Vanhan ajan halloween-asuja

Kekrin ajan lähestyessä vastaan tuli vanhoja amerikkalaisia valokuvia entisajan halloween-asuista. Ennen kuin pukuja alettiin valmistaa massatuotantona olivat ne useimmiten milloin mistäkin tarvikkeista itsetehtyjä, mikä yhdessä vanhojen valokuvien utuisuuden kanssa luo kuviin kuumottavan mystistä tunnelmaa.

Naamioituminen on muutoinkin ollut hyvin yleistä vanhoissa juhlaperinteissä. Viime vuonna ilmestyi Charles Frégerin huikea kuvateos Wilder Mann eurooppalaisista pakanallisperäisistä juhlapuvuista. Kirjan kuvia löytyy osoitteesta:

http://www.charlesfreger.com/works/index.php?UserSerie=Wilder%20Mann

Nuuttipukki Suomesta.

Kolin vaaroja samoilemassa

Viime viikko kului Kolilla vaeltaessa. Reissu oli ensimmäinen ja vaikka paikasta onkin kuullut monet ylistykset ja nähnyt monet kuvat yllätti se silti.

Enteellisesti auto päätyi korjattavaksi juuri ennen reissua, joten matka taittui julkisilla. Matka alkoi Helsingin rautatieaseman Järnefeltin seinämaalauksen alta. Vasta junassa tajusin etten ole matkustanut pidempiä junamatkoja Suomessa useampaan vuoteen, ja että tuo on oikeastaan aika tunnelmallista puuhaa.

Tunnelmaa oli myös saapumisessa Kolille: yöllä, yksin ja kävellen. Bussilla pääsee Ahmovaaran kylään josta on vielä kymmenen kilometriä Kolille. Tie on sama jota Kolin sata vuotta sitten ensimmäisinä "löytänyt" parivaljakko Juhani Aho ja Eero Järnefelt saapuivat paikalle. Tältä reitti näytti aikoinaan:

Ahmavaaran kylästä otamme oppaan saloiselle taipaleelle ja lähdemme metsäpolun vietäväksi. Se on suloinen kävellä taas pitkästä ajasta tuollainen karjan ura, joka omien mielijohteittensa mukaan milloin kaareutuu ahon rinteelle, milloin pistäytyy sakeaan lepikkoon, milloin heitäksen kivisen metsäpuron poikki. Yhtäkkiä tulee järvi eteen ja laineet loiskivat jyrkän kallion juuressa. Se on sydänmaan järvi, soikea allas jyrkkien kaskettujen mäkien keskessä. Ei ole ainoatakaan asumusta näkyvissä tällä rannalla eikä venettä, millä voisi yli päästä. Mutta etäisen lahden pohjukassa kuultaa saarien lomitse mökin katto ja oppaalla on omat keinonsa. Hän kerää risuja metsästä, kantaa ne kallion päähän ja tekee tulen. Se on sovittu merkki ja kun savu on aikansa tuprunnut ylös tyyneen ilmaan, kuuluu veden pintaa pitkin tapin kolkutusta ja saaren taitse soutaa hetken päästä vene esiin.

Toiselle rannalle tultua alkaa maa kohota Kolia kohti. Tie, jota nyt kuljemme läpi talojen pihain, läpi heilimoivain ruishuhtain, poikki poltettujen palojen ja ohitse vasta kaadettujen lehtokaskien, joissa pihlaja vielä kukkii ja tuoksuu maahan kaatuneenakin ja joissa pikkulapset kerppuja ja vastaksia taittelevat—se on jo itsestäänkin ihaninta, mitä kesäinen matkailija voi toivoa. Mutta sillä on vielä taka-alana maisema, joka on yhtä mahtava kuin tämä tie on sievän soma ja viehättävä.

Nykyisin tie on kuin mikä tahansa päällystetty maantie Suomessa, mutta Kolin ensimmäistä kertaa tullessa näkyviin kuunvalossa oli ilmassa silti taikaa. Leiriydyin Kolin alarinteeseen.

Aamulla nousin ylös Ukko-Kolin laelle, jossa vallitsi tiheä sumu. Eteen ei nähnyt lähimpiä puunlatvoja enempää, mistä palautui mieleen ensisaapuminen Emein vuorelle Kiinassa vuoden alussa. Tunnin päästä sumu alkoi kuitenkin hälventyä ensin hitaasti ja sitten kadoten hetkessä. Vaikutus iski paljon lujempaa kuin jos maisema olisi ollut tarjolla jo valmiina.

Itse Ukko-Koli on menettänyt sadan vuoden takaista lumoamisvoimaansa hotellin, luontokeskuksen, laskettelurinteiden, betoniportaiden ja ihmisjoukkojen ilmaannuttua paikalle, mutta onneksi alueella riittää kyllä omia polkujakin kuljettavaksi kun vain lähtee etäämmälle.

Huipulta suuntasin viereistä Mäkrävaaraa kohden, jonka juurelta olin vuokrannut metsähallituksen tuvan. Tämä on paikka jolta Järnefelt maalasi maalauksensa ja I. K. Inha kuvasi Kolia. Vaikka vaaraa kuuluukin Kolin "vakiokohteisiin" löytää sieltä paljon enemmän omaa rauhaa; vaara on rakentamaton, tietön ja kävijämäärät murto-osassa.

Mäkrävaarasta paljastui oma lempipaikkani Kolilla. Yli 300 metrinen vaara on lähes yhtä korkea kuin korkeimmatkin huiput, paljon rauhallisempi ja sieltä on maisemat Ukko-Kolin suuntaan. Huippu on myös samanlaista komeaa paljasta kalliopintaa ja kivikkoa kuin Ukko-Kolilla, toisin kuin metsäisillä matalammilla vaaroilla.

Seuraavana aamuna nousin vaaralle jo ennen auringonnousua, ja parin tunnin kuluttua lähdin takaisin Ukko-Kolia kohden tapaamaan Shamaanitaiteilijaa. Ari löysi Kolin muutama vuosi sitten ja on sen jälkeen palannut sinne useamman kerran vuodessa. Valtaosa tämän ajan tauluista käsittelee Vornan mytologiaa, joista on mahdollisesti tulossa näyttely Kolille.

Tämän päivän vaelsimme ja yövyimme vastapäisellä Räsävaaralla, joka on matalampi ja metsäisempi, mutta jossa pääsee täysin omaan rauhaansa.

Illalla alkoi lumisade joka jatkui koko seuraavan vuorokauden. Vielä illalla heinikossa istuessa aurinko lämmitti ja tunnelma oli kesäinen, mutta seuraavana aamuna maassa oli jo 10 senttiä lunta. Kameran akku oli loppunut tässä vaiheessa. Seuraavana päivänä vaelsimme lumituiskussa viimeistä yötä varten Ursan kodalle, ja matkaa oli vaikea tunnistaa samaksi jota olimme vielä eilen kulkeneet. 

Kolille pitää palata vielä joko tänä talvena tai seuraavana keväänä.