On yleisesti tunnettua, että nykyinen kasvatus ja koulujärjestelmämme yleensä panee pääpainon tietämiselle unohtaen arvostelukyvyn kehittämisen. Tietojen päähänpänttäämistä pidetään itsetarkoituksena, ikään kuin suuri tietomäärä tekisi yksinään sivistyneen ihmisen. Mutta miksi ajatteleminen on kouluissamme syrjäytetyssä asemassa? Miksi kasvatusjärjestelmämme on tukahduttanut todellisen tiedonhalun ja muuttanut sen mekaaniseksi, luokitelluksi, passiiviseksi tietojen päähän pänttäämiseksi? Miksi pidämme tietämistä arvokkaampana kuin ajattelemista?
---
Syy on selvä. Olemme päätyneet tähän, koska me kasvatamme ihmisiä massoittain, tehdasmaisesti. Kaikki, mitä tapahtuu tehtaassa, tapahtuu kuolleen, mekaanisen järjestelmän mukaisesti. Puolustaakseen mainettaan ja standardoidakseen tuotteensa koulutehtaan täytyy varustaa ne todistuksilla. Todistuksien kirjoittaminen vaatii tuotteiden luokittelua, luokittelu arvosanoja ja arvosanojen määrääminen kuulusteluja, kirjoituksia ja tutkintoja. Koko juttu muodostaa loogillisen ketjun, jota ei voida katkaista. Mutta mekaanisten kokeiden ja tutkintojärjestelmän seuraukset ovat vakavampia kuin osaamme kuvitellakkaan. Siitä on välittömänä seurauksena muistin kehittäminen maun ja arvostelukyvyn kustannuksella.
---
Tiedonhalun tyydyttäminen on loppujen lopuksi kuin löytöretki tutkimattomaan maahan tai "sielun seikkailu", kuten Anatole France on sanonut. Ja on suuri ilo eikä suinkaan kidutus, jos kykenemme säilyttämään löytöretkeilijän avoimen, uteliaan ja seikkailunhaluisen mielen. Tarkoin määritellyn, yhdenmukaisen ja passiivisen tietojen ulkoluvun asemasta meidän on kehitettävä positiivista, yksilöllistä tiedonhalua.
Samaa itselähtöisen ja yksilöllisen opiskelun ajatusta Lin kannattaa myös taiteissa:
Taide on luomista ja lepoa. Näistä kahdesta puolesta on mielestäni jälkimmäinen, lepo eli inhimillisen hengen puhdas leikki, tärkeämpi. Niin paljon kuin kunnioitankin kaikkia luovan taiteen kuolemattomia tuotteita, maalauksia, rakennuksia, kirjallisuutta, olen sitä mieltä, että todellinen taiteen henki voi yleistyä ja muodostua yhteiskuntamme olennaiseksi osaksi vain siten, että mahdollisimman monet ihmiset harrastavat taiteita joutoaikanaan ilman mitään kuolemattomuuden kuvitelmia.
---
Ylipäänsä minä ihailen minkä hyvänsä alan harrastelijoita, harrastelijafilosofeja, harrastelijarunoilijoita, harrastelijavalokuvaajia, harrastelijataikureita, harrastelija-arkkitehtejä, jotka rakentavat itse talonsa, harrastelijamuusikkoja, harrastelijakasvitieteilijöitä ja harrastelijalentäjiä. Minulle tuottaa yhtä suurta nautintoa kuunnella ystäväni soittavan puutteellisella tekniikalla yksinkertaista sonaattia kuin jonkun mestarin konsertin kuunteleminen. Ja jokainen nauttii enemmän tuttavansa kotona esittämistä taikatempuista kuin ammattitaikurin lavaesityksistä, ja kaikki vanhemmat nauttivat enemmän lastensa teatterinäytännöistä kuin parhaastakaan Shakespearen esityksestä.
Harrastelijan esitykset syntyvät tahattomasti, ja tahattomuus on todellisen taiteen edellytys. Tämä on syynä siihen, että pidän niin tärkeänä, että Kiinassa maalaustaide on jokaisen sivistyneen ihmisen ajanvietettä eikä vain ammattitaiteilijoiden työtä. Ainoastaan säilyttämällä leikin luonteen taide voi välttyä kaupallistumasta.
Lin Jutang: Maallinen onni, 1949. Suomentanut Sakari Saarikivi
Ja nykyisin Kiinassa maalaustaide valmistetaan satojen maalaajien työhalleissa tuntipalkalla.
Tekniikan ja talouden kehitys on voimistanut myös tätä kehitystä. Aika harvoin näkee ketään harjoittavan mitään kulttuuria vain omaksi ilokseen, vaan lähinnä kuluttavan harvojen asiantuntijoiden suoritusten teknisiä tallenteita.
Tekisi mieli lukea Linin kääntämää klassisten kiinalaisten tekstien kokoelmaa Ymmärtämisen taito, mutta kirja on valitettavasti omilla teillään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti