Talvipäivänseisauksena Haltialassa

Tänään metsäilin useamman tunnin Haltialan alueella kun saatiin vihdoin hieman lunta maahan.



Luonnollisissa metsäaukioissa on aina jotain kiehtovaa, etenkin jos kalliopinta ei ole paljas, jolloin aistit eivät osaa suoraan sanoa miksei alueella kasva puita. Ei ihme että kansanperinteessä metsänolennot kokoontuvat näissä paikoissa.


Haljenneet siirtolohkareet ovat myös mystisiä. Tämä rantasaunan kokoinen järkäle on pirstoutunut kokonaan. Aikamoiset luonnonvoimat olleet asialla.



Eräs Haltialan "voimapaikoista" on tämä louhos, jonka alkuperä on jäänyt hieman mysteeriksi. Muotonsa puolesta se vaikuttaa juoksuhaudalta, mutta ei ole osa mitään vanhaa linnoitusketjua ja kaikki rakennelmat puuttuvat. Rakennuskiveä taas ei ole ollut järkeä hakata näin syrjäisestä paikasta.

Aikoinaan Suomen suurimmat Silvolan kaivokset sijaitsevat parin kilometrin päässä ja eri puolilla Länsi-Vantaata on monia yksittäisiä koelouhoksia. Sellaiseksi tämä on kuitenkin liian suuri.





Oli hämmästyttävää tajuta liikkuvani alueella aina ennakkosuunnitelman mukaisesti käyden samoilla tutuilla paikoilla. Tuttuja reittejä kulkiessa myös ympäristön havainnointi heikkenee.

Tämän tajuttuani lähdin tarkoituksellisesti kulkemaan pois polulta ja valiten suunnan intuitiivisesti. Mieli ja havainnointikyky oli heti eri lailla valppaana kun maasto oli ennaltatuntematonta eikä matkalla ollut tiettyä määränpäätä. Kuinka valtavan yksinkertainen asia jota en ole ennen tiedostanut.

Vaisto johti syvemmälle metsään kosteikkoalueelle, jossa istuin pitkään. Aika ei tuntunut niin pitkältä, mutta lähtiessäni takaisin päin huomasin tulleen hämärää.

Aarretarinoita Varsinais-Suomesta

Jo aiemmin suosittelemani Tuomo Kesäläisen artikkeli Aarretarinoita Varsinais-Suomesta löytyy nyt luettavaksi myös netistä.

Hopealla täytettyjä kattiloita, kultaa pursuavia viinapannuja, rosvojen muhkeita ryöstösaaliita, hiisien ja haltioiden rikkauksia, isäntien kokonaisia omaisuuksia. Ympäri Suomea löytyy lukemattomia tarinoita kätketyistä aarteista. Aarteita on kaivettu maahan sodan syttyessä, vainoajien pelossa, varmuudeksi, tulevaisuuden varalta ja vainajien muistoksi tuonpuoleista varten.

Olisi kiinnostava tutkia löytyisikö aarretarinoista vastaavuuksia oikeasti löytyneisiin aarteisiin.

Äitini kotitilalta Yli-Kiimingistä (nyk. Oulua) löytyi maasta 1700-luvun hopearahojen kätkö 50-luvulla uutta päärakennusta rakennettaessa. Samoihin aikoihin enoni muistaa lähistölle haudatun myös aseita, joita ei ole koskaan kaivettu ylös. Kun viimein hankin metallinpaljastimen tiedän siis mistä aloittaa.

Keski-Pohjanmaan aarretarinoista kiintoisaa luettavaa on tämä muutama vuosi sitten digitalisoimani artikkeli vuodelta 1910.

Vantaalle satoi yön aikana ohut lumipeite, ja ennusteet lupaavat paria pakkaspäivää, joten ties vaikka tulee valkea joulu sittenkin.

Sinikivi-lehti on ilmestynyt

Hermeetikko sitten valitettavasti lopahti vanhassa muodossaan, mutta Jukka Nieminen on aloittanut julkaisemaan Sinikivi-lehteä, joka jatkaa paljolti samoilla linjoilla. Formaattia on kevennetty mikä on laskenut hintaa ja poistanut ns. täyteartikkelit. Lehden ensimmmäinen numero onkin taattua tavaraa.

Itselle lehden herkullisimmat artikkelit olivat Tuomo Kesäläisen Aarretarinoita Varsinais-Suomesta ja V. Rintalan juttu Tapparamäki - auringon temppeli pyhän järven rannalla, joka löytyy myös netistä. Tuolla pitää ehdottomasti mennä katsastamaan kun liikun Tampereen suunnalla.

Lehteä löytyy meiltä täältä Tiedostamosta tai postitse suoraan Jukalta.

Vanhoja joulunviettotapoja

Joulunajan kirjoitukset aloittaa Tajunta.netin mainio kirjoitus viime vuodelta.





Mitä sitä jouluyönä parempaakaan tekemistä kuin juoda punkkua ja lueskella pakanallisesta jouluperinteestä. Sellaista ainakin opin että suomalaisten yksimielinen vakaumus siitä, että koko nykyaikainen joulupukki-hömpötys olisi Suomesta lähtöisin ja varsinkin että tämä punanuttuinen herran olisi iänkaiket uskottu asuvan Korvatunturilla on loppujenlopuksi aika mordernia imagohömppää. Kustaa Vilkuna klassikkoteoksessaan Vuotuinen ajantieto osasi kertoa, että Joulupukin asuinpaikkana Korvatunturi tuli tutuksi vasta vuonna 1927 kun Yleisradion Markus-setä kertoili Joulupukin asutelevan tunturilla tonttuineen, ja että paikalla oli erityiset “korvat”, joiden avulla Pukki kuuli lasten lahjatoivomukset – mutta myös äänekkäät juonittelut, joten oli syytä olla kiltti. Myöhemmissä joululähetyksissä kävi ilmi, että Pukille saattoi myös kirjoittaa. Pikkuhiljaa Markus-sedän tarinat tonttujen lahjapajoista ym. värikkäästä jouluhyörinästä ja Joulupukin matkasta poron pulkassa etelään elävöityivät ja levisivät koko kansan omaisuudeksi.

Mikä sitten on varsinainen Joulupukin alkuperä ja kuinka joulun vietto suomalaisen kansan keskuudessa on kehittynyt?

Nykyinen joulu on oikeastaan monen juhlaperinteen yhteensulauma, mutta muistuttaa muodoltaan ehkä eniten Kekriä. Kekriä juhlitaan nykyään pyhäinmiestenpäivänä ja juhla oli luonteeltaan kaksijakoinen. Toisaalta Kekri oli uuden sadon tai karjan hyvinvoinnin varmistamiseen tähtäävä uhrijuhla, toisaalta vainajien palvontaan keskittynyt juhla. Tärkeää Kekrissä oli kuitenkin sen aloittava ja päättävä luonne: se aloitti uuden satokauden ja päätti vanhan. Tästä juontuu myös juhla-ajan toinen nimitys, jakopäivät. Vuosi jakautui uuteen ja vanhaan. Kekrin ajahkohta vaihteli sen mukaan milloin vuoden katsottiin loppuvan. Tästä juhlasta ovat saaneet alkunsa monet sekä jouluun että uuteenvuoteen yhdistetyt perinteet.

Vainajain- tai henkienpalvomisen perinne kaikuu nykyään joulujuhlassa esimerkiksi tuon Markus-sedänkin vihjaaman kiltteyden ja hiljaisuuden vaatimuksena. Vainajien henkiä ei saanut häiritä kun he joulun aikaan nauttivat heille tarjottuja juhla-aterioita tai saunoivat talonväen saunavuoron jälkeen. Myöskään töitä ei saanut tehdä, halkoja hakata, lankaa kehrätä tai muutoinkaan aiheuttaa ylimääräistä ääntä. Tästä lienee peräisin myös ajatus erityisestä joulurauhasta.

Joulurauhan lisäksi jouluun liittyy myös riehakas puoli, ilonpitäminen ja joulukaljan juominen. Juhla- ja uhriperinteistä lukiessa juuri tuo alkoholin arvostaminen tulee selkeästi esille. Viina on tärkeässä osassa niin tulevan sadon että elikoiden hyvinvoinnin takaamisessa.

Nykyinen joulukännäily ei kuitenkaan ole juuri mitään verrattuna entisaikojen menoihin, ruokaa ja juomaa piti parin päivän joulubileiden sijaan riittää jopa kolmeksi viikoksi. Viimeiset tynnyrinpohjalliset säästettiin nuutinpäivänä kylästä kylään ja talosta taloon kiertäville seurueille, jotka – elleivät talosta muuta saaneet – veivät tynnyreistä tapit. Eriskummallisiin asuihin pukeutuneen porukan keulahahmona toimi nurinkäännettyyn turkkiin ja naamariin tai olkiseen partaan sonnustautunut puhumaton mies, joka saattoi ratsastaa sarvekkaalla ja parrakkaalla “joulupukilla”. Taloja kierrettiin ja viinoja kerättiin lauleskellen “Nyt on knuutin knuppi, Joulun loppu, Hiiva hattuun, tappi taskuun”. Lopuksi keräännyttiin johonkin suurempaan taloon viettämään joulunajan viimeiset kemut. (Kirjasta Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla)

Nuuttipukki on yksi selkeä nykyisen joulupukin esimuoto. Kummallisesti pukeutuneet kulkueet olivat kuitenkin tavallisia myös kekrinä, jolloin nurinkäännettyjen turkkien lisäksi tykättiin pukeutua muutoinkin nurinkurisesti, sillä naiset pukeutuivat miehiksi ja miehet naisiksi. Kekrin viinanhakuporukkaa kutsuttiin usein Kekrittäriksi (keyrittäriksi). Jos viinaa ja olutta ei kuulunut, uhattiin särkeä talon uuni. Oli myös tapana asettaa tuvan nurkkaan oljista tehty keyriukko, jolla oli naamari kasvoillaan. Tästä ukosta on valokuva Kaarle Krohin kirjassa Suomalaisten runojen uskonto, ja kovasti tuo valkoisine partoineen muistuttaa nykypäivän Joulupukkia.

Keyrittärissä on selvästi nähtävissä Kekrinvieton kaksijakoisuus, sillä ilakoimisen ja uuden vuoden alkamisen lisäksi kekriporukka kuvastaa henkien todellisuutta, vainajien vierailua, jolloin jopa nimeltä kutsuen kuolleita läheisiä kestitettiin ja saunotettiin.

Siinä missä kekriä pidettiin Suomessa ja Virossa vainajien ja henkien liikkumisen aikana, skandinaavinen perinne katsoi henkien olevan liikkeellä nimenomaan vuoden pimeimpänä aikana, eli joulun tienoilla. Ruotsista levisi Suomeen tapa juhlia joulua, mihin viittaa myös länsisuomalainen nimitys jouluköyri. Hämeessä kulkivat joulumuorit eli jouluemät talosta taloon köyrittärien tapaan vainajien henkiä edustaen. Nykypäivänä joulun viettoon kuuluu hautausmaalla käynti ja haudalle kynttilän sytyttäminen. Vaikka vainajainpalvelu on ikivanhaa perinnettä, on kynttilän polttaminen haudalla sen sijaan uusi tulokas, alkujaan 20-luvulta. Sensijaan kynttilää oli tapana polttaa tuvassa yötkin läpensä, vesikupin vieressä tai sen sisässä. Kynttilän ajateltiin houkuttelevan henkiä luoksensa ja vesi oli heille tarjottu juotavaksi.

Joillain seuduilla joulupukki kiersi palvelijoineen taloja tapaninpäivänä. Tapaninajelu taitaa jossain muodossa vielä nykyäänkin olla tapana. Tällöin käännettyyn turkkiin puettua, herkkuja ja viinaa kerjäämään tullutta äijää kutsuttiin Tapaniksi.

Kristinuskon levittyä alettiin joulun- tai kekrinajan henkiä pitää yksinomaan vahingollisina ja pahantahtoisina. Tupia alettiin suojaamaan ristinmerkein, viisikannoin ja muiden ovenpieleen piirrettyjen merkkien avulla. Tekisi mieli vetää tästä yhteläisyyksiä nykyaikaisiin tapoihin koristella ikkunat välkkyvillä valoilla ja kirkkailla tähdillä. Led-valojen räikeyttä ja mauttomia joulukoristeita ei varmasti monikaan henkiolento kauaa siedä.

Lähimmäksi nykyaikaista joulupukkia pääsee eräs M. Varosen Vainajanpalvelus muinaisilla suomalaisilla -kirjassa mainittu Virossa ja Suomessa ollut yleinen joululeikki, jossa kuljettiin talosta taloon “Joulopuk’ina” tai “Joulohans’ina”. Tämä oli milloin linnuksi, milloin sarvikkaaksi ja hännäkkääksi elukaksi nurinkäännettyyn turkkiin pukeutunut nuorimies, jolle annettiin nimi “Kinki”. Kun hän tuli taloon, syötettiin sitä vahvasti sekä juotettiin viinalla ja oluella.

Kaikenlaista pukkia on siis kotimaamme perinteessä talojen ovilla ravannut, mutta aika kauaksi on modernin Coca-cola-pukin kanssa tultu. Suomalainen pukki ei ole liiemmin tykännyt lahjoja jaella, päin vastoin ja lempeän lasten ystävän sijaan pukki on toiminut lähinnä pelotteena. Vahva perinne kylässä kiertävistä juhlaseurueista on näivettynyt harmittomaksi lastenjuhlaksi.

Isän tarjoamasta kossupullosta siivua naukkaava ja lahjasäkin kanssa eteisessä kompuroiva, rämään muovinaamariin ja harottavaan partaan sonnustautunut naapurin Eki onkin ehkä lähempänä sitä alkuperäistä joulun henkeä kuin äkkiseltään osaisi arvatakkaan.


Lähteinä Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto, Julius Krohn: Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus, Kaarle Krohn: Suomalaisten runojen uskonto, M. Varonen: Vainajanpalvelus muinaisilla suomalaisilla.


http://www.tajunta.net/2010/12/25/joulu/

Tiedostamo aukesi

Lauantaina sitten koitti suuri päivä ja kirjakauppa aukeni. Ehdimmekin saada liikkeen aika hyvin pystyyn kolmessa päivässä, vain keittolevy enää puuttuu. Se kun vielä hankitaan alkaa liikkeestä saamaan myös pakuriteetä.





Kirjakaupan ensimmäisestä kaupasta saimme onnensetelin.


Illalla väkeä mahtui pieneen liiketilaan yllättävän paljon ja viini virtasi.

Mietimme tässä tapahtumia lähiviikoille erilaisten teemojen pohjalta. Näistä tulee päivitykset FB-profiiliin ja tänne blogin puolelle. Ainakin Tarot-DVD:n ja parin kirjan julkistukset on tiedossa, sekä pari luentoa itsensä kehittämiseen liittyen.

Kirjakauppa Tiedostamo avautuu huomenna lauantaina

Keskiviikkona sitten saatiin liiketilan avaimet ja parina viime päivänä ollaan pystytetty kauppaa. Paikka alkaa olla valmiina ja avajaiset ovat huomenna 3.12 klo 10-15 :)

Tiedostamo tulee tarjoilemaan Salakirjoilta tutun kansanperinteen, luonnonmystiikan ja esoteerisen kirjallisuuden lisäksi myös henkilökohtaiseen kasvuun liittyvää tietoutta. Ja toki pakuriteetä kunhan vielä löydetään keittolevy jostain.

Pidämme myös Tiedostamossa pientä galleriaa, joka vaihtuu kuukausittain. Joulukuun taiteilija on Aleksi Martikainen. Myös erilaisia esitelmiä ja tapahtumia on tiedossa lähiviikkojen aikana.

Kauppa sijaitsee Helsingin Alppilassa osoitteessa Viipurinkatu 1 A 3, aivan Valtterin kirpputorin nurkilla. Hyvä paikka siis pistäytyä täydentämässä kirjahyllyjä kirpputorilla käynnin yhteydessä. Raitiolinjojen 1, 3 ja 9 pysäkit ovat vieressä.

Facebook-sivulta löytyy lisätietoja liikkeestä:

http://www.facebook.com/tiedostamo

Marraskuun luontoa

Enpä muista aiemmin olleen yhtä hienoa marraskuuta. Keskimäärin marraskuussa pitäisi olla vain 2-3 aurinkoista päivää, mutta tässä marraskuussa aurinko on paistanut vaikka kuinka usein. Metsissä onkin tullut sitten liikuttua oikein kunnolla.





















Tänään puolestaan on ollut täydellinen sää kotisunnuntaita varten. Harmautta, lehdettömiä puita ja hitaasti tihkuttavaa vettä aamusta alkaen. Paras mahdollinen sää dokumenttien katsomiseen ja kirjojen lukemiseen. Luettavana on Zen ja moottoripyörän kunnossapito, joka iski sen verran hyvin että sitä piti heti tilata jälleenmyyntiin. Loppupuolikasta myöskin erinomaisesta Kai Donnerin kirjasta Siperian samojedien keskuudessa olen yrittänyt säästää siihen hetkeen kun ulkona riehuu kunnon lumimyrsky.

Kirjakaupan perustaminen Helsinkiin sitten varmistui! Tämä on kova juttu - lähiviikot tulevat olemaan todella kiintoisaa aikaa. Kaupan avajaiset ovat jo ensi lauantaina, tästä tulee lisätietoja lähipäivinä.

Ravintolapäivä ja Martin markkinat

Eilen Ravintolapäivänä sitten riitti syötävää kun lähes 300 pop-up-ravintolaa ruokki ihmisiä. Itse kävin Antikvariaatti Sofiassa Vuorikadulla syömässä bouillabaissea (kala- & äyriäiskeittoa) ja herkkua oli, etenkin kun mukaan sai vielä smetanaa. Tapahtuma on paisumassa vauhdilla ja ehkä pitää itsekkin osallistua ensi kerralla jos saamme tässä kivijalkaliikkeen pystyyn, kuten hyvältä näyttää.




Lounaan jälkeen suuntasin Martin markkinoille Kaapelitehtaalle, jotka ovat vuoden suurin Viro-tapahtuma Suomessa. Jälleen käsitöitä ja ruokatuotteita riitti. Mukaan lähti kennohunajaa ja siitepölyä, jotka ovatkin hyviä lisäämään vastustuskykyä tähän aikaan vuodesta.




Tänään päivä kului huuruisissa metsissä samoillen kun aurinkokin vielä paistoi, kuvia luvassa huomenna.

Tulevaisuudentutkija Jukka Nieminen

Suomalaisia muinaiskaupunkeja metsästävä Jukka Nieminen on laajentanut toimialuetta nyt myös tulevaisuuteen. Videosta korkeat suitsutukset Tajunta.netille.

Suomalainen UFO-havainto vuodelta 1938

SKS:n legendaarisessa kirjassa Myytillisiä tarinoita (toim. Lauri Simonsuuri, 1947.) tuli vastaan erikoinen tapaus vuodelta 1938, joka nykyisin luokiteltaisiin UFO-havainnoksi.

Oli hyvin kirkas kuutamoyö. Minä menin käymään ulkona. Kun minä pihalla seisoin ja pissiskelin, alkoi ilmasta kuulua heikkoa ääntä. Se oli kuin linnun siiven viuhinaa. Vähitellen se koveni kovenemistaan kuin lähenevän lentokoneen moottorin ääni. Lumi rupesi pyörimään ympärilläni kuin tuulispäässä. Ääni kuului minun yläpuoleltani koko ajan. Minä kyyristyin kyykkyyn enkä uskaltanut katsoa ylöspäin, sillä minusta tuntui, että jos katson, niin se repii silmät päästäni. Lopulta ääni oli niin voimasta kuin ukkosen jyrinä. Minä syöksyin tuvan ovelle, mutta vaikka se oli hyvin herkkä, en tahtonut saada sitä mitenkään auki. Kapeasta raosta menin ryömimällä tupaan. Toiset heräsivät tähän. Äiti siunaili ja ihmetteli minun tuloani. Kun kysyin, kuulivatko he ulkoa minkäänlaista ääntä, vastasivat kaikki kieltävästi. En saanut unta koko yönä, niin voimakkaasti tapaus vaikutti minuun.

Tapaus sattui Saarijärvellä Veikko Hakasalolle.

Tapauksesta tekee hyvin poikkeuksellisen tuo varhainen ajankohta. Roswellin käynnistämä UFO-buumi ruokki ihmisten mielikuvitusta kuvittelemaan ja keksimään tapauksia tuhansittain, mutta tämänkaltaiselle tapaukselle ei ole juuri esikuvia. Erikoista myös että äänihavaintoon liittyi myös fysikaalisia ilmiöitä.

Viikinkien sotaretki Hämeeseen vuonna 1050

Lähes päivälleen 10 vuotta sitten Hesarissa ilmestyi Erkka Maulan haastatteluun perustuva artikkeli viikinkien vuonna 1050 Hämeen tekemästä sotaretkestä, joka ansaitsee tulla jaetuksi.

Häpeällinen retki Hämeeseen

Hirmuinen viikinkiarmeija tuli 950 vuotta sitten valtaamaan Hämettä, mutta pikkukylien miehet löivät sotajoukot hajalle. Kertovatko Hauhon Hyömäen kylästä löytyneet kalliouurrokset tapahtumasta, joka muutti Euroopan historian?

Viikingit tulivat 950 vuotta sitten Kokemäenjokea pitkin Nokialle pahoin aikein.

Heidän laivastossaan oli liki 200 alusta ja niissä melkein 2000 miestä. Hyökkäys oli organisoitu paremmin kuin yksikään Suomeen aikaisemmin tehty viikinkiretki, sillä sen perimmäinen tarkoitus oli alistaa hämäläiset ruotsalaisten valtaan ja ryhtyä perimään heiltä jokavuotista veroa.

Mutta Hämeen pikkukylät eivät taipuneetkaan uhan edessä. Niiden miehet kykenivät vastustamaan puolta maailmaa kauhussa pitäneitä viikinkejä niin, että väijytyksistä hengissä selvinneet joutuivat pakenemaan Suomenlahdelle.

Retken varapäällikkö Egil kaatui Pälkäneen Kyllönkoskella, ja Hiidenjoella haavoittunut sotajoukon ylipäällikkö Freygeir kuoli Saarenmaalla. Suuri osa laivoista ja ryöstösaaliistakin tuhoutui.

Se oli viimeinen viikinkiretki. Tappion seurauksena ensimmäinen ristiretki lykkääntyi sadan vuoden päähän, ja Ruotsin valta vakiintui vasta kaksisataa vuotta myöhemmin. Mikäli retki olisi onnistunut, jaarli Freygeir olisi vaikuttanut Suomen historiaan kenties enemmän kuin Birger-jaarli.

Jos hämäläiset olisivat osanneet kirjoittaa, he olisivat tehneet voitostaan kronikan, mutta kun eivät osanneet, he hakkasivat Hyömäen kallioon viikinkilaivojen kuvia. Viime kesänä löytyneiden vanhojen uurrosjälkien aitoutta ei ole vielä ehditty varmistaa. Se tehdään ensi kesänä. Vuoden 1050 retkestä on kyllä varmoja tietoja. Freygeir johti retkeä 40-50 miehen lohikäärmelaivastaan. Egilillä oli 20-30 soutajan alus.

Brusilla, retken kolmannella päälliköllä, oli muita pienempi alus, mutta komea lohikäärmelaiva hänelläkin. Mukana oli myös tanskalaisia. Matkan varrella viikinkeihin liittyi lisäksi ahvenanmaalaisia, Suomen rannikon ruotsalaisia ja joitakin hämäläisiä. Naissotilaitakin jaarlilla oli.

Retken päätavoite oli Nokialla, jossa oli soopelikaupan keskus. Iso turkisvarasto sijaitsi niillä paikkeilla, missä nyt on kylpylähotelli Eden. Soopelinnahat olivat arvotavaraa, sillä soopelit oli pyydetty lähes sukupuuttoon. Yhdellä hyvällä nahalla sai ison maatilan ja vielä ratsun kaupan päälle.

Uiskot tulivat aamuyöllä lipuen äänettömästi varaston rantaan. Vartijat yllätettiin. Kaikki nahat kannettiin laivoihin, purjeet nostettiin ja paettiin Pyhäjärvelle ylijumala Odinin korppiliput keihäitten varsissa hulmuten. Hämäläiset eivät mahtaneet viikingeille mitään! Mutta seuraavana päivänä jaarli Freygeir teki elämänsä virheen.

Hän jakoi joukkonsa kahteen ryhmään ja määräsi Egilin ja Brusin menemään yötä myöten Mallasvettä Pälkäneen Iltasmäkeen. Päälliköitten lohikäärmelaivojen piti aamuhämärissä varmistaa uiskoille tie Pinteleeseen. Siellä uiskojen piti vaihtaa kärkeen ja mennä edellä läpi Kyllönkosken kapeikon, Hauhon Ilmoilaan ja Alvettulanjokea myöten Tourua kohden.

Freygeir itse lähti Vanajavettä myöten Lusiin. Tarkoitus oli harhauttaa hämäläiset ja tehdä valehyökkäys Lusiin. Egilin joukot kohdattaisiin puolenpäivän aikaan Hyömäen edustalla ja ryöstettäisiin yhdessä Tourunmäen turkisvarasto.

Hämeen vesireitit, kannakset ja kylät olivat viikingeille tuttuja jo rauhallisilta kauppamatkoilta.

Koko Hämeessä oli viikinkiaikana alle 20000 asukasta eikä yhdestäkään kylästä löytynyt viittäkymmentä taistelemaan kykenevää miestä. Ja kyliä oli harvassa.

Viikingeillä oli rautaiset rintapanssarit ja rautakypärät ja aseinaan miekkoja, keihäitä ja sotakirveitä.

Hämäläisillä oli vain angoja, väkäteräisiä keihäitä, ja joitakin miekkoja. Metsästysjousia oli joka miehelle, mutta ne eivät kantaneet kauaksi.

Paras väijytyspaikka oli Kyllönkoski Pinteleen ja Ilmoilanselän välissä. Myös viikingit tiesivät sen.

Nykyisellään Kyllönkoski on jokseenkin tasainen virta, mutta 950 vuotta sitten putousta oli lyhyellä matkalla pari metriä. Uoma oli kapea. Siihen lähitalojen miehet kaatoivat kuusia tukkeeksi, työnsivät teroitettuja seipäitä piiloon veden alle ja vetivät niiniköysiä joen poikki. Yläjuoksulta vieritettiin koskeen tukkeja hidastamaan Egilin uiskojen kulkua.

Viikingit tiesivät, että kosken rannoilta tulee niskaan nuolia ja keihäitä; läpi oli mentävä nopeasti.

Taistelutahtoa nostettiin suurilla puheilla ja kovalla juomalla. Sen koostumusta ei tunneta, mutta joukkojen kärjessä taistelleiden kommandomiesten - berserkkien - tiedetään saattaneen itsensä liki mielipuoliseen raivoon jollakin juotavalla, kenties kärpässienistä tehdyllä. Niin väkevä oli juoman teho, että viikinkikuningas Knut Suuri oli kieltänyt sen käytön. Kiellosta ei aina perustettu.

Raivokkain oli joukon päällikkö Egil. Hän menetti tyystin malttinsa, kun alukset juuttuivat esteisiin, hyppäsi veteen, ryntäsi sokeasti rantatöyräälle - ja sai karhukeihään vatsaansa. Egil kuoli heti.

Virrassa oli liki tuhat viikinkiä, rannoilla viisikymmentä hämäläistä. Puolustajien tehokkain ase oli tuli. He nakkelivat veneisiin hehkuvia hiiliä ja kekäleitä. Tervatut alukset ja köysikimput syttyivät herkästi. P ahin takaisku oli Egilin kuolema. Brusista tuli päällikkö, mutta hän ei ollut veljensä veroinen. Kyllönkoskesta päästiin läpi vasta iltahämärissä, kun Lusin kautta tulleet Freygeirin miehet olisi pitänyt kohdata Hyömäen edustalla jo puoliltapäivin.

Miehiä ei löytynyt, ja Brusi piti parhaana kääntyä kotiin. Laivasto nosti mastoihin punaiset juhlapurjeet ja lähti pyrkimään Hauhon Pyhäjärvelle. Sieltä pääsi Kopsjokea myöten Leheeseen ja edelleen Suolijärveen.

Mutta Kettulan sepät olivat laittaneet vankan rautaketjun Kopsjoen poikki, eikä Brusi päässytkään siitä yli.

Brusikin oli juonut kärpässientä. Hän jätti raivopäissään lohikäärmelaivansa, siirtyi uiskoon, komensi kaikki huutomatkan päässä olleet uiskot mukaansa ja lähti etsimään toista reittiä Suolijärvelle. Laurinkalliolla hänen kimppuunsa hyökkäsivät vielä Tuuloksen miehet.

Brusin uiskot eksyivät Haaksivalkamassa pussiin lahden perälle, ja hämäläiset hyökkäsivät taas. Taistelu oli raju. Viikingit selvisivät Suolijärvelle, mutta Haaksivalkaman rannalta on löydetty nuolenkärkiä, keihäitä, miekkoja, kypäriä ja luita enemmän kuin mistään samankokoiselta alalta Hämeestä.

Egilin kaaduttua Brusi sai avukseen naissotilaan. Otaksutaan, että hänen nimensä oli Brynhild. Kun Brusi jätti lohikäärmelaivansa, Brynhild otti komennon. Hän käski läheisistä uiskoista lisää miehiä laivaansa ja soudatti sen täyttä vauhtia Kopsjoen sulkevaa rautaketjua kohden.

Juuri ennen ketjua Brynhild komensi miehet perään. Silloin keula kohosi ja laiva nousi ketjun päälle. Kun miehistö juoksi keulaan, perä kohosi ja alus lipui ketjun yli ja pääsi esteettä Suolijärvelle. Freygeirin kävi huonosti. Alvettulan miehet hyökkäsivät hänen kimppuunsa odotettua kovemmin Lusin kannaksella, ja Freygeir joutui palaamaan takaisin Vanajavedelle. Alvettulan ja Tourun turkisvarastoja viikingit eivät saaneet.

Lusista lähtiessään Freygeir poltti Retulansaaren ja purjehti sitten Mierolan ja Lepaanvirran kautta nykyisen Hämeenlinnan paikkeille Vanain kaupunkiin, jota hän ryösti ja poltti.

Kernaalanjärveen laskevalla Hiidenjoella hämäläiset olivat vaanimassa, ja Freygeir sai nuolen jalkaansa. Silloin hän käänsi laivansa Puujoelle ja lähti joukkoineen pyrkimään ikivanhaa kauppatietä suolamerelle, Suomenlahdelle.

Yhdessä miehet pääsivät Mäntsälän kautta Porvooseen, ryöstivät ja polttivat kaupunkia ja purjehtivat sitten Saarenmaalle. Siellä Freygeir kuoli Hiidenjoella saamaansa vammaan.

Brusi pääsi kotiin. Hän pystytti Egilille muistokiven Gävlen lähelle. Kiveen hakattiin riimukirjaimin tärkeä tieto: Egil kaatui Hämeen kapeikossa.

Kirjoitus perustuu filosofian tohtori, historioitsija Erkka Maulan haastatteluun ja hänen näytelmäänsä Teponlinna.

HS 18.11.2001

Marraskuu

On turha kiertää tosiasiaa: marraskuu on nykyihmisen elämässä synkin ja masentavin kuukausi vuodessa, kuukausi, jolloin sää halutaan unohtaa.

Paitsi näköjään tänä vuonna. Tänäänkin oli taas mahtava auringonpaiste ja kuura maassa. Nyt illalla oli luettavana marraskuuta käsittelevä luku Matti Mäkelän kirjasta Sää (1998), joka oli jälleen herkkua.

Marraskuun keskeisin sääelämys on siis sään unohtaminen, luonnossa olon välttäminen. Myönteinen puoli on sisälläolemiseen liittyvä turvallisuuden tunne. Ajatukset lämpimästä rakennuksesta, natisevan kuivista, paksuista kattoparruista ulvovan tuulen ja peltikatolle heittämällä ropisevan veden alla täyttävät mielen. Oikeastaan toivoo, että sataisi, tuulisi ja myrskyäisi oikein kovasti ja loputtomasti.

Marraskuun elämys on hyvin tehdyllä työllä turvatun hengissä säilymisen elämys. Ja siitä nauttii; sisällä, ruskeiden puisten huonekalujen, villaisten ryijyjen, keltaisen sisävalon, hyvin suunnattujen pöytälamppujen ja kohdevalaisimien lämpimänkirkkaassa valossa. Muistaa kuinka nuorena halusi suuren kirjahyllyn, tupakkatakin, nojatuolin, piipun ja kuvitteli itsensä bertrand russeliksi ajattelemaan, lueskelemaan kirjaa, puhaltamaan piipusta puhtaan sinisen savurenkaan jalkalampun valopiiriin ja ottamaan välillä ähkäisyttävän tujauksen ruskeaa nestettä pienestä, paksusta, raskaasta lasista. Siitä suuresta tammisesta varastokaapista, joka täydennettiin aina hyvissä ajoin ennen kuin se vähääkään vajeni.

---

Marraskuun hienoin sääelämys on ensilumi. Kun pimeää on kestänyt viikkokaupalla, tulevat vihdoin pakkaset ja jäädyttävät maanpinnan. Sitten yhtenä iltapäivänä se vain alkaa: taivaalta leijailee ensin muutama hiutale, onko, kyllä se on lumihiutale, sade tihenee vähitellen ja varttitunnissa se on muuttunut vaaleaksi, harmaaksi, alaspäin putoavaksi liikkeeksi, jota silmät naulittuina seuraavat. Kun tämä tapahtuu, tapahtuu jotakin kummallista. Hetkessä levoton, masentunut ihminen rauhoittuu, muuttuu ensin uneliaaksi, sitten tyytyväiseksi ja muutaman tunnin kuluessa alkaa täyttyä tarmolla ja elinvoimalla. Maailmaan, ympärille, tulee hetkessä pysähtynyt tila, itselle hyvä olo. Samalla luonto siirtyy toiseen asentoon, talveen, odottamaan joulua, joulunalusaikaan, lepoon.

Miten on mahdollista, että yksi ainoa lumisade saa tämän aikaan? Luultavasti hyvin vahvat ja vanhat voimat saavat ihmisessä vallan tuona hetkenä. Valkoisen lumen unelias alaspäin suuntautuva liike tuhat kertaa hitaissa hiutaleissa toistuessaan saa aikaan hypnoottisen rauhan. Samalla luonnonvalo moninkertaistuu ja panee liikkeelle onnen tunteen tuovan hormonierityksen aivoissa.

Huh kuinka tulikaan ensilunta ikävä tätä lukiessa. Ensilumella on kyllä taianomainen vaikutus, ja kohta sen taas kokee.

Ensi kertaa vuosiin talventulo ei harmita ollenkaan, vaan päinvastoin innostaa. Kirjahommissa on sen verran jännittävät ja toimeliaat ajat menossa, että se säteilee sitten kaikkeen muuhunkin.

Keittokirjat.com on avattu

Salakirjat-kustantamo tekee syrjähypyn aivan toisiin maailmoihin julkaisemalla muutamia vanhoja keittokirjoja 1900-luvun alusta. Kesällähän julkaisin kokeeksi tuon Keittokirjan vaatimattomille kodeille ja se osoittautui kiinnostavaksi hankkeeksi. Etenkin markkinoilla ja messuilla on ollut mielenkiintoista jutustaa kirjan aiheista ja kuulla kokemuksia kirjan reseptien kokeilusta, joista myöhemmin lisää.

Avasin keittokirjoille oman sivustonsa osoitteeseen Keittokirjat.com, josta löytyvät myös painosta tulleet Erämiehen keittokirja ja Kasvisruokaa kaikille, joka on ensimmäisiä suomalaisia kasviskeittokirjoja ja ehkä joukon kiintoisin opus.

Nyt on toinenkin syy suitsuttaa menestyksen puolesta: tutkimme kollegan kanssa mahdollisuutta avata kivijalkaliike Helsinkiin. Liiketilat ovat tiukassa, mutta onhan se selvää että tuosta tulisi aika huikea projekti.

Alkuvuodesta on paluu taas alkulähteille. Löytyi todella kovaa aineistoa norjalaisista saagoista ja suomalaisesta taikaperinteestä, joista kummastakin pitää työstää kovakantiset painokset ensi kesän markkinoita varten.

Pyhäinpäivänä antiikkimessuilla Wanhassa satamassa

Pyhäinpäivän perinteeksi on muodostunut käydä Wanhan sataman antiikkimessuilla. Tapahtuma on pieni verrattuna ulkomaiden antiikkimarkkinoihin, mutta laadullisesti todella hyvä. Vainajien ollessa liikkeellä vanhat esineet myös tuntuvat puhuttelevan paljon voimakkaammin kuin useimmiten muulloin.

Parhaat löydöt messuilta tulivat toissavuonna, jolloin löysin sieltä mystisen piipunpesän, josta kirjoitinkin aikoinaan jutun, ja suomenuskoista uhraustoimitusta kuvaavan ryijyn. Noita on pitänyt tänäänkin hypistellä, ja yhä iskevät lujaa.


Tällä kertaa messuilta löytyi paljon tarpeistoa ensi kesän keskiaikamarkkinoita varten. Tämä vuodelle 1803 signeerattu pussukka houkutteli, mutta 200 euron hinta oli hieman turhan kova.


Taiteesta eniten kiinnostusta herättivät nämä puulevyistä koostetut taulut. Valitettavasti taiteilijan nimi unohtui kirjata ylös.


Vuonna 1935 Oulussa täytetty lapinpöllö olisi lähtenyt mukaan jos omistaisin jo kivijalkakirjakaupan. Hinta oli kohtuullinen 250e.


Ensimmäinen ostos oli vuosisadan alun kansallisromanttinen tuoli, joka kummasti maksoi vain 50 euroa. Tyyny ei ole alkuperäinen ja oikein sovi tyyliin.

Toinen ostos oli suurikokoinen riihivakka, joka on hyvää rekvisiittaa markkinoille. Olen myös etsinyt vanhaa talonpoikaistyylistä pöytäliinaa kliinisten eurokankaiden tilalle, ja nyt löytyi. Pituus on huimat 5 metriä, joissain on aikoinaan ollut aikamoinen pirtinpöytä. Hinnat 45 ja 30 euroa.

Tilasin juuri myös viikinkiteltan ensi kesää varten, joten aika kova keskiaikakiertue tiedossa.

Jälleen jaksavat hämmästyttää antiikkiostosten mahdollisuudet. Esineet ovat käsityötä, usein ainoita laatuaan, niissä on "sielua" ja hinnatkaan eivät usein ole enempää kuin kiinalaisessa teollisuuskrääsässä.