Joulunodotuksen alkaminen

Itse aloitan tyypillisesti joulunodotuksen noin viikko ennen syntymäpäivääni 18.12, eli yleensä lähelle kolmatta adventtia. Tämä tarjoaa kahden viikon odotusajan ennen itse jouluaattoa.

Pääasiassa tämä tarkoittaa joululaulutiedostojen esilleottoa, ja vähäisten jouluhankintojen tekemistä. Tänne Tallinnaan tarvitsisi hankkia kynttelikkö, ja joitain virolaisia jouluruokia ja -oluita Suomeen vietäväksi.

Lahjojen antaminen on onneksi perheessäni ja lähipiirissäni jäänyt hyvin syömisen varjoon, joten tältä osin ei ole velvoitetta väkinäiseen lahjojen ostoon.

Kirja-alalla tämä ja seuraava viikko ovat vuoden vilkkaimmat, joten varsinaisen rauhoittumiseen ei tänä aikana ole mahdollisuutta. Apuun tulee onneksi Postin jouluruuhka, jonka ansiosta viimeinen jouluksi perille ehtivä postituspäivä on tänä vuonna tuo samainen 18.12.

Loppuvuoden aikana tulen kirjoittelemaan paljolti vanhaan suomalaiseen jouluperinteeseen liittyen. Mielenkiintoista olisi myös käsitellä muiden Pohjolan kansojen historiatietoja, jotka paljastavat juhlan pakanuuden aikaisia viettotapoja.

Jos näitä joululauluja ottaisi tänne esille suosikkijärjestyksessä, niin kai se olisi hyvä aloittaa Tontusta, Loirin laulamana. Kirjoittanut Viktor Rydberg 1881, suomentanut Valter Juva 1926.

Pakkasyö on, ja leiskuen

pohja loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen

yösydänuntaan kiskoo.

Ääneti kuu käy kulkuaan,

puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta.

Tonttu ei vaan saa unta.

Ladosta tulee, hankeen jää

harmaana uksen suuhun,

vanhaan tapaansa tirkistää

kohti taivasta kuuhun;

katsoo metsää, min hongat on

tuulensuojana kartanon,

miettivi suuntaan sataan

ainaista ongelmataan.

Partaa sivellen aprikoi,

puistaa päätä ja hasta –

tätä ymmärtää ei voi,

»ei, tää pulma on vasta;» –

heittää tapaansa järkevään

taas jo pois nämä vaivat pään,

lähtee toimiin ja työhön,

lähtee puuhiinsa yöhön.

Aitat ja puodit tarkastain,

lukkoja koittaa nytkyin, –

lehmät ne lehdoista näkee vain

unta kahleissa kytkyin;

suitset ja siimat ei selkään soi

ruunan, mi myöskin unelmoi:

torkkuen vasten seinää,

haassa se puree heinää. –

Lammasten luo käy karsinaan,

makuulla tapaa ne ukko;

kanat jo katsoo, pienallaan

istuu ylinnä kukko;

kopissa Vahti hyvin voi,

herää ja häntää liehakoi,

tonttu harmajanuttu

Vahdille kyllä on tuttu.

Puikkii ukko jo tupahan,

siellä on isäntäväki,

tontulle arvoa antavan

näiden jo aikaa näki;

varpain hiipivi lasten luo,

nähdäkseen sulot pienet nuo,

ken sitä kummeksis juuri:

hälle se riemu on suuri.

Isän ja pojan on nähnyt hän

puhki polvien monten

nukkuvan lasna; mut mistähän

tie oli avutonten?

Polvet polvien tietämiin

nousi, vanheni, läks, – mihin niin?

Ongelma, josta halaa

selkoa, noin taas palaa!

Latoon, parvelle pyrkii vaan,

siellä hän pitää majaa:

pääskyn naapuri suovallaan

on liki räystään rajaa;

vaikka pääsky nyt poissa on,

keväällä tuoksuun tuomiston

kyllä se saapuu varmaan

seurassa puolison armaan.

Silloin aina se sirkuttaa

monta muistoa tieltä,

ei toki tunne ongelmaa,

näin joka kiusaa mieltä.

Seinän raosta loistaa kuu,

ukon partahan kumottuu,

liikkuu parta ja hulmaa,

tonttu se miettii pulmaa.

Vaiti metsä on, alla jään

kaikki elämä makaa,

koski kuohuvi yksinään,

humuten metsän takaa.

Tonttu puoleksi unissaan

ajan virtaa on kuulevinaan,

tuumii, minne se vienee,

missä sen lähde lienee.

Pakkasyö on, ja leiskuen

pohja loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen

aamuhun unta kiskoo.

Ääneti kuu käy laskemaan,

puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta.

Tonttu ei vaan saa unta.