Metsästäjän valtakunnassa - Kuvaus Pohjois-Savon erämaista vuodelta 1934

Edessä oli suuri erämaa, ja siitä sai kirjoittaja toimipiirikseen 22 000 hehtaarin suuruisen alan. Se oli valtava alue, oikea kuningaskunta koskematonta saloa. Oli laajalti seutua, missä tukkilaisen kirves ei ollut milloinkaan heilunut, ja koskematon korpi muistutti paikoitellen oikeata aarniometsää myrskynkaatamine suurine jättiläispuineen, joiden murrikoiden lävitse vaivoin raivasi itselleen tien. Se oli metsämiehen paratiisi, ja monet ovat ne metsästäjäkokemukset ja -seikkailut, joihin on tänä ajanjakson joutunut. Mitä jälempänä kerrotaan, se ei kuitenkaan ole mitään jännitystarinoimista, ei myöskään kaskujutustelua. Se on todella elettyä elämää ja vaatimattomia pikku huomioita riistasta ja metsästysoloista eräällä maamme suurista saloseuduista.

Salakirjojen ensimmäinen uudelleenpainama eräkirja on saapunut painosta. Metsästäjän valtakunnassa ei olekkaan ihan tavallinen metsästystarinoiden kokoelma, vaan sisältää myös herkullisia luonnonkuvauksia tuolloin vielä koskemattomista sydänmaista, mikä juuri olikin paljolti syy sen valikoitumiseen julkaistavaksi. Kirjailija E. E. Tuompo eli metsänhoitajana Sonkajärvellä 25 vuoden ajan lähimmän kaupan ollessa 22 kilometrin ja lähimmän naapurin 10-15 kilometrin päässä. Siinä ehti samoilla metsissä ja kokea yhtä ja toista.

Kirja on tilattavissa osoitteessa:

http://www.salakirjat.net/product/119/metsastajan-valtakunnassa

Metsästäjän valtakunta

Pohjois-Savon ja Karjalan rajamaat ovat yhä edelleen suunnattomina saloina ja kolkkoina korpina, joihin ihmiskäsi vain hitaasti pystyy jättämään jälkensä.

Siellä kohoaa ylväitä kukkuloita ja vaaroja, joiden laelta silmä kantautuu peninkulmien päähän koskemattomien korpien kätköihin. Metsää, koskematonta metsää suunnattomat alueet, laaksoissa kimaltelevia järviä, saloseudun vakavakatseisia silmiä, tai erämaita halkovia tummapintaisia jokia. Harvoin siellä metsän helmassa tapaa ihmisen, harvassa ovat asunnot, ja korkean vaaran kupeelta sellaisen keksittyäsi se näyttää pieneltä, mitättömältä raukalta, joka tähän Jumalan mahtavaan valtakuntaan eksyttyään on hallaa peljäten kiivennyt metsäisen kukkulan kupeelle.

Tässä maassa vallitsee suuri rauha. Ihminen tuntee itsensä pieneksi ja mitättömäksi ja nöyräksi luonnon mahtavuuden ja vuosisataisen koskemattomuuden edessä, ja hänen mielestään haihtuvat kerrankin jokapäiväisen elämän arkiset hyörinät. Mieleen tulee omituinen rauhaisa juhlatunne ja selittämätön kaipuu, jonka lähdettä ei ajatus ymmärrä. Sielunsa silmillä voi siellä katsoa kauas menneisyyteen, vuosisatojen taa.

Kankaan harjulla seisoo yksinäinen, ajan haalistama jättiläishonka. Se on seisonut siinä ties kuinka kauan samanlaisena. Kerran se on kasvanut ikäistensä kanssa mahtavana lakkapäänä petäjänä, mutta sitten kuumana kesäpäivänä, kun metsä on ollut rutikuivaa, on mustasta pilvestä singonnut välähtävä salama, sytyttäen metsän tuleen ja polttaen alempana olevat puut. Kohisten ovat tulenliekit kulkeneet ja kuumuudellaan saaneet tämänkin hongan elinnesteet kuivumaan, joskin juuret ovat säilyneet. Puut ovat vuosikymmenien kuluessa kaatuneet yksi toisensa jälkeen. Tuuli on lennättänyt jostakin kaukaa uutta siementä ja nyt seisoo uusi vuosisatainen metsä entisen tilalla.

Mutta vanha kelohonka seisoo yhä paikallaan, sillä sen tervaiset, monihaaraiset juuret ovat syvällä kivikkoisessa maassa. Sen vieressä lepää maassa toinen, vieläkin suurempi honka. Se on virunut siinä jo vuosisatoja. Juuret ja oksantyngät pistävät maasta kuin muinaisajan jättiläishirviön sarvet. Sammal on kasvanut vanhuksen päälle, ja onpa ajan hammas jo pahoin pintaa lahottanutkin, mutta jos iskee siihen kirveensä, niin lahon kerroksen alta näkyy kauniin punaista tervashonkaa. Se voi vielä kestää vuosisatoja, ja kenties joku uutisasukas sadan vuoden kuluttua löytää sen ja saa siitä uutispirttiinsä hirren, jollaisia silloin ei metsässä muualla enää ole.

Tai tuossa synkän, naavaisen korven keskellä on suuri ryteikkö. Siihen on kerran raju myrsky kaatanut korven jättiläisiä ristiin rastiin. On tullut ikäänkuin haava erämaan ruumiiseen. Puut ovat jääneet paikoilleen lahoamaan, ja vähitellen ympärillä olevat puut kylvävät uutta siementä, josta nousee uusi metsä peittäen maatuvat vanhukset. Näin haava erämaan povessa paranee vuosikymmenien kuluessa.

Joskus voi kuitenkin huomata, että erämaassa jo kauan, kauan sitten on ollut ihminenkin. Kaukaiselta suosaarekkeelta saattaa tavata sammaloituneen, metrinvahvuisen tervaskannon. Se on seistä törröttänyt samanlaisena kenties vuosisatoja. Siihen ei ajan hammas pysty. Se on kuin kivettynyt, sillä sen ytimessä on tervaa, joka on estänyt lahoamisen. Näkee helposti, että puu on kaadettu kirveellä, ja mahtava runko lepää lahonneena sammaleen alla kannon vieressä. Varmaankin on joku entisajan uros eräretkillään ajanut jättiläispuuhun hallavan kontion tai teräväkyntisen ilveksen. Vai olisikohan kultarintainen näätä nuolen tai luodin satuttamana heittänyt henkensä jollekin sen valtavalle latvaoksalle, jolloin erämiehen on täytynyt kaataa puu saaliinsa perimiseksi.

Harvasta ihmisasutuksesta huolimatta on erämaassa elämää. Se on tuhansien ja taas tuhansien metsäneläinten luvattu maa ja koti. Aamu-usvaisen rahkasuon laidassa seisoo uljas kruunupää hirvi, tarkaten perheensä askelten kulkua. Kaskimaan koivikossa viheltelevät pyyt ja telmivät jänikset valmiina viilettämään pakoon ketun, haukan tai jonkun muun vaaran uhatessa. Aavan nevan keskellä olevalla hääkentällä kuhertaa teerikukko näyttäen omaa uljuuttaan, ja puolisonsa kadottanut koirasriekko kiroilee lemmen häälyväisyyttä suosaaren viidakossa. Metsälintujen kuninkaan, metson, lähtiessä lentoon kohahtaa koko hiljainen maailma, niin että satavuotiset hongat hätkähtävät. Siellä kuulee vielä villihanhien kiivaan keskustelun, niiden laskeutuessa kohisevin siivin tyyneen salojärveen, ja öisen hiljaisuuden särkee suolla astelevan kurjen joikuva, valittava huuto. Täplikäs, tupsukorvainen ilves vaanii salolammen rantaniityllä murkinoivaa jänistä. Vieläpä itse metsän kuningas karhukin voi siellä astella täydessä rauhassa, ellei eksy metsämiesten asuinseuduille pahojaan tekemään.

Niin kauan kuin erämaassa on elämää, käy siellä myös taistelu. Se on erämaan ikuinen taistelu. Siellä ei tunneta sanaa »armo» tai käskyä »älä tapa», sillä se on olemassaolon kamppailua, jossa armoa ei sovi antaa.

Kuulakkaan aamun sarastus ja päivän ensi säteet herättävät erämaahan elämän, joka saa metsämiehen sydämen kiivaaseen sykintään.

Varmaan ajatteli se eränkävijä, joka kolmisensataa vuotta sitten joutui eräretkillään korkealle Vehmasmäelle ja katseltuaan ympärilleen näki siintäviä metsiä, vaaroja, järviä ja jokia ja taas metsää, niin pitkälle kuin silmä kantoi: »Tämä paikka on hyvä, tänne tahdon rakentaa asuntoni!» Ja hän rakensi talon, joka on vieläkin pienen Vehmasjärven rannalla, ja sen läheisyyteen on kohonnut muutamia muita asuntoja, kuin satona silloin istutetusta siemenestä.