"Pohjankurun Puujumalainen", 3000 – 2000 eKr.
Taikuus ja velhojen apuun turvautuminen on Karttulassakin ollut sangen yleistä vielä viime vuosisadan loppupuolellakin. Vielä 1870-luvulla löydettiin hautausmaalta n. s. vainajien lapsia, leppäpuusta veistettyjä ihmisen muotoisia esineitä. Tinasta oli näille tekeleille laitettu silmät ja ympärille kääritty punaista villalankaa, jonka alle pistetty onnenraha tavallisesti ykköspennin lantti. Tämän piti tuottaa siunausta ja suojella nuken laittajaa pahoilta hengiltä.
Löytyipä tuossa mielenkiintoinen Touko Issakaisen artikkeli suomalaisessa taikaperinteessä käytetyistä puusta valmistetuista nukeista. "Vainajien lapset". Taikaesineet ajassa on julkaistu Ennen ja nyt -lehdessä 2/2006 ja se löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta:
http://www.ennenjanyt.net/2006_2/issakainen.html
Puunuket on lähes aina valmistettu lepästä, mihin eräs syy on ollut sen punertava väri. Nukkejen käyttö on ollut varsin monipuolista:
Matti Kuusen mukaan ihmishahmoja ja muita pienoiskuvia hyödyntävä magia on suomalaisessa perinteessä varsin niukkaa mutta toisaalta monitahoista." Leppänukella on suomalaisissa taioissa useita toisistaan poikkeavia ’rooleja’", Kuusi toteaa. Puinen pienoiskuva voi taiassa edustaa vihollista, jolle kostetaan, mutta yhtä lailla se voi esittää parannettavaa potilasta. Se voi edustaa metsänhaltijaa, jota kiristetään palauttamaan metsään piilottamansa lehmä, tai olentoa, joka vartioi lasta tai karjaa.
Ostjakkilainen uhrilehto lähellä Muzhin kylää eteläpuolella Obdorskia.
Artikkelissa on myös mielenkiintoinen kuvaus papiston suhteesta taikuuteen:
Tässä en voi tarkemmin osoittaa, että suurta osaa nykyihmisen taikuutena pitämästä toiminnasta on harjoitettu osana arkea ja sitä on pidetty hyväksyttävänä. Mainittakoon kuitenkin muutamia viitteitä siitä, että papisto ja maallikot ovat suvainneet parantamista ja muuta taikuutta, jonka tarkoitus ei ole ollut vahingoittaa ketään.
Klassisessa tutkimuksessaan 1600—1700-lukujen papistosta Gunnar Suolahti on todennut, että pappi, johon pitäjäläiset sairauden sattuessa helposti turvautuivat, on saattanut olla tunnettukin kansanomaisten parannusmenetelmien käyttäjä. Maaherra Nordenskiöld mainitsi vuonna 1754, että Savon papit paransivat haavoja tuolloisesta lääketieteestä poikkeavilla keinoilla ja lääkitsivät eläimiä "maan tapaan". Rafael Koskimies arvioi, että 1700-luvun lopulla papit saattoivat hyvinkin turvautua tietäjien apuun, ja utajärveläinen tietäjä kertoi 1900-luvun alussa, että "pappilassai oltiin niin paljo taikauskosia, että piialla haetettiin minut parantaan lehemä joka lypsi verta." Papeilta ja suntioilta on myös kerätty kansantaikuutta. Avoimen demonologisenkin taikuuden harjoittajaa on voitu kohdella suhteellisen suvaitsevasti jopa puhdasoppisuuden aikana, jos tarkoituksena ei ole ollut muiden vahingoittaminen.
Taikanukkeja ja muita taikaesineitä on löydetty erityisesti kirkkojen kivijaloista. Eräs tällainen on myös Kuopiosta löydetty ruumisarkkuun laitettu sammakko, josta on kuva U. T. Sireliuksen kirjassa Suomen Kansanomaista Kulttuuria.
Taikaesinelöydöissä kaksi seuraavaa tapausta ovat poikkeuksellisen runsaita:
Kovin laajoja tietäjänjäämistöjä ei ole päätynyt museoihin, mutta niistä on uskottavia kuvauksia. Kaavissa talon vintiltä raivattiin pois kolme vajaan metrin korkuista piimälekkeriä, jotka olivat täynnä taikomiseen käytettyjä varusteita: "Oli karhun pääkallo, karhun kynsiä, kurkkutorvia, karhun karvoja kääröissä, sekä taisipa siellä olla multa pusseja ja mitä niissä lieneekin sitten ollut." Kuhmolaisen tiedon mukaan "yhellä muorilla ollunna pyöreestä puista tehty pikku huone, niiku koera koppi. Se purettu sieltä löötynnä monelaesia taekakaluja. Kaekki olvat pistännä palamaa."
Harmi etteivät museot ole aikoinaan tajunneet noiden esineiden historiallista arvoa. Artikkelissa kerrotaan myös että Museoviraston kokoelmiin on säilynyt ainoastaan kolme leppänukkea, jotka nekään eivät sisällä tinasilmiä, vaatetusta tai yksityiskohtaisia piirteitä.
Oma lukunsa ovat fyysisesti erityisen kestävät esineet: varhaiset intentiot unohtuvat ja uudet merkitykset syntyvät osittain esineestä riippumattoman kulttuurisen tiedon, osittain esineen havaittavien ominaisuuksien perusteella. Taikaperinteessä hyvä esimerkki tällaisesta uudelleentulkinnasta ovat kivikautiset käyttöesineet, jotka ovat toimineet pohjana uusille uskomuksille ja käytännöille: Kivikirveet on tulkittu salamaniskujen mukana saapuneiksi "ukonkynsiksi", joista lohkotuilla siruilla on uskottu olevan parantava vaikutus. Reiällisiä pyöreitä kivinuijia tai kangaspuiden loimipainoja on puolestaan nimitetty korpinkiviksi tai käärmeenkäräjäkiviksi, ja niillä on nähty erilaisia suotuisia ominaisuuksia. Esihistoriallisten esineiden käyttöä taioissa lienee edistänyt se, että niiden on ymmärretty olevan ihmisen tekemiä tai ainakin keinotekoisia, luonnonobjekteista poikkeavia, mutta samalla ne ovat täysin anonyymejä: ne ovat jotain sellaista, mitä ihmiset eivät enää valmista.
Tämä on hyvin kiehtova piirre vanhoissa esineissä ja tuttu ilmiö antiikkiesineiden parissa. Vaikka useimmat esineryhmät tunnetaankin todella hyvin ja niillä on vakiintunut asema, olen kasvavasti etenkin viime aikoina kiinnostunut esineistä jotka ovat tarkoitukseltaan, merkitykseltään tai alkuperältään tuntemattomia.
Ostjakkien kotijumalia, reestä otettuja. Adrianovin valokuvasta.
Suomen Suvun Pakanallisesta Jumalanpalveluksesta vuodelta 1894 löytyy muutama maininta suomalaisista puujumalista. Paljon runsaammin kirjassa on tietoa sukulaiskansojen kotijumalista, joita kirjoituksen kuvituskin esittää.
Pohjois-Suomessa muistelee Castrén löydetyn vanhoja puita, joiden pintaan oli ihmiskuvia piirretty. Sodankylässä kuului olleen tapa, että ensi kertaa johonkin uuteen paikkaan tullessa laitettiin itselleen semmoinen kuva, jota sanottiin hurikkaiseksi. Keski-Suomessa Viitasaarella oli vielä joku aika sitten pystyssä uhripuu, jonka kylkeen oli leikattu epäjumalain kuvia. Aspelin lisäksi huomauttaa tavallisista karsikoistammekin, että niihin jätetyt "käsivarret" nähtävästi tavoittavat ihmisen haamua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti