Lin Jutang paratiisista

Lin Jutang: Maallinen onni, 1949, s. 270-271:

Olipa kerran mies, jonka nimeä en halua vielä sanoa. Hän meni Jumalan luo valittamaan, ettei tämä maailma ollut hänelle kyllin hyvä. Hän tahtoi elää taivaassa, jossa olisi loistavat helmiportit.

Jumala osoitti hänelle kuuta taivaalla ja kysyi, eikö se ollut hauska leikkikalu. Mutta mies pudisti päätään sanoen, ettei hän halunnut edes katsella sitä.

Sitten Jumala osoitti hänelle kaukaisuudessa siintäviä vuoria ja kysyi, eivätkö niiden ääriviivat olleet kauniita, mutta hän väitti niiden olevan tavallisia ja ikävän näköisiä.

Silloin Jumala näytti hänelle orkidean ja orvokin kukkia, pyysi häntä koettamaan sormellaan niiden terälehtien samentinhienoa pintaa ja kysyi, eivätkö niiden väriyhdistelmät olleet ihastuttavia, mutta mies vastasi: "Eivät."

Rajattomassa kärsivällisyydessään Jumala vei hänet katsomaan akvaariota ja näytti hänelle Etelämeren kalojen loistavat värit ja ihmeelliset muodot, mutta mies sanoi, ettei hän välittänyt sellaisesta.

Sitten Jumala vei hänet varjoisan puun alle ja antoi lauhkean tuulen hyväillä hänen kasvojaan ja kysyi, eikö se miellyttänyt häntä, mutta mies sanoi, ettei se ollut mitään.

Vielä Jumala vei hänet vuoristojärvelle ja näytti hänelle veden veden kirkkauden, antoi hänen kuunnella tuulen humintaa mäntymetsässä, osoitti hänelle jyrkkien vuorten juhlallisuuden ja huomautti, kuinka kauniisti ne kuvastuivat veden kalvoon, mutta mies sanoi vain, ettei häntä sellainen liikuttanut.

Silloin Jumala ajatteli, että tämä hänen luomuksensa ei ehkä ymmärtänyt hiljaista ja idyllistä kauneutta, vaan tarvitsi kiihottavampia kokemuksia, ja vei hänet Kalliovuorten huipuille, Suuren Kanjonin reunoille, tippukiviluoliin, geisirien äärelle, lentohiekkadyyneille, ihmeellisenmuotoisia kaktuksia kasvaviin erämaihin, Himalajan lumirinteille, Jangten könkäiden rotkoihin, Keltaisten vuorten graniittikärjille ja Niagaran putouksen reunalle ja kysyi sitten, eikö Hän ollut tehnyt voitavaansa tehdäkseen tämän maailman kauniiksi ja miellyttääkseen ihmisen silmää, korvaa ja vatsaa.

Mutta mies tahtoi itsepäisesti päästä helmiporttiseen taivaaseen. "Tämä planeetta ei ole kyllin hyvä minulle", hän sanoi. "Sinä röyhkeä ja kiittämätön rotta", sanoi silloin Jumala, "ellei tämä planeetta ole sinulle kyllin hyvä, lähetän minä sinut helvettiin, missä et saa nähdä pilviä taivaalla etkä kukkivia puita etkä kuunnella purojen solinaa. Ja siellä saat elää elämäsi loppuun saakka!" Ja Jumala lähetti hänet asumaan suurkaupunkiin. - Miehen nimi oli Kristitty.

Suomentanut Sakari Saarikivi

Viime päivinä olleen jälleen lueskellut Lin Jutangin kirjoja. Valitettavasti Ymmärtämisen taito on yhä kadoksissa, mutta Maalliseen onneen ei onneksi kyllästy koskaan.

Olinkin tässä juuri aikaisemmin lukenut lähimenneisyyden talouslukuja ja huvittunut kuinka nykyihminen silti tuntee kokevansa aineellista niukkuutta. Tämän jälkeen kirjasta nousi esiin erityisesti tämä Jutangin vertaus, joka on myös näkemys ihmisen ahneuteen ja tyytymättömyyteen toisesta näkökulmasta.

Tällaista ihmistä on vaikea tyydyttää. Ei ole edes varmaa, voiko Jumala luoda häntä tyydyttävää taivastakaan. Olen varma, että hän miljoonikkokomplekseineen kyllästyisi elämäänsä helmiporttisessa taivaassa jo toisella viikolla; ja Jumalalta loppuisivat keinot tämän hemmotellun lapsen huvittamiseksi.

---

Tietysti olisi parempi, jos meillä olisi yhden kuun asemasta koko tusina erivärisiä kuita, ... ja niiden lisäksi vielä komeampia ja useammin esiintyviä sateenkaaria. Mutta luulen, että sellainen ihminen, joka ei ole tyytyväinen yhteen kuuhun, kyllästyisi pian tusinaankin; ja jolle ei riitä silloin tällöin näkyvä sateenkaari, ei tyytyisi komeampiin ja useammin näkyviinkään.

Puiset patsaat suomalaisessa taikuudessa

"Pohjankurun Puujumalainen", 3000 – 2000 eKr.

Taikuus ja velhojen apuun turvautuminen on Karttulassakin ollut sangen yleistä vielä viime vuosisadan loppupuolellakin. Vielä 1870-luvulla löydettiin hautausmaalta n. s. vainajien lapsia, leppäpuusta veistettyjä ihmisen muotoisia esineitä. Tinasta oli näille tekeleille laitettu silmät ja ympärille kääritty punaista villalankaa, jonka alle pistetty onnenraha tavallisesti ykköspennin lantti. Tämän piti tuottaa siunausta ja suojella nuken laittajaa pahoilta hengiltä.

Löytyipä tuossa mielenkiintoinen Touko Issakaisen artikkeli suomalaisessa taikaperinteessä käytetyistä puusta valmistetuista nukeista. "Vainajien lapset". Taikaesineet ajassa on julkaistu Ennen ja nyt -lehdessä 2/2006 ja se löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta:

http://www.ennenjanyt.net/2006_2/issakainen.html

Puunuket on lähes aina valmistettu lepästä, mihin eräs syy on ollut sen punertava väri. Nukkejen käyttö on ollut varsin monipuolista:

Matti Kuusen mukaan ihmishahmoja ja muita pienoiskuvia hyödyntävä magia on suomalaisessa perinteessä varsin niukkaa mutta toisaalta monitahoista." Leppänukella on suomalaisissa taioissa useita toisistaan poikkeavia ’rooleja’", Kuusi toteaa. Puinen pienoiskuva voi taiassa edustaa vihollista, jolle kostetaan, mutta yhtä lailla se voi esittää parannettavaa potilasta. Se voi edustaa metsänhaltijaa, jota kiristetään palauttamaan metsään piilottamansa lehmä, tai olentoa, joka vartioi lasta tai karjaa.

Ostjakkilainen uhrilehto lähellä Muzhin kylää eteläpuolella Obdorskia.

Artikkelissa on myös mielenkiintoinen kuvaus papiston suhteesta taikuuteen:

Tässä en voi tarkemmin osoittaa, että suurta osaa nykyihmisen taikuutena pitämästä toiminnasta on harjoitettu osana arkea ja sitä on pidetty hyväksyttävänä. Mainittakoon kuitenkin muutamia viitteitä siitä, että papisto ja maallikot ovat suvainneet parantamista ja muuta taikuutta, jonka tarkoitus ei ole ollut vahingoittaa ketään.

Klassisessa tutkimuksessaan 1600—1700-lukujen papistosta Gunnar Suolahti on todennut, että pappi, johon pitäjäläiset sairauden sattuessa helposti turvautuivat, on saattanut olla tunnettukin kansanomaisten parannusmenetelmien käyttäjä. Maaherra Nordenskiöld mainitsi vuonna 1754, että Savon papit paransivat haavoja tuolloisesta lääketieteestä poikkeavilla keinoilla ja lääkitsivät eläimiä "maan tapaan". Rafael Koskimies arvioi, että 1700-luvun lopulla papit saattoivat hyvinkin turvautua tietäjien apuun, ja utajärveläinen tietäjä kertoi 1900-luvun alussa, että "pappilassai oltiin niin paljo taikauskosia, että piialla haetettiin minut parantaan lehemä joka lypsi verta." Papeilta ja suntioilta on myös kerätty kansantaikuutta. Avoimen demonologisenkin taikuuden harjoittajaa on voitu kohdella suhteellisen suvaitsevasti jopa puhdasoppisuuden aikana, jos tarkoituksena ei ole ollut muiden vahingoittaminen.

Taikanukkeja ja muita taikaesineitä on löydetty erityisesti kirkkojen kivijaloista. Eräs tällainen on myös Kuopiosta löydetty ruumisarkkuun laitettu sammakko, josta on kuva U. T. Sireliuksen kirjassa Suomen Kansanomaista Kulttuuria.

Taikaesinelöydöissä kaksi seuraavaa tapausta ovat poikkeuksellisen runsaita:

Kovin laajoja tietäjänjäämistöjä ei ole päätynyt museoihin, mutta niistä on uskottavia kuvauksia. Kaavissa talon vintiltä raivattiin pois kolme vajaan metrin korkuista piimälekkeriä, jotka olivat täynnä taikomiseen käytettyjä varusteita: "Oli karhun pääkallo, karhun kynsiä, kurkkutorvia, karhun karvoja kääröissä, sekä taisipa siellä olla multa pusseja ja mitä niissä lieneekin sitten ollut." Kuhmolaisen tiedon mukaan "yhellä muorilla ollunna pyöreestä puista tehty pikku huone, niiku koera koppi. Se purettu sieltä löötynnä monelaesia taekakaluja. Kaekki olvat pistännä palamaa."

Harmi etteivät museot ole aikoinaan tajunneet noiden esineiden historiallista arvoa. Artikkelissa kerrotaan myös että Museoviraston kokoelmiin on säilynyt ainoastaan kolme leppänukkea, jotka nekään eivät sisällä tinasilmiä, vaatetusta tai yksityiskohtaisia piirteitä.

Oma lukunsa ovat fyysisesti erityisen kestävät esineet: varhaiset intentiot unohtuvat ja uudet merkitykset syntyvät osittain esineestä riippumattoman kulttuurisen tiedon, osittain esineen havaittavien ominaisuuksien perusteella. Taikaperinteessä hyvä esimerkki tällaisesta uudelleentulkinnasta ovat kivikautiset käyttöesineet, jotka ovat toimineet pohjana uusille uskomuksille ja käytännöille: Kivikirveet on tulkittu salamaniskujen mukana saapuneiksi "ukonkynsiksi", joista lohkotuilla siruilla on uskottu olevan parantava vaikutus. Reiällisiä pyöreitä kivinuijia tai kangaspuiden loimipainoja on puolestaan nimitetty korpinkiviksi tai käärmeenkäräjäkiviksi, ja niillä on nähty erilaisia suotuisia ominaisuuksia. Esihistoriallisten esineiden käyttöä taioissa lienee edistänyt se, että niiden on ymmärretty olevan ihmisen tekemiä tai ainakin keinotekoisia, luonnonobjekteista poikkeavia, mutta samalla ne ovat täysin anonyymejä: ne ovat jotain sellaista, mitä ihmiset eivät enää valmista.

Tämä on hyvin kiehtova piirre vanhoissa esineissä ja tuttu ilmiö antiikkiesineiden parissa. Vaikka useimmat esineryhmät tunnetaankin todella hyvin ja niillä on vakiintunut asema, olen kasvavasti etenkin viime aikoina kiinnostunut esineistä jotka ovat tarkoitukseltaan, merkitykseltään tai alkuperältään tuntemattomia.

Ostjakkien kotijumalia, reestä otettuja. Adrianovin valokuvasta.

Suomen Suvun Pakanallisesta Jumalanpalveluksesta vuodelta 1894 löytyy muutama maininta suomalaisista puujumalista. Paljon runsaammin kirjassa on tietoa sukulaiskansojen kotijumalista, joita kirjoituksen kuvituskin esittää.

Pohjois-Suomessa muistelee Castrén löydetyn vanhoja puita, joiden pintaan oli ihmiskuvia piirretty. Sodankylässä kuului olleen tapa, että ensi kertaa johonkin uuteen paikkaan tullessa laitettiin itselleen semmoinen kuva, jota sanottiin hurikkaiseksi. Keski-Suomessa Viitasaarella oli vielä joku aika sitten pystyssä uhripuu, jonka kylkeen oli leikattu epäjumalain kuvia. Aspelin lisäksi huomauttaa tavallisista karsikoistammekin, että niihin jätetyt "käsivarret" nähtävästi tavoittavat ihmisen haamua.

Historiakierroksella Tallinnassa

Tutustuin Hermeetikon foorumilla Argoon, joka on alkamassa järjestämään historiallisia opaskävelyitä Tallinnan vanhassakaupungissa. Tapasimme eilen, ja olikin hyvin kiinnostavaa kierrellä Tallinnan vanhaakaupunkia lumimyrskystä huolimatta.

Erityisesti kaupungin rakennushistoriasta paljastui paljon uutta. Vaikka kaupunki on keskiaikainen, on se ollut vielä 1800-luvulla hyvin erinäköinen, jolloin sen muurit ja vallihaudat olivat yhä jäljellä täydessä laajuudessaan. Tällöin myös useiden rakennusten julkisivut rakennettiin uudelleen uusklassiseen tyyliin Pietarista annettujen rakennusmääräysten mukaisesti. Muutamissa rakennuksissa uuden julkisivun alta on restauroitu esiin vanhaa julkisivua, jolloin hyvin havainnollistuu tuo ero.



Kuvassa Katariina käik eli Katariinan kuja, joka kulkee vuonna 1246 perustetun ja uskonpuhdistuksessa 1525 tuhoutuneen dominikaaniluostarin alueen läpi. Kadun oikea seinä on osa 1531 palanutta Katariinan kirkkoa, jota vasten on nostettu esille kirkon sisältä löydettyjä keskiaikaisia hautakiviä. Hautakivissä on runsaasti symboli- ja koristekaiverruksia, ja muutamat ovat jopa kolmimetrisiä. Näitä pitää käydä myöhemmin valokuvaamassa.

Samanikäisiä ja -tyylisiä hautakiviä on esillä myös Piritan luostarin raunioilla.



Kuvassa Suurkillan talon pääovi, jonka kolkuttimien koristekaiverrukset paljastuivat kirjoitukseksi. Oikeanpuoleisessa lukee latinaksi: Herran vuosi 1430. Oi kuuluisa kuningas Kristus, tule rauhassa. Vasemmanpuoleisessa saksaksi: Jumala siunatkoon kaikkia, jotka ovat tässä talossa, ja jotka aina palaavat tänne. Nykyään talossa on Viron historiallinen museo. Pitääpä käydä tässä joku päivä.



Kuvassa jumalatarten tanssia entisen KGB:n Tallinnan päämajan seinässä. Aikoinaan talon sanottiin olevan Tallinnan korkein, sillä sen kellareista pystyi näkemään Siperiaan.

Virolaisen turvajärjestelmän vankina

Tapahtuipa tässä niin koomisesti, että täytyy siitä tännekkin kirjoittaa.

Jo asuntoon muuttaessa huvitti siihen asennetut liikkeentunnistimet, aivan kuin kalteri-ikkunoissa ja teräsovessa ei olisi riittävästi. Punaisen silmän tuijotus jokaisen huoneen nurkasta vaati totuttelua.

Farssi alkoi taloon tehtävän sähköremontin aikana. Sähkökatkos ilmeisesti resetoi järjestelmän, ja se alkoi piipittää jonkinlaista merkkiääntä. Hiljentäessäni laitteistoa (luonnollisesti painellen kaikkia nappeja) siinä syttyi pahaenteinen armed-merkkivalo. Ehdinkin juuri vitsailla asiasta tyttöystävälle, ennen kuin sivuaskel laukaisi järjestelmän.

Turvajärjestelmän hälytysääni on helvetillinen, ja vaatii huoneesta poistumista. Sitä ei myöskään saa keskeytettyä ilman turvakoodia, jota meillä ei ole. Siispä soitto vuokraisännälle, joka ei myöskään tiedä kyseistä koodia.

Ratkaisuksi saimme hälytysjärjestelmän virrankatkaisun sähkötaulusta. Ongelmaksi muodostui, että samalla katkeaa sähköt muualtakin keittiöstä.

Väliaikaiseksi ratkaisuksi löytyi järjestelmän kaikkien neljän liikkeentunnistimen laukaiseminen, minkä jälkeen ne hetken huudettuaan eivät enää laukea uudelleen. Tuntuu tosin aika koomiselta käydä heiluttelemassa käsiään kaikkien huoneiden vakoilujärjestelmille korvatulpat korvissa.

Tuossa on ainoa ongelma se, että uusi sähkökatkos resetoi järjestelmän jälleen, jolloin operaatio on toistettava.

Hauskaa on myös ettei kyseinen järjestelmä tosiasiassa suojaa yhtään miltään. Asunnosta, ja myös turvajärjestelmästä, sähköt katkaiseva sähkötaulu on näet heti oven vieressä. Itseasiassa murtautuja saa hiljennettyä järjestelmän nopeammin kuin itse asunnon omistaja turvakoodin näppäilemällä.

Alciaton Emblemata - Kirjoittamisen kautta saavutettu kuolemattomuus

Kirjoittamisen kautta saavutettu kuolemattomuus

Kuva vuonna 1548 Lyonissa painetusta laitoksesta.


Triton, Neptunuksen torvensoittaja,
jonka pyrstö kuvaa merihirviönä,
ja kasvot meren jumalana,
on häntäänsä syövän käärmeen ympäröimä.

Maine seuraa lahjakkaita miehiä
ja heidän jaloja saavutuksiaan,
ja saattaa nämä luettavaksi kautta maailman.

Ja juurihan Alciato itse on tullut kuolemattomaksi tutkiessamme näin hänen kirjaansa lähes 500 vuoden jälkeen. Kommentaari kertoo torven symboloivan mainetta, ja ouroboros-käärmeen ikuisuutta.

Andrea Alciaton Emblemata vuodelta 1531

Tuossa Ouroboros Pressin William Kieselin haastattelussa mainittiin alkemistinen kuvakirja Atalanta Fugiens (1617), mikä johdatti lueskelemaan vanhoja emblem-, tai symboli-kirjoja. Kirjat ovat 1500- ja 1600-luvulla julkaistuja kuvakirjoja, joiden rakenne koostuu otsikosta, symbolistisesta piirtokuvasta ja jotain filosofista ajatusta kuvaavasta runosta. Ilmaisumuoto näissä on useimmiten moniselitteinen ja tarkoituksellisen kryptinen.

Suosikkini näistä emblem-kirjoista on Andrea Alciaton vuonna 1531 julkaistu Emblemata, joka myös oli ensimmäinen tyylilajin kirjoista. Kirja saavutti aikoinaan valtavan suosion, ja siitä julkaistiin yli 150 erilaista painosta useilla eri kielillä. Lukiessa alkoi tehdä itselläkin mieli kääntää muutama kirjan sivuista suomeksi.

Vaikeneminen

Kuva vuonna 1621 Padovassa painetusta laitoksesta.


Hänen ollessaan mykkänä, hölmöä ei erota viisaasta:
Kieli ja ääni pettävät hänen typeryytensä.

Sentähden asettakoon hän sormensa huulilleen sinetöiden hiljaisuuden,
ja muuttakoon itsensä egyptiläiseksi Horukseksi.

Häxan - Noidat. Mykkäelokuva vuodelta 1922

Tekijänoikeusvapaita elokuvia selatessa sattui vastaan ruotsalainen noituutta, tai lähinnä noitavainoja, käsittelevä mykkäelokuva vuodelta 1922.

Elokuvan, tai kulttuurihistoriallisen dokumentin, kuten oheinen juliste sitä kuvaa, käsikirjoittaja Benjamin Christensen tutustui aiheeseen vuonna 1919 löydettyään Noitavasaran eli Malleus Maleficarumin berliiniläisestä kirjakaupasta, minkä jälkeen hän kokosi kahden vuoden ajan aineistoa elokuvaa varten.

Elokuvan näytellyt osuudet ovat valtaosin varsin humoristiset, ja sellaisina hauskaa katsottavaa. Aikoinaan sen sijaan elokuva on ollut kielletty Yhdysvalloissa, ja runsaasti sensuroitu useissa muissa maissa.

Elokuvassa käytetyt vanhat piirtokuvat ovat kiinnostavia, mutta valitettavasti näiden lähteitä ei mainita elokuvan yhteydessä, vaan niistä on nähtävästi olemassa erillinen laaja "Bibliotheque Diabolique":ksi nimetty bibliographia, jota en kuitenkaan löytänyt netistä.

Poikkeuksellisin aineisto on kuitenkin elokuvan alussa esiintyvä vanha mekaaninen koneisto, joka esittää helvetin tapahtumia. Etenkin tämän taustatiedot kiinnostaisivat.





Elokuvan tekijänoikeudet ovat rauenneet ja se on nähtävillä YouTubessa ylläolevasta osiosta alkaen, tai ladattavissa kokonaisuudessaan ilmaiseksi Internet Archivesta osoitteesta:

http://www.archive.org/details/Haxan_tinted_and_subtitled

Esoteeristen kirjojen loistopainosten kustantajan haastattelu

http://media.blubrry.com/occultofpersonality/www.occultofpersonality.net/wp-content/uploads/OoP_Podcast69_Ouroboros_it.mp3

Occult of Personality - William Kiesel of Ouroboros Press

Löysin toissapäivänä kyseisen haastattelusivuston. Näin kustantajana niistä erityisesti kiinnosti luonnollisesti Ouroboros Pressin William Kieselin haastattelu.

Ouroboros julkaisee englanninkielisiä painoksia eurooppalaisten esoteeristen kirjojen klassikoista. Kirjoissa käytetään vartavasten niitä varten suunniteltuja kirjasimia ja koriste-elementtejä, ja parhaimmat sidokset ovat käsinsidottua vasikannahkaa.

Haastattelu sisältää paljon ajatuksia esoteeristen kirjojen historiasta ja kirjojen taiteellisen asun merkityksestä, mikä on hyvää rohkaisua itsellekkin viedä tuota käsinsidottujen kirjojen erikoispainosten ajatusta eteenpäin.

Haastattelun keskivaiheilla Kiesel muistuttaa, kuinka useat varhaisimmat kirjat ovat muistiinpanoja, ja täten tallentumia kirjoittajien spontaaneista ajatuksista. Olenkin aina pitänyt ihmisten itseään varten kirjoittamista mietelmistä, kuten Marcus Aureliuksen Itsetutkiskeluista, Montaignen Esseistä ja kiinalaisista klassikoista, joissa tuo perinne on hyvin suosittu.

Ouroboros Pressin kotisivut löytyvät osoitteesta: http://www.bookarts.org

Saamelaisten muinaisuskoa ja seitoja vuosilta 1820-1831

"Lappalaisten kivijumalia. Friisin teoksesta". Kuva teoksesta Suomen Suvun Pakanallinen Jumalanpalvelus.


Jaakko Fellmann toimi Utsjoen ja Inarin kirkkoherrana vuosina 1820-1831, jolloin hän myös kirjoitti muistiinpanoja alueen elämästä. Muistiinpanot julkaistiin kirjana vasta vuonna 1906, ja ne sisältävät luvun myös saamelaisten muinaisuskosta.

Fellmannin asenne saamelaisten alkuperäisuskontoa kohtaan on ajan henkeen tyypillisen halveksuva, mutta muistiinpanot sisältävät kuitenkin useita mielenkiintoisia tietoja erityisesti seitoihin liittyen.

Poimintoja Jaakko Fellmanin muistiinpanoista Lapissa, 1907

Luku 2 - Lappalaisten muinaisuskonto

Semmoinen on lappalaisten kova kohtalo ollut, ja heidän pakanallisen uskontonsa leimana on sentähden lapsellinen naivisuus. Heidän vetoamisensa korkeampiin, yliaistillisiin voimiin rajoittui pakanuuden aikana pääasiallisesti luonnossa näkemiensä ihmeiden palvelemiseen ja rukouksiin tämän elämän välttämättömimpien tarpeiden tyydyttämiseksi. He eivät rakentaneet temppeleitä, johon ei olisi ollut varojakaan. Heidän jumalanpalvelukseltaaan puuttui kaikki ulkonainen koreus eikä heillä ollut pappejakaan varsinaisessa merkityksessä.

Mutta lappalaisetkin tunsivat hartauden tarvetta. Perheenisä piti velvollisuutenaan tässäkin kohden pitää huolta omaisistaan. Melkein jokaisella perheellä olikin sentähden asuntonsa läheisyydessä asetettuna oma Tiermeksensä, Beivensa tai Stuorra Junkerinsa, tahi Seitansa, joka oli kaikkien sellaisten epäjumalien yhteinen nimi.

Tämän kuvan edessä he lausuivat rukouksiansa, sen edessä he tekivät lupauksensa ja suorittivat uhrinsa. Joskus saattoi yksitöisellä henkilölläkin olla oma Seitansa, kuten esim. Katssok Adjalla Utsjoella, josta vasta enemmän.

Mutta sääntönä oli, että kylällä, jossa oli ainoastaan muutamia perheitä, eli siirtokunnalla oli oma Seitansa ja yhteinen uhripaikka, johon se oli sijoitettu. Siellä vietettiin yhteiset uhrit, joita kylän puolesta toimitti kylän vanhin tai, kun oli kysymyksessä tärkeämpiä asioita, joku sitä varten kutsuttu "noide". Kuten yleensä seitakuvilla, oli tälläkin yhteisellä seidalla oma piirinsä, jota se muka siunasi metsänriistalla ja muulla hyvällä.

Näille kyläkunnan seidoille, joiden edessä toimitettiin yksityisiäkin uhreja, kuten myös yleisille uhripaikoille, valittiin tavallisesti asema, jossa luonto oli suuremmoinen, sillä niissä arveltiin jumalallisten olentojen asuvan, tahi jossa muutoin oli jotakin huomattavampaa, esim. joku vuorenhuippu tahi korkea kallio, suuri kiinteä kivi, saari tai niemi tahi myös joku paikka lähteen tai luolan läheisyydessä.

Seitakuvia oli yleensä hyvin paljon. Yksinomaan Luulajan Lapista Scheffer niitä luettelee kuudennellatoista vuosisadalla 30.

Semmoisia pyhiä paikkoja - joissa paitsi seitaa, joka tavallisesti oli puinen tai kivestä tehty, oli myös pöydän tai lavan kaltainen alttari ja sen ympärillä joukko uhreina tuotuja poronsarvia - ei hoidettu muulla tavalla kuin siten, että itse paikka alttarineen sekä tie sinne koristettiin vihreillä, suvisin koivun, talvella männyn tai kuusen oksilla, sillä seita piti vihreästä.

Semmoisten uhripaikkojen jäännöksiä tavataan Lapissa vielä kaikkialla. Siten ovat monet vuoret ja kalliot aina tähän päivään saakka saaneet pitää nimensä "passe" eli "ailesvarre" (pyhä vuori). Lukuisasti tavattavat jokien ja järvien nimet viittaavat siihen, että niidenkin luona on jumalia palveltu. Semmoisia ovat esim. Passejok, Passejavre, Ailesjok, Ailesjavre. Oli sitä paitsi pyhiä puita ja pyhiä lehtoja, joilla oli erityiset haltiansa, ja niissäkin pidettiin sentähden hartausharjoituksia.

Naisia, naimakuntoisia tyttöjä, elukoita ja lappalaisen uskollista seurakumppania, koiraa, ei päästetty pyhille vuorille tai pyhiin paikkoihin, johon jumalankuvia oli asetettu; ja etenkin oli kielletty pääsy Ukon ja hänen puolisonsa Ravdnan alttarille. Sitä naista tai naimaikäistä tyttöä, joka astui sen rajan yli, joka sitä varten oli asetettu kuvan ympäri, uhkasi kuolema tai joku muu onnettomuus. Naiset yleensä eivät saaneet uhrata paitsi joillekuille naisjumalille, tahi eivät saaneet, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, edes olla läsnä uhrivietoissa. Heitä oli kielletty astumasta sille polullekkin, joka lappalaisten kodasta johti hänen jumalansa luo, ja käyttämästä sitä eri ovea, jonka kautta hän kodastaan sinne meni.



"Puisia "patsaita" Jumiskojoen rannalla Kemijärvellä. Appelgrenin matkalta." Kuva teoksesta Suomen Suvun Pakanallinen Jumalanpalvelus.


Lappalaiset kyllä tekivät seitojansa sekä puusta että kivestä, mutta kivistä he pitivät suuremmassa kunniassa. Puisia seitoja sanottiin Muorra Jubmel'iksi(puujumalaksi). Ne asetettiin johonkin kauniiseen paikkaan, mieluimmin ruohoiselle, kentälle järvien tai jokien rannoilla, jossa harjoitettiin kalastusta tai riistan pyyntiä, mutta myöskin metsään, jossa asuttiin. Ne seisoivat alttarilla tai sen vieressä, missä semmoinen oli, ja niitä muodosti kärjistä teroitetut puutolpat tai kiinteät kannot, jotka olivat siten teroitetut, että ne milloin muistuttivat muinaislappalaislakkia, milloin taas päätä ja kasvoja. Joskuspa nähtiin niissä, jos ne nimittäin olivat Tiermeksen kuvia, piikiviä ja tulirautoja, jopa vasarakin. Edelliset kuvasivat tulta ja jälkimmäinen jumalan musertavaa voimaa.

Luonnollisena seurauksena siitä, että lappalaiset enemmän kunnioittivat kivijumalia, oli se, että Gedgge Ibmel eli Jubmel, joksi yhteisesti kaikkia kivijumalia sanottiin, pidettiin korkeampana ja mahtavampana kuin Muorra Jubmel ja sentähden myös pyhempänä. Suuressa kunniassa he pitivät kiviä, joita kosken vesi oli onsinut tahi jotka muutoin olivat luonnostaan omituisempia. Sellaisia kiviä tai kallioita julistettiin jumaliksi ja juhlallisesti vihittiin niitä pyhään tarkoitukseensa. Joskus tuona jumaluutena oli musta kivialusta ja sen päällä pienempi vaalea kivi. Ainoastaan yhden semmoisen olen sattunut näkymään. Se sijaitsi Langojavren ja Padarin välillä noin 2 peninkulmaa Inarinjärvestä etelään. Suurempi kivi siellä oli muodoltaan soikea, kiinteä harmaakivi, sangen tumma väriltään. Toinen, joka oli jotensakin valkoista ukkosenkiveä, oli pyöristetty ja ihmispäätä vähän suurempi. Se asetettiin nyt paikoilleen siten kuin sen arveltiin ennen olleen. Toisen samanlaatuisen jumaluuden sanotaan vielä olevan nähtävänä Palelojavrella, peninkuma koilliseen Tuomas Kyrön asunnosta. Tumman kiven siellä kerrotaan olevan pinen kallion kokoisen, mutta pienen kiven vaan patalakin veroisen.

Suuressa arvossa pidettiin kiviä, jotka johonkin määrään olivat ihmisruumiin muotoisia. Niinpä ohikulkijat uhrasivat Porsangerin vuonon seudulla eräässä vuoressa olevalle valkoiselle täplälle, joka näytti ihmisenmuotoiselta; sen pää oli alaspäin ja jalat ylöspäin. Myöskin asetettiin useita pyhiä kiviä vieretysten. Niistä sitten toinen oli muka Stuorra Junker, toinen hänen vaimonsa, muut hänen lapsiaan ja palvelijoitaan.

Sellaisen viisikivisen ryhmän, jota kutsutaan Darraksi eli Tarraksi, kerrotaan olevan saaressa, keskellä koskea, jonka kautta Tornionjoki laskee Tornionjärveen. Siellä on muinoin paljon käyty, mutta nyt, kun joki on uomansa muuttanut, sinne tuskin enään päästään.

Ihmismuotoista kivijumalaa nimitettiin Gedgge olmush'iksi (kivi-ihmiseksi), erotukseksi muista pyhistä kivistä, joita sanottiin Passe gedggeksi (pyhäksi kiveksi), vaikka Seita li myös kivijumalien yleisenä nimityksenä.

Pienempiä pyhiä kuvia asetettiin tavallisesti vuorille, mutta niinikään samanlaisille paikoille kuin puujumaliakin.

Kumminkaan ei uskottu, että kivi semmoisenaan mitään vaikutti, vaan ainoastaan siinä asuva jumala. Samoinkuin puujumalat vihittiin pyhää tarkoitustaan varten, samoin kivijumalatkin. Kuva voideltiin poronverellä ja karhun, majavan tai muun eläimen ihralla, jonka jumala oli lappalaisen pyydykseen lähettänyt. Ennenkuin tämä voiteleminen oli suoritettu, ei kuvaa pidetty palvelemisen arvoisena. Mutta voitelemisen ja vihkimisen jälkeen oli kuva Ibmel, joka käy selville siinä käytetystä vihkipuheesta: "Voidellaan pyhä seitani, syö tai ole syömättä, olet sittenkin jumalani."

Semmoiseen voitelemiseen kalastajalappalaiset käyttivät kalanrasvaa, että he saisivat niistä joista ja järvistä, joiden luona kuvat seisoivat, runsaan saaliin.



"Lappalaisten epäjumalan-palvelus" Kuva teoksesta Suomen Suvun Pakanallinen Jumalanpalvelus.


Mutta, jotta jumala pysyisi suosiollisena, hän vaati uhria ja hyvää hoitoa. Voitelemiset olivat sentähden tuontuostakin uudistettavat. Mitä useammin sitä voideltiin, sitä armollisempi se oli ja sitä runsaammat ja lihavammat sen antimet - tietysti sillä edellytyksellä, että sitä osattiin oikein rukoilla, jossa suhteessa opastusta voitiin saada noitarummulta, tältä lappalaisten arvokkaalta neuvonantajalta kaikissa hänen tärkeimmissä toimissaan.

Kivijumalat olivat joskus aitauksen sisällä. Ja kun ammuttiin orava tai muu eläin aitauksen sisäpuolella, niin olivat eläimen jalat, pää ja siivetkin uhrattavat kivelle, mutta muut osat sai ampuja itse pitää hyvänään.

Tavallista oli, että kerran vuodessa kivi, jos se oli irtain, nostettiin ja sen alle pantiin tuoreita kuusen- tai lehtipuun oksia. Kun tämä toimi oli suoritettu, läheni lappalainen kuvaa, samoin kuin uhrille mennessäänkin, paljastetuin päin ja ryömien polvillaan ja käsillään. Sen mukaan kuin kivi tuntui raskaalta tai köykäiseltä, hän päätti missä määrin jumala oli hänelle suosiollinen.



"Lappalainen noita "lovessa". Schefferin teoksesta." Kuva teoksesta Suomen Suvun Pakanallinen Jumalanpalvelus.


Jos jumala ei ollut antelias siinä mitä häneltä oli rukoiltu, tahi jollei hän torjunut kurjuutta ja hätää, saattoi tapahtua, että häneltä otettiin takaisin hänelle jo annetut uhrit - etenkin nuo upeat poronsarvet - tahi että hän kokonaan hyljättiin. Siten tapahtui etenkin siirryttäessä toiselle paikkakunnalle, johon yleensä ryhdyttiin, kun kalan, riistan tai muun saanti, joka oli elantoa varten tarpeellinen, rupesi vähenemään siihenastisessa asuinpaikassa.

Niille jumalille, jotka eivät enään kuulleet heidän rukouksiaan, olivat lappalaiset joskus sangen ankarat. Ne lausuivat niille uhkauksia ja parjasivat niitä lauluissa jopa löivät heidät pirstaleiksikin tai polttivat ja hankkivat itselleen uuden kuvan, tahi, kuten myöhempinä aikoina joskus tapahtui, viskasivat noitarumpunsa jokeen ja kääntyivät kristittyjen jumalien (Huom: monikko) puoleen, johon heitä ahkerasti kehoittivat papit ja kirkonmiehet.

Lappalaisten epäjumalistaan luopuminen pakanuuden aikana oli ikimuistoinen tapa ja perustui itse asian luonteeseen. Kun äsken mainituista tahi muista syistä siirryttiin toiseen asuinpaikkaan, ei aina ollut mahdollista ottaa mukaan entisiä epäjumalia, vaikka olisi haluttukin. Mutta sitä tietysti yleensä ei haluttukaan, koska juuri jumalien kitsaus pakoitti muuttamaan. Silloin ei tyydytty, kuten äsken mainitsin, pelkkään luopumiseen, vaan lyötiin ja piestiin jopa poltettiinkin semmoiset seidat, joihin ei enään luotettu. Sanottiin kuitenkin, että paholainen kaikin voimin koetti pelastaa sellaisen seidan, niin että oli vaikea saada sitä sytytetyksi, ellei ollut saatavissa hyviä tervaksia. Mutta jos hankittiin yhdeksän hyvin pihkaista ja kuivaa honganlatvaa, niin seidan täytyi palaa. Niinpä sanotaan esim. laulussa Tatscha seidalle: "Jos minun huonosti käy, kokoon yhdeksän pihkaista männynlatvaa, poltan ne tässä pyhässä paikassa ja muutan toiseen". Vielä kuullaan kansan suusta kertomuksia epäjumalien pahoinpitelemisestä. Kerrotaan esim. eräästä Sarasta, että hän vihoissaan kirveellä löi Ibmelinsä kappaleiksi. Semmoiset kouraantuntuvat tyytymättömyyden ilmaisut jumalia kohtaan lienevät kuitenkin olleet tavallisemmat kristityn aikakauden alussa kuin puhtaasti pakanallisessa muinaisuudessa.

Mutta samoin kuin seidan vihkiäisissä noide oli käytettävä, niinpä tuskin rohjettiin hävittää sitä tai luopua siitä, kutsumatta noidea ja häneltä kysymättä, etenkin ellei se ollut yksityisen oma. Seidan polttamisesta ja syystä siihen kertoo Högström 1747 painetussa kertomuksessaan Lapinmaasta siksi kuvaavan tapauksen, etten malta olla sitä tähän ottamatta. Högström kirjoittaa:

"Kerrotaan Luulajan Lapissa tapahtuneen, kun rutto kerran rupesi raivoamaan porolaumoissa, jolloin suuri joukko kuoli, että eräs lappalainen uupumatta ja monta kertaa päivässä saapui oman ja naapuriensa yhteisen epäjumalan luokse, joka heillä oli metsässä, anoen siltä apua. Mutta kun siitä ei hyötyä ollut, määräsi lappalainen jumalalleen vissin ajan, lausuen että jos hän tahtoi edespäinkin nauttia kunnioitusta ja palvelusta, hänen tuli lakkauttaa tauti, muutoin hänet poltettaisiin ja hävitettäisiin petkuttajana. Määräaika kului loppuun ja yhä vain kuoli poroja. Lappalainen påani sentähden päätöksensä toimeen, sytyttämällä suuren hirsinuotion epäjumalan ympärille ja päälle, ja se turmeltui nopeasti, sillä koko kyläkunta oli pitkinä aikoina voidellut sitä rasvaisilla aineksilla ja oli siis tulella siihen suurempi voima, kuin jos se olisi ollut rasvaamatonta kiveä.

Juuri tämän toimituksen kestäessä kylänmiehet saivat siitä tiedon, jonka vuoksi miehissä saapuivat paikalle aikomuksessa tappaa sen alkuunpanija ja polttaa hänet jumalille sovitukseksi. Mutta hän puolestaan ilmoitti usein ja hartaasti polvillaan ja paljaspäin rukoilleensa tätä jumalaa, apua pyytäneensä ja vihdoin määränneensä hänelle ajan, jonka kuluessa hänen piti lakkauttaa karjanrutto, uhaten kuten kerrottu on. Ja kun hän ei ollut voinut mitään apua antaa, oli lappalainen kaiken oikeuden mukaisesti hänet petkuttajana polttanut, arvellen, että jos hän olisi ollut oikea jumala, joka on luonut taivaat ja maan kaikkine mitä niissä on, niin hän olisi voinut lakkauttaa ruton ja olisi siten pelastanut itsensä tulen hävitykseltä. Silloin vihoissaan kokoontuneet lappalaiset leppyivät ja tyytyivät siihen, mitä oli tapahtunut."

Poimintoja Jaakko Fellmanin muistiinpanoista Lapissa, 1907. Koonnut ja suomentanut A. Meurman.

Kirjoituksessa on mukavan runsaasti tietoja juuri saamelaisten seidoista, joita tuohon aikaan näyttääkin vielä usein palvotun, ja jotka ovatkin aina mielestäni olleet hyvin leimallista ja kiinnostavaa saamelaisten omalle uskonnolle.

Melankolia

Melankolia on eräs antiikin kreikkalaisten määrittelemistä mielen poikkeustiloista, jonka ominaisuuksia ovat raskasmielisyys, masentuneisuus, tarkoituksettomuuden tunne, haikeus, kaipaus ja innottomuus.

Sana melankolia tulee kreikankielen termistä melaina kholee, joka tarkoittaa mustaa (melas) sappea (kholee). Antiikin aikaan melankolian uskottiin aiheutuvan mustan sapen ylituotannosta.

Melankolian jäätyä psykologisen käsitteistön ulkopuolelle se on myös onnekkaasti säästynyt mielen ilmiöihin kohdistuneelta tieteellistämiseltä ja medikalisaatiolta. Tila ei ole vaarallinen, ja sitä voi hyödyntää esimerkiksi romantiikan aikakauden taiteen ja kirjallisuuden syvällisempään kokemiseen.

Kuuluisin melankoliaa esittävä taideteos on Albrecht Dürerin (1471-1528) vuonna 1514 piirtämä Melencolia I, joka kuvittaa tätäkin kirjoitusta.

Teos on pullollaan allegorista esineistöä, geometrisiä kappaleita, käyttämättömiä työkaluja, ja kaikki kuvan hahmot nuokkuvat enemmän tai vähemmän. Teoksessa on myös taikaneliö, josta paljastuu teoksen luomisvuosi.

Teoksen järjestysnumero I on mysteeri. On esitetty teoriat joiden mukaan Dürer olisi suunnitellut teossarjaa, jonka ensimmäinen osa tämä piirros olisi, tai että tällä viitataan samaan aikaan eläneen okkultistin Heinrich Cornelius Agrippan määrittelemään ensimmäiseen melankolian tyyppiin, Melencholia Imaginativaan, joka erityisesti uhkaa taiteilijoita, ja näkyy mielikuvituksen ja kuvitelmien valtana yli mielen ja järjen.

The Secret - Salaisuus - Toimiiko vetovoiman laki?

The Secret / Salaisuus - Vetovoiman laki on vuonna 2006 julkaistu Rhonda Byrnen elokuva, jonka suosio on noussut valtaviin mittasuhteisiin, ja jota on myyty maailmalla 16 miljoonaa kirjaa ja varmaankin yhtä monta DVD:tä.

Salaisuuden teoria pohjaa vetovoiman lakiin (Law of Attraction), jonka mukaan ihmisen ajatukset vetävät puoleensa ajateltuja asioita. Teorian mukaan laki toimii kumpaankin suuntaan, ja uskoi ihminen siihen tai ei. Positiiviset tapahtumat ovat siis ihmisten toiveiden tulosta, ja negatiiviset tapahtumat on ihminen itse kutsunut peloillaan.

Vaikka teorian toimintamekanismi onkin mielestäni suurelta osin toiveajattelua, ja tuo kehyskertomus Suuresta Salaisuudesta on myyntikikka, huomasin kuitenkin että menetelmä toimii käytännössä.

Mielenkiintoista myös että teorian työvaiheet ovat jo itsessään hyödyllisiä ihmisen kehitykselle, uskoi itse teoriaan tai ei.

Onnistuin löytämään Salaisuudesta ainakin seuraavat mielestäni hyödylliset ajattelutavat:

- Positiivinen ajattelu. Keskittyminen myönteisiin ajatuksiin kielteisissä ajatuksissa piehtaroinnin sijaan luo jo itsessään mielen hyvinvointia.

- Ihminen näkee sitä mitä haluaa nähdä. Positiivinen ajattelu muuttaa käsitystä myös ulkoisesta maailmasta. Ihmisellä on hyvin rajallinen kyky luoda kokonaiskäsityksiä ympäröivästä maailmasta. Yleisesti ajatellaan että maailman ollessa objektiivinen voisi myös ihmisen maailmankäsitys olla tätä. Käytännössä kyse on kuitenkin aina valitsemisesta. Mielestäni median huonoilla uutisilla mässäilyn vahingollisuus perustuu juuri tähän.

- 1. työvaihe - Pyydä. On hyödyllistä selkeästi päättää tavoitteensa ja nähdä ne kirkkaasti. Muutoin tavoitteita on sata erilaista, joista valtaosa on muiden ihmisten istuttamia, ja joista ei juuri yksikään toteudu.

- Tavoitteidensa mielessä pitäminen. Salaisuuden 1. työvaihe sisältää tavoitteen jatkuvaa miettimistä. Tällöin se pysyy mielessä ja ymmärtämys siitä paranee.

- Toiveen toteutumisen odotus. Tämä saa ihmisen tarkastelemaan ympäristöään hyvin tarkkaavaisesti, milloin hän, tai hänen alitajuntansa, saattaa huomata pieniä viitteitä, jotka muuten jäisivät huomaamatta.

- 3. työvaihe - Ota vastaan. Kolmas työvaihe edellyttää tavoitteen vastaanottoa ts. tarttumista tilaisuuteen. Tämä voimistanee tervettä riskinottokykyä tilaisuuden avautuessa, ja lisää ripeyttä toimia oikealla hetkellä.

Tästä tuli myös mieleeni olisiko Salaisuus pystynyt tuollaiseen valtavaan läpimurtoon ilman tuota salakaapuaan, ja tajusin että oikeastaan tuollainen ulkoasu on ollut aika hyvä keino tarjota suurille massoille oikeastikin toimivia henkisiä harjoitusmenetelmiä. Itseasiassa usko tuohon yliluonnolliseen teoriaan saattaa jopa voimistaa näiden vaikutusta.

Olisi kiinnostava kuulla onko vetovoiman laki toiminut muilla suomalaisilla. Itselleni se on ollut hyödyllinen, ja maailmalla pari arvostamaani henkilöä on myös kehunut sitä.

Mietiskeltävää: Ajan pituus

Useimmat ihmiset hakevat hengellisiä elämyksiä lähinnä yliluonnollisista asioista, mutta itse tykkään mietiskellä aistihavaintojenkin todentamia, mutta mittakaavaltaan tai laadultaan mykistäviä ilmiöitä.

Eräs tällaisista on aika, sen ikuisuus ja vaikutukset.

Ajan mittasuhteet on eräs ilmiöistä, jotka kaikki tiedämme kyllä älyllisesti, mutta joiden intuitiivinen käsittäminen herättää syvää kunnioitusta ja mielihyvää.

1000 vuotta sitten, vuonna 1010, on vallinnut aivan samanlainen nykyisyys kuin tänäänkin. Silloinkin on mietiskelty tuhat vuotta aikaisempia tapahtumia, ja myös tiedetty vielä joskus tämänkin päivän koittavan.

Samalla varmuudella saapuu myös vuosi 3000, mikä sinänsä on itsestäänselvää, mutta joka on silti kovin kaunista.

Olenkin tässä ajatellut kirjeen kirjoittamista vuodelle 2500. Saattaisivat olla kiinnostuneita.

Mielen liikkuessa näin kaukaisissa asioissa on nautinnollista hetkeksi keskeyttää, ja hiljentää mielensä täysin. Katsella ympäröivää luontoa ja sen rauhallista kiertokulkua, ja muistaa että sen sama rytmi on vallinnut aikojen alusta saakka.

Myös ihminen on säilynyt samana jo kymmenien tuhansien vuosien ajan. Esi-isämme ovat seuranneet tuota kiertokulkua kovin samoin katsein jo 40000 vuotta sitten nykyihmisen saapuessa Eurooppaan. Millainen oli noiden kivikauden ihmisten maailmankatsomus ennen historiakäsityksen syntymistä?

Visualisoi historiallisia tapahtumia. Miltä ne ovat näyttäneet aikalaisten, ja asianomaisten, silmin? Ne ovat olleet aikoinaan yhtä luonnollisia kuin oman aikamme poliittiset tapahtumat ovat meille.

Kulttuurihistorian lukeminen meditaatio apunaan on vielä paljon poliittista historiaakin mielekkäämpää. Arkiset, mutta muinaiset, asiat ovat hyvin mielenkiintoista visualisoitavaa.

Aikaperspektiivin laajentaminen myös monesti antaa suhteellisuudentajua elämän ongelmien suhteen. Valtaosa näistä on kovin yhdentekeviä jo kymmenen vuoden päästä haetusta näkökulmasta. Itselläni tämä myös antaa voimia kiinnostavien projektien aloittamiseen.

Ajattele kuinka 99% ympärillä olevistasi esineistä tulee häviämään ajan virtaan aivan silmänräpäyksessä. Ajattele myös tätä vasten niitä esineitä jotka ovat säilyneet meille vuosisatojen läpi. Kuinka monta ja millaista omistajaa niillä on ollut? Minkälaisissa ympäristöissä niitä on säilytetty, kuinka niitä on käytetty?

Hanki muutama tällainen esine. Esimerkiksi roomalaiset kolikot sopivat erinomaisesti menneen ajan mietiskelyyn, ja näitä saa kuluneina edullisemmin kuin nykykolikoita. Itse olen erityisesti hankkinut kolikoita, joissa on antiikin aikaan tehty reikä. Parhaimmillaan tämä voi tarkoittaa kolikon olleen käytössä amulettina, tai sitä on jo muinaisina aikoina pidetty arvossa ikänsä tähden.

1700-luvun arkku. Antiikkilöytöjä

Tänään olen kiertänyt vanhan kaupungin loput antiikkiliikkeet ja lukenut hieman metsästystaioista. Noista kirjoitan kirjoituksen lähipäivinä.

Antiikkikauppialla on tällä hetkellä menossa vuoden hiljaisin aika, ja sen kyllä huomaa. Parilla oli ovet lukossa niin että joutui koputtelemaan, ja yksi säpsähti horroksestaan kysyessäni hintaa.

Kiinnostavia esineitä löytyi vain yksi, mutta sitäkin mielenkiintoisempi. Arkku on hyvin arkaainen tyyliltään ja todennäköisesti 1700-luvulta. Alkuperältään se on ruotsalainen.

Arkku on hyvin tummaa ja patinoitunutta nahkaa, ja siinä on runsaasti koristeellisia metalliosia raudasta ja kuparista. Lukko on myös yhä toimiva, ja avain tallella. Arkku on kooltaan varsin pieni, pituudeltaan puolisen metriä, joten sitä on todennäköisesti käytetty kirjeiden, asiakirjojen tai arvoesineiden säilytykseen. Tätä tukee myös arkun koristeellisuus.

Arkun hinta on 300 euroa, ja jätin sen vielä toistaiseksi harkintaan.

Valitettavasti kauppialla on täällä hyvin kielteinen suhtautuminen kameroita kohtaan, joten kuvaa tuosta en saanut.

Käyn huomenna jättämässä arkusta 200 euron tarjouksen.

Metsänhaltiat, metsästysuhreja ja -taikoja

Olen tässä pari päivää lueskellut kirjaa Suomen Kansan Muinaisia Taikoja I - Metsästystaikoja, ja kokosin seuraavaan muutamia metsänhaltioihin liittyviä tietoja.

Erityisesti metsänhaltioiden lepyttämiseen ja uhraamiseen liittyvät uskomukset ovat paljolti yhtenevät vedenhaltioiden kunniottamisen kanssa, joista kirjoitin tuon kirjoituksen aiemmin.

Metsästäjän suhde metsänhaltijoihin

Metsän pää-haltijoita, Metsän-emäntää ja Tapiota kohteli metsästäjä niin suurella arvon-annolla, että hän ei niiden rinnalla edes maininnut toisten haltijain nimeäkään.

Jos metsästäjä oli saavuttanut Metsänhaltijan ystävyyden ja suosion, niin ilmestyi Metsänkakkinen unessa ja näytti, missä saalista on. Sinne piti mennä sanomatta kenellenkään mitään, niin sen sai.

Metsänhaltijan mielisuosiota säilyttääkseen tuli taas metsästäjän puolestaan tarkoin pitää huolta, ettei hän rikkonut sille antamiaan lupauksiaan.

Kun pyhänä kulkee metsässä, niin sitte kun sattuu tulemaan semmoinen lintu, joka ei kuole, vaikka kuinka ampuu, niin se on Metsänhaltija silloin, eikä muuta kuin lähde menemään kotia.

Metsän voi lumota, että Metsänhaltija ei kätke kapineitansa. Se tapahtuu niin, että ennen minkään pyydyksen panoa otetaan kolmen talon saunasta kolme jyvää maltaita kustakin ja yksi saunan kohennus-keppi. Jyvät pitää resuun käärittynä punaiseksi värjätyllä liinalangalla. Se liinaresu pitää olla jonkun tietäjä-eukon esiliinasta. Kohennus-kepillä lyödään kolmen-yksikanta lepän juureen ja reikä kuhunkin tehdään. Siihen pannaan kolme jyvää ja sanotaan:

"Lepy lehto, kostu korpi,
Tasotu tasanen Tapio!
Anna lehto metsoja,
Korpi koppeloita!"

Metsästys-uhreja

Kaikki metsän-otukset olivat Tapion karjaa ja jokainen metsästäjän saama otus tuotti siten vahingon Tapiolle ja vähennyksen hänen karjaansa. Tätä vahinkoa korvatakseen ja estääkseen Metsänhaltijaa vihastumasta oli metsästäjän toimitettava hänelle uhreja ja muutenkin sovitettava Metsää. Uhriksi tarjosi metsämies osan saaliistansa, johon oli sekoitettu joku hiukkanen viljaa, tahi myöskin metalleja niinkuin hopeata, tinaa ja vaskea. Uhripaikaksi valittiin jonkun vanhan puun juuri, kallio taikka myöskin n. k. Tapion pöytä tai muurahais-keko ja luultiin niissä kaikissa metsän henkien pitävän asuntoansa.

Metsän saa leppymään, kun rippikirkossa käydessään ottaa rippileivän suustansa ja viiniä pieneen puteliin suustaan ja sitte ottaa ruumiilta ensimmäisen sormen, ei peukaloa, vasemmasta kädestä ja Mikkelin aattona menee metsään ja ottaa koiran matkaansa ja ampuu oravan, jos sattuu ensimmäiseksi saamaan, ja siitä keittää rokan ja hautaa maahan tuuhean kuusen juurelle lähteen luo, jotta se on sitte hautuu-maana. --- Sitte ovat uhranneet metsään samoin sen kuusen alle rippileivän ja rippiviinan toisen puolen. Toisella osalla, jonka ottivat matkaansa, esimerkiksi kiertivät lintuparven ja hattunsa heittivät ja tervehtivät, antoivat kättä kuusen oksille.

... Mitä ei jaksa syödä, pitää panna Tapion pöydän alle. Tapion pöytä on pieni tasalatva näre, jonka päällä pitää syödä, pöydän alus on näreen juuri.




Tapionpöytä Helsingin Vartiosaaressa. Lähde: http://kaupunginosat.net/vartiosaari/luontopolku.shtml


Kettu kun on pyydyksessä kiinni, niin vuollaan hopeata kynsille ja sanotaan:

"Metsän kultainen kuningas!
Tässä on kullat kuppihisi,
Hopeat vatihisi

Tämän lahjan lahjomasta."

Jänistä pyytäessä vuolaistaan hopeata kolme kertaa rautain päälle ja loihditaan:

"Metsolan metinen muori,
Metsän kultainen kuningas,
Minä annan kullat kullistani,
Hopeat hopeoistani,
Anna sinä kullat kullistasi,
Hopeoistasi hopeat."

Kun ensimmäinen lintu saadaan, niin haetaan Tapion pöytä ja sitte keitetään metsässä se ensimmäinen lintu höyhenineen ja kaikkine päivineen. Sitte viedään Tapion pöydälle se ateria ja maistellaan ja syödään ensiksi itse, jäännös jätetään siihen ja annetaan olla siinä kolme vuorokautta. Sen jälkeen kaadetaan se Tapion pöydän juureen. Se on ensimmäinen metsän kanssa syönti ja sitte saapi lintuja.

Metsänhaltijan puhuttelu, metsästys-lyylin teko

Uhritempuilla voi metsästäjä tosin päästä metsänhaltijain suosioon, mutta oikein hyvän metsästys-onnen sai hän vasta sitte, kun oli puhutellut Metsänhaltijata ja tehnyt hänen kanssansa persoonallisen sopimuksen.

Metsänhaltija tulee metsämiehen näkyviin, kuin tietää, mikä päivä viikossa on syntymäpäivä ja millä aikaa päivästä on syntynyt, niin silloin ottaa ensimmäisen paitansa, jos se olisi tallessa, sen panee rintansa ympärille ja menee muurahais-ke'on luo päivän-puolelle vaaraa kaikkine metsästysneuvoineen silloin kuin syksyllä alottaa metsästystä ja siinä vuolee hopeata kolmesta eri kuninkaan rahasta ja lukee:

"Salon herra, maan isäntä,
Kaunis kankahan eläjä
Tule sanani kuulemahan,
Orpoa opettamahan.
Tule jalan kärtännälle,
Kahen silmän nähtävälle!"

Sitte kumarretaan kolmasti metsään, niin, jos ei pelkää, tulee harmaapartanen, koreanappinen ukko puheille ja puhuttelee aivan kuin tavallinen mies hyvin ystävällisesti, kuin vaan kyselee metsästys-seikoista, vaan jos kyselee sairaitten parantamisesta, niin se menee pois, niitä hän ei tiedä. Jos pyhänä kieltää metsästämästä, niin se pitää totella, muutoin menettää onnensa.

Soturipatsas ja piruriipus. Antiikkilöytöjä

Onpa mukava olla taas täällä Tallinnassa. Kiersin tänään hieman antiikkiliikkeitä, ja pari hankintaa löytyikin.

Kummankin esineen ensivaikutelma oli laadultaan juuri sitä mitä haenkin, mutta valitettavasti läheisempi tarkastelu paljasti esineet nuoremmiksi kuin toivoin. Kiinnostavia esineitä yhtä kaikki, ja kun ne olivat hinnoitellut edullisiksi, päätin ottaa ne talteen.

Kiinnostavampi esineistä on kansallisromanttinen nukkuvaa (kaatunutta? mietiskelevää?) soturia esittävä tuhkakuppi. Miehellä on suuri, maljan muodostava parta ja muinaiskypärä. Työnjälki on erinomaista, mutta viittaa esineen olevan korkeintaan 50-luvulta. Esine on keramiikkaa, ja siinä on onnistunut kaksivärinen lasitus. Mikäli esine olisi aito kansallisromanttinen esine vuosisadan vaihteesta olisikin se ollut todellinen löytö. Hinta oli edulliset 300 kruunua eli 19 euroa.

En tosin polta, ja toisaalta myös ehkä hartaampi käyttötarkoitus olisi polttaa sillä tuikkua. Tätä kirjoittaessa tuli myös mieleen kuinka tuo sopisi loistavasti myös käyntikorttien alustaksi messuille.

Toinen esine on riipus johon on kuvattuna piru avain kädessään. Tämänkään ikä ole kuin enintään 50 vuotta, ja se on valmistettu kuparista. Myös itse työnjälki on hieman kömpelöä, eikä riipus sisällä merkintöjä sen alkuperästä. Hintakin oli kyllä vain 50 kruunua eli runsaat 3 euroa.