli siis pitojen oikea viettäminen maan miehelle varsin tärkeä asia. Ilmankos niitä pitäessä ei talon varoja säästettykään. Määrättynä päivänä valittiin karjasta parahin lammas, tapettiin ja tehtiin ruo'aksi. Tätä keittoa niinkuin kaikkia talon muitakin varoja pantiin sitte vähän kutakin lajia tuohesta tehtyihin vakkasihin, ja kannettiin pitoja varten pyhitetylle harjulle, jota sanottiin "Ukon vuoreksi". Siihen jätettiin sitte ruo'at niinkun oluet ja viinatkin, joita myös piti runsaasti oleman, koskematta vuorelle yöksi. Mitä aamulla katsomaan tullessa Ukon maistelemista ruo'ista oli jäl'ellä, sen söivät pito-miehet joukossa suuhunsa, vaan oluesta ja viinasta kaadettiin vähäisen Ukon vuorelle, ett'ei tulisi kovin poutaista kesää. Näiden pitojen viettämisestä puhuu jo pispa M. Agricola hyvin tunnetussa runossansa seuraavalla tavalla:

Ja kun kevät-kylvö kylvettiin, Silloin Ukon malja juotiin, Siihen ha'ettiin Ukon vakka; Niin juopui piika että akka. Siitä paljon häpeää siellä tehtiin, Kuin sekä kuultiin että nähtiin. Kuin Rauni Ukon nainen härskyi, Jalosti Ukkokin pohjasta pärskyi. Se siis antoi ilman ja vuoden tulon.

Jos kohta, niinkun runoelijakin sanoo, Ukon Vakat alusta pitäen olivat vaan Karjalaisilta tunnetut, lienee niiden viettäminen kuitenkin heiltä levennyt muihinkin Suomen maakuntiin, koska tunnetaan niiden nimeä tänäänkin vielä Rautalammilla ja Viitasaarella. Niin puhutaan Ukon Vakkain alku-perästä, miten niitä ensinnä al'ettiin pitää Rautalammilla, jotta tuli muudanna kovana pouta-kesänä niille seudun eräs matkustaja, joka neuvoi semmoisilla menoilla lepyttämään Ukkoa, että hän sadetta antaisi. Missä Ukon vakkoja tuli pitää, otti matkustaja itse määrätäksensä, ja maita ensinnä katseltuansa, oli hänestä Säkkäränmä'en ja Heinolan tilojen välillä oleva kukkula siksi tarpeeksi sopiva. Sillä harjulla, jota tänäänkin vielä sanotaan "Arpaharjuksi", heitettiin sitte yhteisen päätöksen mukaan arpa, kummanko talon Ukon Vakkoja tulisi pitää, kun se pito-paikka siinä niiden keski-välillä oli. Arpa lankesi Heinolan kyläläisille, jotka siitä lähtien monta aikaa pitivät Ukon Vakkoja Säkkäränmäkeläistenkin puolesta; mutta aikoja voittaen riitautuivat kylät keskenänsä, ja alkoivat viettää pitoja eriksensä kumpikin. Ovat jo ammon aikoja hävinneet nämä pidot täältäkin, vaan yhtä-hyvin ovat nimeksi kuitenkin asukasten muistossa.

Kolmas suuri pyhä, jota sanottiin Villa-Vuonnan eli Sänkiäisen päiväksi, tapahtui syys-kesällä, ja vietettiin kiitokseksi hyvästä vuoden tulosta. Aikaseen keväällä valittiin jo näitä pitoja varten vuoden vanha lammas, jot'ei sinä kesänä ensinkään kerittynä ja sen vuoksi sanottiinkin "villa-vuonnaksi". Tätä vuonnaa ruokittiin kaiken kesää hyvästi ja säästettiin koskematta siksi, kun leikkuu-aika oli ohitse ja viljat kaikki ko'ossa, jolloin se määrä-päivänä tapettiin, ja talon emännältä tehtiin ruo'aksi. Muitakin syömisiä, niinkun olutta ja viinaakin oli myös pyhän varaksi jo valmisteltu, vaan ennenkun ruo'at kannettiin pirttiin, piti lepän ja kuusen oksilla riputeltaman vettä kynnykselle, ja sittemmin kantajan edelle aina pöytään saati. Vaan ei sillä vielä syömään päästynä. Vaikka ruo'atkin ja juomat olivat pöydällä, niin ei kukaan saanut niihin koskea, ennenkun emäntä vähän kutakin lajia oli kaatanut pöydän päällimmäiseen pirtin loukkoon, riputellut niin ikään vähäisen lattialle ja täyttänyt sen kuopan pihalla, jossa "aattokoivua" oli pidettynä. Sitte vasta kokountui kaikki rahvas syömään. Että tätä pitoa myöskin sanottiin Sänkiäisen päiväksi, tuli arvattavasti siitä, kun villa-vuonna syötiin vasta peltojen sängellä ollessa, jolloin, nä'et, Sänkiäisiä vietettiin.

Syksyllä taasen oli Kekri, Keyri taikka Köyri Suomalaisille varsin merkillinen päivä, kuten tiettävästi paikoin vieläkin ompi. Tämän pito-päivän perustuksena ja tarkkeena oli eläinten terveys ja menestyminen, ehkä sen viettämisellä myöskin tarkoitettiin talouden menestystä ylensä ja toivotettiin hyvää uutta vuotta tulevaksi. Aatto-iltana taikka varahin Keyri-aamulla tapettiin vuoden vanha lammas, jota ruo'aksi keittäessä tarkasti oli varottava, ett'ei yhtään luuta särkynyt eikä kukaan kovan taudin haastolla saanut keittoa maistella, ennenkun emäntä kantoi sen ruokana pöytään. Muuten pidettiin yhdenläisiä menoja, kun Villa-Vuonnaakin viettäessä, se vaan että Keyrinä tehtiin vielä enemmin taikoja ja komennoita. Keyri olutta tehtäessä, ei saanut kukaan maltaita jyvääkään suuhunsa pistää, muuten luultiin maistelijan kurkun siitä turpoavan. Iltaisella valmistettiin paitse muitakin ruokia myöskin talkkunaa, joka illempana sitte maitolämmityksen kansa syötiin koko perheeltä navetassa. Näihin syöminkiin kutsuttiin vieraiksi muitakin kyläläisiä ja naapuria, jos olivat talon vä'elle tuttuja taikka muuten ystäviä; mutta talkkuna oli aina syötävä navetassa ja niin tarkkaan kaikki, ett'ei mitään jäl'elle jäänyt, jonkatähden pois lähtiessä tarkkaan katseltiinkin vierasten suita, ett'ei kukaan saanut talkkunaa kätkeä suuhunsa viedäkseen sitä mukanansa kotiinsa. Vaan jos ruokaa kuitenkin olisi jätteeksi jäänyt, ett' ei kaikkea olisi syödä voituna, heitettiin lopuskat navettaan huomeneksi, jolloin syötiin joukossa sitte viimeinenkin. Omituinen tapa oli vielä sekin, että Keyri-oluessa kasteltiin linnun siipi, jolla voideltiin lehmien selkiä, niin niihin ei talven kuluessa tauti mikään pystynyt. Paitse näitä menoja oli muutamilla tapana Keyri-aattona ravita talon Haltijoitakin.Sen vuoksi valmistettiin kaikenlaista ruokaa sekä juomaa runsaasti, ja jätettiin Haltijoiden varalle joko talliin, navettaan elikkä raunioille pellolle. Muutamat taasen pitivät näitä syömisiä lähteiden ääressä eli suurten puiden ja kivien juurella metsissä, miten missäkin aina vanhuudesta oli totuttuna.

Mutta Keyriä vietettiin myöhemmin paavin-aikuisilla menoilla muinoisten "pyhäin miesten" muistoksi, josta syystä Suomalaiset tänäänkin vielä Pyhäin Miesten päivää nimittävät Keyriksi. Tavalliseen aikaan aatto-iltana lämmitettiin sauna, vastat haudottiin valmiiksi, vedet nostettiin kaivosta, haalistettiin ja pantiin astioihin, ja saunan lattialle asetettiin pöytä, joka täytettiin kukkurapääksi kaikenmoisilla ruo'illa ja herkuilla. Kun kaikki oli hyvästi valmistettu ja sauna puhtaaksi siivottu, läksi talon isäntä pimeän tultua ottamaan Pyhiä miehiä vastaan pihalle, ja saattoi heidät saunaan. Siinä piti nyt Pyhäin miesten kylpeä, syödä ja olla, ja olivat sentähden hyvinä pidettävät, että toisivat onnea ja menestystä taloon. Isännän piti myös välistä aina käydä niitä siellä passaamassa, ja vasta vuorokauden kuluttua, meni hän Keyri-iltana pimeällä saattamaan heitä saunasta pois, jolloin itse kulki avopäänä edellä ja välistä aina kaatoi olutta ja viinaa jäl'ellensä tielle. Saattamasta päästyä, tuli isäntä muun perheensä kansa saunaa katsomaan, miten siellä oli. Jos nyt ruo'ista mitään oli vähennyt, taikka vesi-astioissa löydettiin vastasta lähteneitä lehviä eli muita rikkoja, pidettiin sitä varsin hyvänä aaveena. Siitä muka, että ruokia oli maisteltu ja vesiä liikuteltu oltiin varmaan tietävinä, että Pyhät Miehet ottivat talon asukkainensa tulevaksikin vuodeksi hoitaaksensa; vaan jos vedessä nähtiin päreen palasia taikka niistä pudonneita hiiliä, oli se paha merkki, joka ennusti kato-vuotta.

Nykyisempinä aikoina, kun ei näitä taika-menoja kaikilta enää arvoitettu, josko muutamilta vielä pidettiinkin, tehtiin tämmoisille saunan-lämmittäjille paljon pilkkaa. Niin puhutaan kerrankin muutamassa paikoin näitä menoja Keyrinä pidetyn, vaan naapuri-taloissa ei enää niitä suvaittu. Heistä oli muutamia koiranhampaita varoillansa ja kun toisessa talossa sauna Pyhille Miehille oli valmistettu, ja väki jättänyt sen autioksi, kävivät toiset salaa laskemassa si'at saunaan. Siitä menivät sitte talon väkeä hakemaan, sanoivat: "tulkaapa kuuntelemaan, kun Pyhät miehet saunassanne syödä nassuttelevat!" Käytiin silloin heidän syöntiänsä joukossa kuuntelemaan, vaan kohta älyttiin sikojen äänet saunasta, jotka olivat kahmunneet ruo'at kaikki puhtaaksi, ja nyt riitelivät viimeisiltä.

Kaisan-päivänä talvella oli talon emännillä omat pitonsa, nimeltä Katrinan Kahjakset, joita viettivät seuraavaan tapaan. Varahin aamuisella läksi emännät kotoansa, ja keräsivät naapurin akoilta jauhoja kopraa pari kultakin, joista keittivät perheellensä talkkunaa. Ilman sitä keitettiin tätä päivää varten säästetty lehmän pää, josta kieli vaan talkkunan kansa syötiin navetassa. Mikä näillä Katrinan Kahjaksilla oli tarkoituksena, emme kuitenkaan tiedä tarkemmin selittää. Sitä vastaan oli mies-puolille taas merkillinen juhla, jota sanottiin Talli-Tapanuksiksi. Kuten tiedämme, on vieläkin se tapa vallalla, että Tapanin päivänä ajellaan kyliä Tapania tapaamassa. Niinpä oli se ennenkin hevois-miehille tärkeä päivä, ja hevois-onnen voittamiseksi oli Talli-Tapanukset pidettävät. Hevoisia juottaessa aamulla, piti astiassa oleman joku hopearaha, pullo taikka muuta semmoista, ja kirkon kukkaroon oli sinä päivänä pantava oravan nahka. Ruo'an puolesta tapettiin siksi päivää urosa jänis eli orava, ja siitä tehtiin rokka, jonka miehet oluen ja viinan kansa söivät tallissa. Muuten oli syödessä katsottava, ett'ei kukaan saanut luita särkeä eli viskata pellolle, sitte ei hevoiset sinä vuonna menestyneet.

Paitse näitä lyhykäisesti kerrottuja pitoja, oli joka merkillisemmällä päivällä omat taikansa. Laurin päivänä ei pitänyt kyntää, Ollin päivänä ei heinää tehdä eikä muutenkaan eläinten ruokia eli törkyjä liikutella, luultiin muka eläinten siitä kuolevan. Joka sunnuntai-aamuna kesällä, piti päivän nousun aikana muutaman talon väestä kolmaste vasta päivään kiertää lehmiä tarhassa, jolloin hänellä hampaissa oli terävä puukko, toisessa kädessä talon avaimet, viikate, kirves j. n. e., toisessa taas palavia tervaksia. Maanantaina ja Tiistaina ei saaneet ilta-puoleen vaimot kehrätä, sillä ne olivat "kalliit illat." Perjantaina ei saanut mitään ulkotöitä, niinkun kylvyä eli kasken hakkuuta alotella, se oli "kateen päivä." Haittana pidettiin myös, että äiti kolme Laskiais-aikaa perätyste imetti lastansa, siitä tuli lapselle kierot ja pahat silmät, että mitä ikään niillä katseli, se pilautui heti ja meni hukkaan, vaikk'ei katselija itse olisi suonutkaan. Johannus-aatto-yönä luulivat tyttäret kirkkaasti juoksevissa puroissa näkevänsä sulhaistensa nä'yn, kun vaan luopumatta malttoivat veteen katsoa. Muutamissa paikoin taas oli muinoin tapana Loppiais-aattona Vetehiseltä tiedustella tulevaisuutta. Näytteeksi, miten se tapahtui, panemme tähän erään kansan suussa elävän tarinan. Kerran läksi talosta mainittuna iltana Vetehistä puhuttelemaan, kuten vanhuudesta tapa oli. Jäälle tehtiin sen vuoksi tuuralla avanto, siihen vedettiin tavallinen liiste-reki ja asetettiin poikki puolin kumollensa. Se joka miehistä oli paras into-mies, istuihen re'en perä-pajulle, toiset taas sepi-puolelle ja reen ympäri jal'aksille. Siitä sai sitte pää-noita manaamaan, ja huusi: "nouse vesi avannosta, päästä Vetehistä puheelleni!" Vesi nousikin jo vähän, mutta noita huusi uudellensa: "kohoa vesi korkeimmalle!" Siitä yleni jo vesi kahta mointa enemmin, että alkoi liisteitä kohotella; vaan miehen kolmannesti huudettua, huiskahti vesi ylhäälle hyvin, ja Vetehinen itse nousi avannosta ja kellistyi re'en pajuille pitkäksensä. Muuten oli hänellä helmiset verhot päällä, kaislaisella vyöllä kiinni, ja pitkät hivuksensa riippuivat vyöteiseen asti. Noita alkaa häntä puhutella, sanoo aluksi: "tulit kutsuttu omena." "Tulin," virkkoi Vetehinen. "No minkäsläinen vuosi nyt tulee ensi vuonna?" kysyi mies. "Huonot vuodet tulevat ensi vuosina," vastasi Vetehinen. Mies taas kysyi: "minkäsläinen ihmisten tulee elämä niinä vuosina?" Paljon ihmisiä kuolee ja tautiset vuodet tulevat," sanoi Vetehinen. Toinen yhä kyseli: "no, entä eläimille, minkäläinen olento niille tulee, koska ihmisille on semmoinen?" "Samallainen tulee niillekin" vastasi Vetehinen, "karhut ja sudet nousevat metsistä, jotka tappavat hevoisia, lehmiä ja muita eläimiä." Saatuansa näistä kaikista tietoa, olisi mies laskenut Vetehisen pois, vaan päästin sana oli haihtunut mielestänsä, ett'ei muistanut sitä, vaikka miten olisi aprikoinnut. Toiset kun näkivät, ett'ei se noita päästin sanaa muistakaan, läksivät hätäissänsä pakoon; mutta Vetehinen huusi miehelle: "missä mun on päästimeni?" Tämä säikähti pahanpäiväiseksi, eikä tiennyt muuta neuvoa, vaan läksi hänkin juoksuun, ja pääsi hätäiseltä kotiin, sillä Vetehinen tuli jäl'essä. Ovi oli parhaaksi saatuna salpaan, mutta Vetehinen kun rupesi sitä kaikella voimin pieksämään päästäksensä sisään, tuli miehille kumminkin hätä. Siitä pulasta päästi heitä emäntä, joka oli miehiä nerokkaampi. Käski muka miesten kunkin panna pata päähänsä, ja avasi Vetehiselle oven. Se kun pääsi pirttiin, kaappasi heti joka mieheltä padan päästä, sanoen joka kerran: "pään sain, pään sain." Otti pata-joukon mukaansa, ja meni tiehensä.

Moiset luulot, menot ja palvelukset juurtihe välttämättömästi pakanuuteen, taikka toisin sanoen, pakanuus ja kristillisyys sulivat vähitellen toisiinsa, ja siittivät tämmöisiä kummallisia taikoja ja hairauksia. Vaikka eivät esi-vanhempamme sentähden juuri uponneet ihan raakaiseen epä-jumaluuteen ylistämällä käsi-tekosia kuvia ja semmoisia, luulivat kuitenkin siitä apua olevan, jos erinomaisille luonnon muodostuksille osoittivat kunniaa ja hoitoa. Varsinkin, koska kato-vuodet, tauti taikka muu onettomuus rasitti maata ja ihmisiä, ko'ettivat he jos jotakin pahan estämiseksi. Mikä heistä oli varsin ihanaa, voimallista taikka muutoin ihmis-henkeä liikuttavaa, sille osoittivat myös erinomaisen kunnian, lepyttääksensä sillä luonnon herraa, jota eivät muuten kuitenkaan voineet tajuta eikä lähestyä, kun ylistämällä hänen voimaa ja viisauttansa kaikissa hänen rakennuksissansa. Niin pidettiin korkeat vuoret, alhaiset luolat, kirkkaat lähteet, suuret mahtavat puut ja muut semmoiset erittäin pyhinä ja kunnian arvoisina. Semmoisia luonnon palveluksia muistelevat vanhat vieläkin, ja tuskin lienevät tänäänkään peräti hävinneet, vaikka kansa pitää niitä salaisina, eikä tahdo eikä julkea ilmoittaa niitä muille. Niin on Kiimingin kylässä Viitasaarella Tuohisvuori niminen kallio, niin siihen olisi kansan puheen mukaan ennen muinoin vuoden tuloista aina tuotuna ensimäiset, ennenkun niitä ihmiset nauttivatkaan. Näitä uhria kun tuohisissa aina kalliolle tuotiin, karttui siihen aikoja myöten niin paljon niitä, että koko paikkaa al'ettiin sanoa Tuohis-vuoreksi.

Mutta merkillisin on kahden ennen muinoin pyhinä pidettyjen puiden juttu, toinen kuusi, toinen koivu, joita vieläkin verrataan toisiinsa, että ne muka puita olivat: "Soskon kuusi ja Kajaman koivu."

Soskonniemessä, joka kolme peninkuormaa Viitasaaren kirkon etelä-puolella pistää Keiteleesen, oli muka muinoin ollut erinomattain suuri kuusi, jonka tarina on seuraava. Kun ensimäiset asukkaat tälle niemelle muuttivat ja rupesivat suojaa itsellensä kyhäämään, istuttivat ensimäisen majansa viereen onni-puun, jonka viihtymisen eli kuihtumisen nojassa koko heidän elonsa ja olonsa sillä paikkaa tulisi olemaan. Puu, joka laatuansa oli kuusi, kasvoi ja menestyi vuosi vuodelta hyvin, ja talo vahveni myöskin ja rikastui kuusen rinnalla yhä. Ei siis ihmekään, jos nämä uudis-asukkaat varoitellen hoitivat tätä istuttamaa onni-puutansa, jota pi'ammastaan pitivät koko onnensa perustajana; he kunnioittivat sitä kun mitäshän jumalallista onnen tuojaa. Mutta myöhemmin, kun kuusen istuttajat aikoja jo olivat kuolleet, pidettiin sitä aina suuremmassa arvossa, koska luonnostansa se, mikä aikoja sitte on tapahtunut ja yhä puheessa ollut, ihmisen mielessä muodostuu ikäänkun mahtavammaksi ja isompi-arvoiseksi. Jälkeen tulevaiset muistelivat vanhoilta tästä kuusesta kuulemia puheita, lisäten siihen vähän aina omiansakin, ja sillä tavoin isoni kuusen arvo ja kunnia aikojen kuluessa yhä enemmin. Tulipa sitte tauti ja katovuodet, ja köyhyys alkoi ahdistaa Soskolaisia, niin juohtui se heidän mieleensä, että kuusen päähänhän entisetkin Soskon asukkaat sanoivat onneansa ja menestystänsä, totta sitä nyt ei ole tullut oikein koidetuksi, kosk'ei se enää meitä auta. Näin arvellen rupesivat he sille vielä lii'allisempaa kunnia osoittamaan. Vuoden tuloista, ennenkun niitä kukaan vielä maisteli, otettiin aina vähän kutakin lajia ja kannettiin kuusen juurelle, johon sitte keräytyi koko kylän väki uhri-ruokia syömään. Ilmankos se kau'an viihtyikin! Ison vihan aikana oli se vielä niin tuuhea, että sen latvaan kätkettiin kaikenlaisia kalliita kapineita, ja vaikka viholliset kuusen suojassa olevassa pirtissä pitivät majaansa, säilyi kuitenkin tavarat kuusessa. Siellä oli muka kun luonnon tekemä heinä-takka, viistoista syltä ympärykseltänsä; juureltansa oli puu yhdeksän kyynärän paksuinen, ylempää kuuden, ja kaksi miestä kun seisallansa sitä syleili, niin sormet vaan hypivät yhteen.

Ilman sitä oli kuusella vielä sekin tapa, että tarkkaan ennusti tulevaisuutta. Ennen muka kylässä tapahtuvata kuolemista saatiin kuusesta aina merkki. Sen latvasta katkesi silloin aina oksa ja putosi maahan; kuta isompi oksa sieltä katkesi, sitä vanhemman tiettiin senkin olevan, jonka kuolemata kuusi ennusti. Niin olivat oksat puusta karisseet aina vähemmäksi, kuten sekin suku, jonka istuttama kuusi oli, ennätti jo hävitä; mutta vähää ennen erään vanhan muorin kuolemata, joka oli jo viimeinen sitä sukua, kaatui kerran kuusi itsekin.

Samanlainen pyhä puu oli Kajaman koivu. Suomalaisten ensinnä Keiteleen ranteille muuttaessa, asuivat puheen mukaan Lappalaiset samoilla paikoin. Ensimäinen Kajamalle yhtynyt Suomen mies ei sentähden uskaltanut suojaa itsellensä ennen kyhätä, kun eräältä Lappalaiselta oli kuulustanut, missä hänelle talon sia olisi onnellisin. Lappalainen virkkoi hänelle neuvoksi: "te'e talosi siihen, kussa Keiteleen rantaa kävellessäsi järvelle vääristyvän koivun oksalla näet pyyn istumassa; siihen on asuntosi suotu, vaan elä vahingoita puuta eläkä pyytä." Mies tekikin niin, kun Lappalainen oli neuvonut; mutta hän, niinkun jälkeentulevaisetkin pitivät Kajaman koivua aina pyhänä, ja sen juurella sanotaan kau'an aina nykyisempiin aikoihin saati vielä uhratun. Niissä uhrissa piti paitse muita lintuja vähintäänkin aina oleman yksi pyy.

E. Salmelainen

Tässäkin artikkelissa ovat kiinnostavia nuo vanhoista juhlapäivistä annetut tiedot. Useat niistä toistuvat semmoisinaan myöhemmissäkin tutkimuksissa, mutta tuota Kekristä käytettyä nimistä Henkien Päivät en ole näistä tavannut. Tieto on mielenkiintoinen, koska täällä Virossa kyseisestä juhlasta käytetään yhä tuota nimeä.

Olen julkaissut artikkelin aikaisemmin myös Salakirjat-pienkustantamoni sivuilla.

© Hyvien tapojen mukaiset lainaukset ovat tervetulleita linkittäessäsi tälle sivulle.

Noitien vaino Pohjanmaalla 1500-luvulla. Arkistolöytöjä vuodelta 1899

Tämä vuonna 1899 julkaistu lyhykäinen katsaus Pohjanmaan 1500-luvun noitavainoihin avatkoon Arkistolöytöjä-sarjani, jossa julkaisen kansan uskomusperinteitä, historiaa, vanhoja työmenetelmiä ja muita kiinnostuksenkohteitani käsitteleviä vanhoja artikkeleita ja lainauksia kirjoista.

Aikaisemmin olen julkaissut vastaavia kirjoituksia noin viitisenkymmentä pienkustantamoni Salakirjojen kotisivuilla, missä ne ovatkin keränneet mukavasti aihepiiristä kiinnostuneita lukijoita.

Tuohon julkaisukanavaan verrattuna pidän suurena parannuksena kirjoitusten kommentointimahdollisuutta, johon toivottavasti kertyykin hedelmällistä keskustelua artikkelien tiimoilta.

A. H. S: Noitien vaino Pohjanmaalla 1500-luvulla

Muistolehtinen Oulun suomalaisen yksityislyseon 25 vuotiseen juhlaan, 1899

Meidän aikamme ihmisten on vaikea ymmärtää sitä yleistä tietämättömyyttä ja siitä johtuvaa taikauskoa, jonka alaisina edellisillä vuosisadoilla olivat yhteiskunnan ylempiinkin kerroksiin kohonneet henkilöt. Melkein poikkeuksetta oli vielä pari vuosisataa sitten kaikensäätyisissä ihmisissä vallalla se käsitys, että pahantahtoiset ihmiset saattaisivat asettua yhteyteen salaisten, muille tuntemattomien voimien kanssa ja käyttää tätä taitoansa lähimmäistensä vahingoksi. Tämä luulo oli täyttä vakuutusta yhteiskunnan kaikissa kerroksissa, sitä uskoivat ilman eroituksetta kaikki ihmiset, korkeimman sivistyksen saavuttaneista yliopiston professoreista alhaiseen ruumiillisen työn tekijään saakka. Selvänä todistuksena tästä henkisestä pimeydestä ovat niin sanotut noidantutkinnot, joita pantiin toimeen kaikkialla meidänkin maassamme ja joidenka tarkoituksena oli tällaisten ajan käsityksen mukaan yhteiskunnalle vaarallisten ihmisten selville saaminen ja lailliseen rangaistukseen saattaminen.

Noidantutkintojen varsinaisena kukoistusaikana meidän maassamme on pidetty 1600-luvun jälkimäistä puoliskoa, mutta tämä mielipide on osaksi erehdyttävä. Se on nähtävästi syntynyt siitä, että tällaisia asioita käsittelevät asiakirjat 1600 luvun loppupuoliskolta ovat täydellisemmät ja paremmin säilyneet, kuin aikuisemmilta ajoilta, joten itse tutkinnotkin ovat siltä ajalta tulleet enemmän tunnetuiksi. Noitien vaino on kuitenkin paljon vanhempi, niinkuin voi päättää asian luonteestakin, sillä täytyy kaiketi olettaa, että kaiken taikauskon ulkonaiset ilmaumat näkyvät heikompina, kuta enemmän tiedon valo pääsee poistamaan henkistä pimeyttä ja muuttamaan vanhaa, tietämättömyydessä kehittynyttä käsitystapaa. Että olot 1500-luvulla tässä suhteessa eivät olleet vähääkään paremmat, käy selville siitä, että ihmisiä silloinkin varsin usein syytettiin noituudesta. Mainitsen tässä muutamia tapauksia, jotka kaikki ovat Pohjanmaalta ja useimmat sen pohjoisosasta.

Tuomioistuinten kunniaksi olkoon mainittu, ettei kumminkaan kaikkia tällaisista rikoksista ilmiannettuja ja oikeuden tutkittaviksi joutuneita tuomittu rangaistuksen alaisiksi. Oikeudessa vapautettuja mainitaan useita. Niin kävi Martti Rautiaisen, jonka asia tutkittiin Kalajoen käräjissä 1 p. helmikuuta 1574. Häntä syytettiin muun muassa siitä, että hänen toimestansa karhu olisi kaatanut seurakunnan kirkkoherran Gregoriuksen lehmiä ja hevosia. Syytetty teki "käsi kirjan päällä" puhdistusvalan, jotapaitse 12 miestä todisti hänet syyttömäksi (*S. V. A. 4,744: 18.). Samana vuonna oli eräs noitajuttu käsiteltävänä Pietarsaaren käräjissä. Syytettyjä olivat Olavi Gedd ja hänen vaimonsa Brita, kotoisin Koustavin kylästä. Todistajain puutteessa syytetyt vapautettiin, ja syyttäjä Olavi Olavinpoika samasta kylästä sai 40 markkaa sakkoa väärästä ilmiannosta (*S. V. A. 4,744- 41.). Salon käräjissä 21 p. heinäk. 1574 oli tutkittavana eräs Pietari Wiluinen "Siikajoen Savosta" (joen latvamailta). Hänen sanotaan joutuneen "julkisena noitamiehenä" yleiseen huutoon, mutta kun ei esiintynyt "mitään todistusta tahi syytä, joka olisi voinut hänet rikokseen sitoa", julistettiin hän vapaaksi (*S. V. A. 4.742: 36 v.). Vapaaksi julistettiin samoin Pietarsaaren käräjissä v. 1575 noituudesta syytetty "Antti Juhonpojan vaimo", kotoisin Purmosta. Hänen syyttäjänsä Maunu Sveninpoika samasta kylästä tuomittiin 40:n markan sakkoihin (*S. V. A. 4,742: 116.). Yhtä onnellinen oli Ylivieskalainen Lauri Kippainen, jonka asia tutkittiin Kalajoen käräjissä 23 p. heinäk. 1576. Hän oli joutunut huonoihin väleihin erään Alavieskassa asuvan Mikko Pietarinpojan kanssa ja muun muassa uhannut riitaveljeänsä sillä, että tämä menettäisi toisen silmänsä. Ennustus kävi jonkun ajan kuluttua toteen, ja Lauria syytettiin siitä, että hän oli tämän onnettomuuden aikaan saanut. Lautakunta kuitenkin julisti syytetyn vapaaksi, koska "tällaista ei oltu koskaan ennen hänestä kuultu", ja paitse sitä saatiin selville, että Mikon silmä oli saunan löylyssä turmeltunut. Herjauksesta sai syytetty suorittaa pienemmän rahasakon (*S. V. A. 4,746: 108.). Samantapainen juttu oli käsittelyn alaisena Limingan käräjissä 25 p. tammik. 1580. Noituudesta syytettiin Anna nimistä naista, jonka sanottiin olleen kotoisin Hevonojalta. Ilmiantajana oli eräs Henrikki Pietarinpoika Laitasaaren kylästä. Syytöstä ei voitu näyttää toteen, jonka vuoksi Anna vapautettiin ja Henrikki tuomittiin 40:n markan sakkoihin. Köyhyytensä perusteella pääsi hän kuitenkin pienemmällä sakolla (*S. V. A. 4,758: 88.)

Muutamia tapauksia mainitaan, joissa syytettyjä ei saatu oikeuden eteen taikka joissa tehty tuomio jostakin muusta syystä on jäänyt tuntemattomaksi. Niin oli Limingan käräjissä v. 1574 eräs Limingasta kotoisin oleva nainen Karina Olavintytär noituudesta syytteen alaisena. Asia jäi todistajain puutteessa seuraaviin käräjiin, mutta sen myöhemmästä käsittelystä ei ole tietoja. Samoin kävi erään Eskeli Suninpojan asian. Hänkin oli Limingasta kotoisin ja syytöksen alaisena samoilla käräjillä (*S. V. A. 4,744: 35.). Pari vuotta myöhemmin (21 p. heinäk. 1576) sakotettiin Pyhäjoen käräjissä kahta miestä kun olivat taanneet, että noituudesta syytetty Pyhäjärveläinen Olavi Kaarinanpoika saapuisi oikeuden eteen rikoksistansa vastaamaan, mutta eivät toimittaneet häntä määräaikana saapuville (*S. V. A. 4,746: 107.)

Kaikki yllämainitut tutkinnot, joiden luetteloa voisi muutamilla lisätä, ovat sellaisia, joissa syytettyjä ei ainakaan todistettavasti mihinkään rangaistukseen tuomittu. Mutta toisenlaisistakaan oikeudenpäätöksistä ei ole puutetta. Ja usein ovat rangaistukset sangen kovia. Tavatonta ei ole, että rikolliseksi todistettu saa kuolemalla tahi lieventävien asianhaarain vallitessa korkeilla rahasakoilla sen sovittaa.

Semmoisen kohtalon alaiseksi joutuivat Olavi Ruikka ja hänen vaimonsa Iissä v. 1564. Molemmat nämät henkilöt mestattiin noitina. Olavi näyttää jo ennen joutuneen huonoon maineeseen, sillä v. 1560 sakotettiin häntä varastetun tavaran kätkemisestä. Hän oli silloisiin oloihin verraten maalaismieheksi tavattoman rikas mies, lieneekö sitten koonnut omaisuutensa noitakeinoilla vai muulla tavalla. Hän jätti näet jälkeensä 8 taaleri-kappaletta; rahaa 210 markkaa, 1 äyrin ja 6 penninkiä; hopeaa 34 luotia; 3 härkää, 11 lehmää, 4 hiehoa, 10 lammasta. Tästä samoinkuin muustakin vainajien omaisuudesta peri kuningas kaksi kolmannesta. Kuninkaan osuus muusta tavarasta sanotaan olleen: 1 lasti jauhoja, 1 lasti suoloja, 9 leiviskää lihaa, 6 leiviskää hylkeenrasvaa, 19 leiviskää voita. Tavaran paljoudesta päättäen näyttää siltä, kuin olisi Olavi Ruikka ollut jotenkin varakas kauppias (*S. V. A. 4,668: 33 ja 4,669: 14. Vrt. Histor. Ark. XI: 442-43.)

Kuolemantuomiolla päättyi myös eräs juttu, jota käsiteltiin Pietarsaaren käräjissä elokuussa 1566. Syytetty oli nimeltään Lauri Antinpoika Ahtavalta ja syyttäjänä esiytyi Pietari Olavinpoika samalta paikkakunnalta. Kirjaanpanot asiasta ovat tällä kertaa vähän laajemmat. Lauri oli omin lupinsa mennyt Pietarin naurismaahan nauriita varastamaan ja tavannut siellä Pietarin vaimon Malinin, joka sanoi häntä varkaaksi. Lauri puolestaan ei hyväksynyt Malinin menettelyä, vaan sanoi toimittavansa niin, että hänen vastustajallansa ei olisi enää tervettä päivää. Heti sen jälkeen Malin sairastui ankaraan tautiin, "niin että hänen maksansa ja keuhkonsa näkyvät hänen rinnastansa ja oli vallan surkeata ja kauheata häntä nähdä". Raskauttavana seikkana syytetyllä oli sekin, että Malin ennen kuolemaansa oli sanonut pitäjään kappalaiselle Eerikille, joka kävi häntä ripittämässä, ettei hänen kohtaloonsa ole kukaan muu syypää, kuin Lauri Antinpoika. Paitse sitä oli Lauri kerran ennenkin ollut noituudesta syytöksen alaisena, mutta silloin päässyt rahasakolla. Oikeus tuomitsi ensin syytetyn hankkimaan valamiehet ja vapauttamaan itsensä, mutta ei ollut niitä, jotka tahtoivat valallensa ottaa hänen syyttömyytensä. Päinvastoin todistivat naapurit ja käräjärahvas, että mitä hän oli uhannut lähimmäistensä ruumiin, karjan tahi muun omaisuuden vahingoksi, oli aina käynyt toteen. "Siten yhteisessä kansassa liikkuvan huhun mukaan, ja kun ne kaksitoista, jotka lautakunnassa istuivat, sekä hänen omat naapurinsa eivät voineet taikka uskaltaneet häntä suojella, niin tuomittiin edellämainitulta Lauri Antinpojalta hänen rikoksestansa kaula poikki" (*S. V. A. 4,668: 12 v. 13. Vrt. Histor. Ark XI 443.)

Noituudesta tuomittiin myös kuolemaan Paavali Kotilainen Lohtajalta ja Pietari Riippa Uuskaarlepyyn pitäjästä v. 1577. Molempien rangaistus pantiin täytäntöön, mutta heidän rikoksensa yksityisseikoista ei ole tietoja säilynyt (*S. V. A. 4,748: 14 v.)

Seuraavana vuonna (1578) oli Limingan käräjissä tutkittavana Hannu Klaunpoika Laitasaaren kylästä. Hänen sanotaan harjoittaneen noituutta setänsä tyttärentyttären kanssa, jonka nimi oli Marit. Syytetty tuomittiin kuolemaan, mutta kun rikos oli tapahtunut hauen nuoruudessaan - hän oli siihen aikaan ainoastaan 15:n vuoden vanha - ja vasta kymmenen vuoden kuluttua tullut ilmi, lievennettiin rangaistusta, niin että syytetty pääsi 30:n markan sakolla (*S. V. A. 4,752: 92.)

Uuskaarlepyyn käräjissä 28 p. heinäk. v. 1584 tuomittiin niinikään kuolemaan eräs leski Kaarina, koska hän "muutamia kertoja on ollut syytettynä noituuden rikoksesta". Hän sitoutui todistamaan syyttömyytensä valamiehillä, mutta ei voinut sellaisia hankkia. Tässäkin tapauksessa lievennettiin tuomio sakkoon, mutta se määrättiin tavattoman suureksi, nimittäin 120:ksi markaksi. Sen lisäksi tuomittiin syytetty muuttamaan pois maasta (*S. V. A. 4,770: 87 v.) Kuolemanrangaistuksen kärsi samana vuonna noituudesta eräs Pietari Henrikinpoika Tervajoelta, jonka asia tutkittiin Kyrön käräjissä 13 p. helmik. Rikosta ei tarkemmin mainita, sanotaan vaan Henrikin harjoittaneen noituutta tytärpuolensa kanssa (*S. V. A. 4,770: 84.)

Noitana tuomittiin kuolemaan Lohtajan käräjillä 26 p. heinäk. 1585 ja mestattiin Henrik Lappalainen. Häntä syyttivät Juho Niilonpoika Lohtajalta ja Juho Holst Kannuksesta siitä, että hän Juho Niilonpojan vaimon Elsan pyynnöstä oli noitakeinoillansa saattanut turmioon Elsan oman tyttären Biritan, jonka sanotaan äidiltänsä varastaneen ranoja. Henrik Lappalainen ei voinut kieltää harjoittaneensa taikakeinoja tyttären turmioksi, jonka tytön äiti Elsakin todisti, sanoen syytettyä "täydelliseksi ennusmieheksi ja noidaksi". Selville tuli vielä, että Henrikki "monessa muussa paikassa tässä maanääressä on käyttänyt kannustansa, joksi he hänen konettansa kutsuvat, noituuden harjoittamiseksi". "Siitä syystä ja paljosta muusta tuomittiin hän henkensä menettäneeksi, ja sen jälkeen mestattiin" (*S. V. A. 4773: 166.) — Asiakirjassa mainittu kannus, jota syytetyn sanotaan ammatissaan käyttäneen, oli yleinen Lappalaisten muinoin käyttämän noitarummun nimi. Näyttää sen vuoksi siltä, että Henrik Lappalainen mahdollisesti muutenkin, kuin nimensä puolesta, oli läheisessä yhteydessä Lappalaisten kanssa, ja mahdotonta ei ole, että hän oli viimeisiä tämän kansan etelämpänä asuvia edustajia.

Eräs kuolemantuomioon päättyvä noidantutkimus oli käsittelyn alaisena Kemin kesäkäräjissä 9 p. heinäk. v. 1586. Syytetyn nimi oli Henrik Jauhopää Häntä vastaan tuli todistajain kautta ilmi koko joukko raskauttavia asianhaaroja: l:ksi oli eräs tyttö ottanut Jauhopään reen, kuljettanut sillä rukiita, mutta polkenut reen rikki. Siitä suuttui syytetty ja sanoi tytölle: "Et sinä enää koskaan rekeä tallaa". Seurauksena oli, että tyttö viiden päivän kuluttua heitti henkensä. 2:ksi oli Jauhopää joutunut riitaan erään nuorukaisen kanssa jostakin heinäniitystä, josta Jauhopää oli heinät niittänyt. Syytetyn sanotaan lausuneen riitaveljelleen: "Et sinä koskaan enää heiniä ole niittävä", ja seuraavana paaston aikana hirttikin nuorukainen itsensä. Eräs vaimo, joka riidanalaisista heinistä sai osan, todisti noidan hänelle sanoneen: "Se on sinulle makea syödä, mutta katkera maksaa", ja heti sen jälkeen menetti vaimo kaksi lehmää. 3:ksi esiytyi todistajana syytetyn vaimo Mariatta, joka Iin käräjiin tuotuna tiesi kertoa kummallisia juttuja. Hän sanoi jostakin syystä joutuneensa huonoihin väleihin miehensä kanssa sekä lähteneensä pois hänen luotansa. Myöhemmin tuli hän raskaaksi ja synnytti suurella vaivalla muutamia käärmeitä. Peläten, että miehensä noitakeinojen johdosta hänelle saattaisi tapahtua jotakin vielä pahempaa, oli hän jälleen asettunut yhteen hänen kanssansa. Oikeuden pöytäkirjassa ei mainita mitään siitä, koettiko syytetty millään tavalla puolustaa itseänsä. Ilmoitetaan vaan lyhyesti, että hän "edellämainittujen seikkojen vuoksi tuli mestatuksi" (*S. V. A. 4,777: 93. Vrt. Histor. Ark. VL 243-45.)

Muutamissa tapauksissa pelastivat kuolemaan tuomitut henkensä pakenemalla. Semmoisia olivat Jaakko Jaakonpoika Talvitiestä ja eräs Yrjö Rahanastasta, jotka molemmat noituuden harjoittajina saivat kuolemantuomion Ilmajoen käräjissä 17 p. helmik. 1584 (*S. V. A. 4,770: 84.). Yhtä onnellinen oli Pietari Henrikinpoika, tuomittu Pyhäjoen käräjissä 1 p. helmik. 1585 (*S. V. A. 4,773: 160.) sekä eräs Sihveri Mikonpoika ja hänen tytärpuolensa Ala-Vetelistä, jotka tuomittiin kuolemaan Uuskaarlepyyn käräjissä 31 p. heinäk. 1592 (*S. V. A. 4,797: 81 v.). Rikoksien yksityiskohdista ei näissäkään tapauksissa ole tehty tarkempaa selkoa.

Tässä mainitut tiedot, jotka kaikki on poimittu Pohjanmaan sakkoluetteloista, riittänevät todistamaan, että noitina pidettyjä ihmisiä 1500-luvulla oli Pohjanmaallakin varsin paljon ja että niiden vainoominen jo siihen aikaan oli täydessä voimassa.

A. H. S.

Itselleni kirjoituksessa osuivat silmään erityisesti seuraavat tiedonmurut:

"Tästä samoinkuin muustakin vainajien omaisuudesta peri kuningas kaksi kolmannesta."

Varsin kova menettelyperiaate, ja herättää myös kysymyksiä tämän mahdollisesta vaikutuksesta oikeuskäytäntöihin.

"Selville tuli vielä, että Henrikki "monessa muussa paikassa tässä maanääressä on käyttänyt kannustansa, joksi he hänen konettansa kutsuvat, noituuden harjoittamiseksi".

Asiakirjassa mainittu kannus, jota syytetyn sanotaan ammatissaan käyttäneen, oli yleinen Lappalaisten muinoin käyttämän noitarummun nimi. Näyttää sen vuoksi siltä, että Henrik Lappalainen mahdollisesti muutenkin, kuin nimensä puolesta, oli läheisessä yhteydessä Lappalaisten kanssa, ja mahdotonta ei ole, että hän oli viimeisiä tämän kansan etelämpänä asuvia edustajia."

Tämä erityisesti herätti mielenkiintoa, tapahtumapaikka Lohtaja (nykyistä Kokkolaa) kuitenkin sijaitsee Etelä-Pohjanmaalla ja varsin kaukana itse Lapin alueilta, joilla noitarumpuja oli laajemmassa käytössä. Harmi ettei kyseinen tietolähde sisällä tarkempia tietoja rummusta tai sen käytöstä. Herättää myös ajattelemaan kuinka paljon muita noitarumpuja onkaan ollut käytössä etelämpänä, ja joista ei ole jäänyt kirjallisia lähteitä...

Vapauttavien tuomioiden määrä näyttää myös olleen yllättävän suuri ja hyvä niin.

© Hyvien tapojen mukaiset lainaukset ovat tervetulleita linkittäessäsi tälle sivulle.