Loitsurunoutemme synnystä. Arkistolöytöjä vuodelta 1899

Seuraava Arkistolöytöjä-sarjan artikkeli käsittelee suomalaisten loitsujen alkuperää. Mielestäni kirjoitus sisältää varsin päteviä huomioita teoriaa loitsujen läntisestä alkuperästä vastaan.

Loitsurunoutemme synnystä.*1

1899, Virittäjä

Porthanin ajoista saakka on kansanrunoutemme ollut tieteellisen tutkimuksen esineenä, mutta sen synnystä ei vieläkään ole päästy yksimieliseen loppupäätökseen. Pääasiallisimpana syynä tähän on epäilemättä ollut ainesten niukkuus ja tieteen haparoiva kanta. Suku­laiskansojemme kansanrunoutta on ollut koottuna niin vähän, ettei vertailevaa tutkimusta ei ole menestyksellä voitu harjoittaa eikä luoda varsinaista metoodia. Vasta sen jälkeen kun J. Krohnin tietä rai­vaava teos ilmestyi, tutkimus on melkoisesti edistynyt. On opittu entisistä, liian yleisistä olettamisista luopumaan ja sen sijaan kään­netty huomio yksityiskohtiin, joten voitto toisensa jälkeen on saa­vutettu.

Harvoin kansan elämässä kansanrunoudella on ollut sellainen sija kuin meidän: se on ollut kansamme lohduttajana sen lapsuuden aikana, ilo ja ylpeys miehuuden päivinä. Ei siis ole kummaa, jos sen synty erityisesti on tiedemiehiäkin viehättänyt. Useat tutkijat ovat tätä kysymystä käsitelleet, mutta heidän tutkimustensa lähempää esittämistä eivät ”Virittäjän” palstat salli, jonka tähden heti ryhdymme tarkastamaan yhtä osaa tätä laajaa kysymystä, loitsurunoutemme syntyä.

Loitsujemme synnystä on nykyään vallalla pääasiallisesti kaksi eri katsantokantaa: toinen pitää niitä Suomen kansan erityisinä luo­mina ja ikivanhoina, pakanuuden aikuisina jätteinä, toinen taas arvelee niitä ruotsalaisilta lainatuiksi Länsi-Suomessa verrattain myö­häisenä aikana. *2 Edellinen näistä mielipiteistä perustuu loitsujen sisällykseen ja siihen yleisesti varmana pidettyyn tosiasiaan, että loit­siminen on pakanuuden synnyttämä ilmiö, jälkimmäinen taas ruotsa­laisten ja länsisuomalaisten loitsujen yhtäläisyyteen sekä yhteisten loitsujen puutteeseen yhteissuomalaisilla heimoilla. Ensiksi mainittu on ollut yleisenä mielipiteenä aina Porthanista asti *3, sitä vastustava käsitys taas on aivan nykyisin esiintynyt. Otamme tutkimuksemme lähtökohdaksi viimemainitun, koska sen hyväksymisestä tai hylkää­misestä riippuu kysymyksen ratkaisu.

Porthanin kannalla olevat vanhat tutkijat olisivat epäilemättä suuresti hämmästyneet, jos joku olisi uskaltanut esiintuoda sen väitteen, että Länsi-Suomi on pidettävä loitsurunon kotimaana, sillä vanhimmista ajoista saakka oli se käsitys yleinen, että vanhoja runoja Suomessa tavattiin etupäässä Pohjanmaan, Savon ja Kar­jalan sydänmailla. Muistettakoon vaan miten Ahlqvist piti viro­laisten luullun runojen köyhyyden seurauksena siitä, että he oli­vat hämäläistä heimoa, jolle Luoja muka ei ollut lahjoittanut runon jumalallista lahjaa! *4 Nykyään emme katso asiaa samoilla silmillä sen jälkeen kun Virosta on kymmenin tuhansin runoja koottu ja Länsi-Suomesta tuhatmäärin loitsuja kerätty. Päinvastoin täytyy tunnustaa virolaisten runoinnon synnyttäneen yhtä paljon, kenties enemmänkin alkuperäistä runoutta kuin suomalaisten. Loitsurunous olisi voinut sen puolesta siis hyvin saada alkunsa Länsi-Suo­messa, jos eivät useat painavat tosiasiat vastustaisi sellaista mahdolli­suutta. Länsi-Suomesta ei ole tavattu läheskään kaikkien loitsujen alkuperäisiä juuria eikä myöskään Skandinaaviasta tunneta vastineita likimainkaan kaikkiin meidän loitsuihimme.

Osa loitsurunouttamme on epäilemättä ruotsalaisilta lainattu, mutta liian uskallettua on siitä vetää se johtopäätös, että koko loitsurunous olisi Länsi-Suomessa syn­tynyt. Sivistys on saattanut paljon hävittää niin Ruotsista kuin Länsi-Suomestakin, mutta ei ole luultavaa että se on niin suurta hävi­tystä tehnyt kuin nyt täytyisi olettaa. Ja kuinka voidaan ymmär­tää että esim. Itä-Suomessa on kehittyneitä loitsuja, joita ei voi joh­taa mistään länsisuomalaisesta alkumuodosta. Ei voi olettaa että alku­muoto olisi Länsi-Suomesta jäljettömiin hävinnyt, jos se kerran siellä syntyi. Epäilystä herättää myös se, että maamme ruotsalaiselta alueelta on niin vähän loitsuja saatu, vaikka ruotsalaisen väestön välityksellä lähimmin pitäisi tietysti ajatella lainojen tapahtuneen. Ruotsalaiselta Uudeltamaalta esim. ei ole kuin nimeksi loitsuja muistoonpantu eikä voi nähdä, että se suomalaiseen väestöön olisi tässä suhteessa vaikut­tanut.

Pohjanmaan ruotsalaiset ovat suomalaisiin vaikuttaneet, mutta arvattavasti on osa siitä, mitä heiltä on kirjaanpantu, lainaa suoma­laisilta. Jos loitsurunous olisi Länsi-Suomessa syntynyt, ei myöskään voi käsittää että se olisi ehtinyt sillä tavalla juurtumaan, että se ei vielä nytkään, vaikka puolen kahdeksatta vuosisataa on kristinuskoa saarnattu, ole hävinnyt. Ja sitä paitsi on vaikeata olettaa, että ruot­salainen henki murrosaikana, jolloin kristinusko jo teki tuloansa Poh­joismaihin, olisi kyennyt niin suuria aikaan saamaan. Se on myös ristiriidassa vanhain historioitsijani todistuksen kanssa, että suomalai­set olivat Pohjoismaiden pelätyimpiä noitia. *5 Samasta käsityksestä epäi­lemättä vielä tavataan jälkiä Gotlannin rahvaan keskuudessa, joka uskoo että suomalaiset paremmin kuin muut kansat voivat ”lannistaa” pahoja henkiä, manata niitä maahan ja yleensä niitä hallita; että he voivat tehdä itsensä näkymättömiksi, kadota yhdestä paikasta ja samalla siir­tyä kaukaisiin paikkoihin; että he voivat pukeutua kaikenlaisten eläin­ten ja ihmisten haamuun, seisauttaa verta, lukea pois kipua, kääntää tuulen j. n. e., että he voivat saada selvää varastetuista ja kadote­tuista kappaleista, tehdä hevoset kelvottomiksi, kääntää silmät, tehdä itsensä koviksi ampumista ja luoteja vastaan”.*6

Jos kaikki loitsut eivät ole saattaneet Länsi-Suomessa syntyä, jää tietysti jäljelle kaksi mahdollisuutta: osa on joko suomalaista alku­perää tai jostakin muualta lainattu. Päästäksemme tästä selville otamme ensin tarkastettavaksi, voivatko ne olla vierailta kansoilta saatuja. Tässä kohden kääntyy katseemme lähinnä sukulaiskansoi­himme, sillä jos heiltä onnistumme löytämään yhteisiä loitsuja, on suurempi mahdollisuus saada selville loitsun syntyä. On tosin väi­telty että suomalainen loitsu seisoo yksinänsä, mutta luulemme voi­vamme todistaa, ettei niin ole asian laita. Ainakin virolaisilla ja suo­malaisilla on loitsuja, joissa on yhteisiä piirteitä. Tauteja manataan Virossa samoin kuin Suomessakin usein eläimiin ja puihin. Esitämme verrattaviksi seuraavia loitsuja:

Virossa:

1) Hammassärkyä vastaan:

Koeran hampaaseen kadotkoon,
Suden hampaassa itäköön,
Pohjatuuleen paetkoon
Tuulesta tyhjään taantukoon. *7

2) Palohaavoja vastaan:*9

Varekselle vaiva,
Harakalle kipu,
Kärpälle kipeät,
Mustalle linnulle muut taudit,
Lapsen sormi kohta terveeksi.*10

3 a) Paisetta vastaan:

Katoa (Kau) paise (muhk). Vähene paise!
Kun et vähene, menet poikki, Tyhjästä olet sinä tullut ja tyhjään menet. *12

b) Paisetta vastaan:

Kivun voima (vaipukoon) varvikkoon Paisetus paksuimpaan pensaaseen. *14

4) Paiseen sanat:

Päältä latvojen,
Alta juurien,
Metsästä olet sinä tullut
Kivien, kantojen alle pitää sinun mene-
nemän (eli kusta olet tullut, sinne
pitää sinun menemän).*15

Suomessa:

Riien synty:

Tuonne ma sinun manoan,
Suuhun juoksevan sutosen,
Kesäpeuran kielen alle;

Tuonne ma sinun manoan,
Korpin kiljuvan kitahan,
Suuhun vankuvan vareksen. *8

Veren vuodon seisatus:
Thyi! hiiri kuolkoon!
Harakka sairastakoon!
Rupi alle,
Rahka päälle,
Kannu märkää väliin,
Thyi! (haava) terveeksi! *11

Painuk elä paisuk,
Kauk elä kasvak,
Puuhuni puhkat kasva,
Puuhun muhkat (!)
Moahan mahkat
Raitaan vernäräpät
Elekää ihoo imentorauka
Painuk elä paisuk,
Kauk elä kasvak
Pois kupu kaulasta. *13

Metän nenä:
Jos o't mieluusta mehtolasta,
Tarkasta Tapiolasta,
Tuonne ma sinun manaan,
Mieluusaan Mehtolaan,
Tarkaan Tapiolaan,
Ota tuuli purteesi,
Ahava reki-ratoisi
Wija viiletelläxesi
Yli puiden, alati maiden
Jot ej kuulu kuuna vuonna
Siinä ilmoisa ikänä. *16

Paitsi tätä yhtäläisyyttä on vielä yksityisiä loitsuja, jotka ovat yhtöisiä virolaisille ja suomalaisille. Osittain ne ovat selvästi huo­mattavia keskiaikuisia lainoja, kuten esim. niukahduksen luku, mutta seassa on loitsuja, joiden synty kuuluu epäilemättä sangen aikaisiin aikoihin. Sellainen on esim. eräs käärmeen synty, josta tässä esitämme yhden toisinnon.

Virossa:

Mato musta, maan alanen.
Kirjava kiven takanen,
Mäen karva, männyn karva,
Suon karva, kanelin karva,
Pajun alle ma panisin!
Kyllä mä tunnen sukusi,
Uhkaan sinun heimosi.
Syntynyt lantaläjästä
Kuolleen konnan kudusta.
Villa suussasi, villa päässäsi,
Villan karva kielesi, Villaa sinun kypäräsi,
Villasta otettu kokonaan itsekin,
Taannu vainolainen ja vastustaja!
Isä meidän j n. e. *17

Suomessa:

Matoseni, mammaseni,
Maan siika, siliä siika,
Kulon kultaisen alanen,
Lohen lemmen juurohinen.
Letti raunion alanen,
Kieppi kannon juurehinen,
Sykerräte sykkyrään,
Käperräte käppyrään,
Käyppäs tälle kämmenelle,
Tälle sormeilen sovite,
Sule suusi, peitä pääsi,
Kätke kielesi käpiä,
Villa suusi, villa pääsi,
Villaiset sinun vihais,
Villainen sinä ihekkin,
Tunke pääse turpesohen
Mätä pääsi mättäsehen,
Jospa tuolta pääsi nostat
Ukko pääsi särkiöö,
Pilvillä pisaroilla,
Rakeilla rautaisilla. *18

Että yllä oleva yhtäläisyys on siksi huomattava, että täytyy olet­tua yhteistä alkuperää, myöntänee jokainen. Ovatko nämä piirteet lainoja vai alkuperäisin suomalaisia? Saadaksemme tähän kysymyk­seen vastausta on meidän tarkastettava niiden kansojen loitsuja, joilta suomalaiset ovat saattaneet lainata. Tähän tutkimukseen ryhtyes­sämme kääntyy katseemme ensiksi virolaisten eteläpuolisiin naapurei­hin, lättiläisiin. Noin kaksi vuosituhatta sitten oli liettualais-lättiläisen kansanheimon vaikutus suomen-sukuisiin kansoihin verrattoman suuri ja sittemmin ovat lättiläiset olleet yhtä mittaa virolaisten naa­pureina, niin että yksin tämän tähden tällaiseen tutkimukseen on täysi syy.

Lättiläinen loitsu eroaa luonteeltaan hyvin paljon suomalaisesta, se on yksinkertaista, kertovaa laatua ja tuntuu meidän manaustemme rinnalla lapselliselta, mutta siinä on kuitenkin piirteitä, jotka muis­tuttavat suomalaista. Voi todistaa että heiltä on suorastaan lainattu eräs käärmeen synnyn toisinto. Useat varmaan muistaa käärmeen synnyssämme hyvin laajalla alalla, myöskin Virossa *19, tunnetut säkeet:

”Villa suusi, villa pääsi,
Villa viisi hammastasi,

Villanen sinun isäsi
Villatar sinun emäsi” *20

Näille säkeille tarkka vastine on seuraava lättiläinen loitsu: ”Kun­niallinen, armollinen rouva makaa tien vieressä sannassa, suu on täynnä villaa; kunniallinen, armollinen rouva makaa suossa mättäällä, suu on täynnä villaa; kunniallinen, armollinen rouva makaa metsässä juuren alla, suu on täynnä villaa” *21. Että lättiläinen loitsu tässä on alkuperäi­nen, osottaa sen läpinäkyvä yksinkertaisuus ja se seikka että lättiläi­sillä on muitakin loitsuja, joissa käärme kuvataan makaavana. *22 Sukua villapäisen käärmeen loitsun kanssa on todennäköisesti lättiläinen loitsu, jossa käärme esitetään hampaattomana *23, ja samanlaisia epiteet­tejä kuin ”kunniallinen armollinen rouva” ovat ”kunniaton isä”, ”kun­niaton äiti”, jotka esiintyvät eräässä toisessa käärmeen synnystä. *23 Paitsi tätä toisintoa on lättiläisessä ja suomalaisessa käärmeen syn­nyssä yhteistä se, että molemmissa käärmeelle annetaan sen olinpaik­kaa ja ruumiin muotoa kuvaavia epiteettejä. Lättiläisissä loitsuissa nimitetään käärmettä ”kivirauniossa matelijaksi”, ”kirjavaksi sukkanau­haksi”, ”aidan vitsaksi” *23.5, aivan samoin kuin suomalaisessa runossa sanotaan ”kirjava kiven alainen”, ”raippa raunion alainen”, ”hiusletti Hiien immen,” ”Pahan hengen paian nauha”, ”Aholaisen aian vitsas”.

Lättiläisissä käärmeen loitsuissa esiintyvät lauseet: ”Mihin menet paljas-otsa?”, ”Kierry kokoon niinkuin aidan vitsa” *24 voisivat yhtä hyvin käydä suomalaisista. Ja aivan kuin runomitallista käännöstä ovat esim. lättiläisestä... ”pure ruskeaa kiveä” *25 suomalaiset: ”Mätä vihtoin vihasi, Kiviin pahat kipusi.” *26

Toinen loitsu, joka hyvin alkuperäisessä muodossa tavataan lät­tiläisillä, on kuumeen sanat. Heiltä on muistoon pantu seuraavat sanat ”kuumuutta vastaan”: ”Jää lähteessä, jää haudassa, kuuma vesi kynnyksen takana; lampaan lihaa kiehuu kattilassa, jääpuut kattilan alla. Sininen vuohi makaa vainiolla, jalat ojennettuina. Vedä hel­vettiin, vedä helvettiin kaikkien kipujen kanssa! Punanen neito kahden meren läpi valkoinen sauva kädessä” *27. Toinen toisinto kuuluu: ”Mene ulos, kuihtunut kuume, suuren joen sillalle, katso alas pitkin jokea: joessa tanssii viini punaista neitoa jään kappaleilla, mihin sinä katsoit, sinne myös jää! Häviävät neitoset, sulavat jään lohka­reet, häviää kuihtunut kuume. Jumala, isä”*28. Virosta tunnemme seu­raavan loitsun ”kylmää kuumetta vastaan”: ”Hullu harmaa (mene) suden luolaan! Lumihankeen, jäiden joukkoon (”eäde kange”?). Mennös varsinaiseen olinpaikkaasi! Pyhä Maaria, pyhä poika kaitkoon kipua” *29. Suomessa on näihin verrattava tulen synty, jossa lumella ja jäällä on niin tärkeä osa. Esim.

”Nunnus Ilman tyttäristä,
Höyhenes panuttaria! .
Tuuvos hyytä pohjolasta,
Jäätä kylmästä kylästä,

Sillä hyyllä hyyvyttelon,
Jäällä tuolla jähyttelen,
Pistän hyyhyn hyppyseni,
Jäällä jähytän käteni” etc, *30

Että virolainen ja suomalainen toisinto ovat syntyneet lätti­läisestä, olisi liian uskallettua väittää, mutta ei kukaan kieltäne, ettei itse psykologinen perusajatus ole kaikissa sama. Loitsun tarkoitus on saattaa palavaa kuumetta sairastava ajattelemaan kylmää jäätä ja lunta, joka tietysti on omansa helpottamaan hänen tuskiansa.

Lättiläisillä tavataan vielä meidän pistoksen syntymme, joka myös ainakin pari kolme kertaa on muistoonpantu Virossa. Kuiten­kin on tämä loitsu yleisempää laatua, niin että se aivan samanlaisena on saattanut siirtyä kansasta kansaan, joten on vaikea sanoa, mitä tietä se on meille tullut, niin kauvan kun sen alkuperää, ikää ja kulkua ei ole täydellisesti selvitetty. Vertauksen vuoksi panemme tähän lätti­läisen, virolaisen ja suomalaisen toisinnon.

a) Lättiläinen: Pistos pistää minua kerran, minä pistän häntä kaksi ker­taa; pistos pistää minua kerran, minä pistän häntä kolme kertaa; pistos pistää minua kerran. .., minä pistän häntä yhdeksän kertaa. Pistos pistää minua ker­ran, minä pistän häntä yhdeksän kertaa; pistos pistää minua kerran, minä pistän häntä kahdeksan kertaa; pistos pistää minua kerran..., minä pistän häntä kerran.

(Näin täytyy loitsu kolmasti alusta alkaen loppuun kerrata). *31

b) Virolainen: Pistä, pistä, mitäs pistät! Sinä pistät yhden kerran, minä pistän kaksi kertaa. Sinä pistät, mitäs pistät. Sinä pistät kaksi hertaa, minä pis­tän kolme kertaa. S. p., m. p. Sinä pistät kolme kertaa, minä pistän kuusi ker­taa. S. p., m. p. Sinä pistät neljä kertaa, minä pistän kahdeksan kertaa. Sinä pistät viisi kertaa, minä pistän yhdeksän kertaa.
(Loitsu on yhdellä henkäyksellä kerrottava kolmasti). *32

c) Suomalainen: Jos sie pistät yksin pistoin, Minä pistän kaksin pistoin, Jos sie pistät kolmin pistoin, Minä j. n. e. Jos sie pistät kymmenin pistoin, Mie sadalla akkoon tuhannella tukkoon. *33

Paitsi yllämainittuja lättiläisiä lainoja on virolais-suomalaisessa loitHiirunoudessa vielä muita piirteitä, jotka ovat yhteisiä. Edellä esiin­tuodusta tautien manaamisesta puihin on lättiläisillä esimerkkinä seu­raava loitsu: ”Kuume, kuume, minä sanon sinulle: jätä minut! Mene, ravista harmaita kiviä, mene, ravista puunkantoja metsässä”2. Eräs pahan manausluku kuului: ”Putoa puun kannolle! Se ei ajetu, siellä ei tunnu kipua; putoa puun kannolle, se ei ajetu, siellä ei tunnu kipua. Putoa puun kannolle, se ei ajetu, siellä ei tunnu kipua (tämä jakso on kahdesti uudistettava), putoa pyhän Marian kirkkoon! Ni­messä...” *34 Loitsu muistuttaa suomalaisia kipusanoja, jossa vammat pannaan

”Kiviä kivistelemään
Paasia pakottamaan;

Ei kivi kipuja, itke,
Paasi vaivoja valita”. *34.5

Samoin kuin suomalainen loitsu käyttää lättiläinenkin uhkauksia ja manaamista vaikeihin paikkoihin. Kipuja lättiläinen manaa esim. seuraavalla tavalla: ”Pakene, pakene nuhatauti; minä olen koettava vangita sinua, minä sinut otan, minä sinun vangitsen, minä sinua lyön, minä sinua piiskaan, minä sinut revin rautaisella terällä” *35. Toisessa loitsussa sama tauti luvataan sitoa narisevaan haapaan ... ”Siellä saat maata, siellä saat narista, siellä et enää ihmisten terveyttä häiritse” *35. Yskä käsketään menemään merta pitkin pois ihmisen ruumiista ... ”revi meren kiviä, revi meren santaa: ne ovat sinulle maukkaammat kuin N. N:n ruumis. Älä tule kotiin, sillä koirat ja kissat repivät sinut kappaleiksi, koirat, kissat repivät sinut kappaleiksi!” *35 Raivoa vastaan on lättiläisillä seuraava loitsu: ”Pois sinä, saatana, pois sinä, paha henki! Miksi sinä syöksyt yltympäri, miksi raivoat, mitä tahdot. Minä sinua sauvalla lyön, minä sinua hakkaan hiilihangolla, minä sinut vedän karhun sieraimen, suden perän kautta. Kylme pyhää miestä on sinua 3X9 punaisella kivellä talosta pois kivittävä. Jeesuksen Kristuksen nimessä hän on pyhäksi kastettu. Isä meidän.. *36 Toisessa saman taudin loitsussa sanotaan m. m.: ”sanon sen sinulle kerran, vielä kerran, tottele, sanon sinulle! Jos et vieläkään seuraa, olen huutava Pehrkonia avuksi, silloin tiedät. ..” *36 Kuka ei muistaisi näi­den säkeiden johdosta suomalaisen loitsun usein uudistuvaa ”jos et tuostakaan totelle”. Paisetta manataan näin: ”Paise kehrää oven vä­lissä; siellä se kehrää, siellä se punoo. Riennä metsään tiheään paju-pensaaseen siellä kehräös, siellä puno'os; siellä ovat iso-isäsi, siellä ovat iso-äitisi, siellä kehräs, siellä puno'os. Jumala isä...”*37 Tätä loitsua lukiessa johtuu ehdottomasti mieleen suomalaisen loitsun säkeet:

Mene vielä, kunne käsken.
Sulahan sarajokehen,
Siell' on sun sisariais,
Siellä viisi veikkojais,
Kuusi kummisi tytärtä,
Seitsemiin setäsi lasta. *38

Paiseen sanoista saakoot sijansa toisetkin hyvin suomalaisen loit­sun tapaiset: ”Pakene, paise! pakene, paise! pakene, jokainen paha! Mistä tulet, siellä pysy! Täällä sinua kiusataan, täällä sinua revitään, täällä ei sinulle mitään hyvää tehdä! Pakene, pakene mereen, hau­taudu meren santaan, siellä on sijasi, siellä nukkuos! Pehrkons on sinua ajava takaa yhdeksän poikansa kanssa. Katoa, kuten kuluva kuu, kuten vanha maanmuna, kuten aamukaste!” *39. Sama viittaus kuun katoamiseen tavataan eräässä virolaisessa loitsussa *40, ja sukua sen kanssa ovat epäilemättä suomalaiset säkeet: ”Kaiha on kuu ka­toissansa, kaiha päivä viertessänsä, kaihempi sinä sitä” *41.

Suomalaisella ja lättiläisellä loitsurunoudella on, kuten näistä vertauksista näkyy, yhtäläisyyksiä, mutta missä määrin lättiläinen loitsu on ollut suomalaisen lähteenä, emme tieteen nykyiseltä kannalta voi täydellisesti arvostella. Molemmilla on nimittäin ainakin osaksi aivan varmaan yhteinen lähde: germaanilainen loitsu. Germaaneilla on esim. omituista tautien siirtäminen puihin ja eläimiin *42, niin että virolais-suomalaiseen loitsuun tämä piirre on voinut tulla yhtä hyvin heiltä kuin lättiläisiltä. Ennenkuin germaanilaiset ja mahdolliset slaa­vilaiset ainekset ovat erotetut lättiläisistä, emme tarkkuudella voi mää­rätä lättiläisten loitsujen suhdetta omiimme, mutta muistossa pidettävä on, että tältä suunnalta on saattanut meille tulla tärkeitäkin piirteitä.

Viittasimme germaanilaisiin loitsuihin. Kielitiede todistaa, että suomalaiset kansat meidän ajanlukumme ensimmäisinä vuosisatoina olivat mahtavan germaanilaisen vaikutuksen alaisina. Tämä tapahtui jo ennenkuin suomalaiset asettuivat Suomen niemelle, niin että kaik­kien germaanilaisten ainesten ei suinkaan ole tarvinnut lännestä päin Ruotsista meille tulla. Sellaisia vanhempia germaanilaisia loitsuja, jotka olisivat virolais-suomalaisia ei ole monta; mutta sen sijaan on suomalaisessa loitsurunoudessa germaanilaisia piirteitä, jotka täytyy olettaa hyvin aikaisiksi. Hauska germaanilaisperäinen virolais-suo-malainen loitsu on mehiläisen sanat. Virossa luetaan mehiläispönttöä puuhun asetettaessa seuraavat sanat: ”Panen pöntön huomaamatta. Kutsun kokoojia pönttööni. Yli ilman, yli yhdeksän Saksan rajan, joku ilman tuulen puolella tulkaa kultakamariini. Ottakaa ottajain jäljeltä, kootkaa kokoojain jäljellä, pankaa paljon paikalle” *42.

Tätä vas­taavia saksalaisia mehiläisen sanoja on muistoonpantu useita. Vanhin on latinaksi kirjaanpantu ja kuuluu suomennettuna: ”Vannotan sinua, mehiläiseni, jumalan, taivojen kuninkaan ja lunastajan, jumalan pojan kautta etfet nouse korkealle etkä lennä kauvaksi, vaan niin nopeasti kuin voit, tulet puuhun: sinne asetu sukuinesi, tovereinesi, siellä on minulla hyviä astioita valmiina, että siellä jumalan nimessä teette työtä j. n. e.” *43. Alasaksaksi on muistoonpantu seuraava loitsu: ”Künn, künn, künn! Mehiläiskuningas, asetu pyynnöstäni lehdilleni ja ruohoilleni ja tuo minulle ahkerasti hunajaa ja vaksia. Künn, künn, künn” '44! Mehi­läisten parveuttamiseksi käytetään siellä seuraavia sanoja: ”Mehiläiset tuovat hunajaa ja vahaa. Ne lentävät yli maan, veden ja ruohon. Hunaja on heidän ruokansa; sitä käytetään Jumalan kiitokseksi ja ylistykseksi. Tiennäyttäjä, asetu, Jumalan nimeen j. n. e.”*45. Jos vertaa virolaista toisintoa saksalaiseen, huomaa hämmästyttävää yhtä­läisyyttä. Varsinkin viimeisestä saksalaisesta loitsusta selvästi näkee, että virolainen on kotoisin Saksasta: kun virolaisessa mehiläisiä kut­sutaan ,.yli ilman, yli yhdeksän Saksan rajan, joka ilman tuulen puo­lelta”, ne saksalaisessa lentävät ”yli maan, veden, ruohon”. Grisuthin muistoonpaneman loitsun hyvät astiat muistuttavat virolaisesta ”kulta-kamarista”. Suomessa emme ole tavanneet mehiläisen sanoja itsenäi­sinä, mutta meillä löytyy toinen toisinto, joka epäilemättä on yhtey­dessä niiden kanssa. Tarkoitamme kertomusta mehiläisvoiteen kuor­mista, josta Kalevalakin laajasti kertoo *46. Mehiläisen lentäminen yli maiden ja merien on yhteinen piirre molemmissa, ja huomattavaa on, että useissa toisinnoissa ei ollenkaan ole puhetta voiteesta, jota tuotai­siin Luojan kellarista, taivon tähtien takaa, otavaisten olkapäitse, vaan yksinkertaisesti Metsolan simasta ja Tapiolan hunajasta *47. Mikä olikaan luonnollisempaa kuin että mehiläistä alettiin käyttää voiteen tuojana parannusluvussa, kun oli olemassa loitsu, jossa sitä muutenkin rukoiltiin. Virossa on mehiläisen voiteentuonti myös tunnettu, siellä tavallisesti yhtyneenä käärmeen syntyyn, niinkuin joskus Suomessakin *48.

Mitä niiden virolais-suomalaisten muodostusten ikään tulee, joista edellä on ollut puhe, emme tieteen nykyisellä kannalla uskalla kuin arve­luita lausua. Että virolaiset ja suomalaiset niiden syntyessä olivat lähei­semmässä vuorovaikutuksessa keskenään kuin nykyään, on epäilemätöntä. Myöskin on kansan täytynyt vielä elää pakanallisessa aate-
maailmassa sinä aikana, jolloin runot syntyivät. Ajateltakoon vaan esim. metsähaltijoiden ja Ukon esiintymistä loitsuissamme. Sillä olkoonkin ottii viimemainittu loitsuissa usein on kristillisessä merkityk­sessäkin *49', on Ukon palveluksella epäilemättä syvät juuret, sillä aina­kin osassa Suomea ja Viroa häntä on palveltu maanviljelyksen juma­lana *50.

Olisimme taipuvaiset olettamaan, että suomalaiset lisäksi oli­vat mahtavan germaanilaisen vaikutuksen alaisina, sillä osa loitsuis­tamme on niin germaanilaisen hengen läpitunkema, että täytyy olet­taa heidän perinpohjin tunteneen germaanilaiset loitsut siihen aikaan, jolloin lainaus tapahtui. Mainittakoon ainoastaan pari esimerkkiä. On totuttu perin suomalaisena piirteenä pitämään pahan alkuperän tiedustelua loitsuissamme, eikä Voikkaan kieltää että se ensi silmäyk­sellä sellaiselta näyttää. Mutta siitä huolimatta se todennäköisesti ei ole muuta kuin kehittynyt muodostus germaanilaista loitsua. Tässä nimittäin on piirre, joka on tullut suomalaiseen runoon ja hyvin sopii uuden kehityksen lähdökohdaksi. Germaani manasi pahan sinne, mistä se oli tullutkin: jos oli ilmasta tullut, menköön ilmaan, vedestä: menköön veteen *51. Tällaisesta toisinnosta ei ollut pitkää askelta ky­symykseen, oliko paha saanut alkunsa ilmasta vai vedestä, ja kun ky­sely helposti ”ex analogia” jatkui, muodostui se pysyväksi piirteeksi suomalaisessa loitsussa. Vanhimmassa muistoonpannussa suomalaisessa loitsussa vuodelta 1564 luemme vielä:

”Kaijki tuskatt, kaijki waiwat,
Mene Ruskijan kallijon rakå
Quin sine kin tullut ålet
tulin twlen wiha (= tuuliin tuulen viha).
malen maa wiha (= maallen maan viha),

Kiwelen kiffuen wiha
Åma wihani kåttija
Wedelen wedenwiha
Åma wiha kåttija” *52.

Mutta Lönnrotin muistoonpannessa samantapaisen loitsun on ky­syvä muoto jo päässyt vallitsevaksi:

”Mist' on pulmat puuttumina.
Taikia tapahtuna?
Onko veestä vai maasta,

Vai on kalma kalmistosta,
Perkele pyhästä maasta” *53.

Toinen suomalaisessa loitsussa hyvin yleinen piirre, tautien ma­naaminen paikkoihin, joista se joko ei voi palata tai joissa sen on vaikea olla, niinkuin kalmistoon, hiiden hiilien sekaan, Lapin maahan lankiahan y. m., on myöskin germaanilaista loitsua mukaillen muo­dostettu. Siellä tauti manataan kiviraunioihin, autioihin metsiin, kui­viin erämaihin, kauvas meren selälle suurelle kivelle, sinne missä kellot soivat ja evangeliumit laulavat *54, meren syvyyteen *55. Jos asettuu meidän kannallemme, ne kristilliset piirteet, joita loitsurunoudes-samme niin runsaasti on, selviävät luonnollisesti ja yksinkertaisesti. Inhimillisessä kehityksessä ei ole mitään hyppäyksiä, vaan ihmiskun­nan sivistyshistoriassa uusi sivistysmuoto aina renkaana yhtyy kehi­tyssarjaan, josta se on muodostunut. Niin loitsunkin historiassa. Kris­tilliset ainekset muodostavat ainoastaan uuden kerroksen, joka osit­tain sulaa yhteen vanhan kanssa, osittain muodostaa sitä. Mahdoton­tahan on ajatella, että kansan hengelle vieras loitsurunous yhtäkkiä olisi voinut kehittyä sellaiseen kukoistukseen kuin Suomessa tapah­tui, jos ei olisi mitään vanhaa pohjaa ollut. Että osa näistä lainoista on hyvinkin vanhoja, on selvää, sillä germaanit, joilta esi-isämme yhtä hyvin ottivat pakanallisia kuin kristillisiä käsityksiä, olivat, niinkuin tunnettua on, kristinuskoon kääntyneitä vuosisatoja ennen kuin suomalaiset heimot. Mitkä germaanit etupäässä ovat suomalai­siin vaikuttaneet, emme uskalla mennä arvelemaan. Viittaisiko se seikka että virolaiset eivät yhtä suuressa määrässä kuin suomalaiset ole kehittäneet loitsurunouttansa, aikaisempaan germaanilaiseen asu­tukseen Suomessa kuin nykyinen ruotsalainen on?

Tuosta toisesta kirjoituksemme alussa mainitusta teoriasta, että loitsumme ovat ikivanhoja suomalaisen hengen tuotteita, suoriu­dumme edellisen tutkimuksen jälkeen sangen lyhyelti. Mikä entis­aikoina näytti suomalaisen loitsun oleelliselta ominaisuudelta, esiintyy vertailevan tutkimuksen valossa vieraana, mutta niin köyhäksi emme luule kansamme luovaa henkeä, ettei se olisi mitään omintakeista synnyttänyt. Yksin se verrattoman runollinen tapa, jolla se käsitte­lee lyhyitä ja kuivia germaanilaisia aineksia, todistaa kuvausvoiman rikkautta ja voimaa. Olemme luulleet löytävämme ainakin pari sel­laista loitsua, joita tekisi mieli pitää alkuperältään suomalaisina, tai, jos aihe olisikin muualta saatu, vanhimpina suomalaisen hengen luomina. Tarkoitamme humalan syntyä ja käärmeen sanoja. Edellinen tavataan mordvalaisilla samanlaisena kuin meilläkin ja Vi­rossa se myös tunnetaan. Yhteistä on kaikissa toisinnoissa että humalan kasvinpaikasta puhutaan ja sen vaikutus kuvataan samalla tavalla. Suomalaisessa ja mordvalaisessa toisinnossa yhteistä on myös humalan yhtyminen. Toisinnot kuuluvat:

Suomalainen:

a) Humalainen hupeloinen
Kyinä maahan kylvettihin,
Viholaissa viskottihin,
Osman pellon penkerehen.
Karjalan niityn kantaan.
Tuolta nousi nuoravöinä,
Kasvoi köysi kainalossa,
Kuusissa kuvattoleksen,
Näreissä näytteleksen *57.

b) Humala huhusi puusta,
Vesi virrasta vihelsi,
Ohra pellon pientarelta:
”Konsa me koolle saamme,
Milloin yhtehen yhymme,
Konsa toinen toisihimme,
Kekrinäkö, joulunako,
Vaiko vasta pääsiäisnä;
Yksin on elo ikävä,
Kahen kolmen kaunosampi

Kun oli hyvä-oloinen.
Hyvä juoma hurskahille,
Pani naiset naurusuulle,
Miehet mielelle hyvälle
Hurskahat ilottelevi,
Hurjat tappeloittelevi.

Mordvalainen:

Miss' on syntynyt humala,
Valtakasvi kasvanunna?

Tuolla Volgan tuolla puolla,
Sura virran viertehellä
Notkossa noroperässä
Pajuniitussa pahassa.
Siellä kasvoi kaunihiksi,
Pajun ympäri yleni.
Paidaksi pajulle kasvoi,
Virvet kaulavitjasiksi,
Kukat kultanuppisiksi,
Lehdet soijiksi somiksi,
Heloiksi hopeisiksi.
Nousipa puhurin puuska,
Tuli tuuli, kauas kantoi,
Vainion rajavakohon,
Suuren tien on tienohille.
Ersän poika pellollansa.
Vainiolla mies varakas
Olutta osaelevi,
Tehojuomoa tekevi.
Virkkoi viljalle humala:
” Suostu, vilja, suo sovinto,
Yhdy, vilja, ystäväksi!”
Vilja varsin vastaeli:
”Mie vilja, väkevä vilja,
Syöttäjä, syämmen voima!”
”Mie humala, karvas kasvi,
Päihyttäjä pään vihava!
Sopuisat sotahan saamme,
Puiattomat riitasille,
Lauluttomat laulatamme,
Tanssittomat tanssitamme” *56.

Virolainen toisinto kuuluu:

Humala metsässä huusi
Käpy pensaassa kirkui,
Tuli sinne mies nuori,
Vei sen pussissa kotihin,
Pani parsille makaamaan,
Sieltä se vieri vierteeseen,
Kiskasiho olut astiaan.

Otti mielet miesten päästä,
Järjen naisten otsasta.
Puolet mielet poikain päästä.
Miehet lakitta melusivat,
Naiset tanutta tanssivat,
Pojat varsin pitkällään *58.

Virolaisesta ja suomalaisesta käärmeen synnystä olemme edellä esittäneet näytteen. Toisinnot, joita Virosta on koottu noin 100, osottavat että se siellä on alkuperäisempi kuin Suomessa. Minkään muun kansan loitsujen joukosta, jos emme ota lukuun lättiläisiä, emme ole tavanneet mitään suomalaiseen verrattavaa, niin että meillä on täysi syy olettaa, että suomalainen henki, joihin se on piirteitä muualta saattanut lainata, on täysin omintakeisesti pukenut tämän loitsun runopukuun. Käärmeen karvan kuvaaminen luonnon esineiden: männyn, pajun, sarapuun, lehden, heinän, lumen y. m. värin mukaan on niin alkuperäistä ja helposti aiheutuvan ympäristöstä, jossa käärme liikkuu, ettei ole syytä ajatella vierasta lainaa. Kun ensimmäinen säe, ”Mato musta maan alainen”, kerran oli olemassa, johdatti kerto loitsi­jaa keksimään muita värejä ja niin johtui hän vertaamaan käärmettä ympäröivään luontoon.

Olemme nyt tulleet tutkimuksemme loppuun. Niinkuin siitä on näkynyt, ei kysymystä loitsurunoutemme synnystä suinkaan vielä ole katsottava ratkaistuksi, mutta jos kerran itse tutkimusmetoodi on oi­kea, ei ole epäilemistäkään, ettei vähitellen loitsurunoutemme synty­sanoja” opita tuntemaan. Sitä ennen on kuitenkin germaanilainen, liettualais-lättiläinen, slaavilainen ja itäsuomalaisten kansain loitsu-runous tutkittava ja oppineen magian suhde loitsurunouteen selville saatava. Paljon on siinä tutkimuksella työtä, ja joku ehkä kysyneekin, onko vastaavaa hyötyä taikauskon tutkimukseen uhratusta vai­vasta. Saatamme vastata, että jos loitsujen tutkimus kehittyy yllä viitattuun suuntaan, se silloin muuttuu sivistyshistorialliseksi ja me opimme loitsujen kehityksessä näkemään kansojen henkisessä elämässä vuosituhansia sitten tapahtuneiden kulttuurivirtausten vaikutuksia.

A. N.

Olen julkaissut artikkelin aikaisemmin myös Salakirjat-pienkustantamoni sivuilla.

© Hyvien tapojen mukaiset lainaukset ovat tervetulleita linkittäessäsi tälle sivulle.