Inarijärven Ukonsaari

Tammikuussa Salakirjojen tutkimusretkikunta suuntasi napapiirille ihmettelemään Lapin talvea. Matkan pääkohteena olivat Inarijärvi ja sen Ukonsaari, mutta kävimme myös Kittilässä, Sodankylässä ja Ivalossa.

Ukonsaari (myös Ukonkivi) on ollut aikoinaan saamelaisten tärkeimpiä seitoja. Ensimmäiset maininnat saaren käytöstä uhripaikkana kirjasi pappi Jacob Fellman käytyään saarella vuosina 1825 ja 1826. Kreetan Knossoksen palatsin löytänyt brittiläinen arkeologi Arthur Evans vieraili saarella vuonna 1873, ja löysi saaren uhriluolasta naisten hopeisen ohimorenkaan, jollaisia on käytetty 1200-luvulla Venäjällä.

Matka alkoi Kittilän kunnantalolta, jonka tauluja kävimme katsomassa. Reidar Särestöniemen omakuva.

Matkan säilyketankkauksen hoidimme Kylmäsen tehtaanmyymälässä Sodankylässä. Laatu ja valikoima olivat mieleen.

Ensimmäiset pari yötä olimme Lapin ammattiopiston entisessä asuntolassa asuvan kääntäjämme vieraina. Talo on Sodankylän varhaisimpia palon jälkeisiä rakennuksia vuodelta 1948.

Sodankylässä kannattaa käydä Andreas Alarieston museossa. Herran mystilliset maalaukset ansaitsevat oman juttunsa myöhemmin. Kymmenien taulujen lisäksi esillä ovat myös taiteilijan välineet ja täytetty susi. Toivoimme ettei ylläoleva maalaus "Ennustus" enteilisi matkaamme Inarijärvelle.

 Sodankylän vanha kirkko on rakennettu jo vuonna 1689 ollen vanhimpia säilyneitä suomalaisia kirkkoja. Sisään ei harmi kyllä päässyt kurkkaamaan.

Retkikunta on saapunut Inarijärvelle. Aavaa on. Kirkonkylällä vietetyn yön jälkeen matka Ukonsaareen alkoi.

Ukonsaaren erikoislaatuisuus näkyy jo kylänrannasta. Kuvasta se ei taida erottua, mutta saari on jyrkkyytensä ansiosta nähtävissä jo täältäkin. Matkaa saareen on 11km, mutta yövyimme puolivälin paikkeilla olevassa kodasta, josta on matkaa n. 8km kylälle ja saareen.

Matka alkoi aamuhämärässä. Kaamosaika oli loppunut viikkoa aikaisemmin, mutta aurinko oli kuitenkin ylhäällä vain puolisentoista tuntia, joten valoisa aika piti käyttää hyväksi.

Puolivälistä matkaa saari näkyi jo suurempana. Saaren korkeus tekee etäisyyksien arvioimisen vaikeaksi ja se olikin kaksi kertaa niin kaukana kuin olin ennalta arvioinut.

Saavuimme saareen juuri sopivasti auringon noustessa. Näkymät ylhäältä huipulta olivat mahtavat.

Myös tilan tuntu järvellä oli todella voimakas. Emme olleet nähneet yhtään ihmistä koko päivänä, ja myöskään ylhäältä ei näkynyt ainuttakaan merkkiä ihmislajista. Ainut hiljaisuutta rikkova ääni oli jäiden paukahtelu, joka johtuen hiljaisuudesta ja järven koosta kuulosti hyvin erilaiselta kuin ennen. Kilometrien päässä syntyvät jään paukahdukset kantavat kumeana pitkiä matkoja, ja toisinaan myös tiputtavat tykkylunta puista edetessään.

Ukonsaaren vieressä sijaitsee Hautuumaasaari, joka on toiminut hautapaikkana. Mantereelle vainajia ei ole voitu haudata petoeläinten takia. Inarijärven vedenpinta vaihtelee runsaasti ja on toisinaan nostanut luita esille saaren hiekasta, joita 50-luvulla turistit ovat vielä keränneet mukaansa. Nykyisin saarelle rantautuminen on kiellettyä.

Puolivälissä takaisin saaren viereen ilmestyi outo valoilmiö, ja kohta myös liikkuva musta massa. Kohta ryhmä erottui porotokaksi, joka alkoi lähestymään ja lopulta meni ohitse.

Kodalle saapuessa alkoi naama jo olla aika kuurassa. Pakkanenkin oli jo kiristynyt -33 asteeseen, joten yö oli myös viileä, mutta kamina ja makuupussit pitivät.

Seuraavana päivänä kävimme saamelaiskulttuuria esittelevässä Siida-museossa. Alkuperäisesineistöä ja vanhoja valokuvia on runsaasti.

Inarin hopea-aarre

Inarilainen eräkirjailija Seppo Saraspää löysi 19.9.2003 Inarin Nanguniemestä myöhäisrautakautisen hopea-aarteen. Aarteeseen kuuluu neljä hopeista kaulakäätyä. Aarre löytyi pitkänomaisesta kapeasta kallionkolosta. Hopeakäädyt oli asetettu koloon tuohilevyn päälle.

Tuohesta tehdyn radiohiiliajoituksen perusteella korut oli kätketty piilopaikkaansa 1160-1280 AD.

Löytöpaikassa mikään ei viittaa siihen, että sitä olisi käytetty uhripaikkana. Aarre on saattanut kuulua paikallisyhteisölle tai se on voinut olla ohikulkijan väliaikainen kätkö. Korujen valmistuspaikka on niin ikään arvoitus. Vastaavanlaisia koruja on ollut käytössä niin läntisen Skandinavian alueella kuin idässäkin.

Viimeinen päivä kului Ivalossa, jossa kiipesimme Jänkkävaaralle. Huipulta näkyi erikoinen halo-ilmiö, jossa auringon kummallakin puolella näkyivät "valeauringot". Olen nähnyt tuon vain kerran aikaisemmin kymmenisen vuotta sitten.

Päätimme palata Lappiin seuraavan kerran kesäaikaan teltan kanssa. Tällä reissulla talvi rajoitti liikkumista, mutta teki monella tapaa luonnonilmiöistä entistä komeampia.

Revontulien suhteen oli huono tuuri. Vain muutamaa päivää ennen matkaa revontulet näkyivät etelässä asti, jossa sää oli pilvinen, ja taas pohjoiseen päästyämme aktiivisuus oli jo laskenut.

Erakkojen henkilökuvia Ylen Elävässä arkistossa

Elävään arkistoon on ladattu muutamia erakkojen elämää esitteleviä radio- ja tv-juttuja, joista vanhimmat ovat 50-luvulta peräisin.

Surnu-Pekka elää erakkona Lapin erämaassa

2010

Surnu-Pekka asuttaa yksin pientä hirsikämppäänsä Vätsärin erämaassa Ylä-Lapissa. Eloa Suomen syrjäisimmässä kolkassa ei juuri modernin maailman meno hetkauta.

Symbioosissa alueen kanssa on ikänsä asunut erakko Surnu-Pekka. Poromiehenä, kalastajana ja metsästäjänä itsensä elättänyt mies eli pitkään täydessä luontaistaloudessa. Pekan talolle ei edelleenkään tule sähköä eikä juoksevaa vettä.

Posion erakko Kala-Eemeli

1966

Omatekoisessa mökissään asuvalle Kala-Eemelille ympäröivä luonto antaa kaiken tarpeellisen. Kesäisillä kalavesillä seurana verkkojen laskussa on vain uskollinen ystävä Musti-koira.

Ohjelmassa vuodelta 1966 seurataan lähes täysin omavaraisesti Posion luonnon keskellä eläneen Kala-Eemelin, eli Elias Reinhold Mäkelän, elämää.

Kala-Eemelin ja hänen koiransa Mustin päivät kuluvat sopivia kota- ja kalapaikkoja etsien.

Matkojensa varrella Kala-Eemeli pysähtyy usein ihmettelemään luomakunnan kauneutta ja ihmeellisyyksiä. Eemeliä jaksavat sävähdyttää niin kotiseudun rannat, kivet kuin taivaan pilvetkin. Jaksaapa koirankin älykkyys, uskollisuus ja luotettavuus hämmästyttää häntä yhä uudelleen.

Erakko Heinolan mlk:ssa

1972

Lauri Töyrylä oli elänyt koko ikänsä niin kuin nykyajan oravanpyörässä juoksevista moni vain haaveilee. Hän oli asunut savupirtissä yli 40 vuotta seuranaan neljä kissaa ja joskus naapurin koirat.

Koreakoivun erakko oli mestarikalastaja

1966

Toivo Pylväläinen asutti pientä Koreakoivun saarta lähes 40 vuotta. Seuranaan hänellä oli eläimet sekä satunnaiset vierailijat, joita erakon tarina kiinnosti.

Toivon kerrotaan muuttaneen Harhun eli Koreakoivun saarelle 1930-luvulla onnettomien naisasioiden takia.

Toivo elätti itsensä pääsosin kalastamalla. Kalastustaidot hiotuivat vuosikymmenien saatossa ja mies tuli kuuluisaksi käsintehdyistä vaapuistaan, joiden kerrotaan olleen myös maailmankuulujen Rapala-vaappujen mallina.

Toivoa sanottiin hyväksi jutunkertojaksi ja tarinoita riittää myöskin radiohaastattelussa, jonka hän antoi 72-vuotiaana. Toivo kertoo mm. suhteestaan luontoon ja eläimiin sekä tietenkin kalastuksesta.

50 vuotta yksineloa

1967

70 vuotias Iisakki Saarimaa on elänyt yksin siitä lähtien, kun hän nuorena muutti pois kotoa. Kun Iisakilta kysytään neuvoa yksinäisille, hän toteaa, että tärkeää on olla tyytyväinen kohtaloonsa. Ei "kaksinainen" elämä ole aina sen helpompaa kuin yksinäinen, pohtii Iisakki.

Yksinäisen ei tarvitse myöskään olla toimettomana sillä "harrastuksiahan maailmassa riittää". Entinen sorvari harrastaa vanhoilla päivillään kuorolaulua ja pianonrakennusta.

Iisakki on rakentanut itselleen kodin vanhaan riiheen Keuruulla. Pihalla oleva omaperäinen saunarakennus on myös itse tehty.

Johan on Venninen

1997

Venninen rakensi puutarhaa korkealle kalliolle. Venninen hitsasi ja käytti muita metallikoneita. Venninen räjäytti kallioon valtavaa luolaa ja luolaan kaivoa. Venninen veneili ja kalasti. Venninen oli täysin sokea. Ensimmäisen dokumentin esitysaikaan Johan Ebenhard Venninen oli lähes 90-vuotias.

Radiotoimittajat lähtivät erakoiksi autiosaarelle

Vuonna 1957 neljä Yleisradion toimittajaa asui vuorollaan yksin Helsingin ulkosaaristossa tehden päivittäin lyhyet suorat lähetykset kokemuksistaan.

"Nykyajan kiireiseen elämään kyllästynyt ihminen kaipaa yksinäisyyttä ja rauhaa", toimittaja Adolf Turakainen esittelee ohjelmasarjan lähtökohtaa. Radiossa päätettiin kokeilla, kuinka ihmisen kävisi ympäristössä, jossa ainoina ääninä olivat tuulen humina, aaltojen loiske, lintujen kirkuna ja sateen ropina.

Sopivaksi koepaikaksi valittiin ulkoluoto, joka ristittiin Erakkosaareksi. Yksinäinen kalliosaari oli 150 metriä pitkä ja 50 metriä leveä, ja sillä kasvoi vain jokunen pensas ja sammalta. Mukaansa asukit saivat teltan, makuupussin, keittovälineet, viikon muonan ja juotavaa, polttopuut, puukon, sahan, kirveen sekä henkilökohtaiset varusteensa, kuten vaatteita, kirjoja, kalastusvälineitä tms.

Erakot saivat kokea tuulta, sadetta, myrskyä ja ukkosta. Tarvasen vuorolla saari oli kaksi vuorokautta sumun peitossa. Vaikeinta useimmille oli silti yksinäisyys tai ehkä pikemminkin eristettynä olo.

Risa-Asko

Lopuksi vielä linkkaus erakkojen maaseudulla elävien sukulaissielujen, "kylähullujen" ansiokkaaseen kuvailuun ja erään originellin henkilökuvaan:

Nämä "kylähullut" olivat kuitenkin onnistuneet elämänpahasessaan luomaan itselleen poikkeuksellisen reviirialueen järjestäytyneen yhteiskunnan, virkavallan (usein erityisesti papiston) ulkopuolella, he olivat kuin lännenelokuvien lainsuojattomia - heidän uhmansa "soputumista", "tottelemista" ja kaikkea sovinnaisuuteen viittavaa vastaan näyttää herättäneen samaa ihmisen syvältä tulevaa "ihailevaa kateutta" jostakin määrittelemättömästä vapautumisesta kuten rajarosvoillakin. Sanoja "laiska" ja "työtävieroksuva" heihin ei ensimmäisenä haluttu yhdistää.

"Risa-Asko" alias Asarias Kuitunen (1866-1942)

Olot olivat Asariaan lapsuuskodissa olleet kurjat ja hänen omien muisteltujen kertomuksiensa mukaan hän olisi joutunut jo 6-vuotiaana mieron tielle kerjuulle. Veljet oli kuulemma jättäneet Asariaan omiin oloihinsa, koska poika oli heidän mielestään ollut "omituinen ja juro".

Asarias alkoi kierrellä kylästä kylään ja yöpyi ihmisten saunoissa ja piharakennusten nurkissa - ellei luvalla niin luvatta. Saadakseen itselleen jonkinlaisen vakituisen asuinpaikan hän teki itselleen lämpimän saunakorsun pappilan suon laidassa olevalle kivikkoiselle mäelle, mutta pappilan uusi pappi hääsi hänet sieltä pois. Pappi pidätytti Askon "ilman lupaa suoritetusta rakentamisesta ja metsän haaskauksesta".

Metsästäjän valtakunnassa - Kuvaus Pohjois-Savon erämaista vuodelta 1934

Edessä oli suuri erämaa, ja siitä sai kirjoittaja toimipiirikseen 22 000 hehtaarin suuruisen alan. Se oli valtava alue, oikea kuningaskunta koskematonta saloa. Oli laajalti seutua, missä tukkilaisen kirves ei ollut milloinkaan heilunut, ja koskematon korpi muistutti paikoitellen oikeata aarniometsää myrskynkaatamine suurine jättiläispuineen, joiden murrikoiden lävitse vaivoin raivasi itselleen tien. Se oli metsämiehen paratiisi, ja monet ovat ne metsästäjäkokemukset ja -seikkailut, joihin on tänä ajanjakson joutunut. Mitä jälempänä kerrotaan, se ei kuitenkaan ole mitään jännitystarinoimista, ei myöskään kaskujutustelua. Se on todella elettyä elämää ja vaatimattomia pikku huomioita riistasta ja metsästysoloista eräällä maamme suurista saloseuduista.

Salakirjojen ensimmäinen uudelleenpainama eräkirja on saapunut painosta. Metsästäjän valtakunnassa ei olekkaan ihan tavallinen metsästystarinoiden kokoelma, vaan sisältää myös herkullisia luonnonkuvauksia tuolloin vielä koskemattomista sydänmaista, mikä juuri olikin paljolti syy sen valikoitumiseen julkaistavaksi. Kirjailija E. E. Tuompo eli metsänhoitajana Sonkajärvellä 25 vuoden ajan lähimmän kaupan ollessa 22 kilometrin ja lähimmän naapurin 10-15 kilometrin päässä. Siinä ehti samoilla metsissä ja kokea yhtä ja toista.

Kirja on tilattavissa osoitteessa:

http://www.salakirjat.net/product/119/metsastajan-valtakunnassa

Metsästäjän valtakunta

Pohjois-Savon ja Karjalan rajamaat ovat yhä edelleen suunnattomina saloina ja kolkkoina korpina, joihin ihmiskäsi vain hitaasti pystyy jättämään jälkensä.

Siellä kohoaa ylväitä kukkuloita ja vaaroja, joiden laelta silmä kantautuu peninkulmien päähän koskemattomien korpien kätköihin. Metsää, koskematonta metsää suunnattomat alueet, laaksoissa kimaltelevia järviä, saloseudun vakavakatseisia silmiä, tai erämaita halkovia tummapintaisia jokia. Harvoin siellä metsän helmassa tapaa ihmisen, harvassa ovat asunnot, ja korkean vaaran kupeelta sellaisen keksittyäsi se näyttää pieneltä, mitättömältä raukalta, joka tähän Jumalan mahtavaan valtakuntaan eksyttyään on hallaa peljäten kiivennyt metsäisen kukkulan kupeelle.

Tässä maassa vallitsee suuri rauha. Ihminen tuntee itsensä pieneksi ja mitättömäksi ja nöyräksi luonnon mahtavuuden ja vuosisataisen koskemattomuuden edessä, ja hänen mielestään haihtuvat kerrankin jokapäiväisen elämän arkiset hyörinät. Mieleen tulee omituinen rauhaisa juhlatunne ja selittämätön kaipuu, jonka lähdettä ei ajatus ymmärrä. Sielunsa silmillä voi siellä katsoa kauas menneisyyteen, vuosisatojen taa.

Kankaan harjulla seisoo yksinäinen, ajan haalistama jättiläishonka. Se on seisonut siinä ties kuinka kauan samanlaisena. Kerran se on kasvanut ikäistensä kanssa mahtavana lakkapäänä petäjänä, mutta sitten kuumana kesäpäivänä, kun metsä on ollut rutikuivaa, on mustasta pilvestä singonnut välähtävä salama, sytyttäen metsän tuleen ja polttaen alempana olevat puut. Kohisten ovat tulenliekit kulkeneet ja kuumuudellaan saaneet tämänkin hongan elinnesteet kuivumaan, joskin juuret ovat säilyneet. Puut ovat vuosikymmenien kuluessa kaatuneet yksi toisensa jälkeen. Tuuli on lennättänyt jostakin kaukaa uutta siementä ja nyt seisoo uusi vuosisatainen metsä entisen tilalla.

Mutta vanha kelohonka seisoo yhä paikallaan, sillä sen tervaiset, monihaaraiset juuret ovat syvällä kivikkoisessa maassa. Sen vieressä lepää maassa toinen, vieläkin suurempi honka. Se on virunut siinä jo vuosisatoja. Juuret ja oksantyngät pistävät maasta kuin muinaisajan jättiläishirviön sarvet. Sammal on kasvanut vanhuksen päälle, ja onpa ajan hammas jo pahoin pintaa lahottanutkin, mutta jos iskee siihen kirveensä, niin lahon kerroksen alta näkyy kauniin punaista tervashonkaa. Se voi vielä kestää vuosisatoja, ja kenties joku uutisasukas sadan vuoden kuluttua löytää sen ja saa siitä uutispirttiinsä hirren, jollaisia silloin ei metsässä muualla enää ole.

Tai tuossa synkän, naavaisen korven keskellä on suuri ryteikkö. Siihen on kerran raju myrsky kaatanut korven jättiläisiä ristiin rastiin. On tullut ikäänkuin haava erämaan ruumiiseen. Puut ovat jääneet paikoilleen lahoamaan, ja vähitellen ympärillä olevat puut kylvävät uutta siementä, josta nousee uusi metsä peittäen maatuvat vanhukset. Näin haava erämaan povessa paranee vuosikymmenien kuluessa.

Joskus voi kuitenkin huomata, että erämaassa jo kauan, kauan sitten on ollut ihminenkin. Kaukaiselta suosaarekkeelta saattaa tavata sammaloituneen, metrinvahvuisen tervaskannon. Se on seistä törröttänyt samanlaisena kenties vuosisatoja. Siihen ei ajan hammas pysty. Se on kuin kivettynyt, sillä sen ytimessä on tervaa, joka on estänyt lahoamisen. Näkee helposti, että puu on kaadettu kirveellä, ja mahtava runko lepää lahonneena sammaleen alla kannon vieressä. Varmaankin on joku entisajan uros eräretkillään ajanut jättiläispuuhun hallavan kontion tai teräväkyntisen ilveksen. Vai olisikohan kultarintainen näätä nuolen tai luodin satuttamana heittänyt henkensä jollekin sen valtavalle latvaoksalle, jolloin erämiehen on täytynyt kaataa puu saaliinsa perimiseksi.

Harvasta ihmisasutuksesta huolimatta on erämaassa elämää. Se on tuhansien ja taas tuhansien metsäneläinten luvattu maa ja koti. Aamu-usvaisen rahkasuon laidassa seisoo uljas kruunupää hirvi, tarkaten perheensä askelten kulkua. Kaskimaan koivikossa viheltelevät pyyt ja telmivät jänikset valmiina viilettämään pakoon ketun, haukan tai jonkun muun vaaran uhatessa. Aavan nevan keskellä olevalla hääkentällä kuhertaa teerikukko näyttäen omaa uljuuttaan, ja puolisonsa kadottanut koirasriekko kiroilee lemmen häälyväisyyttä suosaaren viidakossa. Metsälintujen kuninkaan, metson, lähtiessä lentoon kohahtaa koko hiljainen maailma, niin että satavuotiset hongat hätkähtävät. Siellä kuulee vielä villihanhien kiivaan keskustelun, niiden laskeutuessa kohisevin siivin tyyneen salojärveen, ja öisen hiljaisuuden särkee suolla astelevan kurjen joikuva, valittava huuto. Täplikäs, tupsukorvainen ilves vaanii salolammen rantaniityllä murkinoivaa jänistä. Vieläpä itse metsän kuningas karhukin voi siellä astella täydessä rauhassa, ellei eksy metsämiesten asuinseuduille pahojaan tekemään.

Niin kauan kuin erämaassa on elämää, käy siellä myös taistelu. Se on erämaan ikuinen taistelu. Siellä ei tunneta sanaa »armo» tai käskyä »älä tapa», sillä se on olemassaolon kamppailua, jossa armoa ei sovi antaa.

Kuulakkaan aamun sarastus ja päivän ensi säteet herättävät erämaahan elämän, joka saa metsämiehen sydämen kiivaaseen sykintään.

Varmaan ajatteli se eränkävijä, joka kolmisensataa vuotta sitten joutui eräretkillään korkealle Vehmasmäelle ja katseltuaan ympärilleen näki siintäviä metsiä, vaaroja, järviä ja jokia ja taas metsää, niin pitkälle kuin silmä kantoi: »Tämä paikka on hyvä, tänne tahdon rakentaa asuntoni!» Ja hän rakensi talon, joka on vieläkin pienen Vehmasjärven rannalla, ja sen läheisyyteen on kohonnut muutamia muita asuntoja, kuin satona silloin istutetusta siemenestä.

Autio tehdas Porvoossa

Kuva: M. K. Perkiökangas

Lauantaina lähdimme tutkimaan Porvoosta löytyvää autiota tehdaskompleksia. Tehtaat tuntuvat olevan UE-harrastajien vakiokohteita, mutta itse en ole aiemmin noissa juurikaan möyrinyt muinaiskohteiden ja luonnonmuodostelmien vetäessä puoleensa. Tästä paljastui kuitenkin toisella tavalla hyvin vaikuttava kohde.

Punatiilisen metallialan laitoksen vanhimmat osat on rakennettu 1910-luvulla ja toiminta on lakannut 80-luvulla.

Kaukaisessa oviaukossa näkyi liikettä. Kettu pysähtyi ja tuijotimme pitkään toisiamme ennen kuin asukki jatkoi matkaansa.

Suuri osa tehtaan katoista on romahtanut sisään. Korkeimman päärakennuksen katto on kuitenkin uusittu ja se on muutoinkin paremmassa kunnossa ja siistitympi.

Mysteerijätös on ilmeisesti peräisin ketusta, mutta valkoiselle karvoitukselle ei löytynyt selitystä. Epäilin hometta ja kaveri veikkasi asbestia.

Tehtaan kotoisin halli löytyi päärakennuksen yläkerrasta.

Ylhäältä on hyvä havainnoida kattojen kuntoa. Vastarannalla roihusivat Nesteen jalostamon tulet.

Kassakaappi! Todella komeaa tekoa ja oudossa paikassa. Senhän arvaa ettemme saaneet sitä auki, mutta emme löytäneet edes lukkoakaan.

Päärakennuksen ulkoseinästä löytyi valvontakamera. Tehtaan huonompikuntoisten osien läpi kuljettaessa ei matkalla ole kameroita.

Reissun toinen tuijotuskilpailu: yhtäkkiä suuren hallin vastakkaiseen oviaukkoon ilmestyi mustiin pukeutunut mies. Seurasi jälleen tuijotusta ja odotusta vaatisiko jompikumpi vartijan ominaisuudessa poistumaan rakennuksesta, mutta mies oli samalla asialla kuin mekin. Ilmeisesti tehtaassa vierailee enemmänkin väkeä.

Takaisin alas toimistoja tutkimaan. Täällä löytyy eniten esineistöä, mutta tuolla rakennus on myös huonoimmassa kunnossa; usein jopa yläkerran lattiakin on romahtanut sisään.

Vuosi 1979 oli vielä hyvä vuosi.

Varastohuoneen laboratoriotarvikkeita.

Toisessa varastohuoneessa oli työkaluja, varaosia, tarvikkeita ja aparaatteja.

Vuosi 1982 on viimeinen paikasta löytynyt vuosiluku.