perjantai 11. joulukuuta 2009

Joulunodotuksen alkaminen



Itse aloitan tyypillisesti joulunodotuksen noin viikko ennen syntymäpäivääni 18.12, eli yleensä lähelle kolmatta adventtia. Tämä tarjoaa kahden viikon odotusajan ennen itse jouluaattoa.

Pääasiassa tämä tarkoittaa joululaulutiedostojen esilleottoa, ja vähäisten jouluhankintojen tekemistä. Tänne Tallinnaan tarvitsisi hankkia kynttelikkö, ja joitain virolaisia jouluruokia ja -oluita Suomeen vietäväksi.

Lahjojen antaminen on onneksi perheessäni ja lähipiirissäni jäänyt hyvin syömisen varjoon, joten tältä osin ei ole velvoitetta väkinäiseen lahjojen ostoon.

Kirja-alalla tämä ja seuraava viikko ovat vuoden vilkkaimmat, joten varsinaisen rauhoittumiseen ei tänä aikana ole mahdollisuutta. Apuun tulee onneksi Postin jouluruuhka, jonka ansiosta viimeinen jouluksi perille ehtivä postituspäivä on tänä vuonna tuo samainen 18.12.

Loppuvuoden aikana tulen kirjoittelemaan paljolti vanhaan suomalaiseen jouluperinteeseen liittyen. Mielenkiintoista olisi myös käsitellä muiden Pohjolan kansojen historiatietoja, jotka paljastavat juhlan pakanuuden aikaisia viettotapoja.

Jos näitä joululauluja ottaisi tänne esille suosikkijärjestyksessä, niin kai se olisi hyvä aloittaa Tontusta, Loirin laulamana. Kirjoittanut Viktor Rydberg 1881, suomentanut Valter Juva 1926.



Pakkasyö on, ja leiskuen
pohja loimuja viskoo.
Kansa kartanon hiljaisen
yösydänuntaan kiskoo.
Ääneti kuu käy kulkuaan,
puissa lunta on valkeanaan,
kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.
Ladosta tulee, hankeen jää
harmaana uksen suuhun,
vanhaan tapaansa tirkistää
kohti taivasta kuuhun;
katsoo metsää, min hongat on
tuulensuojana kartanon,
miettivi suuntaan sataan
ainaista ongelmataan.
Partaa sivellen aprikoi,
puistaa päätä ja hasta –
tätä ymmärtää ei voi,
»ei, tää pulma on vasta;» –
heittää tapaansa järkevään
taas jo pois nämä vaivat pään,
lähtee toimiin ja työhön,
lähtee puuhiinsa yöhön.
Aitat ja puodit tarkastain,
lukkoja koittaa nytkyin, –
lehmät ne lehdoista näkee vain
unta kahleissa kytkyin;
suitset ja siimat ei selkään soi
ruunan, mi myöskin unelmoi:
torkkuen vasten seinää,
haassa se puree heinää. –
Lammasten luo käy karsinaan,
makuulla tapaa ne ukko;
kanat jo katsoo, pienallaan
istuu ylinnä kukko;
kopissa Vahti hyvin voi,
herää ja häntää liehakoi,
tonttu harmajanuttu
Vahdille kyllä on tuttu.
Puikkii ukko jo tupahan,
siellä on isäntäväki,
tontulle arvoa antavan
näiden jo aikaa näki;
varpain hiipivi lasten luo,
nähdäkseen sulot pienet nuo,
ken sitä kummeksis juuri:
hälle se riemu on suuri.
Isän ja pojan on nähnyt hän
puhki polvien monten
nukkuvan lasna; mut mistähän
tie oli avutonten?
Polvet polvien tietämiin
nousi, vanheni, läks, – mihin niin?
Ongelma, josta halaa
selkoa, noin taas palaa!
Latoon, parvelle pyrkii vaan,
siellä hän pitää majaa:
pääskyn naapuri suovallaan
on liki räystään rajaa;
vaikka pääsky nyt poissa on,
keväällä tuoksuun tuomiston
kyllä se saapuu varmaan
seurassa puolison armaan.
Silloin aina se sirkuttaa
monta muistoa tieltä,
ei toki tunne ongelmaa,
näin joka kiusaa mieltä.
Seinän raosta loistaa kuu,
ukon partahan kumottuu,
liikkuu parta ja hulmaa,
tonttu se miettii pulmaa.
Vaiti metsä on, alla jään
kaikki elämä makaa,
koski kuohuvi yksinään,
humuten metsän takaa.
Tonttu puoleksi unissaan
ajan virtaa on kuulevinaan,
tuumii, minne se vienee,
missä sen lähde lienee.
Pakkasyö on, ja leiskuen
pohja loimuja viskoo.
Kansa kartanon hiljaisen
aamuhun unta kiskoo.
Ääneti kuu käy laskemaan,
puissa lunta on valkeanaan,
kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti