Olipa eilen mahtava työvire päällä. Aamukahdeksalta aloitin ja aamuneljältä lopetin. Nukuin kyllä pari kolme tuntia välissä, mutta energiaa tuntui riittävän useamman päivän edestä ja mielenkiintoisia tietoja löytyi toisensa perään.
Erään mielenkiintoisen aiheen jäljille päädyin lukiessani noita eilisessä kirjoituksessa mainostamiani Suomen Muinaistaideseuran Aurinkopeura-lehtiä. Lehdestä neljä silmään osui Antti Lahelman artikkeli "Henget kallion sisällä: ei-visuaaliset kokemukset osana kalliomaalausten tulkintaa"
Artikkeli käsittelee kalliomaalausten muita kuin kuvataiteellisia ominaisuuksia, niiden kosketus- ja ääniominaisuuksia.
"Suomen kalliomaalauksissa kaiku on varteenotettava tekijä, koska äkkijyrkät järvenrantakalliot sijaitsevat usein kapeikoissa tai salmissa, joissa ääniolosuhteet selvästi poikkeavat järvenselästä. Tyynellä ilmalla veneen äänet ja keskustelu kimpoavat kalliosta takaisin selittämättömänä muminana, ikään kuin läsnä olisi näkymätön puhuja. Kaikua ei aina huomaa kallion juurella, mistä maalauksia nykyään usein katsellaan, vaan hieman kauempaa järveltä, usein muutamien kymmenien metrien päästä. Joskus kallion muoto vaikuttaa kaiulle erityisen otolliselta. Esimerkiksi Astuvansalmen kovera kallio on kuin parabolinen peili, joka kohdistaa ääniaallot tiettyyn pisteeseen. Astuvansalmella ilmiöön liittyy myös kallion ihmisenkaltainen muoto, sillä "puhe" vaikuttaa tulevan "kivi-ihmisen" päästä. Miten kaikuilmiön kokisi kivikautinen metsästäjä, joka ei tunne ääniallon käsitettä ja jolle kaikki luonto on potentiaalisesti elollista? Kokemus lienee ollut jossain määrin pelottava. "Puhuva kallio" on mahdollisesti tulkittu elolliseksi olennoksi, jonka kanssa on pyrittävä kommunikoimaan, koska sekin pyrkii kommunikoimaan ohi kulkevien ihmisten kanssa."
Tämänkaltainen pohdiskelu sai miettimään äänien merkitystä pyhissä ja esteettisissä kokemuksissa. Artikkeli sisältää myös lukuisia mielenkiintoisia tietoja saamelaisten pyhien seitojen poikkeuksellisista ääniominaisuuksista.
"Tieto kaiun ja laulettujen "seitarukousten" (joikaamisen?) yhteydestä on kiintoisa, sillä paleoliittisten luolamaalausten arkeoakustiikasta kirjoittaessaan Reznikoff on todennut, että resonoivat tilat mahdollistavat maagisen laulamisen yhdessä kaikujen kanssa. Jos resonoiva pahta oli syy seitarukousten laulamiseen, ehkä kaiun ajateltiin merkitsevän sitä, että henget osallistuivat tietäjän lauluun, sitä maagisesti vahvistaen."
Muutamien vuosien ajan olen ollut hyvin kiinnostunut ns. tuulisoittimista, eli soittimista jotka synnyttävät musiikkia tuulen vaikutuksesta. Nykykäytössä tämä tarkoittaa pääosin tuulikelloja, mutta eilen asiaa lisää tutkiessani löysin tietoa myös tuulikanteleista, tai
aioloksenharpuista, jotka ovat tuulivirran soittamia kielisoittimia.
Suurin osa tuulikelloista on omaan korvaani liian kilkattavia ja krääsäntuntuisia, mutta jotkut puiset, paljon rauhallisemmat ja kumeaäänisemmät tuulikellot luovat aivan erilaisen tunnelman. Näiden valmistusta pitää kokeilla tilaisuuden salliessa.
Kuinka suloiselta kuulostaisikaan hidas puun kumahtelu ylhäältä hongistosta tarkoin valitulta, luonnonkauniilta paikalta.
Kellon kääntyessä aamukolmeen, sudentunnin alkaessa, on Tallinnan vanha kaupunki täysin äänetön. Alan jo väsyä, ja selaan hitaasti kirjaa Suomalaisten Runojen Uskonto maistellen ja mietiskellen sopivaa aineistoa englanniksi käännettäväksi. Sivulla 13 katseeni keskittyy:
"Kuusamon rajalla Vienan läänissä muisteltiin, miten paikkakunnan viimeiset lappalaiset olivat puolustautuneet karjalaisia vastaan voimallisen taikakalun avulla, jolle nämä eivät mahtaneet mitään. Sen nimi oli kontakka (Venäjän lapin kiemdes, gen. koamtazi), selitettynä "Lapin kirjat" eli "Lapin soitto", joka heti ilmoitti, kun viholliset olivat tulossa. Se riippui ison hongan latvasta ja sen hiljaiset sävelet ilmoittivat tuulen käydessä monta muutakin tärkeää asiaa, esim. milloin metsänriistaa paraiten voi saada. Eräänä yönä, kun ei ketään ollut hongan juurella vahtimassa, karjalaiset ryöstivät tämän taikaesineen ja läksivät etsimään lappalaisia, jotka he kohta löysivätkin nuotiovalkean ympäriltä. Nämä tuntien tuhon hetken tulleeksi syöksyivät tuleen, johon kaikki paloivat."
Eivätpä olleet siis nuo tuulisoittimet tuntemattomia täällä meillä pohjoisessakaan, ja vieläpä pyhinä esineinä puihin ripustettuina, aivan kuten noissa utuisissa mietteissäni. Muissa lähteissä kontakka mainitaan nimenomaan noitarummuksi. Näihinhän on usein liitetty pienesineitä, joita on heiluteltu rummun kalvoa vasten. Tästä on pieni matka tuulen "soittamaan" rumpuun, ja oli ilo löytää tästä historiallinen maininta. Syvä raukeuden ja mielihyvän tunne. Tämänkaltaiset "sattumat" tuntuvat käyvän nykyisin yhä yleisemmiksi.
Valitettavasti tiedon lähdeviittaus puuttuu. Jos joku tunnistaa, olisin kiinnostunut sen tietämään jatkotutkelmuksia varten.
