Vesioinas - mekaaninen vedennostaja

Olen usein miettinyt yksinkertaisia menetelmiä vedennostamiseen puutarhassa, ja nyt sitten paljastuikin että tieteellinen vallankumous on jo ratkaissut tämänkin ongelman: vesioinas nostaa vettä purosta mekaanisesti käyttäen energianlähteenään vain veden omaa virtausvoimaa. Jotenkin sähkön käyttö suihkulähteissä ja puutarhojen vesialtaissa, puroissa ja kastelussa onkin aina tuntunut ylitekniseltä, tarpeettoman monimutkaiselta ja vaurioalttiilta.

Huvittavaa myös että itse asiassa laite on keksitty jo vuonna 1796, mutta jäänyt sittemmin syystä tai toisesta vähälle käytölle, enkä itsekkään ollut kuullut siitä aikaisemmin.

Laite toimii automaattisesti minimaalisella ylläpidolla, kunhan vain huolehtii ettei se jäädy talvella. Vaikuttaa todella hyvältä hyötysuhteelta käyttöön jossa tuollainen maltillinen nostoteho riittää.

Erityisesti ajatus korkeammille kallioille rakennettavista vesialtaista on syystä tai toisesta aina viehättänyt. Suomen luonnossahan kalliota ja pieniä kalliolampia riittää, ja kai tässä alitajunta on hakenut jotain samankaltaista esteettistä vaikutusta. Tällaiset lammet tarjoaisivat monenlaisia mahdollisuuksia myös erilaisille puutarhan kastelujärjestelmille ja keinotekoisille puroille ja putouksille. Enää tarvitaan muutto oikeaan taloon.

Mielenkiintoinen lisäpiirre on laitteen hyvin yksinkertainen rakenne, jonka ansiosta se ilmeisesti kestää lähes ikuisesti. 1800-luvun vesioinaan henkiin herättämisessä vasta olisikin tunnelmaa.

Maailman vanhin kulttipaikka 70000 vuoden takaa

Kalaharin autiomaasta, Tsodilon kukkuloilta löytyy varhaisin arkeologinen todiste ihmisen uskonnollisuudesta. Alueella on myös maailman suurin kalliomaalausten keskittymä. Sheila Coulson Oslon yliopistosta löysi kukkuloiden luolasta pyyttonia esittävän kivipatsaan, joka on kuusi metriä pitkä ja kaksi korkea. Tutkimuksissa patsas varmistui ihmisen muovaamaksi, ja sen iäksi 70000 vuotta.

Aikaisemmat vanhimmat ihmisten uskonnollisuudesta kertovat löydöt ovat 40000 vuoden takaa Euroopasta, joten löytö lähes kaksinkertaisti tunnetun uskonnollisuuden iän.

Löytöpaikalta löydettiin yli 13000 esinettä, joista valtaosa olivat keihäänkärkiä, ja loputkin kivenmuokkaustyökaluja tai muutoin palvontaan yhdistettäviä esineitä. Keihäänkärjet ovat jopa satojen kilometrien päästä, ja erikoisena yksityiskohtana ainoastaan punakärkisiä keihäänkärkiä on poltettu tulella.

Patsaan takana on myös kammio, jonka arvellaan olleen shamanistisessa käytössä.

Löytö tehtiin vuonna 2006, mutta en ollut kuullut siitä aikaisemmin. On vaikea ymmärtää kuinka pitkä ajanjakso tuo 70000 on, kaksi kertaa se mitä nykyihminen on asunut Euroopassa.

Uutinen löytyy Apollon-lehden sivuilta:

http://www.apollon.uio.no/vis/art/2006_4/Artikler/python_english

Ensi viikon Pariisin antiikkimessut

Ensi viikon torstaina on sitten lento Pariisiin. Matkan pääkohteena on kansalliset antiikki- ja kinkkumessut, jotka ovat Ranskan suurimmat antiikkimessut 800 kauppiaallaan. Erikoinen yhdistelmä messuille, josta lisää myöhemmin. Tarkoitus olisi yrittää kirjoittaa myös jonkinlaista lehtijuttua tapahtumasta.

Aion samalla kiertää myös kaupungin pysyviä antiikkimarkkinoita ja kirpputoreja. Kävin syksyllä Pariisissa ensikertaa, jolloin erityisesti Saint Ouenin kirpputori, tai käytännössä 15 antiikkimarkkinan kokonaisuus, yllätti laajuudellaan. Antiikkikauppojen määrä alueella on 2000-3000.

Vanhojen kirjojen sijaan kiinnostukseni muuhun antiikkiin on viime aikoina kasvanut. Kirjoissa on harmillista niiden kielisidonnaisuus, joka tuntuu erityisesti Suomen pienellä kielialueella. Antiikkiesineiden "mykkyys" on myös monella tavoin viehättävää tarjoten haastetta niiden alkuperän selvittämiselle.

Olen myös omaksunut aikaisempaa intuitiivisemman lähestymistavan antiikin etsintään. Aikaisempi, "älyllisempi" tai jollain tavoin systemaattisempi metsästysmenetelmä, jossa päätin etukäteen mitä pyrin löytämään ja lähdin näin päämäärähakuisesti käymään läpi tarjontaa, ei toiminut mielestäni mielekkäästi. Paljon mielenkiintoisempia esineitä löytää kun tutustuu valikoimaan ilman suurempia ennakko-odotuksia ja antaa itsensä yllättyä. Kiinnostavimpien esineiden olemassaoloa ei pysty ennaltapäättelemään.

Lin Jutang paratiisista

Lin Jutang: Maallinen onni, 1949, s. 270-271:

Olipa kerran mies, jonka nimeä en halua vielä sanoa. Hän meni Jumalan luo valittamaan, ettei tämä maailma ollut hänelle kyllin hyvä. Hän tahtoi elää taivaassa, jossa olisi loistavat helmiportit.

Jumala osoitti hänelle kuuta taivaalla ja kysyi, eikö se ollut hauska leikkikalu. Mutta mies pudisti päätään sanoen, ettei hän halunnut edes katsella sitä.

Sitten Jumala osoitti hänelle kaukaisuudessa siintäviä vuoria ja kysyi, eivätkö niiden ääriviivat olleet kauniita, mutta hän väitti niiden olevan tavallisia ja ikävän näköisiä.

Silloin Jumala näytti hänelle orkidean ja orvokin kukkia, pyysi häntä koettamaan sormellaan niiden terälehtien samentinhienoa pintaa ja kysyi, eivätkö niiden väriyhdistelmät olleet ihastuttavia, mutta mies vastasi: "Eivät."

Rajattomassa kärsivällisyydessään Jumala vei hänet katsomaan akvaariota ja näytti hänelle Etelämeren kalojen loistavat värit ja ihmeelliset muodot, mutta mies sanoi, ettei hän välittänyt sellaisesta.

Sitten Jumala vei hänet varjoisan puun alle ja antoi lauhkean tuulen hyväillä hänen kasvojaan ja kysyi, eikö se miellyttänyt häntä, mutta mies sanoi, ettei se ollut mitään.

Vielä Jumala vei hänet vuoristojärvelle ja näytti hänelle veden veden kirkkauden, antoi hänen kuunnella tuulen humintaa mäntymetsässä, osoitti hänelle jyrkkien vuorten juhlallisuuden ja huomautti, kuinka kauniisti ne kuvastuivat veden kalvoon, mutta mies sanoi vain, ettei häntä sellainen liikuttanut.

Silloin Jumala ajatteli, että tämä hänen luomuksensa ei ehkä ymmärtänyt hiljaista ja idyllistä kauneutta, vaan tarvitsi kiihottavampia kokemuksia, ja vei hänet Kalliovuorten huipuille, Suuren Kanjonin reunoille, tippukiviluoliin, geisirien äärelle, lentohiekkadyyneille, ihmeellisenmuotoisia kaktuksia kasvaviin erämaihin, Himalajan lumirinteille, Jangten könkäiden rotkoihin, Keltaisten vuorten graniittikärjille ja Niagaran putouksen reunalle ja kysyi sitten, eikö Hän ollut tehnyt voitavaansa tehdäkseen tämän maailman kauniiksi ja miellyttääkseen ihmisen silmää, korvaa ja vatsaa.

Mutta mies tahtoi itsepäisesti päästä helmiporttiseen taivaaseen. "Tämä planeetta ei ole kyllin hyvä minulle", hän sanoi. "Sinä röyhkeä ja kiittämätön rotta", sanoi silloin Jumala, "ellei tämä planeetta ole sinulle kyllin hyvä, lähetän minä sinut helvettiin, missä et saa nähdä pilviä taivaalla etkä kukkivia puita etkä kuunnella purojen solinaa. Ja siellä saat elää elämäsi loppuun saakka!" Ja Jumala lähetti hänet asumaan suurkaupunkiin. - Miehen nimi oli Kristitty.

Suomentanut Sakari Saarikivi

Viime päivinä olleen jälleen lueskellut Lin Jutangin kirjoja. Valitettavasti Ymmärtämisen taito on yhä kadoksissa, mutta Maalliseen onneen ei onneksi kyllästy koskaan.

Olinkin tässä juuri aikaisemmin lukenut lähimenneisyyden talouslukuja ja huvittunut kuinka nykyihminen silti tuntee kokevansa aineellista niukkuutta. Tämän jälkeen kirjasta nousi esiin erityisesti tämä Jutangin vertaus, joka on myös näkemys ihmisen ahneuteen ja tyytymättömyyteen toisesta näkökulmasta.

Tällaista ihmistä on vaikea tyydyttää. Ei ole edes varmaa, voiko Jumala luoda häntä tyydyttävää taivastakaan. Olen varma, että hän miljoonikkokomplekseineen kyllästyisi elämäänsä helmiporttisessa taivaassa jo toisella viikolla; ja Jumalalta loppuisivat keinot tämän hemmotellun lapsen huvittamiseksi.

---

Tietysti olisi parempi, jos meillä olisi yhden kuun asemasta koko tusina erivärisiä kuita, ... ja niiden lisäksi vielä komeampia ja useammin esiintyviä sateenkaaria. Mutta luulen, että sellainen ihminen, joka ei ole tyytyväinen yhteen kuuhun, kyllästyisi pian tusinaankin; ja jolle ei riitä silloin tällöin näkyvä sateenkaari, ei tyytyisi komeampiin ja useammin näkyviinkään.

Puiset patsaat suomalaisessa taikuudessa

"Pohjankurun Puujumalainen", 3000 – 2000 eKr.

Taikuus ja velhojen apuun turvautuminen on Karttulassakin ollut sangen yleistä vielä viime vuosisadan loppupuolellakin. Vielä 1870-luvulla löydettiin hautausmaalta n. s. vainajien lapsia, leppäpuusta veistettyjä ihmisen muotoisia esineitä. Tinasta oli näille tekeleille laitettu silmät ja ympärille kääritty punaista villalankaa, jonka alle pistetty onnenraha tavallisesti ykköspennin lantti. Tämän piti tuottaa siunausta ja suojella nuken laittajaa pahoilta hengiltä.

Löytyipä tuossa mielenkiintoinen Touko Issakaisen artikkeli suomalaisessa taikaperinteessä käytetyistä puusta valmistetuista nukeista. "Vainajien lapset". Taikaesineet ajassa on julkaistu Ennen ja nyt -lehdessä 2/2006 ja se löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta:

http://www.ennenjanyt.net/2006_2/issakainen.html

Puunuket on lähes aina valmistettu lepästä, mihin eräs syy on ollut sen punertava väri. Nukkejen käyttö on ollut varsin monipuolista:

Matti Kuusen mukaan ihmishahmoja ja muita pienoiskuvia hyödyntävä magia on suomalaisessa perinteessä varsin niukkaa mutta toisaalta monitahoista." Leppänukella on suomalaisissa taioissa useita toisistaan poikkeavia ’rooleja’", Kuusi toteaa. Puinen pienoiskuva voi taiassa edustaa vihollista, jolle kostetaan, mutta yhtä lailla se voi esittää parannettavaa potilasta. Se voi edustaa metsänhaltijaa, jota kiristetään palauttamaan metsään piilottamansa lehmä, tai olentoa, joka vartioi lasta tai karjaa.

Ostjakkilainen uhrilehto lähellä Muzhin kylää eteläpuolella Obdorskia.

Artikkelissa on myös mielenkiintoinen kuvaus papiston suhteesta taikuuteen:

Tässä en voi tarkemmin osoittaa, että suurta osaa nykyihmisen taikuutena pitämästä toiminnasta on harjoitettu osana arkea ja sitä on pidetty hyväksyttävänä. Mainittakoon kuitenkin muutamia viitteitä siitä, että papisto ja maallikot ovat suvainneet parantamista ja muuta taikuutta, jonka tarkoitus ei ole ollut vahingoittaa ketään.

Klassisessa tutkimuksessaan 1600—1700-lukujen papistosta Gunnar Suolahti on todennut, että pappi, johon pitäjäläiset sairauden sattuessa helposti turvautuivat, on saattanut olla tunnettukin kansanomaisten parannusmenetelmien käyttäjä. Maaherra Nordenskiöld mainitsi vuonna 1754, että Savon papit paransivat haavoja tuolloisesta lääketieteestä poikkeavilla keinoilla ja lääkitsivät eläimiä "maan tapaan". Rafael Koskimies arvioi, että 1700-luvun lopulla papit saattoivat hyvinkin turvautua tietäjien apuun, ja utajärveläinen tietäjä kertoi 1900-luvun alussa, että "pappilassai oltiin niin paljo taikauskosia, että piialla haetettiin minut parantaan lehemä joka lypsi verta." Papeilta ja suntioilta on myös kerätty kansantaikuutta. Avoimen demonologisenkin taikuuden harjoittajaa on voitu kohdella suhteellisen suvaitsevasti jopa puhdasoppisuuden aikana, jos tarkoituksena ei ole ollut muiden vahingoittaminen.

Taikanukkeja ja muita taikaesineitä on löydetty erityisesti kirkkojen kivijaloista. Eräs tällainen on myös Kuopiosta löydetty ruumisarkkuun laitettu sammakko, josta on kuva U. T. Sireliuksen kirjassa Suomen Kansanomaista Kulttuuria.

Taikaesinelöydöissä kaksi seuraavaa tapausta ovat poikkeuksellisen runsaita:

Kovin laajoja tietäjänjäämistöjä ei ole päätynyt museoihin, mutta niistä on uskottavia kuvauksia. Kaavissa talon vintiltä raivattiin pois kolme vajaan metrin korkuista piimälekkeriä, jotka olivat täynnä taikomiseen käytettyjä varusteita: "Oli karhun pääkallo, karhun kynsiä, kurkkutorvia, karhun karvoja kääröissä, sekä taisipa siellä olla multa pusseja ja mitä niissä lieneekin sitten ollut." Kuhmolaisen tiedon mukaan "yhellä muorilla ollunna pyöreestä puista tehty pikku huone, niiku koera koppi. Se purettu sieltä löötynnä monelaesia taekakaluja. Kaekki olvat pistännä palamaa."

Harmi etteivät museot ole aikoinaan tajunneet noiden esineiden historiallista arvoa. Artikkelissa kerrotaan myös että Museoviraston kokoelmiin on säilynyt ainoastaan kolme leppänukkea, jotka nekään eivät sisällä tinasilmiä, vaatetusta tai yksityiskohtaisia piirteitä.

Oma lukunsa ovat fyysisesti erityisen kestävät esineet: varhaiset intentiot unohtuvat ja uudet merkitykset syntyvät osittain esineestä riippumattoman kulttuurisen tiedon, osittain esineen havaittavien ominaisuuksien perusteella. Taikaperinteessä hyvä esimerkki tällaisesta uudelleentulkinnasta ovat kivikautiset käyttöesineet, jotka ovat toimineet pohjana uusille uskomuksille ja käytännöille: Kivikirveet on tulkittu salamaniskujen mukana saapuneiksi "ukonkynsiksi", joista lohkotuilla siruilla on uskottu olevan parantava vaikutus. Reiällisiä pyöreitä kivinuijia tai kangaspuiden loimipainoja on puolestaan nimitetty korpinkiviksi tai käärmeenkäräjäkiviksi, ja niillä on nähty erilaisia suotuisia ominaisuuksia. Esihistoriallisten esineiden käyttöä taioissa lienee edistänyt se, että niiden on ymmärretty olevan ihmisen tekemiä tai ainakin keinotekoisia, luonnonobjekteista poikkeavia, mutta samalla ne ovat täysin anonyymejä: ne ovat jotain sellaista, mitä ihmiset eivät enää valmista.

Tämä on hyvin kiehtova piirre vanhoissa esineissä ja tuttu ilmiö antiikkiesineiden parissa. Vaikka useimmat esineryhmät tunnetaankin todella hyvin ja niillä on vakiintunut asema, olen kasvavasti etenkin viime aikoina kiinnostunut esineistä jotka ovat tarkoitukseltaan, merkitykseltään tai alkuperältään tuntemattomia.

Ostjakkien kotijumalia, reestä otettuja. Adrianovin valokuvasta.

Suomen Suvun Pakanallisesta Jumalanpalveluksesta vuodelta 1894 löytyy muutama maininta suomalaisista puujumalista. Paljon runsaammin kirjassa on tietoa sukulaiskansojen kotijumalista, joita kirjoituksen kuvituskin esittää.

Pohjois-Suomessa muistelee Castrén löydetyn vanhoja puita, joiden pintaan oli ihmiskuvia piirretty. Sodankylässä kuului olleen tapa, että ensi kertaa johonkin uuteen paikkaan tullessa laitettiin itselleen semmoinen kuva, jota sanottiin hurikkaiseksi. Keski-Suomessa Viitasaarella oli vielä joku aika sitten pystyssä uhripuu, jonka kylkeen oli leikattu epäjumalain kuvia. Aspelin lisäksi huomauttaa tavallisista karsikoistammekin, että niihin jätetyt "käsivarret" nähtävästi tavoittavat ihmisen haamua.

Historiakierroksella Tallinnassa

Tutustuin Hermeetikon foorumilla Argoon, joka on alkamassa järjestämään historiallisia opaskävelyitä Tallinnan vanhassakaupungissa. Tapasimme eilen, ja olikin hyvin kiinnostavaa kierrellä Tallinnan vanhaakaupunkia lumimyrskystä huolimatta.

Erityisesti kaupungin rakennushistoriasta paljastui paljon uutta. Vaikka kaupunki on keskiaikainen, on se ollut vielä 1800-luvulla hyvin erinäköinen, jolloin sen muurit ja vallihaudat olivat yhä jäljellä täydessä laajuudessaan. Tällöin myös useiden rakennusten julkisivut rakennettiin uudelleen uusklassiseen tyyliin Pietarista annettujen rakennusmääräysten mukaisesti. Muutamissa rakennuksissa uuden julkisivun alta on restauroitu esiin vanhaa julkisivua, jolloin hyvin havainnollistuu tuo ero.



Kuvassa Katariina käik eli Katariinan kuja, joka kulkee vuonna 1246 perustetun ja uskonpuhdistuksessa 1525 tuhoutuneen dominikaaniluostarin alueen läpi. Kadun oikea seinä on osa 1531 palanutta Katariinan kirkkoa, jota vasten on nostettu esille kirkon sisältä löydettyjä keskiaikaisia hautakiviä. Hautakivissä on runsaasti symboli- ja koristekaiverruksia, ja muutamat ovat jopa kolmimetrisiä. Näitä pitää käydä myöhemmin valokuvaamassa.

Samanikäisiä ja -tyylisiä hautakiviä on esillä myös Piritan luostarin raunioilla.



Kuvassa Suurkillan talon pääovi, jonka kolkuttimien koristekaiverrukset paljastuivat kirjoitukseksi. Oikeanpuoleisessa lukee latinaksi: Herran vuosi 1430. Oi kuuluisa kuningas Kristus, tule rauhassa. Vasemmanpuoleisessa saksaksi: Jumala siunatkoon kaikkia, jotka ovat tässä talossa, ja jotka aina palaavat tänne. Nykyään talossa on Viron historiallinen museo. Pitääpä käydä tässä joku päivä.



Kuvassa jumalatarten tanssia entisen KGB:n Tallinnan päämajan seinässä. Aikoinaan talon sanottiin olevan Tallinnan korkein, sillä sen kellareista pystyi näkemään Siperiaan.

Virolaisen turvajärjestelmän vankina

Tapahtuipa tässä niin koomisesti, että täytyy siitä tännekkin kirjoittaa.

Jo asuntoon muuttaessa huvitti siihen asennetut liikkeentunnistimet, aivan kuin kalteri-ikkunoissa ja teräsovessa ei olisi riittävästi. Punaisen silmän tuijotus jokaisen huoneen nurkasta vaati totuttelua.

Farssi alkoi taloon tehtävän sähköremontin aikana. Sähkökatkos ilmeisesti resetoi järjestelmän, ja se alkoi piipittää jonkinlaista merkkiääntä. Hiljentäessäni laitteistoa (luonnollisesti painellen kaikkia nappeja) siinä syttyi pahaenteinen armed-merkkivalo. Ehdinkin juuri vitsailla asiasta tyttöystävälle, ennen kuin sivuaskel laukaisi järjestelmän.

Turvajärjestelmän hälytysääni on helvetillinen, ja vaatii huoneesta poistumista. Sitä ei myöskään saa keskeytettyä ilman turvakoodia, jota meillä ei ole. Siispä soitto vuokraisännälle, joka ei myöskään tiedä kyseistä koodia.

Ratkaisuksi saimme hälytysjärjestelmän virrankatkaisun sähkötaulusta. Ongelmaksi muodostui, että samalla katkeaa sähköt muualtakin keittiöstä.

Väliaikaiseksi ratkaisuksi löytyi järjestelmän kaikkien neljän liikkeentunnistimen laukaiseminen, minkä jälkeen ne hetken huudettuaan eivät enää laukea uudelleen. Tuntuu tosin aika koomiselta käydä heiluttelemassa käsiään kaikkien huoneiden vakoilujärjestelmille korvatulpat korvissa.

Tuossa on ainoa ongelma se, että uusi sähkökatkos resetoi järjestelmän jälleen, jolloin operaatio on toistettava.

Hauskaa on myös ettei kyseinen järjestelmä tosiasiassa suojaa yhtään miltään. Asunnosta, ja myös turvajärjestelmästä, sähköt katkaiseva sähkötaulu on näet heti oven vieressä. Itseasiassa murtautuja saa hiljennettyä järjestelmän nopeammin kuin itse asunnon omistaja turvakoodin näppäilemällä.