Joulunajan kirjoitukset aloittaa Tajunta.netin mainio kirjoitus viime vuodelta.
Mitä sitä jouluyönä parempaakaan tekemistä kuin juoda punkkua ja lueskella pakanallisesta jouluperinteestä. Sellaista ainakin opin että suomalaisten yksimielinen vakaumus siitä, että koko nykyaikainen joulupukki-hömpötys olisi Suomesta lähtöisin ja varsinkin että tämä punanuttuinen herran olisi iänkaiket uskottu asuvan Korvatunturilla on loppujenlopuksi aika mordernia imagohömppää. Kustaa Vilkuna klassikkoteoksessaan Vuotuinen ajantieto osasi kertoa, että Joulupukin asuinpaikkana Korvatunturi tuli tutuksi vasta vuonna 1927 kun Yleisradion Markus-setä kertoili Joulupukin asutelevan tunturilla tonttuineen, ja että paikalla oli erityiset “korvat”, joiden avulla Pukki kuuli lasten lahjatoivomukset – mutta myös äänekkäät juonittelut, joten oli syytä olla kiltti. Myöhemmissä joululähetyksissä kävi ilmi, että Pukille saattoi myös kirjoittaa. Pikkuhiljaa Markus-sedän tarinat tonttujen lahjapajoista ym. värikkäästä jouluhyörinästä ja Joulupukin matkasta poron pulkassa etelään elävöityivät ja levisivät koko kansan omaisuudeksi.
Mikä sitten on varsinainen Joulupukin alkuperä ja kuinka joulun vietto suomalaisen kansan keskuudessa on kehittynyt?
Nykyinen joulu on oikeastaan monen juhlaperinteen yhteensulauma, mutta muistuttaa muodoltaan ehkä eniten Kekriä. Kekriä juhlitaan nykyään pyhäinmiestenpäivänä ja juhla oli luonteeltaan kaksijakoinen. Toisaalta Kekri oli uuden sadon tai karjan hyvinvoinnin varmistamiseen tähtäävä uhrijuhla, toisaalta vainajien palvontaan keskittynyt juhla. Tärkeää Kekrissä oli kuitenkin sen aloittava ja päättävä luonne: se aloitti uuden satokauden ja päätti vanhan. Tästä juontuu myös juhla-ajan toinen nimitys, jakopäivät. Vuosi jakautui uuteen ja vanhaan. Kekrin ajahkohta vaihteli sen mukaan milloin vuoden katsottiin loppuvan. Tästä juhlasta ovat saaneet alkunsa monet sekä jouluun että uuteenvuoteen yhdistetyt perinteet.
Vainajain- tai henkienpalvomisen perinne kaikuu nykyään joulujuhlassa esimerkiksi tuon Markus-sedänkin vihjaaman kiltteyden ja hiljaisuuden vaatimuksena. Vainajien henkiä ei saanut häiritä kun he joulun aikaan nauttivat heille tarjottuja juhla-aterioita tai saunoivat talonväen saunavuoron jälkeen. Myöskään töitä ei saanut tehdä, halkoja hakata, lankaa kehrätä tai muutoinkaan aiheuttaa ylimääräistä ääntä. Tästä lienee peräisin myös ajatus erityisestä joulurauhasta.
Joulurauhan lisäksi jouluun liittyy myös riehakas puoli, ilonpitäminen ja joulukaljan juominen. Juhla- ja uhriperinteistä lukiessa juuri tuo alkoholin arvostaminen tulee selkeästi esille. Viina on tärkeässä osassa niin tulevan sadon että elikoiden hyvinvoinnin takaamisessa.
Nykyinen joulukännäily ei kuitenkaan ole juuri mitään verrattuna entisaikojen menoihin, ruokaa ja juomaa piti parin päivän joulubileiden sijaan riittää jopa kolmeksi viikoksi. Viimeiset tynnyrinpohjalliset säästettiin nuutinpäivänä kylästä kylään ja talosta taloon kiertäville seurueille, jotka – elleivät talosta muuta saaneet – veivät tynnyreistä tapit. Eriskummallisiin asuihin pukeutuneen porukan keulahahmona toimi nurinkäännettyyn turkkiin ja naamariin tai olkiseen partaan sonnustautunut puhumaton mies, joka saattoi ratsastaa sarvekkaalla ja parrakkaalla “joulupukilla”. Taloja kierrettiin ja viinoja kerättiin lauleskellen “Nyt on knuutin knuppi, Joulun loppu, Hiiva hattuun, tappi taskuun”. Lopuksi keräännyttiin johonkin suurempaan taloon viettämään joulunajan viimeiset kemut. (Kirjasta Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla)
Nuuttipukki on yksi selkeä nykyisen joulupukin esimuoto. Kummallisesti pukeutuneet kulkueet olivat kuitenkin tavallisia myös kekrinä, jolloin nurinkäännettyjen turkkien lisäksi tykättiin pukeutua muutoinkin nurinkurisesti, sillä naiset pukeutuivat miehiksi ja miehet naisiksi. Kekrin viinanhakuporukkaa kutsuttiin usein Kekrittäriksi (keyrittäriksi). Jos viinaa ja olutta ei kuulunut, uhattiin särkeä talon uuni. Oli myös tapana asettaa tuvan nurkkaan oljista tehty keyriukko, jolla oli naamari kasvoillaan. Tästä ukosta on valokuva Kaarle Krohin kirjassa Suomalaisten runojen uskonto, ja kovasti tuo valkoisine partoineen muistuttaa nykypäivän Joulupukkia.
Keyrittärissä on selvästi nähtävissä Kekrinvieton kaksijakoisuus, sillä ilakoimisen ja uuden vuoden alkamisen lisäksi kekriporukka kuvastaa henkien todellisuutta, vainajien vierailua, jolloin jopa nimeltä kutsuen kuolleita läheisiä kestitettiin ja saunotettiin.
Siinä missä kekriä pidettiin Suomessa ja Virossa vainajien ja henkien liikkumisen aikana, skandinaavinen perinne katsoi henkien olevan liikkeellä nimenomaan vuoden pimeimpänä aikana, eli joulun tienoilla. Ruotsista levisi Suomeen tapa juhlia joulua, mihin viittaa myös länsisuomalainen nimitys jouluköyri. Hämeessä kulkivat joulumuorit eli jouluemät talosta taloon köyrittärien tapaan vainajien henkiä edustaen. Nykypäivänä joulun viettoon kuuluu hautausmaalla käynti ja haudalle kynttilän sytyttäminen. Vaikka vainajainpalvelu on ikivanhaa perinnettä, on kynttilän polttaminen haudalla sen sijaan uusi tulokas, alkujaan 20-luvulta. Sensijaan kynttilää oli tapana polttaa tuvassa yötkin läpensä, vesikupin vieressä tai sen sisässä. Kynttilän ajateltiin houkuttelevan henkiä luoksensa ja vesi oli heille tarjottu juotavaksi.
Joillain seuduilla joulupukki kiersi palvelijoineen taloja tapaninpäivänä. Tapaninajelu taitaa jossain muodossa vielä nykyäänkin olla tapana. Tällöin käännettyyn turkkiin puettua, herkkuja ja viinaa kerjäämään tullutta äijää kutsuttiin Tapaniksi.
Kristinuskon levittyä alettiin joulun- tai kekrinajan henkiä pitää yksinomaan vahingollisina ja pahantahtoisina. Tupia alettiin suojaamaan ristinmerkein, viisikannoin ja muiden ovenpieleen piirrettyjen merkkien avulla. Tekisi mieli vetää tästä yhteläisyyksiä nykyaikaisiin tapoihin koristella ikkunat välkkyvillä valoilla ja kirkkailla tähdillä. Led-valojen räikeyttä ja mauttomia joulukoristeita ei varmasti monikaan henkiolento kauaa siedä.
Lähimmäksi nykyaikaista joulupukkia pääsee eräs M. Varosen Vainajanpalvelus muinaisilla suomalaisilla -kirjassa mainittu Virossa ja Suomessa ollut yleinen joululeikki, jossa kuljettiin talosta taloon “Joulopuk’ina” tai “Joulohans’ina”. Tämä oli milloin linnuksi, milloin sarvikkaaksi ja hännäkkääksi elukaksi nurinkäännettyyn turkkiin pukeutunut nuorimies, jolle annettiin nimi “Kinki”. Kun hän tuli taloon, syötettiin sitä vahvasti sekä juotettiin viinalla ja oluella.
Kaikenlaista pukkia on siis kotimaamme perinteessä talojen ovilla ravannut, mutta aika kauaksi on modernin Coca-cola-pukin kanssa tultu. Suomalainen pukki ei ole liiemmin tykännyt lahjoja jaella, päin vastoin ja lempeän lasten ystävän sijaan pukki on toiminut lähinnä pelotteena. Vahva perinne kylässä kiertävistä juhlaseurueista on näivettynyt harmittomaksi lastenjuhlaksi.
Isän tarjoamasta kossupullosta siivua naukkaava ja lahjasäkin kanssa eteisessä kompuroiva, rämään muovinaamariin ja harottavaan partaan sonnustautunut naapurin Eki onkin ehkä lähempänä sitä alkuperäistä joulun henkeä kuin äkkiseltään osaisi arvatakkaan.
Lähteinä Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto, Julius Krohn: Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus, Kaarle Krohn: Suomalaisten runojen uskonto, M. Varonen: Vainajanpalvelus muinaisilla suomalaisilla.
http://www.tajunta.net/2010/12/25/joulu/
