Salakirjojen kesäkiertueen alustavaa aikataulua

Olen suunnitellut alkavalle kesälle pientä kotimaan myyntikiertuetta kesän markkinatapahtumiin. Ulkomyynti on auvoisaa sään ollessa suosiollinen ja samalla pääsee myös hieman kiertelemään Suomea ja jututtamaan ihmisiä.

Samalla tarjoutuu myös hyvä tilaisuus tutustua mielenkiintoisiin muinais- ja luontokohteisiin. Kotimaanmatkailu on viime vuosina jäänyt valitettavan vähälle ulkomaanmatkojen ja auton puutteen vuoksi.

Sopivan ruosteinen ja edullinen kesäauto onkin jo löytynyt kaverin kautta. Mukava päästä pian liikkumaan helpommin.

Olen tehnyt varaukset jo seuraaviin tapahtumiin, mutta poistoja ja lisäyksiä varmaankin tulee vielä:

2-3.7 - Vammala - Vanhan kirjallisuuden päivät
11-12.7 - Raasepori - Keskiaikamarkkinat
23-25.7 - Hollola - Keskiaikatapahtuma
23-25.7 - Helsinki - Ropecon
7-8.8 - Tammela - Hakkapeliittatapahtuma

Lisäksi syksyllä osallistun Helsingissä Hengen ja tiedon messuille ja Kirjamessuille.

Tulkaahan moikkaamaan, messuilla on aina tiedossa alennuksia, kummallisuuksia omista hyllyistä ja saatanpa tarjota kahvit :)

Otan mielelläni vastaan ilmiantoja myös muista kesän historia-, perinne- tai kirjasävytteisistä markkinoista sähköpostiin salakirjat@gmail.com tai tänne blogin kommentteihin.

Vanhoja vapun perinteitä ja historiaa

Nykyisistä suurista juhlapäivistä vappu on sisällöltään ehkä kaikkein modernistisin. Vappu muodostui leimallisimmin työväenliikkeen ja opiskelijoiden juhlaksi vasta 1800-luvun lopulla.

Suomessa on kuitenkin vapunpäivän aikoihin vietetty entisaikaan useampiakin erinimisiä juhlia. Näitä ovat olleet mm. helajuhlat, toukojuhlat, helluntai, helatorstai ja ristinpäivä. Nämä ovat valtaosin sittemmin korvautuneet vapulla, ja niistä on siirtynyt useita viettotapoja myös pääsiäiseen ja juhannukseen.

Nykyisistä vapunviettotavoista myös näiden juhlien yhteydessä on harrastettu riemuisaa juomista, syömistä ja torvien ja kellojen soittamista. Myös vappumarssien alkumuotoja on esiintynyt juhlapaikalle järjestetyn kulkueen ja pahoja henkiä karkoittaneen, kylää kiertäneen kulkueen muodoissa. Sen sijaan helavalkeiden polttaminen on valitettavasti jäänyt lähes kokonaan pois käytöstä, joskin onneksi sitäkin vielä muutamilla paikkakunnilla pidetään yllä.

Nykyisin pääsiäiseen kuuluvia noita- ja trulliperinteitä vietettiin ennen myös vapun aikoihin Suomessakin. Saksassahan tämä on säilynyt voimakkaimpana Valpurin yön piirteenä, johon kuuluvat uskomukset noitien lentämisestä sapatinviettoonsa ja pahojen henkien torjuminen tulia polttamalla.

Seuraavassa muutamia säilyneitä tietoja suomalaisten vapun aikoihin tekemistä taioista kirjasta Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla vuodelta 1898:

Vanhemmat Vapunpäivän viettoon kuuluvat tavat ovat ikäänkuin hautautuneet sen taikojen paljouden alle, jolla myöhempi taikausko on tämän merkkipäivän vieton täyttänyt; sillä Vapunyö pidettiin samoin kuin Pääsiäisyö noitien liikkuma-aikana ja niiden tuottamia vahingoita vastaan koetettiin useilla keinoilla puolustautua.

Porvoo, vuodelta 1887-1890: Vapunaamuna ennen vanhaan soitettiin torveen suuren kiven päällä ja sanottiin: "Sitä myöten minun, kuin tämä kuuluu" (s. o. sitä myöten voimaa, kuin torven ääni kannattaa. Muistiinkirjoittajan selitys)

Tammela, vuodelta 1887: Ristinpäivänä katsellaan, kun henget ja kuolleet ovat kulkuretkellään. Silloin ei saa ryskätä, ei puhua, muutoin täytyy henkien käydä levottomina koko vuosi. Lattiat peitetään oljilla, etteivät henget peljästy pois jalkain käymisestä. Näitä päiviä on 3, 4 ja 5 p. Toukokuuta. Suurin osa tätä tiedonantoa on yhtäpitävä Salmelaisen kertomuksen kanssa Ristinpäivän vietosta Viitasaarella (Vähänen kertoelma Muinois-Suomalaisten pyhistä menoista, 1852).

Karja laskettiin talven jälkeen ulos usein juuri vapun aikoihin, joka oli vuoden tärkeimpiä tapahtumia karjataikojen käytölle. Kelttiläisessä Beltane-juhlassa karja ajettiin puhdistavien ja suojelevien tulien lävitse, ja tapa tavataan myös Suomesta. Samainen Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla mainitsee seuraavien karjataikojen käytön vapunpäivän ja ristinpäivän yhteydessä:

Toisin paikoin pidettiin Vapunpäivä karjan uloslaskupäivänä ja toimitettiin silloin tavalliset karjansuojelutaiat niihin yhdistyvine kotihaltijalle annettuine uhreineen.

Lammi, vuodelta 1886: Otettiin Vapunpäivä-aamuna yhdeksän avainta käteensä, käytiin yhdeksän kertaa talonsa ympäri, lukien joka kerralla "Isä meidän", niin sudet eivät raatele kesällä sen talon elukoita."

Kaavi: Kun laskevat lehmiään metsään Ristinpäivänä, niin ne vievät kananmunan kusiaispesään ja tinalehtisen punasella langalla. Se muna pitää syödä ja tinalehtinen talrikiksi.

Ristinpäivää on useissa paikoissa vietetty karjan metsäänlaskemispäivänä. Lehmien laitumelle laskemiseen yhdistyivät nyt samat tavat kuin Jyrinpäivänäkin uhreineen ja puhdistustulineen, joilla koetettiin karjaa varjella kaikenlaisilta onnettomuuksilta.

Mielestäni merkittävin ja mielenkiintoisen vapun aikoihin vietettävistä tavoista on juuri ollut tuo helavalkeiden ja muiden kokkojen polttaminen, joka on sittemmin siirtynyt osaksi juhannusta ja vähemmässä määrin pääsiäistä. Kirjoitan tästä erillisen kirjoituksen lähipäivinä.

Hyvää vapun odotusta!

Kivikautinen riipus tai verkonpaino

Tallinnan kasvitieteellisessä puutarhassa oli viime viikonloppuna vanhojen noita- ja lääkekasvien näyttely, josta oli tarkoitus kirjoittaa raporttia. Näyttely oli kuitenkin melko suppea, vain viron kielellä, eikä valokuvaus ollut sallittua joten aines kirjoitukseen olisi jäänyt varsin vähäiseksi.

Mielenkiintoisempi löytö tuli vastaan kierrellessä alueen suurta puutarhaa, ja sen reunalla virtaavaa Pirita-jokea. Ulkoistutuksia alueella on valitettavan vähän, mutta itse alue ja maasto on kaunista. Kasvitieteellistä puutarhaa ympäröi myös laaja Piritan metsäalue, josta olenkin kirjoittanut aikaisemmin.





Istuessani joen rannalla huomasin sen penkassa erikoisen kiven, jonka keskellä vaikutti olevan reikä. Onnistuin koukkimaan kiven ylös, ja se tosiaan paljastuikin reiälliseksi.

Ensimmäisenä kivestä tuli soikean muotonsa ja pienen, n. 3 cm pituisen, kokonsa puolesta mieleen riipus.

Kirjoittaessani löydöstä Hermeetikon foorumille esinettä ehdotettiin verkonpainoksi, ja tutkiessani kivisten verkonpainojen kuvia alkoikin tämä näyttämään todennäköisimmältä vaihtoehdolta. Näitä on täytynyt upota aikojen saatossa kalaisiin vesiin huimia määriä.

En usko että luonto ainakaan tällaista pystyisi muodostamaan. Olen nähnyt reikiä joen kalliopohjassa virtauksen suuntaisesti, mutta tällainen pieni kivihän ei mitenkään pysyisi paikallaan tai ehjänä suuremman kulutuksen alla.

Tallinnan Nõmmen kaupunginosan taloja

Posti toi alkuviikosta Canonin Eos D1000 -digijärkkärin, joka onkin ollut tarkoitus hankkia tässä jo pidemmän aikaa. Nyt keväällä sille löytyykin hyvin käyttöä kun on kaikenlaisia reissuja suunnitelmissa.

Tänään kävimme kuvaamassa Tallinnan eteläisessä kaupunginosassa Nõmmessa, joka on valtaosin omakotitaloaluetta. Alueesta tuli vahvasti mieleen Puu-Tapanila, jossa voisi myös käydä kiertelemässä tässä lähiaikoina.

Lähipäivinä voisi kiertää kuvaamassa myös tässä keskustan alueella olevia puutaloalueita. Näiden arkkitehtuurissa on käytetty runsaammin puukaiverruksia ja muuta ornamentiikkaa, jota olisi hyvä tallentaa.

Kameran laatuero tuohon pokkarikameraani verrattuna on huikea, mutta vaatii vielä opettelua, näissäkin kuvissa monissa oli asetukset pielessä ja varjot liian jyrkät.


























Nõmmen erottaa Mustamäestä suuri metsäalue, jonka poikkeuksellisin piirre on tämä suuri hiekkaharju. Keskellä horisontissa näkyy vanhan kaupungin kirkontornit.

Tallinnan katuja hieman ennen auringonnousua

Heräsin tänään hieman ennen aamuviittä kummallisista unista ja päätin hyödyntää tilaisuuden aamukävelyyn. Mielestäni vanha kaupunki onkin komeimmillaan juuri kun katuvalot on sammutettu, mutta kadut ovat yhä autiot ihmisistä, ja kaikki on hämärän harmaata.

Kuvat on otettu pokkarikameralla ilman jalustaa, mikä näkyykin kuvanlaadussa, joten niistä on parempi vain hakea tunnelmia. Suomessa onneksi postissa odottaa digijärkkäri, niin pääsee piakkoin jo testailemaan yökuvausta.

































Eilisaamuna oli myös erikoista herätä lumisateeseen. Kesti tosin vain ehkä kymmenisen minuuttia ja loppupäivä oli aurinkoinen.

Ennakkotieto tulevasta kirjasta: Yö vain ylläni lepäsi

Seisoin suuren metsän luona,

tarinoiden lähtehellä.

Päivä painui kannen taakse,

yö nyt ylläni lepäsi.

Katsoin halki kangasmaiden,

varjot varjoja pakeni.

Kuulin kutsun karsikosta,

kylmä istui poskillani.

Astuin ensi-askeleeni

polulle jota ei ollut.

Ei kuu tuonne asti päässyt,

yö vain metsässä lepäsi.

Hiljaa kaikki ympärillä,

hiljaisuus vain ääntä kuiski.

En tunne pimeydeltä

kaikkia mun seurassani.

Kosken aivan sattumalta

karsikon jykevää puuta,

josta vainajan voi nähdä

pitämällä silmät kiinni.

Tunnen sen miten on läsnä,

hän joka Manalle mennyt

on vuosisatoja sitten,

hän puhuu tämän puun myötä.

Näen vain varjoja edessä,

en edes erota puita

joiden vanhat ilmeet voisin

lukea elon ajoiksi.

Seison suuren metsän luona,

ylläni puut kaareutuvat

aivan kuin katoksi päälle

itseni ja päälle metsän.

Olen astunut jo kauan,

nyt kutsua jälleen kuulen.

Tunnen nousevan eteeni

menneiden isien haudan.

Näen edessäni eläjän

joka näillä mailla kulki.

Tunnen sen väen veressä

ja sen voiman syömmessäni.

Hiljaa on pimeys täällä,

se istuu kivillä, maassa

ja puiden oksilla niin, että

kuulen kiertävän vereni.

Valtava on hiidenkiuas

jonka alla on tie tuonne

kauas Tuonelan tuville,

sukuni elinsijoille.

Tunnen liikkeen vierelläni,

välillä molemmin puolin.

Tunnen kuinka tuo pimeys

vie ajan pois silmistäni.

Tässä hetkessä vain seison

vierelläni vainajia,

jotka ovat minun sukuni

ja väkeni voiman mahti.

Seison suuren metsän luona,

tarinoiden lähtehellä.

Pimeään jo silmät tottui,

yö vain ylläni lepäsi.

Olemme viime aikoina valmistelleet Tuomas Keskimäen kanssa kirjaa Yö vain ylläni lepäsi hänen runoistaan. Tuomaksen runoissa oli alusta asti kiehtovaa niiden voimakas teemojen ja tunnelmien ammentaminen muinaisuudesta ja luontomystiikasta, joiden ilmaisemiseen hänen käyttämänsä kalevalamitta sopii erinomaisesti.

Tuomas Keskimäki (s. 1984) on porilainen runoilija, Kalevalaisen Runokielen Seuran varapuheenjohtaja, sekä musisoija. Esikoiskirja "Tarinoita metsän takaa" julkaistiin vuoden 2007 syksyllä, taiteilijanimellä Lesko Järnefelt. Sen jälkeen pääasiallinen runokieli on ollut kalevalamittaista. Hän laulaa orkesterissa nimeltä Taivaannaula, jossa sanoituksina toimii kalevalamittaiset runot.

Tuomaksen runoja löytyy Kalevalaisen Runokielen Seuran sivuilta ja laulettuina Taivaannaula-yhtyeen sivustoilta.

Kirja ilmestyy toukokuussa, jolloin käsittelen sitä myös täällä kattavammin. Olimme onnekkaita saadessamme kirjaan Jenni Nisulan kuvitusta, jonka työtä myös ylläoleva kansikuva on.

Antiikkilöytöjä Pariisista: Pirupatsas ja öljylamppu

Kuvasin tässä vielä nämä muutaman muun Pariisista ostamani antiikkiesineen.




Kiinnostavin näistä esineistä on tämä puusta valmistettu pirupatsas. Patsas on peräisin 1800-luvulta, ja se on todennäköisesti ollut osa jotakin huonekalua tai rakennusta, mihin viittaavat takaa löytyvät kiinnitysjäljet. Hinta oli 50 euroa.



Toinen esineistä on päänmuotoinen öljylamppu. Tällaisista esineistä on hyvin vaikea arvioida niiden ikää tai alkuperää, mutta edullinen hinta viittaa varsin uuteen tuotantoon. Tulee olemaan kiinnostava joskus testata sen antamaa vaikutelmaa ollessaan käytössä. Hinta oli 10 euroa.






Tämä Väli-Amerikan intiaanien mallista valmistettu kiekko on turistituotantoa, mutta kuitenkin raskasta kivimassaa ja puoli-ilmainen, joten päätin ottaa sen talteen silti. Voisi olla hauska elementti puutarhaan. Kiekon alkuperäinen malli on hyvin tunnettu, pitää tässä tutkia miksi sitä kutsutaan. Hinta oli 2 euroa.

Tilasin vihdoin järjestelmäkameran, joten blogin kuvien määrä ja laatu tulevat kasvamaan jatkossa. Nyt onkin hyvä aika kameranhankinnalle kun pääsee pitkästä aikaa liikkumaan kunnolla luonnossa.

Vuonna 1340 pannaan julistetut sääksmäkeläiset

Tuossa muutama päivä sitten mainostamassani Maan muisti-dokumentissa mainittiin vuonna 1340 pannaan julistettujen 25 sääksmäkeläisen nimet, jotka ajattelin koota tännekkin:

Rapolan Matti	Mathias de Rapalum
Rapolan Kuningas	Cuningas de Rapalum
Rapolan Olli Nevari	Ollj Neuari de Rapalum
Vedentaan Laso	Lazo de Vendentaka
Vedentaan Meurakas	Menracas de Vendentaka
Vedentaan Paavo	Pauo de Vendentaka
Salon Olli	Olli de Salu
Voipaalan Olla	Olla Dysa de Voypala
Voipaalan Nikki Vargh	Nykki Vargh de Voypala
Voipaalan Kallas	Callas de Voypala
Voipaalan Mielenpito	Meilanpeti de Voypala
Voipaalan Anunti	Anundi de Voypala
Voipaalan Markunpoika	Marci de Voypala
Ikkalan Hautaputari	Handupoter de Hiccala
Ritvalan Miemo	Memo de Ryduala
Ritvalan Suomalainen	Somalayni de Riduala
Heikki Hakkisenpoika	Henric de Hactissanpoyca
Asikka Hakkisenpoika	Azico de Hactissaenpoyca
Juti Hakkisenpoika	Juddi de Hactissaenpoyca
Jutikkalan Mielikki	Melico de Iudicala
Kantalan Mielunoita	Meluncta de Cartala
Hyrsälän Mielitty	Melita de Hyrfala
Onkkalan Yö	Ye de Oncala
Lainametsän Satatieto	Satato de Laynamaesse
Harhalan Suomalainen	Somalayna de Harala

Kiinnostavia nuo aikakauden kuvailevat suomalaiset nimet. Näistä voisi tutkailla jossain vaiheessa lisääkin tietoja.

Muutamaa vuotta aikaisemmin vuonna 1327 myös hauholaisia oli julistettu pannaan näiden kieltäydyttyä verojenmaksusta. Kirkon harjoittamat rankaisutoimenpiteet tuntuvat nykyisin melko humoristisilta:

Hauholaiset taipuivat lopulta ja piispa sai taas veronsa, sillä elämä oli kirkollisessa mielessä pannan aikana kurjaa. Alttarit ja kaikki pyhät kuvat olivat suruvaipoin peitetty. Messu luettiin hiljaisuudessa, tai ei ollenkaan, sillä pappi saattoi lukea vain kirkon ovelta muutamia sanoja syntejään katuville kansalaisille. Lapsia ei kastettu ja ruumiita ei siunattu pyhään maahan. Poikkeuksen tekivät papit ja kerjäläiset sekä kahta vuotta nuoremmat lapset. Aviopuolisot siunattiin liittoon hautausmaalla. Asukkaita oli kielletty ajamasta partaansa ja leikkaamasta tukkaansa. Toisiaan ei myöskään saanut tervehtiä.

Hauhon muistojulkaisu, kertomus Hauhon Srk vaiheista, Palmroht W. Hämeenlinna 1929, Arvi Karisto Oy Kirjapaino.

Saamelainen taiteilija Lontoossa vuonna 1799?

Silmäillessäni läpi vuonna 1799 julkaistua englantilaista maailman kansojen uskonnollisia tapoja kuvaavaa kirjaa löytyi saamelaisten uskontoa käsittelevästä luvusta seuraava maininta:

The author of this thinks in no small pleasure to have been some years acquainted with a native of Lapland, who is now one of the most ingenious artists in London.

In his early youth, he was brought from his native country to Stockholm, in Sweden, where he had the benefit of a liberal education, was baptized, and studied the theory and practice of music. From thence he came to England, and now resides in London. His ingenuity in the art he professes, his affability in conversation, sweetness of temper, and above all, his unfeigned piety, has created him many friends, but not more than his merit entitles him to.

A New Universal History of the Religious Rites, Ceremonies, and Customs of the Whole World, s. 437
William Hurd, 1799

Harmillista ettei taiteilijan nimeä ole mainittu, riittäisi tuossakin tutkittavaa taidehistorioitsijoille. Hauska esimerkki ihmisten liikkuvuudesta kaikkina aikoina.



Samoihin aikoihin, vuonna 1794, saamelainen muinaisusko oli esillä Lontoossa myös Henry Fuselin maalauksessa The Night-Hag Visiting Lapland Witches (myös Lapland Orgies), joka tosin kuvaa paremminkin ajan englantilaisia noituuskäsityksiä. Taulu pohjautuu seuraaviin John Miltonin Paradise Lostin säkeisiin:

Nor uglier follow the Night-Hag, when call'd
In secret, riding through the Air she comes
Lur'd with the smell of infant blood, to dance
With Lapland Witches, while the labouring Moon
Eclipses at thir charms…

Maan muisti - Dokumentti Suomen esihistoriasta

Tämä maa on ollut ennen meitä jään peittämä lakeus, siten jää on sulanut ja pajastanut maan. Jäästä vapautuneelle maalle on muuttanut ihmisiä ja he ovat ryhtyneet elämään täällä omaa arkipäiväänsä, omine iloineen ja suruineen. Maan vallanneet ihmiset ovat elättäneet lapsensa, vanhuksensa ja itsensä metsästämällä ja kalastamalla. Maahan on vaeltanut uusia ihmisryhmiä. He ovat riidelleet hyvistä saalistuspaikoista aikaisemmin maahan saapuneiden kanssa. On vuodatettu verta ja sitten sovittu. On solmittu avioliittoja vierasheimoisten kanssa ja opittu uusia asioita. Maata asuttava väestö on lisääntynyt ja erilähtöiset ihmisryhmät ovat sekoittuneet keskenään. Maata on ryhdytty viljelemään ja maan mineraaleja on opittu hyödyntämään. On valjastettu koskia ja rakennettu teollisuuslaitoksia.

Kaikki ennen meitä tätä maata asuttaneet ihmiset ovat jättäneet jotain itsestään meihin, nyt tätä maata asuviin, samoin maa muistaa heidät. Kaikki me olemme ennen meitä eläneiden sukupolvien siitos, sekä ulkoisesti että sisäisesti. Esi-isät ja äidit elävät meissä, muuten meitä ei olisi olemassa. Ihmiset ovat myös jättäneet itsestään merkin maahan, mekin jätämme. Pystymmekö me lukemaan esi-isiemme jättämiä merkkejä? Mikä on ollut kaiken aherruksen ja vaivan tarkoitus?

Eilisiltana TV:stä tuli dokumentti Maan muisti, josta halusin kirjoittaa suosituksen. Otsikosta huolimatta dokumentti käsittelee Suomen historiaa nykypäivään saakka, mutta pääpaino on selvästi esihistoriassa, mikä mielestäni olikin dokumentin oleellinen anti.

Kuva-aineistoksi dokumenttiin on valikoitu runsaasti maisemakuvausta ja arkeologisia löytöjä. Erityisen hauska oli nähdä miltä Huittisten hirvenpään löytöpaikalla näyttää. Tästä heti heräsi ajatus kuinka arkeologisia löytöjä tulisi useamminkin esitellä yhteydessä niiden löytöpaikkoihin. Tunne esineen muinaisuudesta oli heti paljon voimakkaampi kun se esitettiin luonnollisessa ympäristössään tavanomaisen kliinisen museotilan sijaan.

Dokumentti on katsottavissa Yle-Areenalta 7 päivän ajan:

http://areena.yle.fi/video/867194