Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi

Vihdoinkin tuli luettua Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi, ja ai että maistuikin makialta. Kirjan huumori iski loistavasti, ja myös kirjan syvämietteisempi puoli puhutteli, etenkin kun itselläkin on tässä tämä piilopirttiprojekti suunnitteilla.

Kirja on mielestäni Thoreaun Waldenin ohella parhaita yhteiskunnasta luopumista kuvaavia kirjoja. Kuin myös eräät muinaisten kiinalaisten esseet, joista voisi laittaa yhden tänne jossain vaiheessa. Viime vuosina esillä ollut elokuva Into the Wild oli mielestäni hieman turhanpäiväinen ja sisällötön. Ihan kiinnostavaa katsottavaa kuitenkin.

Että nähdään mistä puhutaan on syytä ottaa kirjasta lainaus:


---
§§§


- Kuule, tässä näet miehen, jolla on kaikessa aivan mahottoman huono tuuri.

Mies selitti. Hän oli ottanut lomaa ja päättänyt kuluttaa pari viikkoa kalastellen ja pontikkaa keitellen sellaisessa paikassa, jossa taatusti saisi olla rauhassa. Oli siis tullut tänne kairaan kaikkine vehkeinensä, oli rakentanut pienen pontikkatehtaan, ja kun hän oli saanut ensimmäisen kymmenen litraa valmiiksi, olikin syttynyt metsäpalo ja polttanut tehtaan. Miehen oli pitänyt juosta palon alta kymmenen litran pontikkatonkka olalla, ja tässä hän nyt oli. Reppu ja muonat olivat palaneet, kaikki oli mennyttä, kalastusvehkeet, kaikki. Vain ensimmäinen satsi pontikkaa oli jäänyt jäljelle. Nyt oli jo toinen päivä, kun mies tässä puron rannalla joi pontikkaansa. Jäljellä oli vielä monta litraa.

- Voitko käsittää tämmöistä epäonnea, sanoi mies surkeasti.

Vatanen teki puron rannalle nuotion, paistoi kalaa, he molemmat söivät. Salosensaari kävi välillä uimassa. Ruoan jälkeen hän tarjosi Vataselle pontikkaa.

Mikäpä siinä. Vatanen otti ja joi. Siunattu viina! Mahaa poltti, Vatanen joi toisen mukillisen.

- Olet sinä Salosensaari hyvä pontikankeittäjä.

Koko iltapäivän miehet juopottelivat. Välillä he paistoivat kalaa ja kävivät uimassa. Mitä enemmän he joivat sen vähemmän heitä kiinnosti yleinen metsäpalotilanne.

Illan suussa molemmat olivat niin humalassa, että töin tuskin pääsivät ylös purosta, johon vähän väliä rojahtivat vilvoittelemaan. Puro oli niin syvä, että vesi ulottui paikoin kaulaan asti.

- On vaan varottava, ettei hukuta vahingossa, toisteli Salosensaari.

Yöllä palo ehti purolle.

Se oli sadun kaltaista: roihuavat puut valaisivat yön, ne olivat kuin suuria punaisia lepattavia kukkia puron molemmilla sivuilla. Kuumuus oli niin sietämätön, että miesten piti seistä palon aikana purossa niin että vain heidän päänsä paahtuivat leimuavassa kajossa. Pontikka-astia oli heillä mukana purossa, siitä he joivat ja katselivat kiihkoissaan hurjaa luonnon tuhonäytelmää.

Rantametsä ryski, tuli humisi puissa, puroon lensi sähiseviä kekäleitä, miesten naamat paistoivat purosta punaisina, he nauroivat ja joivat pontikkaa.

- Keisari Neero katsoo Rutuksen kanssa Rooman paloa, julisti Salosensaari.