maanantai 24. toukokuuta 2010

Osmo Soininvaaran Vauraus ja aika

Kuvitelkaamme, että sata vuotta sitten elänyt yhteiskuntatieteilijä olisi saanut näynomaisena ilmoituksena tietoonsa nykyisen modernin teknologiamme, mutta ei tietäisi mitään tulevasta yhteiskunnallisesta kehityksestä. Millaiseksi hän olisi kuvitellut yhteiskunnan, jossa lihastyötä säästävät koneet ja automaatio ovat tehneet välttämättömyyshyödykkeiden valmistamisen naurettavan helpoksi verrattuna siihen, kuinka suuria ponnistuksia pelkästään ravinnon tuottaminen hänen aikanaan vaati?

s. 7

Noin vuosi sitten luin Osmo Soininvaaran kirjan Vauraus ja aika, josta onkin pitänyt kirjoittaa huomioita jo aikaisemmin. Kirja pohtii vaurauden kasvun ja vapaa-ajan suhdetta, oheisvaikutuksia ja menetelmiä näiden saavuttamiseksi.

Parhaiten kirjan sisällöstä puhuu se itse, josta tapani mukaan tein muutaman poiminnan:

Yhteiskuntatieteilijämme olisi varmaankin olettanut, että yhteiskunnassa, joka olisi päässyt irti niukkuuden ongelmista, taloutta ja tuotantoa koskevat kysymykset olisivat väistyneet ihmisten mielissä ja puheissa taka-alalle. Miksi yhteiskunta, jolla on tarpeeksi kaikkea, olisi edes kiinnostunut, saati huolestunut, taloudellisista kysymyksistä? Varmaankin kulttuuria, filosofiaa, leikkiä, urheilua ja puutarhanhoitoa koskevat uutiset ja pohdinnat olisivat lehtien etusivunaineistoa; taloutta ja tuotantoa koskevat artikkelit olisivat siirtyneet omiin erikoislehtiinsä.

-

Erityisen mahdotonta yhteiskuntatieteilijämme olisi ollut ennustaa elämän kiireisyyttä. Miten kenelläkään voi olla kiire, kun työn tuottavuus on neljätoistakertaistunut - teemme muutamassa tunnissa työt, jotka hänen aikanaan veivät koko viikon. Eikö sen pitäisi antaa mahdollisuus nautinnolliseen joutilaisuuteen?

-

Nousu köyhyydestä kohtuulliseen vaurauteen on tehnyt elämästä mukavampaa, mutta jossain vaiheessa pitäisi havaita, että olemme jo tarpeeksi rikkaita. Voisi luulla, että taloudellisten näkökohtien painoarvo vähenisi vaurastumisen myötä. Raha vähentäisi rahantarvetta samaan tapaan kuin vesi helpottaa janoa ja ruoka nälkää. Näin ei ole käynyt, vaan olemme antaneet vaurauden tavoittelun orjuuttaa itsemme.

s. 7-8

Todella ajatuksiaherättävää pohdintaa. Itseasiassa oli hauskaa löytää jo aiemmin muutamaan otteeseen kehumani Lin Jutangin kirjasta Maallinen onni juuri tämänkaltainen ennustus: 30-luvulla Lin ennusti että teknologian luomassa yltäkylläisyydessä ihmsiten kiinnostus ylimääräiseen tavaraan lopulta tyydyttyisi ja mielenkiinto heräisi tuolloin vielä kiinalaisille tyypillistä rentoa elämää kohtaan. Kävikin päinvastoin, ja juuri Kiinasta tuli toinen modernin kiireellisyyden, vaurauden tavoittelun ja "kapitalismin" symboli.

Mainonnan tekee tehokkaaksi se, ettei elämäntapa enää periydy kuten silloin, kun perhesiteet olivat vahvempia ja yhteiskunnan muutosvauhti hitaampi. Kun ei tiedetä, miten kuuluisi elää, yritetään elää kuten muut. Mainos iskee tähän tyhjiöön kertoen, mitä kaikkea hyvään elämään kuuluu. Se vääristää elämänvalintoja, koska kukaan ei mainosta ilmaisia vaihtoehtoja, kuten runokirjan lainaamista kirjastosta, sunnuntaista pyöräretkeä tai shakin peluuta.

s. 22

Itse pyrin elämässäni hyvin paljon hyödyntämään tätä näkökulmaa. Eipä muistu mieleen tapausta jolloin rahalla hankittu tuote tai palvelu olisi lähennellyt niitä nautintoja mitä ajatustyöstä saan. Myös luontoilumahdollisuudet ovat Suomessa ehkä parhaat maailmassa, ja kirjastoista ja netistä löytyy loppumattomiin viisautta ihan ilmaiseksi.

Oma lukunsa on sitten rahankäytön kohdentaminen merkityksettömien ja laaduttomien esineiden kuluttamisesta antiikki- ja taide-esineisiin sijoittamiseen, joihin käytetty arvo säilyy ja kasvaa.

Kirjan alkupuolella Soininvaara esittelee onnellisuustutkijoiden löytämät tulokset varallisuuden suhteesta onnellisuuteen, josta löytyy yhteenveto luvun lopussa:

1. Kun noustaan köyhyydestä kohtuulliselle tulotasolle, kansakunnan vaurastuminen tekee ihmisistä selvästi onnellisempia. Kun kohtuullinen elintaso on saavutettu, lisävaurastuminen ei lisää keskimääräistä onnellisuutta juuri lainkaan. Länsi-Euroopassa tuo saturaatiopiste saavutettiin joskus 1970-luvun alussa.

2. Saturaatiopisteen yläpuolella lisävaurastuminen lisää onnellisuutta jonkin aikaa, mutta kun uuteen olotilaan on totuttu, saavutettu korkeampi kulutustaso ei tuota enää samaa onnen tunnetta kuin aluksi.

3. Vaurastuminen suhteessa muihin lisää asianomaisen omaa hyvinvointia, mutta heikentää muiden hyvinvointia.

4. Henkilökohtaisen varauden rajahyöty alenee, kun vauraus kasvaa; mitä rikkaampi olet, sitä vähemmän iloa sinulle tuottaa vielä sata euroa.

5. Köyhtyminen heikentää ihmisen hyvinvointia enemmän kuin samansuuruinen vaurastuminen sitä lisää.

s. 24

-

Vuodesta 2002 vuoteen 2005 suomalaisten reaaliansiot kasvoivat peräti yhdeksällä prosentilla. Huomasitko jotain merkittävää tapahtuneen? Jos olisimmekin käyttäneet tuon pelivaran työajan lyhentämiseen, olisimme voineet pidentää vuosilomaa lähes neljällä viikolla. Sen kai olisit huomannut?

Vuodesta 1985 kokonaistuotantomme on puolitoistakertaistunut. Samanaikaisesti työpanos on pienentynyt seitsemän prosenttia lähinnä työttömyyden kasvun vuoksi. Entä jos olisimme suunnanneet tuottavuuden kasvun työajan lyhentämiseen. Millaista elämämme olisi nyt, jos eläisimme yhä vuoden 1985 kulutustasolla, mutta työviikko olisi nelipäiväinen ja sen lisäksi vuosiloma kaksi kuukautta? Tämä olisi ollut mahdollista, jos mekaanisesti olisimme siirtäneet koko tuottavuuden kasvun työajan lyhentämiseksi.

s. 57-58
Sivunumeroinnit ovat vuonna 2009 painetusta pokkarista, voivat poiketa kirjan muissa laitoksissa.

Onnellisuutta käsittelevistä kirjoista on hyvin suositeltava myös Miksi kolmas hampurilainen ei tee onnelliseksi?, joka on hyvä yleistajuinen yhteenveto onnellisuustutkimuksien tuloksista.

3 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Totuus kiteytyy vanhan kansan sanonnassa: "Ihminen pärjää, kun ei ole paremmasta tietoa."

Tieto paremmasta aiheuttaa yleensä tiedonjanon ja tuskan.

Sininen rooli kirjoitti...

Tuossa koosteessasi Soininvaaran kirjasta oli todella monia ajattelemisen arvoisia pointteja, mutta tartuin mielessäni

1) tuohon mainontaan

Sain kerran työpaikalla joitain ihmisiä melkein suuttumaan, kun sanoin kuulleeni tai lukeneeni, että mainokset lähes aina perustuvat häpeän tunteen synnyttämiseen.

Siis mainoksissa ihmisillä on kauniita vaatteita, hyvät meikit ja tukka hyvin. Ihmiset itsekin ovat kauniita tai komeita, kiiltävät ja kalliit autot, polkupyörät jne. Piha ja puutarha ovat kunnossa, keittiö ja koti kiiltävät, herkullisia ruokia täydellisellä kattauksella, matkailun luxusta...

Ja mainoksen huomioiva katsoja on aina jotenkin huonompi, ainakin sillä kertaa, kun on allapäin tai väsynyt...

Minä ihastuin tuohon teoriaan. Niinhän se on. Vai mitä?

2) Hyvää oloa tuottaviin harrastuksiin ja tekemiseen, josta ei tarvitse maksaa itseään kipeäksi. Niitä pitäisi jokaisen kokeilla.

Tässä päällimmäiset tuntemukset :)

Kirjaltaja kirjoitti...

Taitaa tosiaan olla aika yleisesti käytetty menetelmä. Nykyihmisen todelliset aineelliset tarpeet ovat sen verran hyvin tyydytetyt että mainonnan on luotava uusia tarpeita ja kylvettävä tyytymättömyyttä ihmisiin.

Mieleen on jäänyt eräs kommentti jonka joku kertoi lapsuudestaan aikana pula-ajan jälkeen, mutta ennen kulutusyhteiskunnan syntyä:

"Olimme nykykriteerein hyvin köyhiä, mutte emme itse tienneet sitä tuolloin. Niin olivat kaikki muutkin, ja se oli ihan normaalia."

Lähetä kommentti