Uudenvuoden tinojen tulkinta ja merkitykset

Se on jälleen tinojen valamisen aika. Olen seuraavaan koonnut tinojen tulkintaan käytettyjä merkityksiä:

Aasi: Perintö
Ankka: Raha
Ankkuri: Onni, Rakkaus, Raha
Apilanlehti: Onni
Apina: Salainen vihollinen
Ase: Epäsopu
Auto: Raha, Ystävän vierailu
Avain: Raha, Naimiset
Enkeli: Onni, Rakkaus
Hattu: Menestys
Hevonen: Matka
Hevosenkenkä: Onni, Onnistunut avioliitto
Hiiri: Köyhyys
Hiput: Raha
Hämähäkki: Raha
Härkä: Vihamiehen herja
Jänis: Menestys kaupungissa
Kala: Hyvät uutiset ulkomailta
Karhu: Matkustus
Kattila: Kuolema
Kauris, Hirvi: Riidat, Epäonni kaupankäynnissä
Ketju: Ehjä: Naimiset, Rikkoutunut: Vastoinkäymiset
Kettu: Petollinen ystävä
Kirje: Merkittävä uutinen
Kirves: Vaikeuksien voittaminen
Kissa: Petos
Koira: Uskolliset ystävät
Komeetta: Epäonni
Kori: Perheenlisäys
Kotka: Onnekas asuinpaikan muutos
Kruunu: Valta
Kukka: Ihailija, Naimiset
Kuunsirppi: Menestys, Onni
Kuusi: Onni
Kärryt: Matka, Vaihteleva onni, Köyhyys
Käärme: Vaara
Laiva: Matkustus, Onni, Ystävän vierailu
Lehmä: Raha
Leijona: Menestys ystävien avulla
Lentokone: Matkustus, Epäonnistunut hanke
Lepakko: Epäonnistunut hanke
Linna: Odottamaton onni tai perintö
Lintu: Onni, Matkustus
Lippu: Vihamiesten vaara
Lohikäärme: Suuri ja yhtäkkinen muutos
Luostari: Onni
Merenneito: Epäonni
Mies: Vieras saapuu
Naisen pää: Riita naapurin kanssa
Neliö: Rauha
Norsu: Onni, Terveys
Numerot: Onni, Terveys, Avio-onni
Nuoli: Uhka nuolen osoittamasta suunnasta
Omena: Pitkä ikä, Raha
Omenapuu: Matkustus
Perhonen: Onni, Nautinto
Petoeläin: Epäonni
Pilvi: Epäonni
Pistooli: Katastrofi
Puukko: Epäsopu
Pässi: Vihamiehet
Pöllö: Epäonni, Sairaus, Köyhyys, Häpeä
Risti: Epäonni, Viivästys, Kuolema
Ruukku: Terveys
Ruumisarkku: Kuolema
Ruusu: Onni
Röpelöisyys: Raha
Sakset: Epäonni, Riidat, Ero
Sammakko: Rakkaus, Raha
Sateenvarjo: Epäonni
Sieni: Riita, Ero
Sika: Onni, Epäonni
Silta: Matkustus
Sirpaleet: Epäonni
Sormus: Naimiset
Sydän: Nautinto
Talo: Menestys liiketoimissa
Tammenterho: Terveys
Tiimalasi: Välitön perikato
Tikapuut: Matkustus
Tuoli: Perheenlisäys
Tykki: Onni
Tähti: Menestys
Vasara: Voitto vihamiehistä
Vuori: Voimakkaat ystävät
Monta vuorta: Voimakkaat viholliset
Ympyrä: Sairaus, Raha

Valamisessa syntyville kuvioille kannattaa myös yrittää miettiä omia tulkintojaan.

Tinaa on tulkittu joko sellaisenaan tai sen varjokuvan perusteella.

Kannattaa lukea myös viime vuotinen juttu uudenvuoden taioista ja tinan valamisesta sata vuotta sitten:

http://blog.kansanperinne.net/2009/12/uusivuosi-taikoja-tinan-valaminen.html

Muutaman tunnin päästä on sitten taas vuoden viimeinen päivä :)

Joulu tulla jollottaa kahden kallion välistä

Se on sitten runsas viikko jouluun! Joululaulut kaivoin esille viikko sitten ja odotustunnelma on hyvä. Onneksi on nämä kunnon lumetkin tänä vuonna.

Alkuviikosta pitäisi käydä vielä Virossa tekemässä hieman hankintoja. Tuntuu hassulta että Viro siirtyy euroon kahden viikon kuluttua! Tuosta on puhuttu niin kauan ja nyt sitten on sekin hetki käsillä.

Ruokapuoli tulenee olemaan tänä jouluna aika sama vakio kuin yleensäkkin. Perus- kinkku ja laatikot -yhdistelmä maistuu, mutta jotain uusia kalatuotteita voisi hankkia lisäksi.

Tämän joulun ensimmäinen joululauluviittaus olkoon edes menneen Kari Tapion laulama Jouluyö, juhlayö:



Viime vuoden joulunodotuskirjoituksessa esillä oli Loirin laulama Tonttu, ja pitäähän se nytkin olla:



Loiri on kyllä niin hyvä tässä hommassa että sitä lisää:

Kekriin liittyviä uskomuksia Kainuusta

Tulikin tässä heti lueskeltua Samuli Paulaharjun kirjaa Kainuun mailta - kansantietoutta Kajaanin kulmilta (Tietosanakirja-Osakeyhtiö, 1922), ja kun vastaan tuli kekrin viettoa käsittelevät kappaleet niin pitihän sieltä heti ottaa muutama lainaus tännekkin. Kekriähän on perinteisesti vietetty juuri näihin aikoihin vuodesta, ja etenkin henkiuskomuksia käsittelevät maininnat olivat kiinnostavia:





Kekripukki eli köyritär vuodelta 1927 eli aika samoilta ajoilta kuin itse kirjakin.

§§§


Kekri oli jo vanhastaan vuoden kaikista suurin juhla, jopa jouluakin jalompi. Sitä vietettiin myöhään syksyllä, kun kesä kaikkineen oli mennyt, ja pitkä pimeä talvi oli tulossa. Se oli uuden vuoden alkujuhla, vanhan päätöspäivä, jolloin syötiin ja juotiin parasta, mitä hyvä vuosi oli taloon tuonut.

---

Koko yönä jouduttiin tuskin ollenkaan lepäämään, sillä aamulla ani varhain piti olla pystyällä. Noustiin ylös jo kello kolmelta, kahdeltakin, jopa joissakuissa vanhojen tapojen taloissa heti puolelta yöltä. Emännät pistivät pirtin lämpeämään ja leipoivat rieskat ja teokset, tekivät juustoleivät, keittivät ryynipuurot ja laittoivat talkkunat. Miesväki taas huolehti kekriteurastuksesta. Kun oli otettu kotikeittoiset aamuryypyt, tuotiin ja teurastettiin kekrilammas, isoissa taloissa kaksikin. Kekrilammas, useinkin musta, oli jo aikaisemmin valittu ja nimitetty, oli sattunut esim. lammas sairastumaan, niin oli luvattu: "kun elänet, niin kekriksi teurastetaan."

---

Mutta kekrin merkillisin puoli oli ikivanha henkien palvominen. Muutamissa vanhankansan taloissa oli vielä sitäkin vanhain muistannan aikaan toimitettu. Kekrin henget siihen aikaan vielä liikkuivat maatjalassa ja näkymättöminä vierailivat taloissa. Aattoiltana, kun sauna oli joutunut, valmistettiin se ensin Kekrille ja Kekrittärille, taikka, niinkuin paikoin sanottiin, pyhille miehille, keijulaisille, manalaisille kylvettäväksi. Vedet, vastat, kaikki laitettiin käsille, ja sitten käytiin kylyn ovelta kutsumassa: "Kekrittäret Kekrittäret, pyhät miehet kylpemään!". Vasta sen jälkeen, kun vieraat olivat vihtoneet, otti talonväki saunavuoronsa.

Vieläpä vieraita ruokittiinkin. Niinpä Suomussalmen Juntusrannalla, Päätalon vanhauskoinen vaari itse valmisti pyhille miehille saunan ja sillä aikaa, kun he olivat kylyssä, hankki omaan vaarinkamariinsa heille hyvät ruoat, kynttilät vielä kahdn puolen viritti palamaan. Tavallisesti laitettiin kekrivieraille ateria pirtin pitkälle pöydälle, jotta saivat suurustautua sillä aikaa, kun talonväki oli kylpemässä. Oli tapana myös kekriaamuna, kun oltiin murkinalla, asettaa pyhille miehille pimeään pöydänpääloukkoon viinalippi. Paikoin varattiin ruoka-ateria aikaisin aamupuhteella saunaan rahille taikka lauteille, paikoin vietiin "maanhaltialle" ruokia vielä riiheen ja talliin sekä navettaankin laipiolle, joskus kannettiin syötäviä ja juotavia pihakoivujen juurelle. Parhaita ruokia piti tarjota ja varsinkin lihaa. Jos oli lihaa niukasti, voivat Kekrittäret pahastua ja ottaa talosta lehmän. Mutta jos ruokia oli runsaasti, olivat vieraat hyvillään, ja siitä oli talolle onnea. Kekrivieraiden syönnistä ennustettiin vuodentuloa: jos ne olivat nälkäisiä ja söivät kovin paljon, oli huono vuosi tulossa, mutta jos ne vain vähän maistelivat, saatiin odottaa hyvää vuotta.

Joskus satuttiin kekrivieraita näkemäänkin. Lentiiran Sutelassa oli renki iltapimeässä pihalla äkännyt: "Ka, Kekritär on valkeissa vaatteissa!" Renki oli heittää rytkännyt sitä piilikirveellä, ja se oli sivujaan pidellen mennyt kirkkomaalle päin, talo kun oli kirkkomaan lähellä. Kotaliesi ja saunankiukaan edus lakaistiin aattoiltana puhtaaksi ja sileäksi, ja aamulla käytiin katsomassa, onko Kekritär käynyt talossa. Jos oli käynyt, näkyi silitetyllä liedellä niinkuin vasikanjälkiä, ja siitä oltiin hyvillään: talon onneksi olivat liikkuneet. Päätalon vaarin ikkunallekin, kun kekrivieraat olivat yhdeksän yötä talossa olleet, tuli illalla "niinkuin mettikana istumaan ja räpistelemään". Siitä vaari arvasi: "Jo vierailla on nyt pois lähtö." Ja ukko vetäisi turkin päälleen ja lähti vieraitaan saattamaan metsätielle, metsään käsin kun olivat menossa.

Kekrin "keijulaisilta" voitiin tiedustella tulevia asioitakin. Niinpä naiset "laasivat" aamupimeässä pirtin lattian ovesta perään käsin, peräikkunan alle, työnsivät rikat ikkunasta ulos, lennättivät helmassaan ne sitten kolmen tien risteykseen ja huppu korvissa asettuivat rikkakasalle kuuntelemaan "kuuluuko kupsavaista." saattoivat naiset siinä kuulla itkua, naurua, tiukuja ja kulkusia, virrenveisuuta, kirkonkelloja sekä lautojen läiskettä, ja siitä arvasivat olevan tulossa, joko surua, iloa, häitä taikka kuolemaakin. Joskus itse isäntäkin lähti samoille asioille, otti talon kaikki avaimet poveensa ja pysähtyi peite päässä teiden risteykseen ja kuunteli ennustuksia vuodentulosta. Kekrin aattoiltana työnnettiin uuniin pyöreitä halkoja, ja aamulla, ennenkuin tuli sytytettiin, katsottiin, onko halkoja kadonnut tai lisäytynyt: "kekriämmät" olivat käyneet niitä koskettelemassa. Siitä ennustettiin vuodentuloa, taikka kuolemaa tai perheenlisäystä.

Monissa muissakin toimissa kekrin henkien palvonta ja osallisuus ilmeni. Niin emäntä kekriaamuna pirtin uunin luudittuaan lähti uuniluutaa juoksuttamaan, navetan ympäritse kolme kertaa kierrätti, ja siitä oli karjalle menestystä. Kekripäivänä pirtin lattialta laastut rikat vietiin lammaskarsinaan onnea tuomaan ja kun uunia lämmitettiin pantiin "peänalushaloksi" oikein oksainen puu. Sillä kuinka monta oksaa oli puussa, niin monta karitsaa syntyi talven kuluessa lammaskarsinaan. Lammasonnea antoi sekin, että kekrilampaan luut peitettiin lammaskarsinan pohjalle.

Kekrin viettoon liittyi läheisesti sieluinpäivä, joka oli kekrin jälkeisenä päivänä. Silloinkin noustiin hyvin aikaisin ylös, ja heti pistettiin tuli pirtin uuniin, että ehdittäisiin ennen naapuria saada savu kohoamaan lakeistorvesta. Siitä olisi talolle onnea. Sieluinpäivänäkään ei arkitöihin puututtu. Miehet kulkivat vain korento olalla talosta toiseen, ja kun tulivat pirttiin, pistivät heti korennon uunin henkireikään, jotta muka "nyt kiuvas hajalle!" Vasta heittivät, kun isäntä viinan kanssa hyvitteli: "Älkäähän nyt, saatte ryypyt!" Ja saivat ryypyt, ruokaakin saivat, ja sitten lähtivät uunia uhkaamaan toiseen taloon.

Sieluinpäivänä jo jotkut saattelivat näkymättömät kekrivieraansa pois talosta. Kiannalla muuan emäntä kaimasi Kekritärtä eväitten kanssa, voilautaset ja leipäroviot käsivarrella saatteli aidan taakse. Sieltä saattaja kääntyi takaisin ja vielä helmantakaisiaan kohotti, sanoi: "Tuossa viimeiset evähät!"

Martti, makkarain päivä, marraskuun 11:ntenä oli kekriä seuraava merkkipäivä.

---

Kekrin ja Martin välisinä päivinä oli henkien liikunta-aika. Jopa aina Simunasta alkaen olivat kuolleet liikkeellä ja tulivat koteihinsa käymään. Siihen aikaan myös pidettiin kuolleitten yönistujaisia. Pirtti lämmitettiin joka huomen, vielä Marttinakin, niin aikaisin, ettei savu näkynyt naapuritaloon.


§§§


Ja koko kirjahan löytyy tutkittavaksi osoitteesta:

https://www.doria.fi/handle/10024/59679

Näyttää noissa Kainuusta kerätyissä kansantavoissa olevan paljon samaa kuin muuallakin Suomessa tavatuissa, joita kokosin vuosi sitten kirjasta Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla, 1898:

http://blog.kansanperinne.net/2009/11/kekri-vainajainpalvelus-muinaisilla.html

Vanhoja vapun perinteitä ja historiaa

Nykyisistä suurista juhlapäivistä vappu on sisällöltään ehkä kaikkein modernistisin. Vappu muodostui leimallisimmin työväenliikkeen ja opiskelijoiden juhlaksi vasta 1800-luvun lopulla.

Suomessa on kuitenkin vapunpäivän aikoihin vietetty entisaikaan useampiakin erinimisiä juhlia. Näitä ovat olleet mm. helajuhlat, toukojuhlat, helluntai, helatorstai ja ristinpäivä. Nämä ovat valtaosin sittemmin korvautuneet vapulla, ja niistä on siirtynyt useita viettotapoja myös pääsiäiseen ja juhannukseen.

Nykyisistä vapunviettotavoista myös näiden juhlien yhteydessä on harrastettu riemuisaa juomista, syömistä ja torvien ja kellojen soittamista. Myös vappumarssien alkumuotoja on esiintynyt juhlapaikalle järjestetyn kulkueen ja pahoja henkiä karkoittaneen, kylää kiertäneen kulkueen muodoissa. Sen sijaan helavalkeiden polttaminen on valitettavasti jäänyt lähes kokonaan pois käytöstä, joskin onneksi sitäkin vielä muutamilla paikkakunnilla pidetään yllä.

Nykyisin pääsiäiseen kuuluvia noita- ja trulliperinteitä vietettiin ennen myös vapun aikoihin Suomessakin. Saksassahan tämä on säilynyt voimakkaimpana Valpurin yön piirteenä, johon kuuluvat uskomukset noitien lentämisestä sapatinviettoonsa ja pahojen henkien torjuminen tulia polttamalla.

Seuraavassa muutamia säilyneitä tietoja suomalaisten vapun aikoihin tekemistä taioista kirjasta Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla vuodelta 1898:

Vanhemmat Vapunpäivän viettoon kuuluvat tavat ovat ikäänkuin hautautuneet sen taikojen paljouden alle, jolla myöhempi taikausko on tämän merkkipäivän vieton täyttänyt; sillä Vapunyö pidettiin samoin kuin Pääsiäisyö noitien liikkuma-aikana ja niiden tuottamia vahingoita vastaan koetettiin useilla keinoilla puolustautua.

Porvoo, vuodelta 1887-1890: Vapunaamuna ennen vanhaan soitettiin torveen suuren kiven päällä ja sanottiin: "Sitä myöten minun, kuin tämä kuuluu" (s. o. sitä myöten voimaa, kuin torven ääni kannattaa. Muistiinkirjoittajan selitys)

Tammela, vuodelta 1887: Ristinpäivänä katsellaan, kun henget ja kuolleet ovat kulkuretkellään. Silloin ei saa ryskätä, ei puhua, muutoin täytyy henkien käydä levottomina koko vuosi. Lattiat peitetään oljilla, etteivät henget peljästy pois jalkain käymisestä. Näitä päiviä on 3, 4 ja 5 p. Toukokuuta. Suurin osa tätä tiedonantoa on yhtäpitävä Salmelaisen kertomuksen kanssa Ristinpäivän vietosta Viitasaarella (Vähänen kertoelma Muinois-Suomalaisten pyhistä menoista, 1852).

Karja laskettiin talven jälkeen ulos usein juuri vapun aikoihin, joka oli vuoden tärkeimpiä tapahtumia karjataikojen käytölle. Kelttiläisessä Beltane-juhlassa karja ajettiin puhdistavien ja suojelevien tulien lävitse, ja tapa tavataan myös Suomesta. Samainen Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla mainitsee seuraavien karjataikojen käytön vapunpäivän ja ristinpäivän yhteydessä:

Toisin paikoin pidettiin Vapunpäivä karjan uloslaskupäivänä ja toimitettiin silloin tavalliset karjansuojelutaiat niihin yhdistyvine kotihaltijalle annettuine uhreineen.

Lammi, vuodelta 1886: Otettiin Vapunpäivä-aamuna yhdeksän avainta käteensä, käytiin yhdeksän kertaa talonsa ympäri, lukien joka kerralla "Isä meidän", niin sudet eivät raatele kesällä sen talon elukoita."

Kaavi: Kun laskevat lehmiään metsään Ristinpäivänä, niin ne vievät kananmunan kusiaispesään ja tinalehtisen punasella langalla. Se muna pitää syödä ja tinalehtinen talrikiksi.

Ristinpäivää on useissa paikoissa vietetty karjan metsäänlaskemispäivänä. Lehmien laitumelle laskemiseen yhdistyivät nyt samat tavat kuin Jyrinpäivänäkin uhreineen ja puhdistustulineen, joilla koetettiin karjaa varjella kaikenlaisilta onnettomuuksilta.

Mielestäni merkittävin ja mielenkiintoisen vapun aikoihin vietettävistä tavoista on juuri ollut tuo helavalkeiden ja muiden kokkojen polttaminen, joka on sittemmin siirtynyt osaksi juhannusta ja vähemmässä määrin pääsiäistä. Kirjoitan tästä erillisen kirjoituksen lähipäivinä.

Hyvää vapun odotusta!

Ukon vakka ja vakkajuhlat Virossa

Eilisaamuna lueskellessani herättivät mielenkiintoa seuraavat Viron kansalliseepoksen Kalevipoegin F. R. Kreutzwaldin (1803-1882) tutkimukset ukon vakan perinteistä Virossa.

(Kirjassa Ueber den Charakter der Estnischen Mythologie, 1850, s. 45-48:)

...Hän esittää virolaisilla olleen neljä vuotuista pääjuhlaa päiväntasausten aikoina. Kevätpäiväntasauksen aikana vietettävä kevätjuhla oli muka Ukolle omistettu. Juhlasta, jonka kaikki piirteet osoittavat sen olevan perheen keskeisen, hän tietää kertoa seuraavaa:

Juhlan aattona valmistetut ruuat asetettiin aittaan pöydälle, jonka keskellä oli "Ukkowak" ja ympärillä kaikkia vuodentulon edustajia: lihaa, voita, kalaa, leipää, vehnästä, herneitä ja hunajaa. Sitten pani isäntä muutamia kunkin viljalajin jyviä pieneen tuohirasiaan, nosti Ukon vakan kantta, pisti rasian sinne ja asetti kannen uudestaan paikoilleen. Tähän toimitukseen luulee Kreutzwald viittaavan säkeiden:

"Ukko-wakkale waoma,
Kane alla kerkimaie,
Wodu (?) kaiso paisomaie."

Hedelmättömiksi jääneitä vaimoja salvattiin aittaan yöksi Ukonvakan luo ja heidän täytyi alistua salaiseen seromoniaan, "jonka ehkä joku papitar pani toimeen". Seuraavana aamuna kiersi talonisäntä ennen auringon nousua ja mitään nauttimatta peltonsa; jos hän huomasi kaiken olevan oikealla laidallaan, palasi hän takaisin taloonsa, jossa emäntä oli jo ottanut Ukon vakan pöydältä pois. Niin alkoi ateria, jossa jumalalta jääneet tähteet syötiin. Syönnin jälkeen alkoi juominki; "varsinkin vaimojen täytyi tuona päivänä paljon juoda, joten juhla sai hurjan, kaikkia sopivaisuuden rajoja ylittävän bakkanalion luonteen." - Tähän Kreutzwald liittää arvelunsa, että myöhemmin kristinuskon vaikutuksesta on moni Ukko-juhlan tavoista siirtynyt Maarian ilmestymispäivän menoihin, etenkin juuri ylempänä mainittu Maarian-punan juominen.

Kolme päivää Ukko-juhlan jälkeen otti isäntä tuohirasian vakasta pois, erotti siinä olevat jyvälajit erilleen ja viskasi kunkin alkuperäiseen jyvälaariinsa takaisin, "jotta kaikki vilja tulisi osalliseksi jumalan siunauksesta."

Itse Ukko-wakasta Kreutzwald tietää kertoa, että sellainen täytyi Ukolle pyhitettynä olla joka talossa, että se oli tehty joko tuohesta tai ohuista päreistä ja kannella varustettu. Vakassa tuli aina olla kynttilän pitkä - mitä varten ja sytytettiinkö sitä milloinkaan, siitä Kreutzwald ei sano tietoja saaneensa - sekä erilaisia uhrilahjoja, joina käytettiin pikkurahoja ja pienoiskokoisia pukukappaleita, aivan kuin nuken vaatteita. Niillä oli nimenä Ukko-anned, "ukon-lahjat", ja niitä pantiin vakkaan osittain Ukko-juhlana, osittain muiden syiden johdosta. Siten nuorikko hääpäivänään ja ensimäisen lapsen saatuaan teki tällaisen kiitosuhrin.

Samassa yhteydessä Kreutzwald myös antaa tietoja Ukolle pyhitetyistä uhrikivistä, joita muka piti joka kylällä tai yksinäistalolla olla. Keväällä touonteon ja syksyllä elonkorjuun jälkeen täytyi niille uhrata hiukan kiitosuhriksi, niinikään teurastetusta eläimestä viedä sisälmyksiä "Ukko-kivelle". Kaksi tuollaista vanhaa uhrikiveä hän sanoo nähneensä, toisen Virossa, toisen eräässä Pihkovan virolaisten kylässä, jossa tällaiselle kivelle varkain uhrattiin, mutta kaikista eniten kuitenkin juhannusiltoina eräälle toiselle kivelle, jolla muka Kristus kerran oli istunut.

Ukko-kivistä Kreutzwald puhuu myöhemmissäkin julkaisuissaan. J. W. Boeclerin taikakokoelman selityksissään kertoo hän Olavin päivänä teurastetun lampaan ja sen sisälmykset viedyn "Ukko"-kivelle. H. Neusen kanssa toimittamassaan myytillisten ja maagillisten runojen julkaisussa (Mythische und magische Lieder der Ehsten, 1854, s. 18, 59) hän kertoo mikkeliuhrin sisälmykset viedyn ukko-kivelle ja mainitsee erikoisesta Ukolle pyhitetystä juhlasta Ukko-püha.

Arvi Korhonen: Vakkalaitos, s. 31-34

Arvi Korhonen itse suhtautuu Kreutzwaldin tutkimuksiin epäilevästi ja pitää näitä suomesta saatujen vaikutteiden värittäminä.

Vastaavat perinteet tunnetaan Virossa yleisemmin Tõnnin ja Tõnnin vakkojen nimillä, joiden osalta täydennän kirjoitusta myöhemmin.

Uudenvuoden taikoja. Tinan valaminen ja ennustaminen

Tinan valamisella on mielestäni aina ollut jonkinlainen erityisasema suomalaisessa taikaperinteessä. Siinä missä lähes kaikki muut perinteiset uskomukset ovat hiljalleen hiipuneet, on tinan valamisen suosio säilynyt hyvin voimakkaana. Aihetta käsitellään joka uusivuosi lukuisissa tv-ohjelmissa, radiossa ja lehdissä, ja tinanvalamisen tarvevälineet löytyvät lähes jokaisesta marketista.

Seuraavassa muutamia 1800-luvulla ylöskirjattuja uudenvuoden taikoja kirjasta Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla, 1898:

Uudenvuoden päivän viettoon liittyy suuri joukko kaikenlaisia ennustustaikoja, jotka vielä, vaikkapa lienevätkin myöhempisyntyisiä, ovat säilyttäneet selvän yhteyden henkienpalveluksen kanssa. Näihin kuuluu tinanvalaminen ja ennustus vedestä sekä onnen kuunteleminen tienhaaroissa. (s. 214)

---

Etelä-Häme: Tinan valaminen tapahtuu Uudenvuodenyönä ja Pääsiäisyönä, jolloin sulatetaan iso joukko tinaa ja kaadetaan sitten veteen, jossa syntyneistä monenmoisista tinamuodostuksista päätetään yhtä ja toista tulevaisuudesta. Jokaiselle perheenjäsenelle valetaan erittäin. Toisin paikoin katsotaan tinamöhkäleen varjoja. Kun näin kaikkien osalle on valettu, kaadetaan vesi keskiyön aikana maahan, jossa sen jälestä kuullaan eriskummaisia ääniä. (s. 214)

Halkeaako poltettu kivi kylmästä vedestä, vai toisinpäin? En muista, mutta tämä ainakin synnyttänee eriskummallisia ääniä.

Rautavaara: Uuttavuotta vasten valettiin tinaa ja ennustettiin siitä, mikä kuva tinasta sattui tulemaan. Jos tuli ruumiskirstu, niin sillä vuodella kuoli. Tinanvalu-vesi otetaan ja pannaan vasempaan paitansa hihaan, jotta se kastuu märäksi, ja sitte kädestä solautetaan pois se hiha tyhjäksi. Sitte ruvetaan maata paljaille oljille ja pannaan se märkä hiha päänsä alle, niin siinä näkee tulevan aviopuolisonsa.

Puolanka: Kun Uudenvuoden aatto-iltana on lakattu kuvia valamasta, niin pitää tytön ottaa se vesi, johon kuvia on valettu ja viedä se kolmen tien haaraan ja kaataa maahan. Mistä helyjen ääni kuuluu, sieltä sulhanen tulee.

Tinanvalaminen veteen ei ollut aivan välttämätön keino voidakseen saada henget ilmaisemaan sen avulla tulevia tapahtumia. Veteen, joka oikeastaan oli hengille tarjottu joko juomaksi tai pesuvedeksi, voitiin panna joku muukin esine uhriksi ja siten suosittaa henget antamaan tietoja tulevaisuudesta tai myöskin varjelemaan terveyttä.

Lapvesi: Kun Uudenvuoden aatto-iltana katsoo lasiin, jossa on vettä ja jonka pohjalla on semmoinen sormus, jolla on kerran vihitty, niin näkee siitä sormuksen sisästä, minkälaisen puolison saapi. (s. 215)

---

Myöskin voitiin käydä onnen-kuuntelussa tienhaarassa ilman mitään erityistä uhria toimittamatta.

Pielisjärvi: Uuttavuotta vasten mentiin tienhaaroihin ja kaivonkannelle kuuntelemaan onnea.

---

Ristejä käytettiin Uudenvuodenkin päivänä varjelemaan taloja vahingoista. Lemi: Uudenvuoden aamuna ennen ilmestyi liidulla tehtyjä ristimerkkejä (aurinkopyörä) oviin. (s. 216)

---

Ennustaminen tinanvalamisella on myöskin Virossa ollut hyvin yleinen Uudenvuoden viettoon kuuluva tapa. Uudenvuoden kääntyessä "valettiin onnea", s. o. lusikassa sulattu tina kaadettiin veteen. Jähmettyneen möhkäleen muodosta sitten ennustettiin. Jos se oli hyvin röykköinen, tuli sille, jonka nimelle tina valettiin, hyvä onni ja rikkaus; myöskin valetaan onnea karjalle ja sen menestymiselle. Vesi viedään pohjoiseenpäin aidanvarakkeen alle, pannaan vasen jalka päälle ja kuunnellaan ääntä, joka ehkä kuuluu, josta sitte taas ennustetaan. Lautain kolistaminen merkitsee kuolemaa, hevosen juokseminen, kavioiden töminä tai säkkipillin ääni morsiamia, sirpinhelinä huonoa ja sirpinkahina hyvää vuodentuloa; eläinten ammuminen niiden kuolemaa. Jos vettä kantaessaan kuulee jostakin päin koiran haukkuvan, niin sieltä tulevat kosijat. (s. 218-219)


---

Lappalaiset, kertoo Friis, uhraavat Uudenvuoden aamuna. Isäntä uhraa paikoin vaimoineen ja lapsineen kaivoon tai puroon, josta vettä ottavat, messinkisormuksen auringolle. Jos aurinko paistoi kirkkaasti sormukseen, merkitsi se menestystä, jos ei paistanut, huonoa onnea, joka oli estettävä uhraamalla Jabmek'ille, vainajalle. (s. 220)

Tinan valanta on ollut ennustuskeinona ennen myös syyskuussa kekrinä eli pyhäinpäivänä, jota tuolloin pidettiin uuden vuoden aloittavana päivänä. Myös mikonpäivänä eli mikkelinpäivänä on valettu joillain paikkakunnilla tinaa, mistä on olemassa seuraava kuvaus vuodelta 1873:

Ennustamista tinan valamisella käytettiin Mikkelinä muutamin paikoin aivan samalla tapaa kuin toisin paikoin Pyhäinmiesten aattoiltana. Längelmäki: Mikon päivänä toimitettiin "äijän valamista". Ketunleipä (oxalis) tuodaan Mikonpäiväksi ja pannaan astian pohjaan. Sen päälle valavat tinaa, ja sitä pitää oleman, vaikka mistä hyvänsä laitettaisi. Se sulatetaan rautakauhalla ja kutsutaan valamista äijän valamiseksi. Mitä kuvia tulee, sitä myöten tietää kuoloa j. n. e. Ympyräiset kirpaleet tietävät vaivaloisuutta.

Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla, s. 171-172

Kuvituksena tähän kirjoitukseen sopisi mainiosti Mauri Kunnaksen kirjan Koiramäen talvi tunnelmallinen kuva tinanvalamisesta, josta on säilynyt lapsuuden ajoilta tunnelmallisia muistoja. Harmi ettei ole kirjaa käsillä.

Tinan valu näyttää olevan keski-eurooppalaista alkuperää, mutta yllättäen se on säilynyt voimakkaimmin täällä pohjoisessa. Pitääpä tutkia perinteen alkujuuria ja kehitystä.

Tinan tulkinnassa käytettyjä merkityksiä löydät seuraavasta jutusta:

http://blog.kansanperinne.net/2010/12/uuden-vuoden-tinojen-tulkinta.html





Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla sisältää laajalti tietoja myös muista vanhoista suomalaisista juhlapäivistä ja niiden viettotavoista, joita tulen ottamaan esille tulevissa kirjoituksissa. Olen juuri toimittanut kirjapainoon kirjan aineiston, ja näköispainoksen pitäisi olla valmis marraskuun lopulla. Lisätietoja kirjasta ja tilausmahdollisuuden löydät Salakirjat-kustantamoni sivuilta.

Joulu on taas

Kinkku on sulamassa, kuusi koristettu, joulurauha julistettu ja telkkarista alkaa Ihmeellinen on elämä. Oikein hyvää joulua siis kaikille.

Toissayön mahtavan lumisateen jäljiltä oli eilen maassa ja puissa komeat nietokset, muodostaen myös Kaivokselan rautakaivoksen aitapylväisiin satoja pieniä lumipatsaita. Valokuviin tosin näyttää tulleen hieman huonot valotukset.

Hyvää aatonaattoa

Kirjan Kuvauksia itä-suomalaisten vanhoista tavoista - Joulun vietto kuvauksissa vuodelta 1893 aatonaatton askareet liittyivät enimmäkseen joulusiivouksen tekemiseen. Illalla kokoonnuttiin suuremmalla joukolla riiheen, jossa myös yövyttiin:

Illallisen perästä menivät miehet, vanhimmat naiset ja lapset riiheen yöksi, jonne Mattilasta myös tuli samallaista perettä. Lapsilla oli sangen hauska, kun pääsivät yhteen. Kolme kynttilän tynkää palaa tykytti riihessä ja pari pärettä uunin edessä. Miehillä näytti jokaisella olevan kiiru ja makaamisesta ei ollut puhettakaan. Mauno-setä tervasi uudet uilonsa ja nosti ne riihen parsille kuivamaan. Lautamies ompeli itselleen uuden tupakkakukkaron, jonka tereiksi hän pani pari punaista sahviaania.

---

Pienet poikaset valmistelivat itselleen ja sisarilleen puiset veitset, joilla jouluna sopi voita mokata ja haarukoita, joilla on hyvä omenia toskaroida.

---

Näin oli riihi muuttunut työhuoneeksi, jossa jokaisella työntekijällä oli puolenkymmentä katsojaa. Niemelän pieni Anni esim. katsoi niin hartaasti mummonsa käsiin, kun tämä laittoi vaskiset hakaset Annin uuteen tankkiin, että vesi suustansa valahti ja tankin päällensä saatuaan, näytteli hän sitä jokaiselle siksi, kunnes hän väsyneenä turvistui riihen saviselle lattialle.

---

Vihdoin loi ukko Lauri kaksi kupoa olkia riiheen, jotka levitettiin lattialle pitkin seinävieriä makuutiloissa ja kukin pani päällysvaatteensa pää-alaisikseen. Vuoteet valmiiksi saatua, istahtivat lapset niille, nostivat polvensa kokkaan paitansa sisään ja lauloivat:

Joulu tulla jongertaa
Voikuppi vongertaa
Lihakäpälä lingertää
Viinapullo vingertää

Sitte kuukistuivat lapset vuoteille yksi toisensa perästä nukkumatin kanssa seurustelemaan. Riihessä paloi tuli koko yön. Kukin makasi ja valvoi miten vain halutti. Kun toiset vielä palvoivat iltaa, niin toiset jo nousivat aamua.

Tuomaanpäivä, talvipäivänseisaus ja vanhan ajan joulun alku

Joulun alusviikolla oli lapsilla jo hyvin ikävä joulua. He laskivat jokaisen päivän, kuinka mones aatonaatto milloinkin oli. Välistä he olivat rintisillä ja lauloivat:

Tule meille Tuomas kulta
Tuopa joulu tullessasi!
Tule aatto, joudu joulu,
Sekä Tahvana tavota!
Meill' on leivät leivottuina,
Sekä piiraat paistettuina,
Olut o'ottaa puolikossa,
Viina leroo lekkerissä.
Ompa kystä aitassamme,
Paljon pantua eloa:
Sirkan siivet, torakan koivet,
Permusen peräpakurat.

Missä runossa ei ole mitään nimitetty, keneltä se on saatu, se on minun muististani kirjoitettu; minä olen ulkoa oppinut sen enkä voi sanoa milloin ja keneltä sen ensi kerran kuulin.

Kirjoittaja Johannes Häyhä vuonna 1893
Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista I - Joulun vietto

"Hyvä Tuomas joulun tuopi, Hiiva-Nuutti pojes viepi."

Vanhan jouluperinteen mukaisesti joulu alkoi Tuomaanpäivästä 21.12. Tällöin aloitettiin jo hiljentyminen joulua varten, ja kaikki suuremmat työt lopetettiin.

Tuomaan päivä pidettiin puolipyhänä, eivätkä silloin, varsinkaan naiset, mitään suurempia töitä toimitelleet, ainoastaan pienempiä nypläystöitä ja muita keveimpiä tehtäviä toimiteltiin. Siksipä jo ani varhain, Tuomaanpäivän aamuna korjasivat naiset vokkinsa tupaseen, jossa ne saivat olla jälelle joulun ensimmäiseen kehruuviikkoon asti.

Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista I - Joulun vietto, 1893

Vaimot herkesivät Tuomaanpäivänä kehräämästä eivätkä saaneet ennenkun Loppiaisen (t. Hiiva-Nuutin) ohitse mentyä tuoda rukkiloitansa esille, muuten Joulu-Juutas niillä kehräisi kaiket yöt, jotta ei saatu rauhassa maata. (Pielisjärvi, Reisjärvi, Pyhäjärvi)

Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla, 1898

Tuomaanpäivän ajankohta ei ole sattumaa, vaan talvipäivänseisaus on myös samana päivänä. Tästä vuoden pimeimmästä päivästä katsottiin alkavaksi myös pesäpäivät, jotka päättyivät jouluna auringon syntyessä uudelleen. Tätä uudelleensyntymän päivää on pidetty myös useiden jumalien syntymäpäivänä.

Joulunajan vanhoista viettotavoista löytyy hyvää luettavaa myös Kustaa Vilkunan kirjasta Vuotuinen ajantieto, jota minulla ei valitettavasti kuitenkaan ole nyt käsillä.

Skandinavialaisilla oli pakanuuden aikana tapana edesauttaa valon paluuta keskitalven uhrilla. Yleisin muoto tästä oli sian uhraaminen hedelmällisyyden jumalalle Freylle, mistä myös meidän suomalaisten joulukinkkuperinteen arvellaan olevan peräisin.

Carl Larsson: Midvinterblot, 1915

Tätä mahtavaa maalausta joskus jumituin tutkailemaan Tukholman Kansallismuseossa sen paremmin sen taustoja tuntematta. Jumittukaa tekin kun vierailette tuolla suunnalla, löytyy pääportaikon katonrajasta.

Täällä Virossa on myös paikoin uhrattu Tuomaanpäivänä vuohi tai pukki. Ehkä tuollakin on ollut varhaisempina aikoina samanlaisia uskonnollisia merkityksiä kuin skandinaavien keskitalvenuhrilla.

Kirjan Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista I - Joulun vietto sisällysluettelo havainnollistaa jouluperinteiden ja jouluaskareiden jakautumista eri päiville Itä-Suomessa 1800-luvulla seuraavaan tapaan:

21.12 - Tuomaan päivä. Tuomaanpäivä. Oluen pano. Nuotan veto. Kynttiläin teko. Ryynin teko.

23.12 - Joulun aaton-aatto. Tuvan sillanaluksen puhdistaminen. Veden kanto. Riihessä olo. Tuvan peso.

24.12 - Joulun aatto. Piirakasten teko. Viinan lasku. Saunan lämmittäminen. Vierasten vastaanotto. Saunan kylpy. Joulun tuojat. Illallinen.

25.12 - Joulupäivä. Aamurukous. Kirkkoon meno. Kirkossa olo. Kotiin tulo. Karjan konstaaminen. Kahvin juonti. Hartaushetki.

26.12 - Tahvananpäivä. (Tapaninpäivä). Tahvanan ajo. Joululeikkituvan pyyntö. Joululeikkiin meno. Niemelän Raisan ja Lippolan Juhanan liitto.

Joululeikit. Vastakkaistanssi. Rinkitanssi. Laivasilla olo. Vuorotanssi.

27.12 - Kolmas joulupäivä. Sudennuotan veto. Paistisilla olo. Laulun ja ulkoluvun kilpailu. Rinnakkaistanssi. Panttisilla olo. Joulusaarna.

28.12 - Neljäs joulu eli lasten päivä (viimeispyhä). Hiirisillä olo. Sikasilla olo. Seulau juoksu. Parisilla olo. Neito kammiossa. Vanhan joulun loppu.

Joulunodotuksen alkaminen

Itse aloitan tyypillisesti joulunodotuksen noin viikko ennen syntymäpäivääni 18.12, eli yleensä lähelle kolmatta adventtia. Tämä tarjoaa kahden viikon odotusajan ennen itse jouluaattoa.

Pääasiassa tämä tarkoittaa joululaulutiedostojen esilleottoa, ja vähäisten jouluhankintojen tekemistä. Tänne Tallinnaan tarvitsisi hankkia kynttelikkö, ja joitain virolaisia jouluruokia ja -oluita Suomeen vietäväksi.

Lahjojen antaminen on onneksi perheessäni ja lähipiirissäni jäänyt hyvin syömisen varjoon, joten tältä osin ei ole velvoitetta väkinäiseen lahjojen ostoon.

Kirja-alalla tämä ja seuraava viikko ovat vuoden vilkkaimmat, joten varsinaisen rauhoittumiseen ei tänä aikana ole mahdollisuutta. Apuun tulee onneksi Postin jouluruuhka, jonka ansiosta viimeinen jouluksi perille ehtivä postituspäivä on tänä vuonna tuo samainen 18.12.

Loppuvuoden aikana tulen kirjoittelemaan paljolti vanhaan suomalaiseen jouluperinteeseen liittyen. Mielenkiintoista olisi myös käsitellä muiden Pohjolan kansojen historiatietoja, jotka paljastavat juhlan pakanuuden aikaisia viettotapoja.

Jos näitä joululauluja ottaisi tänne esille suosikkijärjestyksessä, niin kai se olisi hyvä aloittaa Tontusta, Loirin laulamana. Kirjoittanut Viktor Rydberg 1881, suomentanut Valter Juva 1926.

Pakkasyö on, ja leiskuen

pohja loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen

yösydänuntaan kiskoo.

Ääneti kuu käy kulkuaan,

puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta.

Tonttu ei vaan saa unta.

Ladosta tulee, hankeen jää

harmaana uksen suuhun,

vanhaan tapaansa tirkistää

kohti taivasta kuuhun;

katsoo metsää, min hongat on

tuulensuojana kartanon,

miettivi suuntaan sataan

ainaista ongelmataan.

Partaa sivellen aprikoi,

puistaa päätä ja hasta –

tätä ymmärtää ei voi,

»ei, tää pulma on vasta;» –

heittää tapaansa järkevään

taas jo pois nämä vaivat pään,

lähtee toimiin ja työhön,

lähtee puuhiinsa yöhön.

Aitat ja puodit tarkastain,

lukkoja koittaa nytkyin, –

lehmät ne lehdoista näkee vain

unta kahleissa kytkyin;

suitset ja siimat ei selkään soi

ruunan, mi myöskin unelmoi:

torkkuen vasten seinää,

haassa se puree heinää. –

Lammasten luo käy karsinaan,

makuulla tapaa ne ukko;

kanat jo katsoo, pienallaan

istuu ylinnä kukko;

kopissa Vahti hyvin voi,

herää ja häntää liehakoi,

tonttu harmajanuttu

Vahdille kyllä on tuttu.

Puikkii ukko jo tupahan,

siellä on isäntäväki,

tontulle arvoa antavan

näiden jo aikaa näki;

varpain hiipivi lasten luo,

nähdäkseen sulot pienet nuo,

ken sitä kummeksis juuri:

hälle se riemu on suuri.

Isän ja pojan on nähnyt hän

puhki polvien monten

nukkuvan lasna; mut mistähän

tie oli avutonten?

Polvet polvien tietämiin

nousi, vanheni, läks, – mihin niin?

Ongelma, josta halaa

selkoa, noin taas palaa!

Latoon, parvelle pyrkii vaan,

siellä hän pitää majaa:

pääskyn naapuri suovallaan

on liki räystään rajaa;

vaikka pääsky nyt poissa on,

keväällä tuoksuun tuomiston

kyllä se saapuu varmaan

seurassa puolison armaan.

Silloin aina se sirkuttaa

monta muistoa tieltä,

ei toki tunne ongelmaa,

näin joka kiusaa mieltä.

Seinän raosta loistaa kuu,

ukon partahan kumottuu,

liikkuu parta ja hulmaa,

tonttu se miettii pulmaa.

Vaiti metsä on, alla jään

kaikki elämä makaa,

koski kuohuvi yksinään,

humuten metsän takaa.

Tonttu puoleksi unissaan

ajan virtaa on kuulevinaan,

tuumii, minne se vienee,

missä sen lähde lienee.

Pakkasyö on, ja leiskuen

pohja loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen

aamuhun unta kiskoo.

Ääneti kuu käy laskemaan,

puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta.

Tonttu ei vaan saa unta.

Kirjan julkistus: Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla vuodelta 1898

"Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla on kiehtova kokoelma vainajiin ja henkiin liittyvistä vanhoista tavoista ja uskomuksista. Teoksen pääosan muodostaa 24:n vanhan suomalaisen juhlapäivän perinteisten viettotapojen ja niihin liittyvien uskomusten esittely. Tämän lisäksi kirja tutkii myös juhlien alkuperää ja yhtäläisyyksiä naapurikansojemme uskomusperinteisiin."

Perjantaina kirjapainon kuorma-auto kävi jälleen tuomassa toisen loppuvuoden kirjajulkaisuni. Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla julkaistiin alunperin vuonna 1895 tekijän, Matti Varosen, väitöskirjana ja kolme vuotta myöhemmin 1898 tässä laajennetussa muodossaan. Mielestäni kirjan paras anti, 24:n vanhan suomalaisen juhlan viettotapojen esittely, lisättiin täydennykseksi juuri tähän toiseen painokseen.

Painatin myös tämän kirjan kovakantisena, mikä tuntuu tämänkin kohdalla hyvältä ratkaisulta. Kirjat on postitettu ennakkotilaajille, hyviä lukemisia!

"Ainoastaan noidat, tietäjät ja shamaanit, vaan mahtavimmat niistäkin, voivat manata vainajain henget maan päälle ja puolestaan itse käydä Manalassa loveen lankeamalla."

Lisätietoja kirjasta ja tilausmahdollisuuden löydät Salakirjat-pienkustantamoni sivuilta osoitteesta: http://www.salakirjat.net/vainajainpalvelus_muinaisilla_suomalaisilla.html

Julkaisen täällä blogissani joitakin otteita ja mietteitä muutamista kiinnostavimmista kirjan luvuista. Tälläisen artikkelin olen jo julkaissut Kekri-juhlaan liittyen: http://blog.kansanperinne.net/2009/11/kekri-vainajainpalvelus-muinaisilla.html

Kekri - Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla, 1898

Kekri - Otteita kirjasta Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla

Matti Varonen, 1898

Niistä myöhemmin kirjaanpannuista tiedoista ja muistoista, joita Kekrin viettämisestä on säilynyt, käy helposti selville, että se on ollut vuoden suurimpia juhlia. Monessa laulussa ja sananlaskussa on aina nykyisiin aikoihin asti säilynyt muisto tämän juhlan runsasvaraisesta vietosta.

Sen viettotavat taas epäämättä todistavat, että yli koko maan on tämän juhlan tarkoituksena henkien vastaanottaminen ja ravitseminen, ja sen lisäksi selkenee muutamista tiedoista, että nämä henget, Kekrittäret, Kekrin hönttämät, Keijuset, Tontut, Intikat y. m. olivat tuonelaisia ja manalaisia, s. o. vainajain henkiä.

---

Suomalaisilla ei näytä, enempää kuin muillakaan niiden entisillä naapurikansoilla, olleen määrättyä päivää syysjuhlan vietolle vainajahenkien kunniaksi vaan semmoisena juhlana vietetty "Jako-aika", Virolaisilla Hinge kuu l. Ingede aik, on kestänyt ainakin yhden viikon, jopa kauvemminkin.

Toisinaan tämä Henkien kuu on kestänyt jopa kuukauden ajan täällä Virossa. Esittelen juhlaa seuraavassa kirjoituksessa.

---

Henkien syysjuhlan muinainen viettäminen näyttää Suomalaisilla ryhmittyneen myöhemmin Pyhäinmiesten päivän ja Mikkelin päivän ympärille, edellinen juhla näistä pysyen Kekri-juhlan nimisenä aina viime aikoihin asti.

Jakoaika yhtyy Suomalaisilla henkien syysjuhlan viettoon ja on vielä osottamassa tämän juhlan viettoajan epämääräisyyttä, vastaten n. s. henkien kuuta Virolaisilla ja Lättiläisillä.

---

Mainittuna aikana ei saa joitakuita töitä ja askareita tehdä. Vanha usko on, että kuin kauvas sotku kuuluu, niin liki sudet tulevana kesänä tulevat ja niin likeltä ne syövät ja repivät talon eläimiä.

---

Vuodenalkajaiset vietettiin nekin syyspuoleen, vaan eri seuduilla maata eri päivinä. Eric Castrén antaa tämän juhlan vietosta seuraavan tiedon: "Vuodenalkajaiset eivät ole määrätyt vissiksi päiväksi, vaan vietetään yleisesti sinä päivänä, mikä esi-isien tavan mukaan missäkin talossa on tullut käytäntöön. Sen juhlan viettoa varten tapetaan lammas ja valmistetaan yltäkyllin ruokia ja juomia. On erinomaisen merkillistä, mitä lampaaseen tulee, että, ennenkun väki on syönyt sen lihan sekä pään että kynnet y. m., ei mikään elävä saa siitä vähääkään maistaa, jonka vuoksi sitä teurastettaessakaan ei saa yhtään koiraa olla saapuvilla, ja teurastettua otetaan sen sisukset y. m. talteen ja kaivetaan maahan, etteivät mitkään petolinnut saa niitä käsiinsä."

---

Runtu nimen sanoo Lencquist muutamien antavan Kekrijuhlalle ja kutsuttavan sitä myöskin Lakaisiksi. Renvall yhtyy tähän mielipiteeseen, selittäen runtu-sanan merkitsevän viljavuuden vuosijuhlaa, jota vietettiin lakoissa ("in umbraculis") viljanpuinnin loppiaisiksi. Runtu niminen juhla, joka näyttää olleen tunnettu etupäässä maamme lounaisosassa, on vietetty samoin kuin Kekrikin, ja Runtu olleen nimenä useammanlaisilla pidoilla ja juhlilla, joita vietettiin tarkemmin määrämättömänä aikana.

---

Hattulan Lehijärven kylässä, kertoo Reinholm, viettivät kylän seitsemäntoista isäntää Pyhäinmiesten runtua noin parikymmentä vuotta sitten (*1870-luvulla) seuraavaan tapaan: käytiin kylän raittia talosta taloon ja juotiin viinaan ja olutta vahvasti. Kuka matkalla uupui, kannettiin taikka kelkalla vedettiin, ettei saanut pois seurasta jäädä. Toisena aamuna kävivät toinen toistansa tervehtimässä kysyen: "Tahdotkos lukkaria vai kupparia? (oliko henki menemässä vai tarvitsiko vaan lääkkeitä.)

---

Hauholla "pidetään runtusia" Pyhäinpäivän aikana ja siellä on runtua ensimäisenä arkiona Mikkelistä ja Pyhäinmiesten päivästä. Näihin tietoihin perustuen voi päättää, ettei runtu ollut minkään erityisen juhlapäivän nimi, vaan se merkitsi juhlaa, syöminkiä ja juominkia yleensä, jossa merkityksessä se tavataan Agricolan raamatun suomennoksessa.

---

Kekri, josta tavataan myöskin muodot Käkri, Käkre, Keyri, Köyri, Körrä ja Keuru merkitsee vanhempain tietojen mukaan karjaonnen suojelijahenkeä. Mikael Agricolan tunnetussa runossa sanotaan:

"Käkri se liseis Carian cassuon."

Wexionius lukee (* vuonna 1650) Käkre-haltijan suomalaisten muinaisiin epäjumaliin ja antaa siitä seuraavan tiedon: "Kekri, jota nykyään taikauskoisesti palvellaan, suojeli elukoita pedoilta."

---

Lencqvist sanoo Kekrin (Karjalaisilla) eli Köyrin olleen haltijan, jonka kunniaksi vietettiin talven alussa juomingit ja pidot.

---

Vastakohtana yllämainittuihin tietoihin huomauttaa jo Lenqvist, että vanhoissa runoissa ei tavata tätä haltijaa ollenkaan mainittuna.

---

Russwurm mainitsee (* vuonna 1855) Norkin mukaan suomalaisten Keyri-juhlasta seuraavaa: "Suomessa, missä tätä pakanallista juhlaa vietettiin vielä edellisellä vuosisadalla, oli sen nimi muinaispohjoismaisen tuuli-jumalan mukaan Kauri; silloin tapettiin lammas ja kutsuttiin henkiä aterialle."

---

Kekriksi tappavat Karjalaiset lampaan niinkuin Ollinpäiväksikin, ja syövät sen muun ruuan mukana oluen ja viinan kanssa taikatempuilla samoin kuin Ollin päivänä, vaan vieläkin suuremmilla juhlamenoilla. Samassa tilaisuudessa kasteltiin linnunsiipi olueen ja sillä voideltiin lehmäin selät ja laulettiin kekriruno Tapion kunniaksi.

---

Keyrinaattona otettiin Pyhätmiehet ystävällisesti vastaan, kylvetettiin ja kestittiin saunassa. Pimeällä Keyri-iltana meni isäntä saattamaan heitä saunasta pois, jolloin itse kulki avopäin edellä ja välistä aina kaatoi olutta ja viinaan jälellensä tielle. Siitä, että ruokia oli maistettu ja vesiä liikuteltu, oltiin varmaan tietävinään, että Pyhätmiehet ottivat talon asukkaineen tulevaksikin vuodeksi hoitaaksensa. Vaan jos vedessä nähtiin päreen palasia taikka niistä pudonneita hiiliä, oli se paha merkki, joka ennusti katovuotta.

---

Uukuniemi: Kaikki piti olla yhtaikaa pöytään pantuna, ja se oli valmistettu talon entisien isäntien ja emäntien hengille, joita kutsuttiin Keyrittäriksi. Ne tulivat Keyrinä vanhoille kotopaikoilleen. Aattoiltana niille lämmitettiin sauna ja valmistettiin kylpy lämpimän veden kanssa, vastat haudottiin valmiiksi, saippuat, pyyhinliinat, vieläpä harjatkin piti olla, joilla harjaisivat päänsä. Perheen kylpyaikana sitte oli tuvassa ruokapöytä odottamassa Keyrittäriä syömään, että he saivat "rauhassa ravita." Kolmas päivä Keyrin aattopäivästä kutsuttiin Keyrin Henkienpäiväksi. Silloin menivät ne kuolleet henget takaisin hautoihinsa lepäämään.

---

Paitsi tätä yleistä henkien ravitsemista toimitettiin uhreja talon- ja maanhaltijallekin pitämyspuun juurella. Luultiin nimittäin, että talonhaltija pitää asuntoansa pitämyspuun välittömässä läheisyydessä. Toimitettiinpa muissakin pyhissä paikoissa kekriaterioita.

---

Keyrin viettotapoihin kuului vielä pukeutuminen outoihin pukimiin ja semmoisena kulkeminen naapureissa uhkaillen särkeä naapurien uunit, jos tämmöisiä outoja vieraita ei ravittu ja oikein hyvänä pidetty. Tällainen ravintoa anomassa käyminen on vaan jäännös uhrijuhlan valmistustavoista vanhempina aikoina, jolloin erityiset toimitusmiehet kävivät kokoamassa uhriantimia.

Kekripukki eli Köyritär vuodelta 1927 ja Niemelän torpan Kekriukko Helsingin seurasaaresta. Kuva teoksesta Suomalaisten Runojen Uskonto, 1915

Tämä maininta osui kirjasta heti silmään. Sama kohta sisältää useita muitakin tietoja karkki vai kepponen -perinteestä, johon näyttää muuallakin kuuluneen tuo uhkaus uunin särkemisestä.

Mielenkiintoinen on myös tuo ajatus tavan alkuperästä. Olen juuri lukemassa kirjaa Permalaisten uskonto, 1914, jossa kerrotaan yhteisen uhrijuhlan tarpeiden keräämisen talosta taloon olleen vielä sata vuotta sitten käytössä permalaisilla.

---

Osotteena siitä, että Keyripäivinä henkien uskottiin olevan liikkeessä, ovat myöskin eri ennustustavat, joiden kautta luultiin henkiä saatavan ilmaisemaan tulevia tapahtumia. Näihin temppuihin kuului tinan valaminen.

Merkillä * varustetut vuosilukutiedot ovat itse lisäämiäni. Näiden valikoitujen tietojen lisäksi luku sisältää hyvin runsaan kokoelman eri paikkakunnilta tavattuja juhlan viettotapoja.






Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla sisältää laajalti tietoja myös muista vanhoista suomalaisista juhlapäivistä ja niiden viettotavoista, joita tulen ottamaan esille tulevissa kirjoituksissa. Olen juuri toimittanut kirjapainoon kirjan aineiston, ja näköispainoksen pitäisi olla valmis marraskuun lopulla. Lisätietoja kirjasta ja ennakkotilausmahdollisuuden löydät Salakirjat-kustantamoni sivuilta.

© Hyvien tapojen mukaiset lainaukset ovat tervetulleita linkittäessäsi tälle sivulle.

Muinois-Suomalaisten pyhistä menoista. Arkistolöytöjä vuodelta 1852

Seuraavana Arkistolöytöjä-sarjan kirjoituksena haluaisin nostaa käsittelyyn varhaisemman kirjoituksen vanhoista suomalaisista juhlaperinteistä. Artikkeli esiintyy usein myöhempien kirjoitusten lähdetiedoissa, ja se onkin varsin laaja näiden vanhempien aihepiirin tutkimusten joukossa.

E. Salmelainen: Vähänen kertoelma Muinois-Suomalaisten pyhistä menoista

Suomi - Tidskrift i fosterländska ämnen, 1852

Kussakin kansassa herää jo aikaseen joku jumaluuden tieto ja käsitys. Vaan kukali sukukunta edestyy sivistyksen tiellä, sikäli muuttuu ja muodostuu entinen uskoutensakin; ja jommoinen kansa tietonsa ja laatunsa puolesta itse ompi, arvoin semmoisia ovat ne jumalatkin, joita se mielessänsä kuvaelee ja ylistää. Tietonsa jättää polvi polvelta kukin sukukunta aina valistuneimmille jälkeen-tulevaisille, jotka niin ikään vuorostansa hyödyttävät perimää tietoansa, parannellen sitä oman selvenneen käsityksensä mukaan. Siten kulkevat kansan uskous ja muu valistus yhä rinnatuste, nojaellen keskinäisesti toiseensa, kunne aikoja voittaen vanhat luulot ja käsitykset uuden aina selvemmän tiedon rinnalla nähdään joko vaellinaisiksi eli kokonansa vääriksi. Silloin raukeaa vanhentunut tumma uskous vähitellen itsestänsä, ja uutta täydellisempää oppia tavoitellaan vaan sitä mieluisemmasti, kuta paremmin kansa entisen uskoutensa turhuuden huomaa.

Vaan jos kansan oma-synnyttämä uskous vielä on täydessä elossansa, ett'ei sen totuutta vielä ole ruvettu edes epäelemäänkään, ja vanhaa uskouden rakennusta silloin al'etaan ulkoa päin sortaa kansalle uutta oppia väkisen työntämällä, kohtaa semmoista ko'etosta välttämättömästi koko kansan puolesta yhteinen ja kiivas vastustaminen. Niinpä oli Suomalaistenkin seikka. Hamaista ylimuistoisista ai'oista olivat entisten jumaloidensa huostassa eläneet onnellisina ja vapaina, ja olivat kiitollisuudeltansa sekä muistoiltansa heihin sidotut. Rakastivat siis hellästi vanhaa uskouttansa, ja olivat arkoja siltä. Sillä miten olisi heidän käynyt semmoiseen oppiin hyvällä suostuminen, jonka totuutta sen julistajat eivät näyttäneet muulla kun väkivallalla ja miekkansa terällä? Miehuullinen oli siis Suomalainen kalliinta seikkaansa suojellessa. Vasta voimansa pitkällisestä vastustamisesta viimeinkin rau'ettua, koska hän väkevämmälle vastustajallensa kadotti kansallisen vapautensa, täytyi hänen pakosta tunnustaa voittajoidensa oppia; vaan salaa kyti yhä kuitenkin vielä entisen uskouden elimet, ja niitä oli vaikea tukkonansa sammuttaa, ennenkun kansa täydeksi tajusi hänelle pakoitetun opin eteväisyyttä. Kristillisyyden rinnalla palveltiin yhä vielä pakanallisiakin jumaloita, ja monestikin hämmentyivät pakanuus ja kristillisyys niin toisiinsa, että oli vaikea määrätä, mi heistä missäkin oli vallalla. Kristillisiin juhliin sekauntui niin paljon pakanuuden jätteitä ja taikoja, että juhlat, kadottaen tarkoituksensa, kokonansa muuttuivat pakanallisiksi menoiksi, jos kohta kantoivatkin kristillisyyden nimeä.

Semmoisia pakanuuden-jälellisiä pyhitys-päiviä muistelee Suomen nykyisetkin asukkaat joitakuita, ja tietävät niistä kaikenlaisia vanhoilta kuultuja puheita ja tarinoita kertoella, vaikka aikojen kuluessa monikin jo on saattanut peräti hävitä, ja toisia taasen tuskin muistetaankaan muuta kun nimeksi. Vaikea lienee siis tätä nykyä tarkoillensa määrätä, mimmoiset kaikki nämä vanhanaikuiset menot entuudesta olivat. Vaan koska asialla kuitenkin on arvonsa, vaikka siihen, kuni moneen muuhunkin tarkempia tietoja puuttuu, niin ei liene haittana senkään vähän ilmaiseminen, mikä missäkin saattaisi ehkä selitykseksi sopia.

Vanhoista Suomalaisten pyhistä mainittakoot siis ensiksikin Vuoden-Alkajaiset, joita muinoin pidettiin niin tähtävinä, että koko talouden menestys oli niiden nojassa, eikä saanut mitään ulko-töitä ennen niiden pitämistä alotella. Kuten nimestäkin näkyy olivat alusta vuotta pidettävät; vaan kuitenkaan ei tainnut näille Vuoden-Alkajaisille olla mitään määrättyä tahi pysyväistä vietto-päivää, mutta pidettiin heitä silloin aina, kulloin kussakin perhekunnassa vanhuudesta oli tapana (*Katsele E. Castrenin Turun yliopistossa vuonna 1754 pidettyä väitelmää: Historisk och Oeconomisk beskrifning öfver Cajaneborgs län, sivua 77. ). Pitoja varten tapettiin kussakin eri talossa lammas, josta perheelle ruokaa oli laitettava, vaan muutakin syömistä sekä juomista piti sen päivän varalla oleman hyvästi. Lammasta ruo'aksi keittäessä ja sittemmin syödessä oli tarkasti katsottava, ett'ei mitkään elävät saaneet lihoja koskea eli maistella, jonka vuoksi ei suvaittu koiraakaan eikä kissaa huoneesen. Yksin sisukset ja luut korjattiin heti ja peitettiin maahan, ett'ei linnut pääsisi niitä syömään. Näitä Vuoden-Alkajaisia sanoo herra Erik Castrén vasta viitatussa kirjassansa vielä hänen aikoinansa pidetyn syntymä-paikoillansa Kainuussa. Samassa kohdassa puhuu myös siitä, ett'ei eläimiä saanut navetasta pellolle laskea, ennenkun Vuoden-Alkajaiset oli pidetyt; siihen katsoen olisi siis niiden viettäminen tapahtunut keväällä. Mitenhän lieneekin, se vaan, että karjan hoitamisessa oli monta komentoa ja taikaa tehtävää, jos sille oli menestystä toivominen. Kun lehmät ensi kerran laskettiin laitumelle, tehtiin navetassa jokaisen selkään tervalla risti, häntään käärittiin punainen lanka, ja kynnyksen alle asetettiin kanan muna. Mikä lehmä sitte ovesta mennessänsä sattui rikkomaan munan, sitä piti sinä kesänä erinomattain tarkasti varjella, ett'ei karhu saisi häntä repiä. Paavinaikuinen näyttää sitä vasten olleen se tapa, että kulki karjan kansa muudan mies niin etäälle metsään, kun lehmät tavallisesti kävivät, ja nousi siellä johonkuhun korkeaan puuhun, jonka latvasta kolmaste huusi kohti kurkkuansa: "tuo, pyhä Yrjänä, karjasi kotiin." Sillä muka pyytäen Yrjänää, jota pidettiin karjan varjelijana, saattamaan lehmiä hyvissä aikaa iltaisilla kotiin, ett'eivät yöpyisi lypsämättä metsään.

Ristinpäivän aikana keväällä oli taaskin erittäin suuret ja merkilliset pyhät, joita kesti useampia vuorokausia perätyste, ja sanottiin Henkien Päiviksi. Luultiin muka vainaiden henkien silloin käyvän maalla eläviä heimolaisiansa ja tuttaviansa tervehtimässä. Varsinkin piti niiden henkien silloin olla liikkeellä, jotka aikanansa olivat eläneet jumalattomasti, tehden suuria rikoksia, eikä savaan rauhaa eikä lepoa ennen, kun elossa olevat sukulaiset erinomattain siivolla ja kiitettävällä käytöksellä sovittivat heidän rikoksensa. Henkien pyhiä vietettiin sentähden erinomaisella hiljallisuudella. Ristin päivänä, joka oli henkien ensimäinen kulku-päivä, piti jokaisen olla aivan ääneti eikä saanut vähäisenkään ryskää eli minkäänläistä työtä tehdä, muutoin pakenivat vainaiden hiljaisuutta vaativat henget, täytyen taaskin sen vuotta kuleksia levottomina, ell'ei siitä elossa olevillekin vielä jotain pahaa seurannut. Aattoiltana peitettiin jo lattia yltänsä ol'illa ett'ei edes jal'at käydessä kopsaisi eikä mikään lattialle vahingossa putoava pahasti rumahtaisi, ja yksin oviin, kynnyksiin ja saranoihinkin käärittiin ohuvia riepuja, ett'ei nekään kuolleiden arastavia henkiä äänellänsä säikyttäisi.

Näitä Henkien päiviä sanotaan muutamia miespolvia takaperin vielä pidetyn Viitasaarella, ja kansa muistelee niitä tänäänkin seuraavassa tarinassa.

Kolima-järven etelä-päässä on Varis-niminen talon paikka juuri sen kosken niskoilla, joka Kolimasta laskee Keiteleesen. Tässä Variksen talossa, joka tiettävästi onkin vanhimpia niillä seudun, varusteliin perhe muinoin Henkien päiviä viettämään, ja kaikki oli pyhän takeen tarkasti valmistettu, kuni vanhuudesta tapa oli. Vaan olipa talossa viinaan menevä poika, joka Ristin-päivänä humala-päissänsä rupesi ylellisesti meiskaamaan ja kaikenlaista kurjuutta pitämään. Vanhemmat, jotka pyhän rikonnasta pelkäsivät jumaloiden kostoa, kokivat hillitä poikaansa; vaan siitä nousi tämä niin pahaan intoonsa, jotta surmasi vanhempansa. Kaukaa ei kostokaan viipynyt, sillä tuossa paikassa muuttui pyhän rikkoja varikseksi, ja lensi lakeisesta pellolle. Monta aikaa sanovat eli hän sitte variksena, asuen kesät talvet yhä talon tienoilla, ja rääkyi surkeasti; vaan Ristin-päivänä lensi hän lakeis-torvelle istumaan, ja pysyi ääneti siinä, niin kau'an kun henkien liikunta-aikaa kesti. Tästä poi'an varikseksi muuttumisesta olisi talolle pitänyt tulla se Variksen nimi.

Tarinalla kyllä on tarinan arvo, vaan näkyyhän siitäkin yhtähyvin, miten kalliina näitä pyhiä pidettiin, koska tarina niiden rikkojalle niin kovan koston määrää. Vaikka nyt tässäkin tarinassa Ristin päivää mainitaan henkien ensimäiseksi liikepäiväksi, saattoi näillä pyhillä kuitenkin ennen vanhaan olla joku muu omituinen vietto-aikansa, joka myöhemmin sitte lykättiin tähän kristilliseen juhla-päivään. Niin on Virolaisillakin ollut yhdenläiset pidot, joita ensinnä viettivät talvi-päivän seisauksen aikana, vaan joiden menot myöhemmin yhdistyivät Joulu-juhlan kansa. (Katso: Verhandlungen der gelehrten Estn. Gesellschaft zu Dorpat, über den Charactär der Estn. Mythologie von Kreuzwald (2 B. 3 Heft.)) Pitoja kesti yhdeksän päivää ja vietettiin niin ikään suurella hiljaisuudella, koska silloin muka oli "henkien aika," Viron kielellä: "ingede aeg".

Seurataksemme vuoden kulkua oli kevät-kesällä toiset suuremmat pidot, nimeltä Ukon Vakat, joita vietettiin, kuten nimestä jo näkyy, Ukon eli Ukkoisen kunniaksi. Häneltä anottiin muka kesäksi hyviä säitä ja ilmoja, jonkavuoksi luultiinkin koko vuoden tulon sen nojassa olevan, kuten voitiin Ukkoa lahjoilla ja uhrilla hyvästi miellyttää. Oli siis pitojen oikea viettäminen maan miehelle varsin tärkeä asia. Ilmankos niitä pitäessä ei talon varoja säästettykään. Määrättynä päivänä valittiin karjasta parahin lammas, tapettiin ja tehtiin ruo'aksi. Tätä keittoa niinkuin kaikkia talon muitakin varoja pantiin sitte vähän kutakin lajia tuohesta tehtyihin vakkasihin, ja kannettiin pitoja varten pyhitetylle harjulle, jota sanottiin "Ukon vuoreksi". Siihen jätettiin sitte ruo'at niinkun oluet ja viinatkin, joita myös piti runsaasti oleman, koskematta vuorelle yöksi. Mitä aamulla katsomaan tullessa Ukon maistelemista ruo'ista oli jäl'ellä, sen söivät pito-miehet joukossa suuhunsa, vaan oluesta ja viinasta kaadettiin vähäisen Ukon vuorelle, ett'ei tulisi kovin poutaista kesää. Näiden pitojen viettämisestä puhuu jo pispa M. Agricola hyvin tunnetussa runossansa seuraavalla tavalla:

Ja kun kevät-kylvö kylvettiin, Silloin Ukon malja juotiin, Siihen ha'ettiin Ukon vakka; Niin juopui piika että akka. Siitä paljon häpeää siellä tehtiin, Kuin sekä kuultiin että nähtiin. Kuin Rauni Ukon nainen härskyi, Jalosti Ukkokin pohjasta pärskyi. Se siis antoi ilman ja vuoden tulon.

Jos kohta, niinkun runoelijakin sanoo, Ukon Vakat alusta pitäen olivat vaan Karjalaisilta tunnetut, lienee niiden viettäminen kuitenkin heiltä levennyt muihinkin Suomen maakuntiin, koska tunnetaan niiden nimeä tänäänkin vielä Rautalammilla ja Viitasaarella. Niin puhutaan Ukon Vakkain alku-perästä, miten niitä ensinnä al'ettiin pitää Rautalammilla, jotta tuli muudanna kovana pouta-kesänä niille seudun eräs matkustaja, joka neuvoi semmoisilla menoilla lepyttämään Ukkoa, että hän sadetta antaisi. Missä Ukon vakkoja tuli pitää, otti matkustaja itse määrätäksensä, ja maita ensinnä katseltuansa, oli hänestä Säkkäränmä'en ja Heinolan tilojen välillä oleva kukkula siksi tarpeeksi sopiva. Sillä harjulla, jota tänäänkin vielä sanotaan "Arpaharjuksi", heitettiin sitte yhteisen päätöksen mukaan arpa, kummanko talon Ukon Vakkoja tulisi pitää, kun se pito-paikka siinä niiden keski-välillä oli. Arpa lankesi Heinolan kyläläisille, jotka siitä lähtien monta aikaa pitivät Ukon Vakkoja Säkkäränmäkeläistenkin puolesta; mutta aikoja voittaen riitautuivat kylät keskenänsä, ja alkoivat viettää pitoja eriksensä kumpikin. Ovat jo ammon aikoja hävinneet nämä pidot täältäkin, vaan yhtä-hyvin ovat nimeksi kuitenkin asukasten muistossa.

Kolmas suuri pyhä, jota sanottiin Villa-Vuonnan eli Sänkiäisen päiväksi, tapahtui syys-kesällä, ja vietettiin kiitokseksi hyvästä vuoden tulosta. Aikaseen keväällä valittiin jo näitä pitoja varten vuoden vanha lammas, jot'ei sinä kesänä ensinkään kerittynä ja sen vuoksi sanottiinkin "villa-vuonnaksi". Tätä vuonnaa ruokittiin kaiken kesää hyvästi ja säästettiin koskematta siksi, kun leikkuu-aika oli ohitse ja viljat kaikki ko'ossa, jolloin se määrä-päivänä tapettiin, ja talon emännältä tehtiin ruo'aksi. Muitakin syömisiä, niinkun olutta ja viinaakin oli myös pyhän varaksi jo valmisteltu, vaan ennenkun ruo'at kannettiin pirttiin, piti lepän ja kuusen oksilla riputeltaman vettä kynnykselle, ja sittemmin kantajan edelle aina pöytään saati. Vaan ei sillä vielä syömään päästynä. Vaikka ruo'atkin ja juomat olivat pöydällä, niin ei kukaan saanut niihin koskea, ennenkun emäntä vähän kutakin lajia oli kaatanut pöydän päällimmäiseen pirtin loukkoon, riputellut niin ikään vähäisen lattialle ja täyttänyt sen kuopan pihalla, jossa "aattokoivua" oli pidettynä. Sitte vasta kokountui kaikki rahvas syömään. Että tätä pitoa myöskin sanottiin Sänkiäisen päiväksi, tuli arvattavasti siitä, kun villa-vuonna syötiin vasta peltojen sängellä ollessa, jolloin, nä'et, Sänkiäisiä vietettiin.

Syksyllä taasen oli Kekri, Keyri taikka Köyri Suomalaisille varsin merkillinen päivä, kuten tiettävästi paikoin vieläkin ompi. Tämän pito-päivän perustuksena ja tarkkeena oli eläinten terveys ja menestyminen, ehkä sen viettämisellä myöskin tarkoitettiin talouden menestystä ylensä ja toivotettiin hyvää uutta vuotta tulevaksi. Aatto-iltana taikka varahin Keyri-aamulla tapettiin vuoden vanha lammas, jota ruo'aksi keittäessä tarkasti oli varottava, ett'ei yhtään luuta särkynyt eikä kukaan kovan taudin haastolla saanut keittoa maistella, ennenkun emäntä kantoi sen ruokana pöytään. Muuten pidettiin yhdenläisiä menoja, kun Villa-Vuonnaakin viettäessä, se vaan että Keyrinä tehtiin vielä enemmin taikoja ja komennoita. Keyri olutta tehtäessä, ei saanut kukaan maltaita jyvääkään suuhunsa pistää, muuten luultiin maistelijan kurkun siitä turpoavan. Iltaisella valmistettiin paitse muitakin ruokia myöskin talkkunaa, joka illempana sitte maitolämmityksen kansa syötiin koko perheeltä navetassa. Näihin syöminkiin kutsuttiin vieraiksi muitakin kyläläisiä ja naapuria, jos olivat talon vä'elle tuttuja taikka muuten ystäviä; mutta talkkuna oli aina syötävä navetassa ja niin tarkkaan kaikki, ett'ei mitään jäl'elle jäänyt, jonkatähden pois lähtiessä tarkkaan katseltiinkin vierasten suita, ett'ei kukaan saanut talkkunaa kätkeä suuhunsa viedäkseen sitä mukanansa kotiinsa. Vaan jos ruokaa kuitenkin olisi jätteeksi jäänyt, ett' ei kaikkea olisi syödä voituna, heitettiin lopuskat navettaan huomeneksi, jolloin syötiin joukossa sitte viimeinenkin. Omituinen tapa oli vielä sekin, että Keyri-oluessa kasteltiin linnun siipi, jolla voideltiin lehmien selkiä, niin niihin ei talven kuluessa tauti mikään pystynyt. Paitse näitä menoja oli muutamilla tapana Keyri-aattona ravita talon Haltijoitakin.Sen vuoksi valmistettiin kaikenlaista ruokaa sekä juomaa runsaasti, ja jätettiin Haltijoiden varalle joko talliin, navettaan elikkä raunioille pellolle. Muutamat taasen pitivät näitä syömisiä lähteiden ääressä eli suurten puiden ja kivien juurella metsissä, miten missäkin aina vanhuudesta oli totuttuna.

Mutta Keyriä vietettiin myöhemmin paavin-aikuisilla menoilla muinoisten "pyhäin miesten" muistoksi, josta syystä Suomalaiset tänäänkin vielä Pyhäin Miesten päivää nimittävät Keyriksi. Tavalliseen aikaan aatto-iltana lämmitettiin sauna, vastat haudottiin valmiiksi, vedet nostettiin kaivosta, haalistettiin ja pantiin astioihin, ja saunan lattialle asetettiin pöytä, joka täytettiin kukkurapääksi kaikenmoisilla ruo'illa ja herkuilla. Kun kaikki oli hyvästi valmistettu ja sauna puhtaaksi siivottu, läksi talon isäntä pimeän tultua ottamaan Pyhiä miehiä vastaan pihalle, ja saattoi heidät saunaan. Siinä piti nyt Pyhäin miesten kylpeä, syödä ja olla, ja olivat sentähden hyvinä pidettävät, että toisivat onnea ja menestystä taloon. Isännän piti myös välistä aina käydä niitä siellä passaamassa, ja vasta vuorokauden kuluttua, meni hän Keyri-iltana pimeällä saattamaan heitä saunasta pois, jolloin itse kulki avopäänä edellä ja välistä aina kaatoi olutta ja viinaa jäl'ellensä tielle. Saattamasta päästyä, tuli isäntä muun perheensä kansa saunaa katsomaan, miten siellä oli. Jos nyt ruo'ista mitään oli vähennyt, taikka vesi-astioissa löydettiin vastasta lähteneitä lehviä eli muita rikkoja, pidettiin sitä varsin hyvänä aaveena. Siitä muka, että ruokia oli maisteltu ja vesiä liikuteltu oltiin varmaan tietävinä, että Pyhät Miehet ottivat talon asukkainensa tulevaksikin vuodeksi hoitaaksensa; vaan jos vedessä nähtiin päreen palasia taikka niistä pudonneita hiiliä, oli se paha merkki, joka ennusti kato-vuotta.

Nykyisempinä aikoina, kun ei näitä taika-menoja kaikilta enää arvoitettu, josko muutamilta vielä pidettiinkin, tehtiin tämmoisille saunan-lämmittäjille paljon pilkkaa. Niin puhutaan kerrankin muutamassa paikoin näitä menoja Keyrinä pidetyn, vaan naapuri-taloissa ei enää niitä suvaittu. Heistä oli muutamia koiranhampaita varoillansa ja kun toisessa talossa sauna Pyhille Miehille oli valmistettu, ja väki jättänyt sen autioksi, kävivät toiset salaa laskemassa si'at saunaan. Siitä menivät sitte talon väkeä hakemaan, sanoivat: "tulkaapa kuuntelemaan, kun Pyhät miehet saunassanne syödä nassuttelevat!" Käytiin silloin heidän syöntiänsä joukossa kuuntelemaan, vaan kohta älyttiin sikojen äänet saunasta, jotka olivat kahmunneet ruo'at kaikki puhtaaksi, ja nyt riitelivät viimeisiltä.

Kaisan-päivänä talvella oli talon emännillä omat pitonsa, nimeltä Katrinan Kahjakset, joita viettivät seuraavaan tapaan. Varahin aamuisella läksi emännät kotoansa, ja keräsivät naapurin akoilta jauhoja kopraa pari kultakin, joista keittivät perheellensä talkkunaa. Ilman sitä keitettiin tätä päivää varten säästetty lehmän pää, josta kieli vaan talkkunan kansa syötiin navetassa. Mikä näillä Katrinan Kahjaksilla oli tarkoituksena, emme kuitenkaan tiedä tarkemmin selittää. Sitä vastaan oli mies-puolille taas merkillinen juhla, jota sanottiin Talli-Tapanuksiksi. Kuten tiedämme, on vieläkin se tapa vallalla, että Tapanin päivänä ajellaan kyliä Tapania tapaamassa. Niinpä oli se ennenkin hevois-miehille tärkeä päivä, ja hevois-onnen voittamiseksi oli Talli-Tapanukset pidettävät. Hevoisia juottaessa aamulla, piti astiassa oleman joku hopearaha, pullo taikka muuta semmoista, ja kirkon kukkaroon oli sinä päivänä pantava oravan nahka. Ruo'an puolesta tapettiin siksi päivää urosa jänis eli orava, ja siitä tehtiin rokka, jonka miehet oluen ja viinan kansa söivät tallissa. Muuten oli syödessä katsottava, ett'ei kukaan saanut luita särkeä eli viskata pellolle, sitte ei hevoiset sinä vuonna menestyneet.

Paitse näitä lyhykäisesti kerrottuja pitoja, oli joka merkillisemmällä päivällä omat taikansa. Laurin päivänä ei pitänyt kyntää, Ollin päivänä ei heinää tehdä eikä muutenkaan eläinten ruokia eli törkyjä liikutella, luultiin muka eläinten siitä kuolevan. Joka sunnuntai-aamuna kesällä, piti päivän nousun aikana muutaman talon väestä kolmaste vasta päivään kiertää lehmiä tarhassa, jolloin hänellä hampaissa oli terävä puukko, toisessa kädessä talon avaimet, viikate, kirves j. n. e., toisessa taas palavia tervaksia. Maanantaina ja Tiistaina ei saaneet ilta-puoleen vaimot kehrätä, sillä ne olivat "kalliit illat." Perjantaina ei saanut mitään ulkotöitä, niinkun kylvyä eli kasken hakkuuta alotella, se oli "kateen päivä." Haittana pidettiin myös, että äiti kolme Laskiais-aikaa perätyste imetti lastansa, siitä tuli lapselle kierot ja pahat silmät, että mitä ikään niillä katseli, se pilautui heti ja meni hukkaan, vaikk'ei katselija itse olisi suonutkaan. Johannus-aatto-yönä luulivat tyttäret kirkkaasti juoksevissa puroissa näkevänsä sulhaistensa nä'yn, kun vaan luopumatta malttoivat veteen katsoa. Muutamissa paikoin taas oli muinoin tapana Loppiais-aattona Vetehiseltä tiedustella tulevaisuutta. Näytteeksi, miten se tapahtui, panemme tähän erään kansan suussa elävän tarinan. Kerran läksi talosta mainittuna iltana Vetehistä puhuttelemaan, kuten vanhuudesta tapa oli. Jäälle tehtiin sen vuoksi tuuralla avanto, siihen vedettiin tavallinen liiste-reki ja asetettiin poikki puolin kumollensa. Se joka miehistä oli paras into-mies, istuihen re'en perä-pajulle, toiset taas sepi-puolelle ja reen ympäri jal'aksille. Siitä sai sitte pää-noita manaamaan, ja huusi: "nouse vesi avannosta, päästä Vetehistä puheelleni!" Vesi nousikin jo vähän, mutta noita huusi uudellensa: "kohoa vesi korkeimmalle!" Siitä yleni jo vesi kahta mointa enemmin, että alkoi liisteitä kohotella; vaan miehen kolmannesti huudettua, huiskahti vesi ylhäälle hyvin, ja Vetehinen itse nousi avannosta ja kellistyi re'en pajuille pitkäksensä. Muuten oli hänellä helmiset verhot päällä, kaislaisella vyöllä kiinni, ja pitkät hivuksensa riippuivat vyöteiseen asti. Noita alkaa häntä puhutella, sanoo aluksi: "tulit kutsuttu omena." "Tulin," virkkoi Vetehinen. "No minkäsläinen vuosi nyt tulee ensi vuonna?" kysyi mies. "Huonot vuodet tulevat ensi vuosina," vastasi Vetehinen. Mies taas kysyi: "minkäsläinen ihmisten tulee elämä niinä vuosina?" Paljon ihmisiä kuolee ja tautiset vuodet tulevat," sanoi Vetehinen. Toinen yhä kyseli: "no, entä eläimille, minkäläinen olento niille tulee, koska ihmisille on semmoinen?" "Samallainen tulee niillekin" vastasi Vetehinen, "karhut ja sudet nousevat metsistä, jotka tappavat hevoisia, lehmiä ja muita eläimiä." Saatuansa näistä kaikista tietoa, olisi mies laskenut Vetehisen pois, vaan päästin sana oli haihtunut mielestänsä, ett'ei muistanut sitä, vaikka miten olisi aprikoinnut. Toiset kun näkivät, ett'ei se noita päästin sanaa muistakaan, läksivät hätäissänsä pakoon; mutta Vetehinen huusi miehelle: "missä mun on päästimeni?" Tämä säikähti pahanpäiväiseksi, eikä tiennyt muuta neuvoa, vaan läksi hänkin juoksuun, ja pääsi hätäiseltä kotiin, sillä Vetehinen tuli jäl'essä. Ovi oli parhaaksi saatuna salpaan, mutta Vetehinen kun rupesi sitä kaikella voimin pieksämään päästäksensä sisään, tuli miehille kumminkin hätä. Siitä pulasta päästi heitä emäntä, joka oli miehiä nerokkaampi. Käski muka miesten kunkin panna pata päähänsä, ja avasi Vetehiselle oven. Se kun pääsi pirttiin, kaappasi heti joka mieheltä padan päästä, sanoen joka kerran: "pään sain, pään sain." Otti pata-joukon mukaansa, ja meni tiehensä.

Moiset luulot, menot ja palvelukset juurtihe välttämättömästi pakanuuteen, taikka toisin sanoen, pakanuus ja kristillisyys sulivat vähitellen toisiinsa, ja siittivät tämmöisiä kummallisia taikoja ja hairauksia. Vaikka eivät esi-vanhempamme sentähden juuri uponneet ihan raakaiseen epä-jumaluuteen ylistämällä käsi-tekosia kuvia ja semmoisia, luulivat kuitenkin siitä apua olevan, jos erinomaisille luonnon muodostuksille osoittivat kunniaa ja hoitoa. Varsinkin, koska kato-vuodet, tauti taikka muu onettomuus rasitti maata ja ihmisiä, ko'ettivat he jos jotakin pahan estämiseksi. Mikä heistä oli varsin ihanaa, voimallista taikka muutoin ihmis-henkeä liikuttavaa, sille osoittivat myös erinomaisen kunnian, lepyttääksensä sillä luonnon herraa, jota eivät muuten kuitenkaan voineet tajuta eikä lähestyä, kun ylistämällä hänen voimaa ja viisauttansa kaikissa hänen rakennuksissansa. Niin pidettiin korkeat vuoret, alhaiset luolat, kirkkaat lähteet, suuret mahtavat puut ja muut semmoiset erittäin pyhinä ja kunnian arvoisina. Semmoisia luonnon palveluksia muistelevat vanhat vieläkin, ja tuskin lienevät tänäänkään peräti hävinneet, vaikka kansa pitää niitä salaisina, eikä tahdo eikä julkea ilmoittaa niitä muille. Niin on Kiimingin kylässä Viitasaarella Tuohisvuori niminen kallio, niin siihen olisi kansan puheen mukaan ennen muinoin vuoden tuloista aina tuotuna ensimäiset, ennenkun niitä ihmiset nauttivatkaan. Näitä uhria kun tuohisissa aina kalliolle tuotiin, karttui siihen aikoja myöten niin paljon niitä, että koko paikkaa al'ettiin sanoa Tuohis-vuoreksi.

Mutta merkillisin on kahden ennen muinoin pyhinä pidettyjen puiden juttu, toinen kuusi, toinen koivu, joita vieläkin verrataan toisiinsa, että ne muka puita olivat: "Soskon kuusi ja Kajaman koivu."

Soskonniemessä, joka kolme peninkuormaa Viitasaaren kirkon etelä-puolella pistää Keiteleesen, oli muka muinoin ollut erinomattain suuri kuusi, jonka tarina on seuraava. Kun ensimäiset asukkaat tälle niemelle muuttivat ja rupesivat suojaa itsellensä kyhäämään, istuttivat ensimäisen majansa viereen onni-puun, jonka viihtymisen eli kuihtumisen nojassa koko heidän elonsa ja olonsa sillä paikkaa tulisi olemaan. Puu, joka laatuansa oli kuusi, kasvoi ja menestyi vuosi vuodelta hyvin, ja talo vahveni myöskin ja rikastui kuusen rinnalla yhä. Ei siis ihmekään, jos nämä uudis-asukkaat varoitellen hoitivat tätä istuttamaa onni-puutansa, jota pi'ammastaan pitivät koko onnensa perustajana; he kunnioittivat sitä kun mitäshän jumalallista onnen tuojaa. Mutta myöhemmin, kun kuusen istuttajat aikoja jo olivat kuolleet, pidettiin sitä aina suuremmassa arvossa, koska luonnostansa se, mikä aikoja sitte on tapahtunut ja yhä puheessa ollut, ihmisen mielessä muodostuu ikäänkun mahtavammaksi ja isompi-arvoiseksi. Jälkeen tulevaiset muistelivat vanhoilta tästä kuusesta kuulemia puheita, lisäten siihen vähän aina omiansakin, ja sillä tavoin isoni kuusen arvo ja kunnia aikojen kuluessa yhä enemmin. Tulipa sitte tauti ja katovuodet, ja köyhyys alkoi ahdistaa Soskolaisia, niin juohtui se heidän mieleensä, että kuusen päähänhän entisetkin Soskon asukkaat sanoivat onneansa ja menestystänsä, totta sitä nyt ei ole tullut oikein koidetuksi, kosk'ei se enää meitä auta. Näin arvellen rupesivat he sille vielä lii'allisempaa kunnia osoittamaan. Vuoden tuloista, ennenkun niitä kukaan vielä maisteli, otettiin aina vähän kutakin lajia ja kannettiin kuusen juurelle, johon sitte keräytyi koko kylän väki uhri-ruokia syömään. Ilmankos se kau'an viihtyikin! Ison vihan aikana oli se vielä niin tuuhea, että sen latvaan kätkettiin kaikenlaisia kalliita kapineita, ja vaikka viholliset kuusen suojassa olevassa pirtissä pitivät majaansa, säilyi kuitenkin tavarat kuusessa. Siellä oli muka kun luonnon tekemä heinä-takka, viistoista syltä ympärykseltänsä; juureltansa oli puu yhdeksän kyynärän paksuinen, ylempää kuuden, ja kaksi miestä kun seisallansa sitä syleili, niin sormet vaan hypivät yhteen.

Ilman sitä oli kuusella vielä sekin tapa, että tarkkaan ennusti tulevaisuutta. Ennen muka kylässä tapahtuvata kuolemista saatiin kuusesta aina merkki. Sen latvasta katkesi silloin aina oksa ja putosi maahan; kuta isompi oksa sieltä katkesi, sitä vanhemman tiettiin senkin olevan, jonka kuolemata kuusi ennusti. Niin olivat oksat puusta karisseet aina vähemmäksi, kuten sekin suku, jonka istuttama kuusi oli, ennätti jo hävitä; mutta vähää ennen erään vanhan muorin kuolemata, joka oli jo viimeinen sitä sukua, kaatui kerran kuusi itsekin.

Samanlainen pyhä puu oli Kajaman koivu. Suomalaisten ensinnä Keiteleen ranteille muuttaessa, asuivat puheen mukaan Lappalaiset samoilla paikoin. Ensimäinen Kajamalle yhtynyt Suomen mies ei sentähden uskaltanut suojaa itsellensä ennen kyhätä, kun eräältä Lappalaiselta oli kuulustanut, missä hänelle talon sia olisi onnellisin. Lappalainen virkkoi hänelle neuvoksi: "te'e talosi siihen, kussa Keiteleen rantaa kävellessäsi järvelle vääristyvän koivun oksalla näet pyyn istumassa; siihen on asuntosi suotu, vaan elä vahingoita puuta eläkä pyytä." Mies tekikin niin, kun Lappalainen oli neuvonut; mutta hän, niinkun jälkeentulevaisetkin pitivät Kajaman koivua aina pyhänä, ja sen juurella sanotaan kau'an aina nykyisempiin aikoihin saati vielä uhratun. Niissä uhrissa piti paitse muita lintuja vähintäänkin aina oleman yksi pyy.

E. Salmelainen

Tässäkin artikkelissa ovat kiinnostavia nuo vanhoista juhlapäivistä annetut tiedot. Useat niistä toistuvat semmoisinaan myöhemmissäkin tutkimuksissa, mutta tuota Kekristä käytettyä nimistä Henkien Päivät en ole näistä tavannut. Tieto on mielenkiintoinen, koska täällä Virossa kyseisestä juhlasta käytetään yhä tuota nimeä.

Olen julkaissut artikkelin aikaisemmin myös Salakirjat-pienkustantamoni sivuilla.

© Hyvien tapojen mukaiset lainaukset ovat tervetulleita linkittäessäsi tälle sivulle.

Mikä on kekri? Arkistolöytöjä vuodelta 1897

Toisena Arkistolöytöjä-sarjan kirjoituksena otan esille kaksi viikkoa sitten vietetyn pyhäinpäivän, pyhäinmiestenpäivän, halloweenin eli suomalais-perinteisemmin kekrin. Juhlan amerikkalaistuessa ja kaupallistuessa kovaa vauhtia on kai hyvä nostaa esille myös kekrin perinteisempiä viettotapoja.

Täällä Virossa on perinteisesti pyhäinpäivän nimi ollut henkien päivä, hingedepäev, ja sitä edeltävä kuukausi henkien kuu, hingekuu. Kirjoitan tästä juhlaperinteestä erillisen artikkelin myöhemmin.

Vihtori Alava: Mikä on kekri?

Virittäjä, 1897

Kekrin vietto on viime aikoihin asti säilynyt jotenkin yleisenä tapana. Sitä vietetään useimmissa seuduissa marraskuun 1 p:nä, ja sitä seuraavina. Nimitys on erilainen eri paikkakunnilla, Itä-Suomessa kekri, keyri, keuri ja lännessä päin tavallisesti höyri, joskus hörri (Ronvallin sanak.). Monin paikoin kekri on tullut vaan palvelijain muuttopäiväjuhlaksi tai sulanut yhteen pyhäinmiesten päivän kanssa. Mutta toisin paikoin kekriä vieläkin pidetään vanhojen tapojen mukaisesti ja muussa merkityksessä. (*1 Kts. tarkemmin esim. nimim. A. N. S:n kirjoitusta Joukahaisessa X, s. 158.)

Mikä on sitte tuo Kekri, joka tälle merkkipäivälle on nimen antanut?

Agricola, luetellessaan v. 1551 painetussa Psalttarin käännöksensä esipuheessa pakanallisten suomalaisten jumalia, sanoo muun muassa että:

Käkri se liseis Carian cassuon,

ja karjan suojelusjumalana ovat sen jälkeen yleisesti muutkin jumalais-tarustomme tutkijat Kekriä pitäneet.

Sata vuotta Agricolan jälkeen mainitsee esim. Mikael Wexionius kirjassaan Epitome descriptionis Sueciae j. n. e. (pain. v. 1650), usko­tun, että ”Käkre, jota" — niinkuin hän sanoo — ”näihin asti useat taianomaisesti palvelevat, suojelee karjaa pedoilta". Tieto on nähtä­västi Agricolan mukaan.

V. 1754 kertoo E. Castren kirjassaan Beskrifning öfver Cajanoborgs län, s. 76, että kekriä eli pyhäinmiesten päivää vietettiin Pohjan­maalla kahdella tavalla: ”osaksi pakanuuden ajan mukaan muinaisen suomalaisten epäjumalan Kekrin kunniaksi, osaksi myös paavinaikuisella tavalla edesmenneille niin sanotuille 'Pyhille miehille' muistoksi (*2 Mythologia Fennica, s. 37 ja 85. Vrt. myös Chr Lenqvist De superstitione veterum Fennorum, (1782) s. 31 ja 60.). Edellisen tavan mukaan viettämisestä kertoessaan hän sanoo: ”Ja koska tuon kekri nimen takana myös haltijat (”tomtegubbar") tuntuvat piilevän", niin heille aattoiltana valmistellaan kaikenlaisia ruokia ja juomia, joko navettaan karjaonnea varten taikka talliin hevos-onnea varten j. n. o. Paavilaisen tavan mukaan taas se kävi niin, että isäntä aattoiltana meni pyhiä miehiä vastaanottamaan ja vei heidät saunaan sekä oli sitte seuraavan päivän, "sieluin-päivän" iltana paljain päin heitä saattamassa pois. Samaan tapaan kertoo kekrin viettämistavoista Christrid Ganander v. 1789. *2

Kaksi eri seikkaa on joka tapauksessa vaikuttanut tähän juhlimi­seen: kekrin vietto ja pyhäinmiesten päivän vietto. Toisin paikoin maata vietetään näet kekriä eri ajallakin kuin pyhäinmiestenpäivää. Tämän jälkimäisen määräsi paavi v. 835 marraskuun 1 p:ksi. Miten pitkälle sen sijaan ulottuu Kekrin palvelus — jos sitä niin sanoisi — se on hämärämpi. Hyvin vanha tapa se epäilemättä on. Eräässä tiedonannossa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunous-kokoelmissa kertoo A. Hyvärinen Rääkkylästä, että keyriä pidettiin "vanhan luvun jälkeen, pyhäkeyristä kaksi viikkoa jälkeen päin. Sille juhlalle valmistettiin hyvät juhlaruuat, samalla tavalla valmistetut kuin hautajaisruuatkin. Niitä ei saanut kukaan maistella, ennenkuin ne oli pöytään laitettu. Kaikki piti olla yhtaikaa pöytään pantuna, ja se oli valmistettu talon entisien isäntien ja emäntien hengille, joita kutsuttiin keyrittäriksi. Ne tulivat keyrinä vanhoille kotopaikoilleen. Aattoiltana niille lämmitettiin sauna". "Kolmas päivä keyrhi aattopäivästä kutsuttiin keyrin henkien päiväksi. Silloin menivät ne kuolleet henget takaisin hautoihinsa lepäämään". — Näin Suomen karjalaisilla.

Mutta Tverin läänin karjalaisillakin, jotka 1600 luvun alkupuo­lella ovat nykyisille asuinsijoilleen siirtyneet, on muisto kekristä säily­nyt. Tolmatsun kirkonkylässä kertoi minulle kesällä 1895 eräs nainen: "kegriksi — Sygyzyllä, Kazanskoista nedelin (viikon) piäh — "suoriettsetah, pannah turkin muurnin (nurin) da lähtietäh lapsie pöllättelemäh". Niinikään hän kertoi, että lapselle, joka itkee, sanotaan: "elä ite, ka Kegri tulou!", taikka: "ka, metsästä Kegri tulou". Satakunta virstaa pohjoisemmassa Lopuatihan karjalaisryhmässäkin tunnettiin "kegri". Silloin "suoriettsov ken ni buit naros" (pukeutuu joku piloillaan). Päivän sanottiin olevan "sygyzyllä Kazanskoin ymbäri, konza on Mitrousko, subota Kazanskoin jälgeh". Kazanskoi on 3 p:nä marras­kuuta, joten kekrin aika siis on marraskuun alkupuolella.

Näissä tiedoissa Tverin-Karjalasta ei ole mitään pyhistä miehistä. Kekri siellä on jonkunlainen haltija, jolla lapsia pelotetaan, haltija, joka tulee metsästä. Taikka on koko asia muuttunut vaan leikilliseksi tavaksi. Mutta aikaisemmin on sillä nähtävästi ollut yleisestikin va­kava merkitys. Jos tuo Rääkkylästä saatu tieto sekä Castrenin Pohjan­maalta edellä antama tieto tontuista sovitetaan tämän kanssa yhteen, niin voipi päättää, että Kekri alkujaan on merkinnyt vainajahaltijaa eli vainajaa kuviteltuna haltijaksi ja nuo kekrikestit on pidetty vainajain hyväksi. Vielä nytkin Tverin karjalaiset uskovat, että ”kuudeh nedelih suah pokonnikka (vainaja) kävyv kodih. Pannah hänellä uglalla käzipaikkazen (nurkalle pyyhinliina), buitto tulon pokonnikka pyuhkiettsemäh". (*3 Se, joka tämän kertoi, lisäsi: ”nähny ni ken eu, a vanhua modna vieruijah" (nähnyt kukaan ei ole, mutta vanhaa tapaa uskotaan)) Koska sitä paitsi kekrinä kestitettäviä näky­mättömiä vieraita Suomessa sanotaan ”Tuonalaisiksi" ja ”Manalaisiksi" (*4 Kts. U. Suometar v. 1878, n:o 22 ja Joukahainen X, s. 170), niin tuntuu aivan luonnolliselta, että kekrin vietto on alkujaan ollut vainajien palvelusta.

Vainajien henkiä yleensä pidettiin talon onnen vartijoina, niin että kekriuhrit ja muut semmoiset tavat kyllä sopivat osoittamaan karjaonnen ja hyvän vuodentulon (*5 Kts. esim. J. N. Wennola, Äänneopillisia havainnoita Pohjois-Pohjanmaan rantamurteesta, s. 72. Myös Joukahainen X.) tavottamista. Eikä Agricolankaan antama tieto karjan kasvun lisääntymisestä Kekrin kautta näin ollen olisi ristiriidassa kekrimenojen kanssa yleensä.

Vainajien käyminen kotitalossa tapahtui luonnollisesti pimeään vuoden aikaan, syksyllä. Kun pyhäinmiesten muistopäivä osui olemaan samoihin aikoihin, niin joutuivat kekrimenot ja pyhäinmiesten päivän juhliminen yhteen.

Vihtori Alava

Syksyllä vietettäviä vainajienmuistojuhlia tavataan myös kautta maailman, joten sen alkuperäiset juuret ulottunevat kauas esihistoriaan. Vainajien muistaminen vuodenaikaan jolloin luonto tekee kuolemaa taitaakin vedota ihmismielen perustuksiin.

Olen julkaissut artikkelin aikaisemmin myös Salakirjat-pienkustantamoni sivuilla.

© Hyvien tapojen mukaiset lainaukset ovat tervetulleita linkittäessäsi tälle sivulle.