maanantai 11. tammikuuta 2010

Aleksis Kiven ennustus vuodelta 1870

Näin vuoden vaihtuessa kun on tapana tehdä ennustuksia, ja kun parissa viime aikaisessa kirjoituksessa olen käsitellyt unia (Hypnerotomachia Poliphili & Unien tulkintaa, niin sattuikin sopivasti kun mieleeni muistui enneuni Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Onpa kertomus myös ensimmäinen kuumatka suomalaisessa kirjallisuudessa.









SIMEONI: Suuri ja hirmuinen on päivä, joka lähestyy, ja sen nimi on hävityksen kauhistus.

AAPO: Miksi ennustat niin?

SIMEONI: Hän sanoi.

JUHANI: Kuka?

SIMEONI: Hän, hän, mun toverini matkalla.

EERO: Ja minäkö?

SIMEONI: Et sinä, vaan se hirmu, joka on minua johda­tellut. Oi veljet! Teille taidan kertoa asioita, jotka kohotta­vat karvanne pystyyn kuin vihaisen karjun harjasrivi. Mutta antakaas minulle ensin pieni ryyppy sydämeni vah­visteeksi; ja olkoon tämä viimeinen ryyppy, jonka nielai­sen kurkustani alas.

JUHANI: Otahan ryyppy, Jumalan luoma; katsos tässä, mun armas veljeni.

SIMEONI: Suurkiitos! - Nytpä tahdon koettaa kertoa mitä olen nähnyt ja kuullut, kertoa varoitteeksi meille kai­kille. Kuulkaat: minä olen nähnyt hänen.

JUHANI: Kenen ihmeen olet sinä nähnyt?

SIMEONI: Itse päämestarin, itse Lusifeeruksen!

AAPO: Hänen näit vain unissa tai mielenhoureessa, jon­ka saattoi matkaan väkevien ylellinen nautinto.

SIMEONI: Hänen olen totisesti nähnyt.

TIMO: Minkä muotoinen hän oli?

SIMEONI: Kuin tyhmyys itse, mutta kas kun ketunhäntä keikahtelikin siellä takana.

TIMO: Oliko hän suurikin?

SIMEONI: Noin minun pituiseni, vaikka taisipa hän it­sensä muuttaa miksikä hän tahtoi. Ensiksi, kun hän ilmes­tyi, tuli hän tuulen puuskana kohinalla pensastoon, jossa istuin. Kuka se on? kysyin minä kiljaisten; "ystävä" hän vastasi, otti minua kädestä ja käski minua seuraamaan it­seänsä. Minä seurasin häntä, koska en uskaltanut kynsiä vastaan, vaan katsoin parhaaksi tehdä hänen tahtonsa. Ja nytpä vaelsimme yhdessä kauan pitkin ohdakkeista, kivis­tä tietä; ja muuttuipa hän milloin miksikin. Välistä hyppe­li hän edelläni pienenä, naukuvana kissanpoikasena, kat­sellen taakseen aivan tyhmästi ja minua vasten silmiä. Vä­listä taasen kohosi hän hirmuisen pitkäksi mieheksi, ulet­tui päänsä aina pilvien rajalle. Sieltä huusi hän minulle: "näetkös minun päätäni? " Minä, haastellen aina hänen mieliksensä, ihmettelin pituuttansa suuresti ja sanoin, että silmäni tuskin eroitti hänen haarojansakaan. Silloin veti hän Suunsa suureen, riemulliseen nauruun ja katseli minua tarkasti. Sitten teki hän vielä monta muutakin temppua, ja talutti minun viimein ylös korkealle vuorelle; siellä ku­martui hän eteeni ja sanoi "astuppas selkääni". Minä kau­histuin, mutta en uskaltanut kynsiä vastaan, vaan kiipesin sievästi hänen niskaansa ylös. Kysyin häneltä kuitenkin: mihinkäs nyt mennään? hän vastasi: "ylöspäin mennään". Sitten rupesi hän kovin puhkaamaan, hikoomaan ja ruu­mistansa kiertelemään, ja minä poloinen hänen seljässänsä kiikahtelin sinne, tänne, ehtimiseen, ikäänkuin muutama päivä sitten Hämeenlinnan torilla marakatti koiran seljäs­sä. Mutta viimein puhkesi kaksi kirjavaa siipeä hänen har­tioistansa ulos ja muutaman kerran hän niitä heilautti, ja nytpä rupesimme vilkkaisemaan ylös korkeuteen, kohden kuuta, joka hohti meidän päällämme kuin vaski-ammeen pohja. Sinnepä sinkaistiin, ja pyörryttävään syvyyteen jäi meiltä matoinen maa. Ehdittiin tuosta viimein kuuhun, joka, niinkuin sokea-eno kertoili, on suuri, ympyrjäinen ja loistava kallio-saari ilmassa, ja näinpä siellä ihmeitä ja kummia, ihmeitä ja kummia! Ah, eihän voi niitä kertoa syntinen kieli!

TUOMAS: Tee se voimiesi mukaan.

JUHANI: Voimiesi mukaan, veljeni, vaikk’ei niinkuin vaatisi aineen ankaruus.

SIMEONI: Koettaa tahdon. - Niin, kuuhun tultiin, ja vei minun saatana sen viimeiselle reunalle, korkealle kukku­lalle, jossa seisoi torni vielä korkeampi, rakettu nahasta, saapasnahasta. Ylös torniin me astuimme, hän edellä ja minä hänen jäljessään, ja kauanpa astelimme pitkin ympärivingertäviä rappuja. Lopulta seisoimme saapasnah­katornin viimeisessä huipussa, josta näin montakin maata ja merta, näin suuria kaupungeita ja ihmeellisiä rakennuk­sia kaukaisuudessa allamme. Rohkeninpa nyhkäistä saata­naa kylkeen, kysyen häneltä: mikä on tuo, joka näkyy tuolla allamme syvyydessä? Tiuskaisten ja katsahtaen karmeasti puoleeni vastasi hän: "sakramenttu, poika! mi­tä on minun tekemistä sinun kanssas? Mutta siellähän on maailma, josta läksimme. Katsele ja tutkistele". Niin hän sanoi, ja minä nyt, huoaten, rupesin visusti katselemaan ja tutkistelemaan; ja näinpä kaiken maailman piirin, näin Enklannin valtakunnan, Turkin-maan, Pariisin kaupungin ja Amerikan valtakunnan. Sitten näin minä Isonturkin nousevan ja kauheasti hävittävän kaikki; ja hänen jäljes­sään asteli se suuri sarvipää Mammona, ajellen ihmis­sukua maan-äärestä maan-ääreen kuin susi lammaslau­maa. Niin hän ajeli ja kaahasi, ja kuristi lopulta koko maailman ja Amerikan valtakunnan. Tämän näin ja kysyin taasen saatanalta, nyhkäisten häntä kylkeen: onko siis nyt hävitetty maailma, josta minä olin kotoisin? Tuikeasti vastasi hän: "sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä sinun kanssas? Mutta onhan tämä ennustus pian tapahtuvasta asiasta. Katsele ja tutkistele". ,Ja, huoaten syvään, minä katselin ja tutkistelin. Mutta uskalsinpa kysyä kerran vielä: koska on tämä tapahtuva? Pahasti rämähtäen vastasi hän taasen: "se tapahtuu juuri niin pian kuin nämät kaksi nahkaista torvea ilmestyy meille läpi seinän, juuri tähän etehemme". Ja nyt vihelsi hän kerran ja pitkään. Mutta ah jos kertoa voisin!

JUHANI: Se tee, jos suinkin jaksat. Voi mitä ihmeitä ja kummia olet nähnyt! Tämä jotain ennustaa, ja kaiketi on tuhaomme, Jumalan rangaistus tulossa päällemme, ellei juuri maailman loppu. Onkos tämä laitaa: käyskellä per­keleen kanssa kuussa?

SIMEONI: Ja nahkatornissa!

JUIHANI: Nahkatornissa. Onkos tämä laitaa?

TIMO: Saapasnahka –tornissa!

JUHANI: Niin, saapasnahka-tornissa. Ah!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti