maanantai 30. marraskuuta 2009

Kaskisavun mailta. Kaskenpolton filmatisointi vuodelta 1937

Kuten viikon takaisessa artikkelissa kirjoitin oli hyvin ilostuttavaa löytää Suomen Kulttuurirahaston digitalisoimat Isien työt-elokuvasarjan säilyneet kuva-aineistot.

Sarjan suosikkini on kenties tämä kaskeamisesta tehty lyhytelokuva. Kaskeamiselle luo oman viehätyksensä arvaamattoman luonnonvoiman, elävän tulen, käyttö ja sen historia varhaisimpana viljelysmuotonamme, joka alkoi Suomessa jo yli 4000 vuotta sitten.

Lisäksi kerronnallisesti tämä filmi on omaa luokkaansa. Se sisältää myös esitykset useista kaskeamiseen liittyvistä sivutöistä, mm. tuohikenkien ja äeksen rakentamisen.

Erityisen miellyttävää tässä videossa on tuo useita kansanperinteen kirjojakin kirjoittaneen Ahti Rytkösen kirjoittama, Kaarlo Marjasen lukema väkevän karhea selostus. Tästä olen kirjannut muutamia oikein erityisen hyvin raapivia kohtia tännekkin:



Kaskenkaatajat nousta junnaavat vanhan kaskiahon rinnettä hakkuupaikalle. Kontti selässä pylkkii, piimä loiskaa laskussa eli leilissä. Pujotellaan vanhan kaskimaan kannokossa, kävellään kaskimaan vanhojen kiviraunioiden lomitse.









Sattuu kaatomiehen eteen isokin puu, emäkuusenkarhu! Karsitaan, kolotaan alkua, pitkä kuorenhurtake irtoaa. Puu kadetaan kahdelta puolen kirveellä jyhmien. Miehen hartiat nyökkivät kuin rovastin päiväläiset. Kuusen latva, oravankirkko, täräjää kirveen juhmeen mukaan. Puu huojahtelee, kallistuu kallistumistaan ja lopulta rymähtää maahan.

Jo on kertynyt maahan tulenruokaa, puu pötköttää puun vieressä, luonto ruvetkoon kaadettua kaskea kuivattamaan.

Huperassa työn touhussa päivä kuluu konttikuusen kohdalle. Nälkä rupeaa narmistelemaan sisuksia, kurkussa tuntuu janon kitka. Matkataan konttikuuselle!

Eväät tekevät kauppansa, piimää juoda rymistetään, leivällä kaulaa hangataan. Pala painuu, kuri kattaa, toisinsanoen ruoka ei ole niin vastenmielistä että sitä tarvitsi kurikalla mahaan nuijia. Kun suuri joukko kiskoo kokkelia käy, niin kerrotaan, niin julma rumakka ettei ole hyvä hevosella ohi ajaa!






Parin, kolmen viikon perästä talolla tillottaa vihreä oras. Kesän edistyessä korsi korttuu ja kaskiruis pensoo sakeana monikymmenkortisena sikermänä. Saatuaan kylliksi aurinkoa ja vettä sen maitojyvät karkenevat ja kasvattavat teräisiä tähkäpäitä, joiden painosta korret kumartelevat. Ne ovat monta kuumaa kokeneelle kaskimiehelle hyvin ansaittua palkintoa, jokapäiväistä leipää.





Kaikki sarjan videot löydät linkistä http://www.youtube.com/user/Kansanperinnenet


Tämän monin osin jo kadonneen kansanperinteen taltioinnista saamme kiittää Kansatieteellisen Filmi Oy:n toimintaa vuosina 1936-1939, Suomen Elokuvasäätiötä joka aloitti aineiston pelastamistyön vuonna 1972, ja Suomen Kulttuurirahastoa joka on julkaissut videot digitaalisesti.

Kirjan julkistus: Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla vuodelta 1898




"Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla on kiehtova kokoelma vainajiin ja henkiin liittyvistä vanhoista tavoista ja uskomuksista. Teoksen pääosan muodostaa 24:n vanhan suomalaisen juhlapäivän perinteisten viettotapojen ja niihin liittyvien uskomusten esittely. Tämän lisäksi kirja tutkii myös juhlien alkuperää ja yhtäläisyyksiä naapurikansojemme uskomusperinteisiin."



Perjantaina kirjapainon kuorma-auto kävi jälleen tuomassa toisen loppuvuoden kirjajulkaisuni. Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla julkaistiin alunperin vuonna 1895 tekijän, Matti Varosen, väitöskirjana ja kolme vuotta myöhemmin 1898 tässä laajennetussa muodossaan. Mielestäni kirjan paras anti, 24:n vanhan suomalaisen juhlan viettotapojen esittely, lisättiin täydennykseksi juuri tähän toiseen painokseen.

Painatin myös tämän kirjan kovakantisena, mikä tuntuu tämänkin kohdalla hyvältä ratkaisulta. Kirjat on postitettu ennakkotilaajille, hyviä lukemisia!


"Ainoastaan noidat, tietäjät ja shamaanit, vaan mahtavimmat niistäkin, voivat manata vainajain henget maan päälle ja puolestaan itse käydä Manalassa loveen lankeamalla."



Lisätietoja kirjasta ja tilausmahdollisuuden löydät Salakirjat-pienkustantamoni sivuilta osoitteesta: http://www.salakirjat.net/vainajainpalvelus_muinaisilla_suomalaisilla.html

Julkaisen täällä blogissani joitakin otteita ja mietteitä muutamista kiinnostavimmista kirjan luvuista. Tälläisen artikkelin olen jo julkaissut Kekri-juhlaan liittyen: http://blog.kansanperinne.net/2009/11/kekri-vainajainpalvelus-muinaisilla.html

sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Vanhoja valokuvia karsikoista

Eilen internetin kuvatarjontaa selatessa löysin tusinan verran vanhoja valokuvia suomalaisista karsikkopuista. Suomen Museot Online sisältää 110 000 suomen museoiden kokoelmissa olevan esineen ja kuvan tiedot. Hieno tapa tuoda tunnetuksi aineistoa, jota ei voida saada mitenkään mahtumaan näyttelyihin.

Karsikkopuuhun oli tapana kaivertaa vainajan nimi, puumerkki ja syntymä- ja kuolinvuodet. Puu sijaitsi tavallisesti kalmistoon johtavan tien varrella.

Pitääpä tutkia sivustoilta jatkossa muutakin kansanperinteeseen liittyvää aineistoa.















Valitettavasti sivustot ovat tällä hetkellä alhaalla, päivitän kuvien taustatiedot tähän piakkoin.

Hyvää luettavaa suomalaisista karsikoista on K. H. Holmbergin vuonna 1886 kirjoittama artikkeli, jonka olen jo aikaisemmin digitalisoinnut osoitteeseen: http://www.Salakirjat.net/karsikoista.html

Erinomainen kirjoitus karsikoista on myös Alhon Taivaankannen takojiin kirjoittama artikkeli osoitteessa: http://www.taivaannaula.org/blogi/?p=634

torstai 26. marraskuuta 2009

Kirjan julkistus: Rakennukset tseremisseillä, mordvalaisilla, virolaisilla ja suomalaisilla vuodelta 1887



"Merkillisin kaikista saunoista on Mouhijärveltä kuvattu sauna. Se ei ollutkaan yksin sauna tavallisessa merkityksessä, sillä tässä myöskin asuttiin. Kyllä vielä useassa paikassa Suomessa moni köyhä ja vanha loisihminen asuu talollisten varsinaisissa saunoissa, mutta toista on kun talossa ei muuta asuntoa ole kuin sauna."



Eilen päivällä kirjapainon kuorma-auto saapui jälleen vierailulle tuoden uuden uusintapainoksen kirjaerän. Löysin kirjan alkuperäiskappaleen parisen vuotta sitten, ja havaitsin sen mielenkiintoiseksi luettavaksi suomensukuisten kansojen talonpoikaisarkkitehtuurista. Kirjan kuvitus on myös aikakaudelle poikkeuksellisen laajaa, tuolloin kun painolaattojen kaivertaminen oli vielä kallista puuhaa.

Tämä on ensimmäinen kirja jonka painatan kovakantisena, mikä tuntuu jo nyt hyvältä ratkaisulta. Kova sidosasu kasvattaa kyllä kirjan painatuskustannuksia, mutta kirjan laatua fyysisenä esineenä se parantaa selvästi, antaa sitä oikeaa kirjan tuntua.


"Rakennukset tseremisseillä, mordvalaisilla, virolaisilla ja suomalaisilla on varhaisimpia perusteellisia talonpoikaisarkkitehtuurimme tutkimuksia. A. O. Heikel kokosi väitöskirjansa aineiston seitsemällä kansatieteellisellä tutkimusmatkallaan Suomessa, Virossa ja Venäjällä vuosina 1879-1886. Kirja on kuvitettu 311:ta piirroskuvalla."



Lisätietoja kirjasta ja tilausmahdollisuuden löydät Salakirjat-pienkustantamoni sivuilta osoitteesta: http://www.salakirjat.net/rakennukset.html

Kirjat on postitettu ennakkotilaajille, hyviä lukemisia!

Toinen uusi näköispainokseni, Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla vuodelta 1898, on luvattu saapuvaksi painosta huomenna.

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Isien työt - Kansatieteellisiä lyhytelokuvia vuosilta 1936-1939

Vuosina 1943 ja 1953 julkaistu komea, kymmeniä kansanperinteen vanhoja työtapoja runsaalla kuva-aineistolla esittelevä suurteos Isien työt onkin jo vanha suosikkini vuosien ajalta. Olikin riemastuttavaa löytää Suomen Kulttuurirahaston julkaisseen digitaalisesti kirjan syntyä edeltäneet Kansatieteellinen Filmi Oy:n vuosina 1936-1939 kuvaamat lyhytelokuvat.

Aineisto sisältää 33 lyhytelokuvaa kansan perinteisistä työtavoista, sekä useita elokuvien tekijöiden haastatteluja.

Todellinen kulttuuriteko. Aineisto on myönnetty vapaaseen, ei kaupalliseen jakeluun ja olen ladannut sen Youtubeen tarpeiden mukaan osiinjaettuna.

Tätä aineistoa olisi hienoa saada myös englanniksi tekstitettynä, sen verran harvinaisia ovat muutamat otokset. Ehkäpä täytyykin iltapuhteina jotain kääntää.

Tarkoitukseni on julkaista täällä blogissani myös elokuvista löytämiäni oheistietoja. Tässä alkupaloiksi sarjasta, ja suomalaisen kansatieteellisen elokuvan varhaisvaiheesta yleisesti, tehty dokumentti:






Kaikki sarjan videot löydät linkistä http://www.youtube.com/user/Kansanperinnenet


Tämän monin osin jo kadonneen kansanperinteen taltioinnista saamme kiittää Kansatieteellisen Filmi Oy:n toimintaa vuosina 1936-1939, Suomen Elokuvasäätiötä joka aloitti aineiston pelastamistyön vuonna 1972, ja Suomen Kulttuurirahastoa joka on julkaissut videot digitaalisesti.

Tuulikelloja, tuulikanteleita ja kalliomaalausten ääniä

Olipa eilen mahtava työvire päällä. Aamukahdeksalta aloitin ja aamuneljältä lopetin. Nukuin kyllä pari kolme tuntia välissä, mutta energiaa tuntui riittävän useamman päivän edestä ja mielenkiintoisia tietoja löytyi toisensa perään.

Erään mielenkiintoisen aiheen jäljille päädyin lukiessani noita eilisessä kirjoituksessa mainostamiani Suomen Muinaistaideseuran Aurinkopeura-lehtiä. Lehdestä neljä silmään osui Antti Lahelman artikkeli "Henget kallion sisällä: ei-visuaaliset kokemukset osana kalliomaalausten tulkintaa"

Artikkeli käsittelee kalliomaalausten muita kuin kuvataiteellisia ominaisuuksia, niiden kosketus- ja ääniominaisuuksia.


"Suomen kalliomaalauksissa kaiku on varteenotettava tekijä, koska äkkijyrkät järvenrantakalliot sijaitsevat usein kapeikoissa tai salmissa, joissa ääniolosuhteet selvästi poikkeavat järvenselästä. Tyynellä ilmalla veneen äänet ja keskustelu kimpoavat kalliosta takaisin selittämättömänä muminana, ikään kuin läsnä olisi näkymätön puhuja. Kaikua ei aina huomaa kallion juurella, mistä maalauksia nykyään usein katsellaan, vaan hieman kauempaa järveltä, usein muutamien kymmenien metrien päästä. Joskus kallion muoto vaikuttaa kaiulle erityisen otolliselta. Esimerkiksi Astuvansalmen kovera kallio on kuin parabolinen peili, joka kohdistaa ääniaallot tiettyyn pisteeseen. Astuvansalmella ilmiöön liittyy myös kallion ihmisenkaltainen muoto, sillä "puhe" vaikuttaa tulevan "kivi-ihmisen" päästä. Miten kaikuilmiön kokisi kivikautinen metsästäjä, joka ei tunne ääniallon käsitettä ja jolle kaikki luonto on potentiaalisesti elollista? Kokemus lienee ollut jossain määrin pelottava. "Puhuva kallio" on mahdollisesti tulkittu elolliseksi olennoksi, jonka kanssa on pyrittävä kommunikoimaan, koska sekin pyrkii kommunikoimaan ohi kulkevien ihmisten kanssa."



Tämänkaltainen pohdiskelu sai miettimään äänien merkitystä pyhissä ja esteettisissä kokemuksissa. Artikkeli sisältää myös lukuisia mielenkiintoisia tietoja saamelaisten pyhien seitojen poikkeuksellisista ääniominaisuuksista.


"Tieto kaiun ja laulettujen "seitarukousten" (joikaamisen?) yhteydestä on kiintoisa, sillä paleoliittisten luolamaalausten arkeoakustiikasta kirjoittaessaan Reznikoff on todennut, että resonoivat tilat mahdollistavat maagisen laulamisen yhdessä kaikujen kanssa. Jos resonoiva pahta oli syy seitarukousten laulamiseen, ehkä kaiun ajateltiin merkitsevän sitä, että henget osallistuivat tietäjän lauluun, sitä maagisesti vahvistaen."


Muutamien vuosien ajan olen ollut hyvin kiinnostunut ns. tuulisoittimista, eli soittimista jotka synnyttävät musiikkia tuulen vaikutuksesta. Nykykäytössä tämä tarkoittaa pääosin tuulikelloja, mutta eilen asiaa lisää tutkiessani löysin tietoa myös tuulikanteleista, tai aioloksenharpuista, jotka ovat tuulivirran soittamia kielisoittimia.

Suurin osa tuulikelloista on omaan korvaani liian kilkattavia ja krääsäntuntuisia, mutta jotkut puiset, paljon rauhallisemmat ja kumeaäänisemmät tuulikellot luovat aivan erilaisen tunnelman. Näiden valmistusta pitää kokeilla tilaisuuden salliessa.

Kuinka suloiselta kuulostaisikaan hidas puun kumahtelu ylhäältä hongistosta tarkoin valitulta, luonnonkauniilta paikalta.

Kellon kääntyessä aamukolmeen, sudentunnin alkaessa, on Tallinnan vanha kaupunki täysin äänetön. Alan jo väsyä, ja selaan hitaasti kirjaa Suomalaisten Runojen Uskonto maistellen ja mietiskellen sopivaa aineistoa englanniksi käännettäväksi. Sivulla 13 katseeni keskittyy:


"Kuusamon rajalla Vienan läänissä muisteltiin, miten paikkakunnan viimeiset lappalaiset olivat puolustautuneet karjalaisia vastaan voimallisen taikakalun avulla, jolle nämä eivät mahtaneet mitään. Sen nimi oli kontakka (Venäjän lapin kiemdes, gen. koamtazi), selitettynä "Lapin kirjat" eli "Lapin soitto", joka heti ilmoitti, kun viholliset olivat tulossa. Se riippui ison hongan latvasta ja sen hiljaiset sävelet ilmoittivat tuulen käydessä monta muutakin tärkeää asiaa, esim. milloin metsänriistaa paraiten voi saada. Eräänä yönä, kun ei ketään ollut hongan juurella vahtimassa, karjalaiset ryöstivät tämän taikaesineen ja läksivät etsimään lappalaisia, jotka he kohta löysivätkin nuotiovalkean ympäriltä. Nämä tuntien tuhon hetken tulleeksi syöksyivät tuleen, johon kaikki paloivat."


Eivätpä olleet siis nuo tuulisoittimet tuntemattomia täällä meillä pohjoisessakaan, ja vieläpä pyhinä esineinä puihin ripustettuina, aivan kuten noissa utuisissa mietteissäni. Muissa lähteissä kontakka mainitaan nimenomaan noitarummuksi. Näihinhän on usein liitetty pienesineitä, joita on heiluteltu rummun kalvoa vasten. Tästä on pieni matka tuulen "soittamaan" rumpuun, ja oli ilo löytää tästä historiallinen maininta. Syvä raukeuden ja mielihyvän tunne. Tämänkaltaiset "sattumat" tuntuvat käyvän nykyisin yhä yleisemmiksi.

Valitettavasti tiedon lähdeviittaus puuttuu. Jos joku tunnistaa, olisin kiinnostunut sen tietämään jatkotutkelmuksia varten.


tiistai 24. marraskuuta 2009

Muinaistaideseuran Aurinkopeura-lehdet nyt luettavissa ilmaiseksi

Oli mukava havaita Muinaistaideseuran julkaisseen kotisivuillaan kolme neljästä Aurinkopeura-lehdestään. Usein tämänkaltaiset laadukkaat yhdistysjulkaisut hautautuvat pois yleisön tiedosta tietyn ajan jälkeen, mutta näin ne toivottavasti säilyvät ihmisten käytössä.




Aurinkopeura nro 1

Julkaisu on kunnianosoitus edesmenneelle Eero Autiolle, joka on kaksi vuosikymmentä kestäneen tutkijanuransa aikana tekemällään työllä suuresti vaikuttanut kalliotaiteemme tutkimukseen. Aution myötä meille on avautunut kiehtova kuvamaailma, jossa on yhtymäkohtia kalliotaiteen ugrilaisiin juuriin.
ISBN 951-95415-1-9
Loppuunmyyty

Aurinkopeura 1.pdf

Lehden sisällysluettelo:


Eero Aution mentyä / Timo Miettisen muistokirjoitus


Jääkautista taidetta Alpeilta Baikalille / Väino Poikalainen


Eero Autio yhteyksien alullepanijana virolaisten ja suomalaisten muinaistaidetutkijoiden välillä / Enn Ernits ja Väino Poikalainen


Professori Matti Kuusen kirje professori Unto Salolle


Tietokirjailijan synty / Matti Kuusi


Kansanperinteen käyttöä esihistoriallisten kalliokuvien tulkinnassa / Eero Autio





Aurinkopeura nro 3

Suomesta tunnetaan yli 120 kalliomaalausta ja punaväriläikkää. Ovatko kaikki olemassa olevat jo inventoitu vai onko mahdollista löytää vielä lisää muinaisten esi-isiemme tekemiä kuvia? Aurinkopeura III sisältää artikkeleita uusimmista muinaistaidelöydöistä Suomessa, Venäjällä ja Virossa, niiden tutkimisesta, levinneisyydestä sekä löytöpaikkojen topografisista piirteistä.
ISBN 951-95415-2-7
Hinta 13€

Enn Ernits: MESOLIITTISESTA TAITEESTA ITÄ-BALTIASSA JA VENÄJÄN EUROOPPA-OSAN SUOMALAIS-UGRILAISILLA ALUEILLA
Nadezhda Lobanova: SURPRISES OF OLD ZALAVRUGA – 2005
Juri Jesin, Nikolai Leontjev: ASPELIN’S STELA FROM SHIRA IN KHAKASSIA
Antti Lahelma: VALKEISAARI
Hannu Poutiainen: PÄIJÄT-HÄMEEN KALLIOMAALAUKSET
Timo Sepänmaa: KALLIOMAALAUSTEN TOPOGRAFIAA
Helena Taskinen: SUOMEN KALLIOMAALAUSTEN JA -HAKKAUSTEN DOKUMENTOINTIMENETELMÄT




Aurinkopeura nro 4

Juhlavuoden kunniaksi julkaisuun on koottu seuran 10-vuotisen taipaleen historiikki.
Tieteelliset artikkelit käsittelevät musiikin ja rytmin alkuperää, musiikkiarkeologian alaan kuuluvaan väitöskirjatyöhön perustuvan artikkelin soivista metalliesineistä, kuvaus lappalaisten pyhistä menoista ja uskomuksista, artikkeli ei-visuaalisista kokemuksista osana kalliomaalausten tulkintaa sekä tapaustutkimus kalliomaalausten kuva-aiheiden rannansiirtymisajoituksesta. Mukaan on liitetty myös artikkeli muinaistaiteen opetuksesta lapsille ja nuorille.
ISBN 978-951-95415-3-2
Hinta 13€

Aurinkopeura 4.pdf


Lehden sisällysluettelo:


Suomen muinaistaideseura 10 vuotta / Helena Karjalainen & Juhani Grönhagen


The Origin of Music and Rythm / Ezra B. W. Zubrow & E. C. Blake


Les Ceremonies et Coutumes des Lapons. Kuvaus lappalaisten pyhistä menoista ja uskomusmaailmasta 1700-luvulta / Juha Ruohonen


Ancient Finnish Bells and Soundscapes / Riitta Rainio


Henget kallion sisällä: ei-virtuaaliset kokemukset osana kalliomaalausten tulkintaa / Antti Lahelma


Suomen kalliomaalausten kuva-aiheiden rannansiirtymisajoitus - tutkimus Saimaalta ja Päijänteeltä / Oula Seitsonen


Aimokoulun aikamatka elävään esihistoriaan / Riitta Virtanen & Mervi Suomalainen




Nämä kolme lehteä, sekä digitaalisesti julkaisematon Aurinkopeura 2, ovat tilattavissa myös painettuina yhdistyksen sivuilta osoitteesta:

Martin Markkinat 21-22.11.2009

Sunnuntaina kävimme Martin Markkinoilla Kaapelitehtaalla, jotka ovat suurin Viro-tapahtuma Suomessa. Myyntipaikat taisivatkin olla loppuunmyydyt, ja myös kävijöitä riitti useissa paikoin jonoksi asti.


Virolaiset elintarvikkeet olivat markkinoilla odotetusti suuressa roolissa, ja etenkin erilaisiin juustoihin ja lihatuotteisiin oli mukava tutustua. Olut-tarjontaa ei valitettavasti juurikaan markkinoilta löytynyt, mihin ehkä virolaisten panimoiden kannattaisi panostaa. Etenkin nyt kun ensimmäiset erät talvi- ja jouluoluita ovat valmistuneet.

SKS:n osastolta tein pari kirjahankintaa, ja myös oli kiinnostavaa tutustua muutamien virolaisten kustantamojen, ja kustannustoimintaa harjoittavien yhdistysten julkaisuihin.


Kiinnostavinta markkinoilla oli vierailla Viron tunnetuimman kuvanveistäjän Tauno Kangron osastolla. Olin käynyt viikkoa aikaisemmin Kangron näyttelyssä Art Alexissa Aleksanterinkadulla, missä kiinnostus töitä kohtaan kasvoi. Kangron töissä on paljon vaikutteita virolaisesta mytologiasta ja kansantaiteesta, ja hänen tyylinsä on hyvin persoonallista. Töiden materiaali on vieläpä aitoa bronssivalua.

Kangro järjestää myös taidekursseja, joille tarkoitukseni on jossain vaiheessa osallistua. Aiheesta on tulossa laajempi kirjoitus lähiaikoina.


Markkinoilta löytyivät myös Gild Bookbindersin käsityönä nahasta valmistetut kirjansidokset, joihin olenkin jo tutustunut täällä Tallinnassa. Kirjojen sidostekniikka hakee vaikutteita historiallisista sidosmalleista ja on pääosin hyvin tyylikästä. Myös kirjoissa käytettävän nahan (vasikannahka) ja pintakäsittelyn (mehiläisvaha) laatua en ole tavannut muilla valmistajilla.

Kirjoissa käytetyt tekstipainatukset, ja osa käytetyistä erikoispapereista, sen sijaan ovat toisinaan melko kitsimäisiä, mikä johtuu turistiostajien suuresta ostovoimasta. Onneksi nämä kuitenkin muodostavat vain pienen osan kansiratkaisuista.

Suunnitelmissani on tuottaa julkaisemistani kirjoista numeroidut erikoispainokset, mihin olen etsinyt virolaista kirjansitomoa. Olen ollut asiasta yhteydessä myös Gild Bookbinderseihin, mutta valmiiden kirjojen sitominen oli hieman heidän toimialueensa laidalla. Ehkäpä noita muistikirjoja voisi sen sijaan maahantuoda muutamia kappaleita.

lauantai 21. marraskuuta 2009

Savusaunat ja kiuastyypit vuonna 1878

Suomalaisiin savusaunoihin liittyviä otteita kirjasta Rakennukset tseremisseillä, mordvalaisilla, virolaisilla ja suomalaisilla vuodelta 1878










Suomessa kiuas rakennetaan aina kivestä; pesän kaariin otetaan terä- eli naulakiviä. Kaarien päälle pannaan mukulakiviä, ja näiden välitse savu nousee saunaan. Vanhat kiukaat näyttävät kuitenkin olleen ilman kaaria - ne kuulunevatkin uudempaan muotoon. Kiukaan kolkassa näkyy usein vielä patsas (kuvat 141, 145 ja 146), johon toisinaan tulirauta pärettä varten on istutettu. Patsaan päästä lähtee, ainakin hämäläisissä saunoissa, kaksi lautaa, toinen toiselle seinälle, toinen toiselle (kts. kuvaa 146). Tällä laudalla voi myös istua kylpöessä; sen nimenä on solkkinen. Muuten on kylpömistä varten erityinen parvi, johon usein hyvin yksinkertaiset hirsiportaat johtavat (kuvat 145 ja 146). Nykyään tehdään kuitenkin nämät portaat paljoa mukavammiksi (kuva 148). Itse isolla parvella ei kuitenkaan aina kylvötä, vaan on usein sen eturaunelle laitettu erityinen lautaistuin eli lava sitä varten, isolla parvella ainoastaan imelletään maltaita. Se on muuten noin miehen korkeudella lattiasta; sentähden sen alla voi suorana käydä, joten se siis saunassa liikkumiselle ei tee haittaa, vaikka se täyttää koko peräpuolen saunasta aina keskilattiaan saakka. Pitkin polempia kiukaanvastaisia seiniä on penkkiä.

---

Kiukaan alkuperäisestä tyypistä jo edellä kerrottiin; se on semmoisenaan yksinkertaisesti kokoonpantu mukulakivistä (A a kuvat 141 ja 145). Vaan tapaapa siitä myös paljoa edistyneempiä muotoja. Tavallista paremman kiukaan näemme kuvassa 146; se on jo huolellisesti muurattu (b). Kuitenkin on patsas vielä tässä sen kolkkaa tukemassa. Patsas puuttuu seuraavasta muodosta (kuva 147) siitä syystä, että se ilman sitäkin on tarpeeksi tukevaksi tehty (c). (Toinen oli syy siihen, että patsas alkuperäisimmästä muodosta puuttui; vrt. kuva 25. Samoin oli laita Vironkin saunan kiukaissa). Muodossa d (kuva 149) on holvi tehty kivien yläpuolelle; vettä löylyä varten heitetään erityisestä aukosta kiukaan yläsyrjässä. Tämä holvi on vielä kehittyneempää laatua eräässä toisessa kiukaassa (kuva 150); siinä löyly ei tule ulos samasta aukosta, jonka kautta vettä heitetään, vaan toisesta vielä ylempänä olevasta (e).



---

Tavallisesti on sauna muista rakennuksista vähän erillään; joko on se lähellä kaivoa, tahi sijaitsee se jonkun puron tahi muun veden partaalla, josta vesi joko kannetaan saunaan tahi johdetaan sinne sellaisella laitoksella kuin kuvassa 143 näemme.




---

Yleensä ja kaikkialla lähtee savu saunoista ovesta ulos ilmaan. Sitäpaitsi on savun kulkua (sekä myös hikilöylyä) varten ylempänä seinässä aina hiki-ikkuna.


Erikoinen tuo kuvassa 143 kuvattu vedennostolaite. Pitääpä yrittää löytää lisätietoja sen yleisyydestä ja käytöstä.

Kirjan julkaisuaikaan vuonna 1878 savusauna oli niin yleinen, ettei muunlaisia saunoja maaseudulla tavattukaan. Kirja sisältää kuvan yhdestä hormillisesta saunasta Virossa, mutta sielläkin se on ollut harvinaisuus.





Kirjapainosta on juuri saapunut uusintapainos kirjasta Rakennukset tseremisseillä, mordvalaisilla, virolaisilla ja suomalaisilla joka käsittelee myös kansatieteellisillä tutkimusmatkoilla tavattuja savusaunoja.

Lisätietoja ja tilausmahdollisuuden löydät sivuilta: www.Salakirjat.net/Rakennukset.html






© Hyvien tapojen mukaiset lainaukset ovat tervetulleita linkittäessäsi tälle sivulle.

Esihistoriallisten kohteiden arkeologiset kaivaukset 2009

Museovirasto on jälleen julkistanut tulokset tämänvuotisista arkeologisista kaivauksista.


Niittivyö Mikkelin Tuukkalan kalmiston haudassa.
Kuva: Museovirasto / Esa Mikkola


Museoviraston tämänvuotinen kenttätyökausi osoittautui sangen tuottoisaksi. Merkittävin tuotos oli esihistoriallisen ajan kalmistolöytö Mikkelin Tuukkalassa. Historialliselta ajalta hieno löytö olivat muun muassa Iin poikkeuksellisen ehjät keskiaikaiset haudat.

Esihistoriallisen ajan kenttätyökohteita oli tänä vuonna vähemmän kuin toissa kesänä, mutta tulokset olivat mielenkiintoista. Kaivauksia ja inventointeja tehtiin lähes 50 paikkakunnalla. Töihin ryhdyttiin valtaosin siksi, että alueet olivat tulossa rakennuskäyttöön.

Mikkelin Tuukkalan 800 - 1 000 vuoden ikäisessä kalmistossa oli seitsemän hautaa, joista kuudessa oli myös esineitä. Niiden perusteella yksi vainajista oli nainen, kaksi lapsia ja muut miehiä. Miehet olivat saaneet mukaansa pronssiheloitetun vyön ja tulentekovälineet ja useimmiten myös rautaveitsen. Naisen haudasta löytyi solkia ja pronssiketjun niveliä.

Toinen lapsista oli ilmeisesti vauraan perheen jälkeläinen, sillä hänellä oli suurimmat hauta-aarteet: muun muassa kaksi veistä, kaksi tulusrautaa, kaksi pronssiriipusta ja kolme hopeista korvakorua. Arvoituksellisesti hänen toisen silmänsä päälle oli asetettu pieni hopealevy.


Lähde: YLE, 19.11.2009


Museoviraston yhteenveto kesän kaivauksista kertoo tuosta Mikkelin löydöstä seuraavaa:


MIKKELI Tuukkala, rautakautisen kalmiston kaivaus 18.8.-8.10.2009

Tuukkalan kaivaustutkimukset aiheutuivat Etelä-Savon Energia Oy:n kaukolämpöhankkeesta. Tuukkalan poikkeuksellisen rikkaan ja pääosin jo 1886 ja 1933-1934 tutkitun ja osin tuhotun kalmiston kohdalla putkilinja oli suunniteltu kulkemaan paikallisteitä pitkin. Koska näillä alueilla oletettavasti on yhä säilyneenä täysin koskematonta kalmistoaluetta, päätettiin putkilinja viedä Tuukkalan vanhan kasarmikentän länsilaidan yli jo tutkituksi tiedetyltä alueelta. Yllättäen putkilinjalta ja sen välittömästä läheisyydestä löytyi seitsemän ruumishautaa, joista yksi sisälsi sekä ruumishautauksen että polttohautauksen. Yhtä lukuunottamatta kaikki ruumishaudat olivat esineellisiä. Esineistön perusteella yksi haudoista kuului naisvainajalle, kahdessa haudassa oli lapsivainaja ja loput olivat miesten hautoja. Miehet oli haudattu aseissa, joihin kuului pronssiheloitettu vyö sekä tuluskukkaro tulusrautoineen ja piikivineen. Useasta haudasta tavattiin myös rautainen veitsi. Naisenhaudasta saatiin talteen asun olkasolkina käytetyt soikeat kupurasoljet, pronssinen kehäsolki, ketjunkannattimet sekä pronssiketjun niveliä. Rikkain haudoista kuului kuitenkin toiselle lapsivainajista. Siinä hautaan oli laitettu mukaan mm. kaksi veistä, kaksi tulusrautaa, kaksi pientä pronssiriipusta, pronssiniitein koristettu vyö sekä hioinkiven kappale. Vainajan vasemman korvan vierestä löytyi lisäksi kolme pientä hopeakorua. Arvoituksellisin löytö oli kuitenkin lapsivainajan vasemman silmän päälle laitettu pieni hopealevyn kappale.

Tutkimuskustannukset: Etelä-Savon Energia Oy
Kaivauksenjohtaja: FM Esa Mikkola (09) 4050 9296


Lähde: Museoviraston arkeologian osaston kenttätyöt 2009

Raportti löytyy osoitteesta: http://www.nba.fi/fi/kenttatyot



Erikoinen löytö tuo lapsen toisen silmän päältä löytynyt hopealevy. Kyseessä ehkä sokeutuma? Olisi kiinnostavaa nähdä kuva esineestä.

Valitettavaa että valtaosa kaivauksista joudutaan resurssipulan takia tekemään rakennustyömaiden pian jyräämillä alueilla, eikä siellä missä voitaisiin olettaa tehtävän tärkeimmät löydöt.

tiistai 17. marraskuuta 2009

Eräs lappalainen haltija - Taala. Arkistolöytöjä vuodelta 1897

Jatkan Arkistolöytöjä-sarjaa ensimmäisellä saamelaisten mytologiaa ja uskomusperinteitä käsittelevällä artikkelilla. Tarkoitukseni on myös jatkossa julkaista lisää aineistoa saman aihepiirin tiimoilta. Saamelaisten rikas uskomusperinne on jo itsessään hyvin mielenkiintoista tutkittavaa, mille sen läheinen sukulaisuus suomalaisten muinaisuskoon antaa lisäpontta.







Eräs lappalainen haltija - Taala

J. H. W., Virittäjä 1897



Meriläisen kokoelmissa Ruotsin Lapista (*Meriläisen kokoelma III Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.) löytyy muistiinpanoja eräästä haltijasta, jota sikäläiset suomea puhuvat lappalaiset nimittä­vät Taalaksi, ja joka asuu vuorissa ja maan alla. Eikä puhuta ainoas­taan yksityisistä haltijoista, vaan myös kokonaisista Taala-perheistä, vieläpä erityisestä Taala-kansastakin. Ihmiselle pysyvät Taalat tavalli­sesti näkymättöminä ja liikkuvat vain öillä. Ainoastaan harvoin tule­vat ne ihmisten ilmoille. Niinpä kerrotaan, että eräs Taala-perhe näh­tiin Norjan Lapissa noin kahdeksankymmentä vuotta takaperin.

Taalat ovat ihmisen sukua, mutta esiintyvät kumminkin tavalli­sesti vihollisessa suhteessa ihmiseen. Varsinkin ryöstävät ne usein ihmisten lapsia, jättäen välisti omiaan sijaan, mutta useimmiten vie­den ne ilman mitään korvausta. Ne ovat lappalaisten käsityksen mu­kaan yhteydessä maanhaltijan kanssa, ja jos tämä suututetaan, niin voi hän antaa heidän tehdä hävityksiä itse talossa ja varastaa kaikellaisia ruoka-aineita. Tämä heidän hävityksensä voi käydä niinkin tuntuvaksi, että talo, jonka kimppuun he ovat hyökänneet, voi joutua, kokonaan häviölle. Paras keino estää Taalain hävityksiä onkin sen-tähden pitää maanhaltija suosiollisena, antaa hänelle säännöllisesti uhrinsa ja täyttää ne lupaukset, joita hänelle on tehty. Varsinkin jos maanhaltijalle joskus annetaan hiukan enemmän kuin oikeastaan on luvattu, niin ei Taalain hävityksiä tarvitse peljätä.

Mutta voivatpa ihmisetkin puolestaan tehdä hävityksiä itse Taa­lain keskuudessa. Heiltä nimittäin onnistutaan joskus erityisten taika­keinojen avulla ryöstämään lapsia, jotka sitten kesytetään ja kasvate­taan kuten tavalliset lapset. Niistä kasvaa kuitenkin paljon viisaampia kuin näistä. Ne löytävät aarteet ilman mitään varsinaisia taikoja, hankkivat takaisin vaihdetut ja kadonneet lapset j. n. e. Ne voivat yleensä nähdä mitä haltijoita hyvänsä ja voivat sentähden tehdä pal­jon sellaista, joka ei tavalliselle ihmiselle onnistu.

Taala on epäilemättä sama kuin Norjan lapin Stallo, Ruotsin la­pin Stalu, Kuollan lapin Talla, josta lappalaisissa saduissa löytyy useita kertomuksia. (*Vertaa esim. J. Qvigstad og G. Sandberg Lappiske eventyr og folkesagn, Kristiania 1887, siv. 61 ja seur. sekä A. Genetz Kuollan Lapin murteiden sanakirja, siv. XLII ja 185.) Norjan Lapissa käsitetään Stallo ihmisen kaltaiseksi olennoksi, joka pahojen henkien palveluksessa liikkuu tekemässä tuho­jaan lappalaisten keskuudessa, milloin vainoten heidän henkeään, mil­loin heidän omaisuuttaan. Näissä toimissaan, joissa hän muutoin aina liikkuu yksin, auttavat häntä hänen suuret ruumiinvoimansa, jotka hän on saanut paholaiselta, sekä se seikka, että hän tarpeen vaatiessa voi muuttaa muotoansa. Kumminkin on hän niin tuhma, että voi hel­posti joutua ansaan. Suomen lappalaiset käsittävät Castrenin mu­kaan Stallon yliluonnolliseksi, jättiläisen kaltaiseksi olennoksi, joka asuu metsissä ja vainoo ihmisiä, tai kuvaillaan häntä jonkinmoiseksi noitahengeksi tai kummitukseksi. Kuollan Lapissa paikotellen merkit­see kysymyksessä oleva sana muodossa tall yleensä isoa, voimakasta, ja käytetään sitä varsinkin karhun nimenä.

Kuinka laajalti yllä kerrottu käsitys Taalasta on levinnyt, emme voi sanoa, mutta ainakin sitä voinee pitää merkkinä siitä, että lieveämpää käsitystä kuin alkuperäinen, on tavattavissa niillä paikoilla, missä Meriläinen on muistiinpanonsa tehnyt. Taalat eivät täällä enää ole mahtavia, suurivoimaisia olentoja tai jättiläisiä, vaan heikompia halti­joita, jotka tekevät hävityksiään suuremmissa joukoissa ja useimmiten pysyvät ihmisille näkymättöminä. Ne eivät enää ole paholaisen palve­luksessa, vaan maanhaltijan, jonka hyvittämisestä tai loukkaamisesta heidän hävityksensä tavallisesti riippuu. Lieveämpää käsitystä osoittaa myös se seikka, että Taala-lapsia voidaan ottaa ihmisten pariin ja kasvattaa tavallisiksi ihmisiksi, jotka muista eroavat ainoastaan siinä, että ovat viisaampia ja voivat tehdä kaikellaisia noitatemppuja.



J. H .W.






Taruolentojen tekemät lapsenryöstöt ovat yleinen teema useiden eri kansojen uskomuksissa kautta maailman, mutta tuohon käsitykseen ihmisten haltioilta ryöstämistä lapsista en ole aikaisemmin törmännyt.

Viime aikoina lukemassani Uno Holmbergin kirjassa Lappalaisten uskonto vuodelta 1914 käsitellään aihetta perusteellisemmin, ja sisältäen lukuisia mainintoja myös myönteisistä väleistä ja yhteistyöstä ihmisten ja taalojen välillä, mistä tämä artikkeli ei mainitse mitään.


© Hyvien tapojen mukaiset lainaukset ovat tervetulleita linkittäessäsi tälle sivulle.

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Kekri - Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla, 1898



Kekri - Otteita kirjasta Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla

Matti Varonen, 1898






Niistä myöhemmin kirjaanpannuista tiedoista ja muistoista, joita Kekrin viettämisestä on säilynyt, käy helposti selville, että se on ollut vuoden suurimpia juhlia. Monessa laulussa ja sananlaskussa on aina nykyisiin aikoihin asti säilynyt muisto tämän juhlan runsasvaraisesta vietosta.

Sen viettotavat taas epäämättä todistavat, että yli koko maan on tämän juhlan tarkoituksena henkien vastaanottaminen ja ravitseminen, ja sen lisäksi selkenee muutamista tiedoista, että nämä henget, Kekrittäret, Kekrin hönttämät, Keijuset, Tontut, Intikat y. m. olivat tuonelaisia ja manalaisia, s. o. vainajain henkiä.

---

Suomalaisilla ei näytä, enempää kuin muillakaan niiden entisillä naapurikansoilla, olleen määrättyä päivää syysjuhlan vietolle vainajahenkien kunniaksi vaan semmoisena juhlana vietetty "Jako-aika", Virolaisilla Hinge kuu l. Ingede aik, on kestänyt ainakin yhden viikon, jopa kauvemminkin.



Toisinaan tämä Henkien kuu on kestänyt jopa kuukauden ajan täällä Virossa. Esittelen juhlaa seuraavassa kirjoituksessa.


---

Henkien syysjuhlan muinainen viettäminen näyttää Suomalaisilla ryhmittyneen myöhemmin Pyhäinmiesten päivän ja Mikkelin päivän ympärille, edellinen juhla näistä pysyen Kekri-juhlan nimisenä aina viime aikoihin asti.

Jakoaika yhtyy Suomalaisilla henkien syysjuhlan viettoon ja on vielä osottamassa tämän juhlan viettoajan epämääräisyyttä, vastaten n. s. henkien kuuta Virolaisilla ja Lättiläisillä.

---

Mainittuna aikana ei saa joitakuita töitä ja askareita tehdä. Vanha usko on, että kuin kauvas sotku kuuluu, niin liki sudet tulevana kesänä tulevat ja niin likeltä ne syövät ja repivät talon eläimiä.

---

Vuodenalkajaiset vietettiin nekin syyspuoleen, vaan eri seuduilla maata eri päivinä. Eric Castrén antaa tämän juhlan vietosta seuraavan tiedon: "Vuodenalkajaiset eivät ole määrätyt vissiksi päiväksi, vaan vietetään yleisesti sinä päivänä, mikä esi-isien tavan mukaan missäkin talossa on tullut käytäntöön. Sen juhlan viettoa varten tapetaan lammas ja valmistetaan yltäkyllin ruokia ja juomia. On erinomaisen merkillistä, mitä lampaaseen tulee, että, ennenkun väki on syönyt sen lihan sekä pään että kynnet y. m., ei mikään elävä saa siitä vähääkään maistaa, jonka vuoksi sitä teurastettaessakaan ei saa yhtään koiraa olla saapuvilla, ja teurastettua otetaan sen sisukset y. m. talteen ja kaivetaan maahan, etteivät mitkään petolinnut saa niitä käsiinsä."

---

Runtu nimen sanoo Lencquist muutamien antavan Kekrijuhlalle ja kutsuttavan sitä myöskin Lakaisiksi. Renvall yhtyy tähän mielipiteeseen, selittäen runtu-sanan merkitsevän viljavuuden vuosijuhlaa, jota vietettiin lakoissa ("in umbraculis") viljanpuinnin loppiaisiksi. Runtu niminen juhla, joka näyttää olleen tunnettu etupäässä maamme lounaisosassa, on vietetty samoin kuin Kekrikin, ja Runtu olleen nimenä useammanlaisilla pidoilla ja juhlilla, joita vietettiin tarkemmin määrämättömänä aikana.

---

Hattulan Lehijärven kylässä, kertoo Reinholm, viettivät kylän seitsemäntoista isäntää Pyhäinmiesten runtua noin parikymmentä vuotta sitten (*1870-luvulla) seuraavaan tapaan: käytiin kylän raittia talosta taloon ja juotiin viinaan ja olutta vahvasti. Kuka matkalla uupui, kannettiin taikka kelkalla vedettiin, ettei saanut pois seurasta jäädä. Toisena aamuna kävivät toinen toistansa tervehtimässä kysyen: "Tahdotkos lukkaria vai kupparia? (oliko henki menemässä vai tarvitsiko vaan lääkkeitä.)

---

Hauholla "pidetään runtusia" Pyhäinpäivän aikana ja siellä on runtua ensimäisenä arkiona Mikkelistä ja Pyhäinmiesten päivästä. Näihin tietoihin perustuen voi päättää, ettei runtu ollut minkään erityisen juhlapäivän nimi, vaan se merkitsi juhlaa, syöminkiä ja juominkia yleensä, jossa merkityksessä se tavataan Agricolan raamatun suomennoksessa.

---

Kekri, josta tavataan myöskin muodot Käkri, Käkre, Keyri, Köyri, Körrä ja Keuru merkitsee vanhempain tietojen mukaan karjaonnen suojelijahenkeä. Mikael Agricolan tunnetussa runossa sanotaan:

"Käkri se liseis Carian cassuon."

Wexionius lukee (* vuonna 1650) Käkre-haltijan suomalaisten muinaisiin epäjumaliin ja antaa siitä seuraavan tiedon: "Kekri, jota nykyään taikauskoisesti palvellaan, suojeli elukoita pedoilta."

---

Lencqvist sanoo Kekrin (Karjalaisilla) eli Köyrin olleen haltijan, jonka kunniaksi vietettiin talven alussa juomingit ja pidot.

---

Vastakohtana yllämainittuihin tietoihin huomauttaa jo Lenqvist, että vanhoissa runoissa ei tavata tätä haltijaa ollenkaan mainittuna.

---

Russwurm mainitsee (* vuonna 1855) Norkin mukaan suomalaisten Keyri-juhlasta seuraavaa: "Suomessa, missä tätä pakanallista juhlaa vietettiin vielä edellisellä vuosisadalla, oli sen nimi muinaispohjoismaisen tuuli-jumalan mukaan Kauri; silloin tapettiin lammas ja kutsuttiin henkiä aterialle."

---

Kekriksi tappavat Karjalaiset lampaan niinkuin Ollinpäiväksikin, ja syövät sen muun ruuan mukana oluen ja viinan kanssa taikatempuilla samoin kuin Ollin päivänä, vaan vieläkin suuremmilla juhlamenoilla. Samassa tilaisuudessa kasteltiin linnunsiipi olueen ja sillä voideltiin lehmäin selät ja laulettiin kekriruno Tapion kunniaksi.

---

Keyrinaattona otettiin Pyhätmiehet ystävällisesti vastaan, kylvetettiin ja kestittiin saunassa. Pimeällä Keyri-iltana meni isäntä saattamaan heitä saunasta pois, jolloin itse kulki avopäin edellä ja välistä aina kaatoi olutta ja viinaan jälellensä tielle. Siitä, että ruokia oli maistettu ja vesiä liikuteltu, oltiin varmaan tietävinään, että Pyhätmiehet ottivat talon asukkaineen tulevaksikin vuodeksi hoitaaksensa. Vaan jos vedessä nähtiin päreen palasia taikka niistä pudonneita hiiliä, oli se paha merkki, joka ennusti katovuotta.

---

Uukuniemi: Kaikki piti olla yhtaikaa pöytään pantuna, ja se oli valmistettu talon entisien isäntien ja emäntien hengille, joita kutsuttiin Keyrittäriksi. Ne tulivat Keyrinä vanhoille kotopaikoilleen. Aattoiltana niille lämmitettiin sauna ja valmistettiin kylpy lämpimän veden kanssa, vastat haudottiin valmiiksi, saippuat, pyyhinliinat, vieläpä harjatkin piti olla, joilla harjaisivat päänsä. Perheen kylpyaikana sitte oli tuvassa ruokapöytä odottamassa Keyrittäriä syömään, että he saivat "rauhassa ravita." Kolmas päivä Keyrin aattopäivästä kutsuttiin Keyrin Henkienpäiväksi. Silloin menivät ne kuolleet henget takaisin hautoihinsa lepäämään.

---

Paitsi tätä yleistä henkien ravitsemista toimitettiin uhreja talon- ja maanhaltijallekin pitämyspuun juurella. Luultiin nimittäin, että talonhaltija pitää asuntoansa pitämyspuun välittömässä läheisyydessä. Toimitettiinpa muissakin pyhissä paikoissa kekriaterioita.

---

Keyrin viettotapoihin kuului vielä pukeutuminen outoihin pukimiin ja semmoisena kulkeminen naapureissa uhkaillen särkeä naapurien uunit, jos tämmöisiä outoja vieraita ei ravittu ja oikein hyvänä pidetty. Tällainen ravintoa anomassa käyminen on vaan jäännös uhrijuhlan valmistustavoista vanhempina aikoina, jolloin erityiset toimitusmiehet kävivät kokoamassa uhriantimia.



Kekripukki eli Köyritär vuodelta 1927 ja Niemelän torpan Kekriukko Helsingin seurasaaresta. Kuva teoksesta Suomalaisten Runojen Uskonto, 1915


Tämä maininta osui kirjasta heti silmään. Sama kohta sisältää useita muitakin tietoja karkki vai kepponen -perinteestä, johon näyttää muuallakin kuuluneen tuo uhkaus uunin särkemisestä.

Mielenkiintoinen on myös tuo ajatus tavan alkuperästä. Olen juuri lukemassa kirjaa Permalaisten uskonto, 1914, jossa kerrotaan yhteisen uhrijuhlan tarpeiden keräämisen talosta taloon olleen vielä sata vuotta sitten käytössä permalaisilla.




---

Osotteena siitä, että Keyripäivinä henkien uskottiin olevan liikkeessä, ovat myöskin eri ennustustavat, joiden kautta luultiin henkiä saatavan ilmaisemaan tulevia tapahtumia. Näihin temppuihin kuului tinan valaminen.






Merkillä * varustetut vuosilukutiedot ovat itse lisäämiäni. Näiden valikoitujen tietojen lisäksi luku sisältää hyvin runsaan kokoelman eri paikkakunnilta tavattuja juhlan viettotapoja.






Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla sisältää laajalti tietoja myös muista vanhoista suomalaisista juhlapäivistä ja niiden viettotavoista, joita tulen ottamaan esille tulevissa kirjoituksissa. Olen juuri toimittanut kirjapainoon kirjan aineiston, ja näköispainoksen pitäisi olla valmis marraskuun lopulla. Lisätietoja kirjasta ja ennakkotilausmahdollisuuden löydät Salakirjat-kustantamoni sivuilta.




© Hyvien tapojen mukaiset lainaukset ovat tervetulleita linkittäessäsi tälle sivulle.

lauantai 14. marraskuuta 2009

Viinanpolton historiaa ja perinteitä. Arkistolöytöjä vuodelta 1919

Arkistolöytöjä-sarja jatkuu viinaa käsittelevällä luvulla kirjasta Suomen kansanomaista kulttuuria. Teos on mielestäni paras julkaistu yleisteos suomalaisesta kansanperinteestä, ja se sisältää luvut lähes kaikilta kansan perinteisten töiden ja esinekulttuurin aloilta. Kirja on myös perusteellisesti kuvitettu vanhoin valokuvin ja piirroksin.








Ote kirjasta Kansanomaista kulttuuria, U. T. Sirelius 1919


Oluen kanssa rupesi uuden ajan alulla juhlajuomana kilpailemaan viina, jonka valmistaminen vähitellen kävi kansanomaiseksi taidoksi kautta koko maan. V. 1638 säädettiin ensi kerran kotipoltosta vero, mutta kun juoppous kovin lisääntyi, kiellettiin kotipoltto kokonaan 1718. Koska tämä toimenpide ei enää auttanut, säädettiin 1731, että jokainen, jolla oli manttaaliin pantua maata, sai vapaasti veroa vastaan polttaa viinaa. Kun välillä —vv. 1775—1787 — oli kokeiltu kruunun monopolilla, tuli kotipoltto maalla taaskin luvalliseksi. V. 1800 määrättiin, että viinapannun koko oli oleva taloa myöten; niinpä esim. manttaalin suuruinen talo sai polttaa 50 kannua. Vihdoin v. 1866 siirryttiin Suomessa jälleen kruununmonopoliin.





Näyttää siltä kuin runsas viinankäyttö ainakin suurimmassa osassa maatamme olisi luettava itäisiin kulttuurivirtauksiin. A. Saloviuksen todistuksen mukaan Orivedeltä 1753 tottui suurin osa tämän pitäjän mies- ja naisväestä jälkeen vuoden 1714 eli "Venäjän ylivallan aikana" juopotteluun, ja Rudenschöld antaa saman todistuksen: "Suomen kansan kerrotaan entisaikoina yleensä olleen raitista ja uutteraa mutta Venäjän ylivallan aikana, kun heidän kauan piti olla vailla, lakia ja järjestystä, lankesivat useat juopotteluun, mitä monet kaikkialle teiden varsille ja kirkoille ikäänkuin satimiksi talonpojalle sijoitetut kapakat ylläpitivät..."Mäntyharjun kirkkoherra, Zachris Cygneus kertoo 1800 joidenkuiden silloin vielä eläneiden vanhain miesten sanoneen viinan ja tupakan heidän lapsuutensa aikana olleen miltei käyttämättömiä ja tuntemattomia ylellisyysaineita. Viinan valmistus oli paikkakunnalla opittu Inkerinmaalta, Virosta ja Liivinmaalta saapuneilta pakolaisilta venäläisten valloittaessa nämä seudut. On mahdollista, että niin viinan käyttö kuin polttokin aluksi olivat etupäässä yläluokan asioita. Viitanneeko tähän se Säämingin ja Kerimäen talvi-käräjäin pöytäkirjan tieto v:lta 1739, että kornetti Reinhold Johan Burghausen tulipalossa oli menettänyt kaksi viinapannua.

Poltto tapahtui Etelä-Pohjanmaalla seuraavaan tapaan: Aineensekotusastiaan pantiin esim. 5 kappaa kauroja ja 10 rukiita sekä lämmintä vettä useampaan erään, kunnes ainekset rupesivat imeltymään. Tuon-tuostakin sekoitettiin, mutta välillä pidettiin astia peitettynä. Seoksen viimeistä kertaa seisoessa otettiin siitä noin puoli korvoa eri astiaan haaleanpuoleiseen veteen, johon pantiin hiiva. Imeltynyt seos ammennettiin sekoitusastiasta n. s. tuhkasuuhun, kaksipohjaiseen isoon tiinuun, johon myös hiivavesi kaadettiin. Tätä tehdessä sanottiin:


Sikasuuta siivotkohon,
Tunkiolla nukkukohon,
Koira kättä nuolkohon.


Tuhkasuu pantiin kovasti tukkoon, ettei henki pääsisi mistään, ja liuoksen annettiin seistä siinä 3 á 4 vuorokautta, minkä jälkeen sitä ruvettiin laskemaan tulelle asetettuun viinapannuun. Tämän viereen sijoitettiin kylmällä vedellä tai jäällä täytetty piipputynnyri, jonka läpi viinapannun hatun putkien jatko-osat pistettiin siten, että niiden päät joutuivat kolmannen eli sikuna-astian suulle. Jos pannu oli muurissa, juoksivat hatun putket muurin seinän läpi piipputynnyrin piippuihin (kuva 279). Kiehutettuna seos muuttui höyryksi, joka painuessaan putkia alas jäähdytys-astian kohdalla tiivistyi nestekarpaloiksi, jotka valuivat n. s. sikunana juuri mainittuun kolmanteen astiaan.

Kun koko tuhkasuu oli tyhjäksi keitetty, kiehutettiin sikuna uudelleen viinapannussa, jolloin se puhdistui käyttökelpoiseksi viinaksi. Kutakin pannullista kiehutettiin, kunnes piipuista päreelle laskettu neste lakkasi palamasta, mikä osoitti sen käyneen liian vetiseksi. Ensi kertaa keitettäessä jäi pannun pohjalle trankki, joku syötettiin eläimille, toista kertaa keitettäessä jälkisikuna, mikä ei kelvannut mihinkään käytettäväksi. Valmis viina laskettiin suuriin mahapulloihin (kuva 283, VII), joita säilytettiin jyväaitoissa tai n. s. kammioissa - luhtien alaisissa ruoka-aitoissa.

Maamme länsiosissa oli viinankäyttö jo 1700 luvun puolivälissä kovin ylellistä, jopa nuoreen naisväkeenkin levinnyttä. Maalahden isäntien esim. kerrotaan syksyllä antaneen tyttärilleen ja palvelijattarilleen muutamia kappoja jyviä viinan valmistamiseksi, mikä tapa, alkuaan juontui siitä, että kihloissa olevilla tyttärillä oli oikeus valmistaa viinaa sulhasilleen. Mutta 1767 oli tämä tapa, kuten Klingius sanoo, jo siinä määrin levinnyt, että "tuskin oli olemassa kahtatoista vuotta täyttänyttä tyttöä, joka ei olisi ollut viinalla varustettu". Tavallista oli kotipolton aikana, että emännät tulivat taskumatteineen kirkkoon. Lapsivuoteessa he paikoitellen käyttivät runsaasti viinaa kipujensa lieventämiseksi.


Viinassa käytetyistä mausteista luku ei valitettavasti sano mitään. Tästä aiheesta onneksi löytyy erinomainen artikkeli Yrttitarha.comin tietopankista: Viina ja yrtit kansanperinteessä.


Pohjolassa viinaa höystettiin yleisesti marunalla, rohtoliperillä, kuminalla, fenkolilla, katajanmarjoilla ja pukinjuurella. Yrttiviinoista tuli suosittuja nautintoaineita, ja niitä käytettiin tietysti myös lääkkeinä ja "taikajuomina". Yleisimmin käytettiin tutuimpia kasveja, joiden vaikutukset tunnettiin hyvin. Eri kasveissa voima oli eri kohdissa.

Kukkia käytettiin siankärsämöstä, kamomillasauniosta, kevätesikosta, kielosta, ruususta ja marunasta; koiruohosta koottiin kukkivat oksat, pietaryrtistä kukat ja lehdet. Suopursun, suomyrtin, salvian, iisopin, kirvelin, liperin ja koivun lehtiä käytettiin viinaa maustamaan. Koivun silmut olivat arvotavaraa. Aniksesta ja kuminasta otettiin talteen siemenet, humalasta kävyt. Marjoja käytettiin mahdollisuuksien ja mielikuvituksen mukaan.



© Hyvien tapojen mukaiset lainaukset ovat tervetulleita linkittäessäsi tälle sivulle.

Oluen historiaa ja perinteitä. Arkistolöytöjä vuodelta 1919

Muutamassa seuraavassa Arkistolöytöjä-sarjan kirjoituksessa nostan esille lukuja vuosina 1919-1920 julkaistusta kaksiosaisesta suurteoksesta Suomen kansanomaista kulttuuria. Teos on mielestäni paras julkaistu yleisteos suomalaisesta kansanperinteestä, ja se sisältää luvut lähes kaikilta kansan perinteisten töiden ja esinekulttuurin aloilta. Kirja on myös perusteellisesti kuvitettu vanhoin valokuvin ja piirroksin.








Ote kirjasta Suomen kansanomaista kulttuuria I, U. T. Sirelius 1919




Yhtä vähän kuin ruoalla suomalaiset muinoin herkuttelivat juomallakaan. ”Puhdas vesi on heidän tavallinen juomansa samoinkuin heidän n. s. kaljansakin”, kirjoittaa Gadd 1751.

Silti he eivät olleet aivan taidottomia juomien valmistuksessa. Jotkut seudut olivat nimenomaan kuuluisia oluestaan. "Juoksevaa" tehtiin muutoin monenlaista. Merkillisyytenä mainittakoon, että ainakin Pohjois-Satakunnassa koivunmahlaa käytettiin usealla tavalla. Siitä laitettiin, kuten Gadd sanoo, ”monta hyvää virvoitusjuomaa”, valmistettiinpa siitä ja maltaista eräänlaista kaljaakin, jota sanottiin "miellyttäväksi ja terveelliseksi". Mahlan samoinkuin jältänkin käyttö ovat varmaan ikivanhoja. Lappalaisetkin kokosivat mahlaa ja tätä varten koivunkantoihin veistelivät vatimaisia syvennyksiä, joista sitten kävivät tätä juomaansa kokoilemassa.

Mallasjuomain ja viinan valmistukseen tarvitaan maltaita, jotka valmistetaan imellytetyistä ohrista tai rukiista. Tätä varten niitä aluksi lioitetaan vedessä; missä tilaisuutta on, pannaan jyväsäkki vuorokaudeksi järveen tai jokeen. Suurimmassa osassa maata idätetään tai idätettiin jyvät saunan lattialla ja imellytettiin parvella. Itä-Suomessa sitävastoin tuotiin liotetut jyvät koreissa tupaan, jolloin ne talvisaikaan happanemisen estämiseksi silloin tällöin peitettiin lumella.

Paikoitellen kynittiin idut pois ennen uunissa kuivattamista tai pantiin uunissa olleet jyvät huhmariin jossa idut erotettiin, minkä jälkeen jyvät vasta jauhettiin. Saunahoito vaati ja vaatii erityisen malturin, joka lämmittää saunan ja sekoittaa jyvät. Ennen oli tänä tavallisesti nuori nainen, jolle seuraa pitämään ja jonka kanssa leikkiä lyömään syysiltojen pimeään kokoontui kylän nuorisoa.. Mallassauna-aikoihin liittyikin monen kansanmiehen ja -naisen nuoruuden hauskimmat muistot.

Oluen panosta puhuvat kansanrunommekin. Tämä jo viittaa siihen, että olut meilläkin juontuu vanhoilta ajoilta. Keskiajan asiakirjoissamme puhutaan oluesta usein kotitekoisena juomana, mikä muutoin näyttää tyydyttäneen melkoisia vaatimuksia päättäen siitä, että sitä vietiin meiltä Ruotsiinkin.

Kirvun kappalaisen Haliniuksen muistiinpanojen mukaan vuodelta 1827 olivat oluenpano ja viinanpoltto miesten erikoistehtäviä. Edellisessä toimessa käytettiin suuressa osassa maata n. s. kaljakynää, mutta Itä-Suomessa saavimaista astiaa. Kaljakynä on tai oli umpipäinen puukouru, jonka toisessa päässä oli juoksutusreikä (kuva 278).

Helleniuksen tietojen mukaan v:lta 1780 pantiin suomalainen olut ohramaltaista, jotka toimituksen alkaessa ensin kylmällä vedellä kostutettiin: kaadettiin ämpärillinen vettä tynnyrilliseen maltaita, jotka pantiin tiinuun. Seuraavana aamuna lisättiin aika-ajoin maltaiden päälle kiehutettua vettä, kunnes seos kävi tarpeellisen veteläksi. Nyt sitä jonkun aikaa seisotettiin, millä välin kuumennettiin kiviä - niin monta, että kutakin kapallista kohti tuli kuuden naulan painoinen kivi, Nämä sitten heitettiin seokseen apurin kiivaasti hämmentäessä sitä, kunnes kivet siinä määrin jäähtyivät, etteivät enää polttaneet tiinua Humalaa keittäessä ammennettiin seos eli sakka kynään, jossa alustana keppien päällä oli olkia. Kynästä juoksutettiin sakkaa alle asetettuun saaviin, josta se siihen uudelleen kaadettiin, kunnes se valui kirkkaana, jolloin humalakin kaadettiin sekaan. Sitten ammennettiin kynään kylmää vettä niin paljon, että vierrettä tuli saman verran kuin sakkaa alkuaan eli tiinussa. Tästä vierteestä, johon hiiva jäähdyttämisen jälkeen pantiin, valmistettiin olut. Kun käyminen oli lakannut, poistettiin humalat ja vierre ammennettiin tynnyriin, mikä seuraavana päivänä pantiin umpeen. Muutaman päiviin päästä oli olut valmista. juotavaksi.

Oluenpanon muistavat vanhat vielä suurimmassa osassa maata, ja onpa Etelä- ja Länsi-Suomessa seutuja, joissa sitä vielä vanhalla tavalla pannaankin tai ainakin tämä vanha menetelmä vielä muistetaan. Mainitsemista ansaitsee, etteivät vanhimmatkaan Etelä- ja Itä-Karjalassa vielä elävät oluenpanijat tunne kivien kuumentamista, vaan käyttivät kiehutettua vettä. Raja-Karjalassa oli menetelmä hyvin yksinkertainen: keitettiin katajavettä, jota "vastattiin" kylmällä vedellä, ettei se kypsentäisi itujauhoja, kun niitä siihen härkkimellä sekoitettiin. Kynää ei tunnettu, vaan laitettiin seos suoraan tiinuun, n. s. putsiin, jossa seoksen alustana olivat ristakolle asetetut oljet. Putsiin ammennettiin keitettyä katajavettä, johon oli pantu humalia. Kun vierre muutaman tunnin oli seissyt, oli olut valmista.

Oluen käytöstä kelpaa yleispäteväksi kuvaukseksi se, mitä Halinius kertoo Kirvusta 1827: "Jokainen panee olutta jouluksi ja häiksi, monet pääsiäiseksi, hautajaisiksi sekä muiksi päiviksi ja tilaisuuksiksi, jolloin heillä on vieraita luonaan." Karjalainen olut ei muutoin näytä tähän aikaan olleen mitään erikoista. "Tällainen olut", jatkaa sama tekijä, "on kylläkin hapanta ja hiivansekaista, mutta ei väkevää". Toisin oli sitävastoin laita Hämeessä Sysmän puolella, mistä Gadd 1772 kertoo: "Pitäjäläisten kiitokseksi on kohtuudella mainittava, että täällä yleensä pannaan terveellisempää juomaa ja maukkaampaa olutta kuin on tavallista Hämeessä, mihin suuresti vaikuttaa heidän panotapansa sekä se, että juoma säilytetään holvatuissa kivi- ja jääkellareissa. Ei ole harvinaista, että tässä pitäjässä saadaan juoda monivuotista olutta, joka maistuu mainiommalle ja virkistää ruumista enemmän kuin ranskalainen viini."

Linne puhuu kahdessa yhteydessä suomalaisesta lurasta, johon hän ensin tutustui Turun puolella ja sitten Vermlannissa. Valmistustapa oli kummallakin seudulla erilainen. Turun puolella, hän sanoo, "tehdään suomalaista luraa kuin muutakin juomaa, mutta sitä ei keitetä, vaan siihen pannaan punaisia kiviä ... hinc vis purgatoria analoga cum marte". (*"Tästä johtuu sen (belgialaiseen) mars-olueen verrattava ulostava voima".) Vermlannissa oli valmistustapa seuraava: "kun maltaat on imellytetty, jauhettu, vedessä kostutettu, puserretaan niitä käsissä kimpuiksi ja pannaan kuumaan uuniin paistumaan; kun ne ovat kuumimmillaan, ne "sammutetaan" astiassa, joka on täynnä vettä, mihin pannaan suomyrttiä tai humaloita ja mitä kuumennetulla luodilla sekoitetaan: kun se on käynyt, se pannaan tynnyriin".

Arkisia juomia olivat sahti, kalja, myös n. s. jauhokalja, syöväntaikina ja rapataari. Kahta ensinmainittua tehtiin maan länsi- ja etelä-osissa usein oluen tapaan siitä sakasta, joka jää jäljelle olutta pantaessa. Savossa ja Karjalassa oli menettelytapa tässäkin suhteessa alkeellisempi ja tulos oli n. s. rapataari. "Sakkaa säilytetään oluen ja sahdin panon jälkeen", kirjoittaa Hellenius. "jonkun aikaa, eli siihen asti kunnes se alkaa hyvin hapata; sen jälkeen se pannaan tiinuun, jonka pohjassa on tapin reikä, ja sitä kaadetaan astia ainakin puolilleen. Sitten lisätään kylmää vettä, joka muutaman päivän kuluttua käy yhtä happameksi kuin sakkakin. Sakka kelluu astiassa aina ylinnä ja kannen tapaan peittää veden. Sitä mukaa kuin se laskiessa, vajoaa, lisätään uutta vettä; ja näin jatketaan, kunnes juoma kokonaan kadottaa happamen makunsa." Samantapaista oli, päättäen eräästä tiedosta v:lta 1790, myös eteläsavolaisten kalja.

Jauhokalja tehtiin ruisjauhoista, joita ensin kostutettiin kylmällä vedellä; keitettynä ja pariin kertaan kylmällä vedellä lisättynä se pantiin ankkuriin, jossa se käytettiin.

Merkillinen oli pohjoissatakuntalaisten vielä 1700-luvun puoli välissä käyttämä syöväntaikina, joka tehtiin kuumaan veteen sekoitetuista ruisjauhoista; tämän "taikinan" annettiin jonkun aikaa olla lämpimässä huoneessa, kunnes se kävi imelän happameksi. Sitä syötiin "kuten muutakin särvintä" leivän kanssa. "Kansa sanoo sitä", kirjoittaa Gadd, "terveellisimmäksi ruoakseen ja samalla siksi, joka enimmän kartuttaa heidän voimiaan."







Kiinnostavia nuo tiedot sukupuuttoon kuolleista olutlaaduista, lurasta ja rapataarista. Pitää jossain vaiheessa yrittää kaivaa näistä lisätietoja esille. Google esimerkiksi ei tunne kumpaakaan. Harrastan toisinaan oluenpanemista, ja tällaisten menneiden oluttyyppien henkiinherättely olisi innostava projekti.


© Hyvien tapojen mukaiset lainaukset ovat tervetulleita linkittäessäsi tälle sivulle.

torstai 12. marraskuuta 2009

Suomi Sebastian Münsterin kosmografiassa. Arkistolöytöjä vuodelta 1899

Jatkan Arkistolöytöjä-sarjaani seuraavalla varhaisen Suomea koskevan historiallisen lähteen esittelyllä.







Julius Ailio: Suomi Sebastian Münsterin 1500-luvun alkupuolella ilmestyneessä kosmografiassa.

Suomen Museo, N:o 6 / 1899


Ameriikan ja meritien löytäminen Itä-Indiaan olivat tapahtumia, jotka avasivat maantieteellisille tutkimuksille uusia ja avaria aloja. Kopernikuksen kautta sai matemaattinen maantiede uudistetun muodon, ja astemittausten ynnä pituus- ja leveysmääräysten avulla saatiin korjatuiksi useita entisiä erehdyksiä maiden ja merjen asemasta. Maantieteellinen kirjallisuus lisääntyi samassa määrässä kuin ainekset matkojen kautta karttuivat ja se oli omiansa edistämään yleensä tieteen kehitystä. Milanon yliopistoon perustettiin jo 1400-luvun lopulla oppituoli maantieteessä, samaan aikaan ilmaantui oivallinen maakartta ja 1500-luvun alulla ensimmäinen kartta, jossa Ameriikkakin oli kuvattuna. Tähän aikaan ilmaantui myös erittäin arvokas ja laajaperäinen, koko maapallon maantiedettä käsittelevä teos, Sebastian Münsterin kosmografia karttoineen.

Münster, joka syntyi 1489 ja kuoli I552, oli aluksi fransiskaani-munkki, mutta siirtyi sitten uskonpuhdistuksen puolelle. Hän on tutkinut hepreaa ja teologiaa sekä matematiikkaakin. V. 1534—5 julkaisi hän heprealaisen raamatun, mutta hänen pääteoksensa on kuitenkin latinalainen ”Cosmographia universa", joka ilmestyi Baselissa v. 1544 ja josta on tullut kaikkiaan 24 painosta sekä useita käännöksiä.

Koska tämä on vanhimpia kosmografioja ja meillä vähän tunnettu, suomennamme siitä Historiallisen museon kirjastoon hiljattain hankitun, v. 1550 julaistun painoksen mukaan, Suomea koskevan huvittavan luvun tähän, jättäen mietelmäin teennän sen johdosta lukijaimme asiaksi.

Suomi Sebastian Münsterin Kosmografiassa

Kuv. 1. Suomalainen maisema Münsterin kosmografiassa (* Että tällä maisemalla on ihan saksalainen luonne, tarvinnee meidän tuskin huomauttaa. Tuo omituinen pyöräaura, sidelaitosrakennukset, taivaan rannalla juokseva vuorenharjanne y. m. piirteet aiheuttavat nim. olettamaan, että kuvan on piirtänyt joku saksalainen, joka ei Suomessa ole käynytkään.)

Suomea on mainittu kauniiksi maaksi, kauniimmaksi ja ihanammaksi kuin Ruotsia. Plinius näyttää sitä kutsuneen ”Finnoniaksi” (* Münster itse nimittää Suomea ”Finlandiaksi”), josta nimi ”sinus Finnonicus” (Suomen lahti). Sillä on ennen muinoin ollut kuningaskunnan nimitys, niin suuri on ollut sen mahti, nyt sillä on vain ruhtinaskunnan arvo. Viime aikana on sitä pitänyt Slaavilainen kansa ja kieli vallassaan, sillä on myös ollut kreikkalaiset kirkonmenot niinkauvan Moskovalainen sitä vallitsi. Nykyään se kuitenkin kuuluu Ruotsin kuninkaalle ja länsimaisen kirkon yhteyteen. Hispanialaisia viinejä tuodaan maahan suurin määrin Itämertä myöten ja niitä nauttii tuo kansa ilon yltymään asti. Asukkaat ovat Ruotsalaisten mukaan alkaneet Erik kuninkaan aikana tunnustaa Kristusta. Ruotsin voittaa tämä maa viljan satoon ja hyvyyteen nähden, koska se on suureksi osaksi tasainen eikä niin vuorinen ja soinen kuin Ruotsi. Etevimmät paikat ovat Turku, joka on hiippakuntakaupunki, Raasepori, Viipuri, Karelia ducatus y. m. Turku ei ole kaukana Uplannista, Viipuria taas pidetään Suomenmaan rajana Venäläisiä ja Moskoviitteja vastaan ja samalla on se koko maan esivarustuksena eli turvana näitä kansoja vastaan. Erääseen sikäläiseen kauppapaikkaan saapuu Ruteneja suurin joukoin. Pohjoisnavan kerrotaan tästä kaupungista kohoavan 61,5 astetta taivaanrannan yläpuolelle ja pituusasteita luetaan 78. Tukholmassa taas luetaan 61 leveysastetta ja 64 pituusastetta. Suomalaisilla on alituinen taistelu Moskoviittien kanssa Suomen lahdessa: kesäisin laivoilla, talvisin taas jäällä. Miten väkirikas sekä tämä että muut ympäröivät maat muinoin ovat olleet, todistavat eräät kuuluisat miehet nim. Methodius martyyri, Jordanes Goottilainen ja Paavali diakooni, jotka kirjoittavat melkein kaikkien kansain lähteneen täältä liikkeelle ja nimittävät tätä pohjoista seutua kansain kohduksi eli syntypaikaksi; etupäässä ilmoittavat he seuraavain kansain täältä lähteneiksi:


Gootit
Itägootit
Länsigootit
Gepidit
Samogetit
Massagetit
Hunnit
Amatsoonit
Cimbrit
Partilaiset
Sveedit
Longobardit
Turcilingit
Avarit
Herulit
Vinulit
Svevit
Bulgrarit
Svicerit
Tahifalit
Daanit
Dasialaiset
Slaavit
Rugit
Alanit
Burgundit
Sembit
Liiviläiset
Scirit
Nortmannit
Pictit
Carpit
Caibit
Cimerit


Mitä tulee Suomen kieleen, niin huomattakoon että asukkaat käyttävät kahta kieltä. Viipurissa, jossa suureksi osaksi puhutaan Slaavinkieltä, aina Porvooseen tai Sipooseen asti pitkin meren rannikkoa käytetään tänäpäivänäkin Ruotsin kieltä. Maan keskiosissa pohjoista kohti on taas olemassa oma omituinen kieli. Rajaseuduilla, käytetään kumpaakin kieltä. Sen vuoksi myös muutamissa paikoissa, kokoukset ovat. kaksikielisiä. Ruotsin kieli on melkein sama kuin Goottien, Tanskan tai Norjan kieli paitsi että sillä on omat murteensa. Sillä on paljon yhtäläisyyttä Germaanien kielen kanssa, josta se johtuukin, kuten saattaa havaita ”Herran rukouksesta", jonka olen tahtonut tähän panna Ruotsin kielellä sen mukaan kuin Ruotsissa syntyneet oppineet miehet minulle ovat ilmoittaneet.

”Herran rukous” Ruotsin kielellä:

Fader war som er i himlum, heiligat warde dit namen, tilkomen tit rike, scke din willige, som i himlum, so opo iordene, wår taglig brödh gif os i tag uerlat os wåre schuld som wi uerlåtem ware sckuldiger, och inledh os icke i frestilse, utan löss os i froonda, amen.

Mutta Suomen kielellä, sellaisena kuin se esiytyy maan keskiosassa, ei ole mitään yhteisyyttä Ruotsin eikä Moskovalaisen kielenkään kanssa, vaan on se oma omituinen Lappalaisten, sisemmän pohjolan kansain kieli.

Panis = Leipä
Domus = Honeh
Civitas = Caupungi
Homo = Ichminen
Caceus = Iuhsto
Canis = Coira
Rex = Koing, joka on Germaanin kieltä.
Nauis = Laiwa
Deus = Iumala
Terra = Ma
Dies = Peiwä
Malum = Paha

”Herran rukous” Lapin ja Suomen kielellä, jota eräät Liiviläisetkin käyttävät:


Isä meidhen ioko oledh taiu ahissa, pühettu olkohon siun nimesi, tulkohon siun waltakuntasi, olkohon siun tahtosi kuwin taiuahissa nyn man pällä, meidhen iokapaiwen leipä anna meilen tänäpaiwäne, ia anna anteixe meiden syndiä kuwin möe annamma meden uastahan rickoillen, ia äle sata meitä kin sauxen, mutta päästä meitä pahasta, amen.

Huomautettakoon vielä, että Ruotsin kuninkaat Suomen kukistettuaan valtansa alle ovat sinne asettaneet monta maaherraa, joista yksi asuu Viipurin lähellä ihan järveen rakennetussa linnassa, toinen Porvoossa Suomen lahden rannikolla, kolmas Kruunuporissa Päijänteen varrella (* S. o. Hämeenlinnassa, Vanajaveden rannalla.), joissa paikoissa ne julistavat kansalle kuninkaan oikeutta. On vielä muitakin linnoja ja kaupunkeja Viipurin lähellä, erittäinkin Jegaburg, Pähkinänlinna, Käkisalmi, jotka kuitenkin Moskovalainen on riistänyt Ruotsin valtakunnalta. Varustuksia on kumminkin laadittu virran varsille maata luomalla, niinkuin esim. Lappanesi, Kivennapa, Uusikirkko, jotka tähän asti kuuluvat Ruotsin kuninkaalle.

J. A-io






Valitettavasti tietosisällöltään Münsterin kosmografia jää Suomen osalta melko laihanlaiseksi. Lähinnä mielenkiintoa herättää tuo Euroopan kansojen pohjoisen alkukodin teorian varaukseton puolustaminen.

Suomen kirjakielen historian kannalta taasen tuo varhainen Isä meidän -rukouksen käännös on huomiollepantava.


© Hyvien tapojen mukaiset lainaukset ovat tervetulleita linkittäessäsi tälle sivulle.

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Muinois-Suomalaisten pyhistä menoista. Arkistolöytöjä vuodelta 1852

Seuraavana Arkistolöytöjä-sarjan kirjoituksena haluaisin nostaa käsittelyyn varhaisemman kirjoituksen vanhoista suomalaisista juhlaperinteistä. Artikkeli esiintyy usein myöhempien kirjoitusten lähdetiedoissa, ja se onkin varsin laaja näiden vanhempien aihepiirin tutkimusten joukossa.






E. Salmelainen: Vähänen kertoelma Muinois-Suomalaisten pyhistä menoista

Suomi - Tidskrift i fosterländska ämnen, 1852

Kussakin kansassa herää jo aikaseen joku jumaluuden tieto ja käsitys. Vaan kukali sukukunta edestyy sivistyksen tiellä, sikäli muuttuu ja muodostuu entinen uskoutensakin; ja jommoinen kansa tietonsa ja laatunsa puolesta itse ompi, arvoin semmoisia ovat ne jumalatkin, joita se mielessänsä kuvaelee ja ylistää. Tietonsa jättää polvi polvelta kukin sukukunta aina valistuneimmille jälkeen-tulevaisille, jotka niin ikään vuorostansa hyödyttävät perimää tietoansa, parannellen sitä oman selvenneen käsityksensä mukaan. Siten kulkevat kansan uskous ja muu valistus yhä rinnatuste, nojaellen keskinäisesti toiseensa, kunne aikoja voittaen vanhat luulot ja käsitykset uuden aina selvemmän tiedon rinnalla nähdään joko vaellinaisiksi eli kokonansa vääriksi. Silloin raukeaa vanhentunut tumma uskous vähitellen itsestänsä, ja uutta täydellisempää oppia tavoitellaan vaan sitä mieluisemmasti, kuta paremmin kansa entisen uskoutensa turhuuden huomaa.

Vaan jos kansan oma-synnyttämä uskous vielä on täydessä elossansa, ett'ei sen totuutta vielä ole ruvettu edes epäelemäänkään, ja vanhaa uskouden rakennusta silloin al'etaan ulkoa päin sortaa kansalle uutta oppia väkisen työntämällä, kohtaa semmoista ko'etosta välttämättömästi koko kansan puolesta yhteinen ja kiivas vastustaminen. Niinpä oli Suomalaistenkin seikka. Hamaista ylimuistoisista ai'oista olivat entisten jumaloidensa huostassa eläneet onnellisina ja vapaina, ja olivat kiitollisuudeltansa sekä muistoiltansa heihin sidotut. Rakastivat siis hellästi vanhaa uskouttansa, ja olivat arkoja siltä. Sillä miten olisi heidän käynyt semmoiseen oppiin hyvällä suostuminen, jonka totuutta sen julistajat eivät näyttäneet muulla kun väkivallalla ja miekkansa terällä? Miehuullinen oli siis Suomalainen kalliinta seikkaansa suojellessa. Vasta voimansa pitkällisestä vastustamisesta viimeinkin rau'ettua, koska hän väkevämmälle vastustajallensa kadotti kansallisen vapautensa, täytyi hänen pakosta tunnustaa voittajoidensa oppia; vaan salaa kyti yhä kuitenkin vielä entisen uskouden elimet, ja niitä oli vaikea tukkonansa sammuttaa, ennenkun kansa täydeksi tajusi hänelle pakoitetun opin eteväisyyttä. Kristillisyyden rinnalla palveltiin yhä vielä pakanallisiakin jumaloita, ja monestikin hämmentyivät pakanuus ja kristillisyys niin toisiinsa, että oli vaikea määrätä, mi heistä missäkin oli vallalla. Kristillisiin juhliin sekauntui niin paljon pakanuuden jätteitä ja taikoja, että juhlat, kadottaen tarkoituksensa, kokonansa muuttuivat pakanallisiksi menoiksi, jos kohta kantoivatkin kristillisyyden nimeä.

Semmoisia pakanuuden-jälellisiä pyhitys-päiviä muistelee Suomen nykyisetkin asukkaat joitakuita, ja tietävät niistä kaikenlaisia vanhoilta kuultuja puheita ja tarinoita kertoella, vaikka aikojen kuluessa monikin jo on saattanut peräti hävitä, ja toisia taasen tuskin muistetaankaan muuta kun nimeksi. Vaikea lienee siis tätä nykyä tarkoillensa määrätä, mimmoiset kaikki nämä vanhanaikuiset menot entuudesta olivat. Vaan koska asialla kuitenkin on arvonsa, vaikka siihen, kuni moneen muuhunkin tarkempia tietoja puuttuu, niin ei liene haittana senkään vähän ilmaiseminen, mikä missäkin saattaisi ehkä selitykseksi sopia.

Vanhoista Suomalaisten pyhistä mainittakoot siis ensiksikin Vuoden-Alkajaiset, joita muinoin pidettiin niin tähtävinä, että koko talouden menestys oli niiden nojassa, eikä saanut mitään ulko-töitä ennen niiden pitämistä alotella. Kuten nimestäkin näkyy olivat alusta vuotta pidettävät; vaan kuitenkaan ei tainnut näille Vuoden-Alkajaisille olla mitään määrättyä tahi pysyväistä vietto-päivää, mutta pidettiin heitä silloin aina, kulloin kussakin perhekunnassa vanhuudesta oli tapana (*Katsele E. Castrenin Turun yliopistossa vuonna 1754 pidettyä väitelmää: Historisk och Oeconomisk beskrifning öfver Cajaneborgs län, sivua 77. ). Pitoja varten tapettiin kussakin eri talossa lammas, josta perheelle ruokaa oli laitettava, vaan muutakin syömistä sekä juomista piti sen päivän varalla oleman hyvästi. Lammasta ruo'aksi keittäessä ja sittemmin syödessä oli tarkasti katsottava, ett'ei mitkään elävät saaneet lihoja koskea eli maistella, jonka vuoksi ei suvaittu koiraakaan eikä kissaa huoneesen. Yksin sisukset ja luut korjattiin heti ja peitettiin maahan, ett'ei linnut pääsisi niitä syömään. Näitä Vuoden-Alkajaisia sanoo herra Erik Castrén vasta viitatussa kirjassansa vielä hänen aikoinansa pidetyn syntymä-paikoillansa Kainuussa. Samassa kohdassa puhuu myös siitä, ett'ei eläimiä saanut navetasta pellolle laskea, ennenkun Vuoden-Alkajaiset oli pidetyt; siihen katsoen olisi siis niiden viettäminen tapahtunut keväällä. Mitenhän lieneekin, se vaan, että karjan hoitamisessa oli monta komentoa ja taikaa tehtävää, jos sille oli menestystä toivominen. Kun lehmät ensi kerran laskettiin laitumelle, tehtiin navetassa jokaisen selkään tervalla risti, häntään käärittiin punainen lanka, ja kynnyksen alle asetettiin kanan muna. Mikä lehmä sitte ovesta mennessänsä sattui rikkomaan munan, sitä piti sinä kesänä erinomattain tarkasti varjella, ett'ei karhu saisi häntä repiä. Paavinaikuinen näyttää sitä vasten olleen se tapa, että kulki karjan kansa muudan mies niin etäälle metsään, kun lehmät tavallisesti kävivät, ja nousi siellä johonkuhun korkeaan puuhun, jonka latvasta kolmaste huusi kohti kurkkuansa: "tuo, pyhä Yrjänä, karjasi kotiin." Sillä muka pyytäen Yrjänää, jota pidettiin karjan varjelijana, saattamaan lehmiä hyvissä aikaa iltaisilla kotiin, ett'eivät yöpyisi lypsämättä metsään.

Ristinpäivän aikana keväällä oli taaskin erittäin suuret ja merkilliset pyhät, joita kesti useampia vuorokausia perätyste, ja sanottiin Henkien Päiviksi. Luultiin muka vainaiden henkien silloin käyvän maalla eläviä heimolaisiansa ja tuttaviansa tervehtimässä. Varsinkin piti niiden henkien silloin olla liikkeellä, jotka aikanansa olivat eläneet jumalattomasti, tehden suuria rikoksia, eikä savaan rauhaa eikä lepoa ennen, kun elossa olevat sukulaiset erinomattain siivolla ja kiitettävällä käytöksellä sovittivat heidän rikoksensa. Henkien pyhiä vietettiin sentähden erinomaisella hiljallisuudella. Ristin päivänä, joka oli henkien ensimäinen kulku-päivä, piti jokaisen olla aivan ääneti eikä saanut vähäisenkään ryskää eli minkäänläistä työtä tehdä, muutoin pakenivat vainaiden hiljaisuutta vaativat henget, täytyen taaskin sen vuotta kuleksia levottomina, ell'ei siitä elossa olevillekin vielä jotain pahaa seurannut. Aattoiltana peitettiin jo lattia yltänsä ol'illa ett'ei edes jal'at käydessä kopsaisi eikä mikään lattialle vahingossa putoava pahasti rumahtaisi, ja yksin oviin, kynnyksiin ja saranoihinkin käärittiin ohuvia riepuja, ett'ei nekään kuolleiden arastavia henkiä äänellänsä säikyttäisi.

Näitä Henkien päiviä sanotaan muutamia miespolvia takaperin vielä pidetyn Viitasaarella, ja kansa muistelee niitä tänäänkin seuraavassa tarinassa.

Kolima-järven etelä-päässä on Varis-niminen talon paikka juuri sen kosken niskoilla, joka Kolimasta laskee Keiteleesen. Tässä Variksen talossa, joka tiettävästi onkin vanhimpia niillä seudun, varusteliin perhe muinoin Henkien päiviä viettämään, ja kaikki oli pyhän takeen tarkasti valmistettu, kuni vanhuudesta tapa oli. Vaan olipa talossa viinaan menevä poika, joka Ristin-päivänä humala-päissänsä rupesi ylellisesti meiskaamaan ja kaikenlaista kurjuutta pitämään. Vanhemmat, jotka pyhän rikonnasta pelkäsivät jumaloiden kostoa, kokivat hillitä poikaansa; vaan siitä nousi tämä niin pahaan intoonsa, jotta surmasi vanhempansa. Kaukaa ei kostokaan viipynyt, sillä tuossa paikassa muuttui pyhän rikkoja varikseksi, ja lensi lakeisesta pellolle. Monta aikaa sanovat eli hän sitte variksena, asuen kesät talvet yhä talon tienoilla, ja rääkyi surkeasti; vaan Ristin-päivänä lensi hän lakeis-torvelle istumaan, ja pysyi ääneti siinä, niin kau'an kun henkien liikunta-aikaa kesti. Tästä poi'an varikseksi muuttumisesta olisi talolle pitänyt tulla se Variksen nimi.

Tarinalla kyllä on tarinan arvo, vaan näkyyhän siitäkin yhtähyvin, miten kalliina näitä pyhiä pidettiin, koska tarina niiden rikkojalle niin kovan koston määrää. Vaikka nyt tässäkin tarinassa Ristin päivää mainitaan henkien ensimäiseksi liikepäiväksi, saattoi näillä pyhillä kuitenkin ennen vanhaan olla joku muu omituinen vietto-aikansa, joka myöhemmin sitte lykättiin tähän kristilliseen juhla-päivään. Niin on Virolaisillakin ollut yhdenläiset pidot, joita ensinnä viettivät talvi-päivän seisauksen aikana, vaan joiden menot myöhemmin yhdistyivät Joulu-juhlan kansa. (Katso: Verhandlungen der gelehrten Estn. Gesellschaft zu Dorpat, über den Charactär der Estn. Mythologie von Kreuzwald (2 B. 3 Heft.)) Pitoja kesti yhdeksän päivää ja vietettiin niin ikään suurella hiljaisuudella, koska silloin muka oli "henkien aika," Viron kielellä: "ingede aeg".

Seurataksemme vuoden kulkua oli kevät-kesällä toiset suuremmat pidot, nimeltä Ukon Vakat, joita vietettiin, kuten nimestä jo näkyy, Ukon eli Ukkoisen kunniaksi. Häneltä anottiin muka kesäksi hyviä säitä ja ilmoja, jonkavuoksi luultiinkin koko vuoden tulon sen nojassa olevan, kuten voitiin Ukkoa lahjoilla ja uhrilla hyvästi miellyttää. Oli siis pitojen oikea viettäminen maan miehelle varsin tärkeä asia. Ilmankos niitä pitäessä ei talon varoja säästettykään. Määrättynä päivänä valittiin karjasta parahin lammas, tapettiin ja tehtiin ruo'aksi. Tätä keittoa niinkuin kaikkia talon muitakin varoja pantiin sitte vähän kutakin lajia tuohesta tehtyihin vakkasihin, ja kannettiin pitoja varten pyhitetylle harjulle, jota sanottiin "Ukon vuoreksi". Siihen jätettiin sitte ruo'at niinkun oluet ja viinatkin, joita myös piti runsaasti oleman, koskematta vuorelle yöksi. Mitä aamulla katsomaan tullessa Ukon maistelemista ruo'ista oli jäl'ellä, sen söivät pito-miehet joukossa suuhunsa, vaan oluesta ja viinasta kaadettiin vähäisen Ukon vuorelle, ett'ei tulisi kovin poutaista kesää. Näiden pitojen viettämisestä puhuu jo pispa M. Agricola hyvin tunnetussa runossansa seuraavalla tavalla:

Ja kun kevät-kylvö kylvettiin, Silloin Ukon malja juotiin, Siihen ha'ettiin Ukon vakka; Niin juopui piika että akka. Siitä paljon häpeää siellä tehtiin, Kuin sekä kuultiin että nähtiin. Kuin Rauni Ukon nainen härskyi, Jalosti Ukkokin pohjasta pärskyi. Se siis antoi ilman ja vuoden tulon.

Jos kohta, niinkun runoelijakin sanoo, Ukon Vakat alusta pitäen olivat vaan Karjalaisilta tunnetut, lienee niiden viettäminen kuitenkin heiltä levennyt muihinkin Suomen maakuntiin, koska tunnetaan niiden nimeä tänäänkin vielä Rautalammilla ja Viitasaarella. Niin puhutaan Ukon Vakkain alku-perästä, miten niitä ensinnä al'ettiin pitää Rautalammilla, jotta tuli muudanna kovana pouta-kesänä niille seudun eräs matkustaja, joka neuvoi semmoisilla menoilla lepyttämään Ukkoa, että hän sadetta antaisi. Missä Ukon vakkoja tuli pitää, otti matkustaja itse määrätäksensä, ja maita ensinnä katseltuansa, oli hänestä Säkkäränmä'en ja Heinolan tilojen välillä oleva kukkula siksi tarpeeksi sopiva. Sillä harjulla, jota tänäänkin vielä sanotaan "Arpaharjuksi", heitettiin sitte yhteisen päätöksen mukaan arpa, kummanko talon Ukon Vakkoja tulisi pitää, kun se pito-paikka siinä niiden keski-välillä oli. Arpa lankesi Heinolan kyläläisille, jotka siitä lähtien monta aikaa pitivät Ukon Vakkoja Säkkäränmäkeläistenkin puolesta; mutta aikoja voittaen riitautuivat kylät keskenänsä, ja alkoivat viettää pitoja eriksensä kumpikin. Ovat jo ammon aikoja hävinneet nämä pidot täältäkin, vaan yhtä-hyvin ovat nimeksi kuitenkin asukasten muistossa.

Kolmas suuri pyhä, jota sanottiin Villa-Vuonnan eli Sänkiäisen päiväksi, tapahtui syys-kesällä, ja vietettiin kiitokseksi hyvästä vuoden tulosta. Aikaseen keväällä valittiin jo näitä pitoja varten vuoden vanha lammas, jot'ei sinä kesänä ensinkään kerittynä ja sen vuoksi sanottiinkin "villa-vuonnaksi". Tätä vuonnaa ruokittiin kaiken kesää hyvästi ja säästettiin koskematta siksi, kun leikkuu-aika oli ohitse ja viljat kaikki ko'ossa, jolloin se määrä-päivänä tapettiin, ja talon emännältä tehtiin ruo'aksi. Muitakin syömisiä, niinkun olutta ja viinaakin oli myös pyhän varaksi jo valmisteltu, vaan ennenkun ruo'at kannettiin pirttiin, piti lepän ja kuusen oksilla riputeltaman vettä kynnykselle, ja sittemmin kantajan edelle aina pöytään saati. Vaan ei sillä vielä syömään päästynä. Vaikka ruo'atkin ja juomat olivat pöydällä, niin ei kukaan saanut niihin koskea, ennenkun emäntä vähän kutakin lajia oli kaatanut pöydän päällimmäiseen pirtin loukkoon, riputellut niin ikään vähäisen lattialle ja täyttänyt sen kuopan pihalla, jossa "aattokoivua" oli pidettynä. Sitte vasta kokountui kaikki rahvas syömään. Että tätä pitoa myöskin sanottiin Sänkiäisen päiväksi, tuli arvattavasti siitä, kun villa-vuonna syötiin vasta peltojen sängellä ollessa, jolloin, nä'et, Sänkiäisiä vietettiin.

Syksyllä taasen oli Kekri, Keyri taikka Köyri Suomalaisille varsin merkillinen päivä, kuten tiettävästi paikoin vieläkin ompi. Tämän pito-päivän perustuksena ja tarkkeena oli eläinten terveys ja menestyminen, ehkä sen viettämisellä myöskin tarkoitettiin talouden menestystä ylensä ja toivotettiin hyvää uutta vuotta tulevaksi. Aatto-iltana taikka varahin Keyri-aamulla tapettiin vuoden vanha lammas, jota ruo'aksi keittäessä tarkasti oli varottava, ett'ei yhtään luuta särkynyt eikä kukaan kovan taudin haastolla saanut keittoa maistella, ennenkun emäntä kantoi sen ruokana pöytään. Muuten pidettiin yhdenläisiä menoja, kun Villa-Vuonnaakin viettäessä, se vaan että Keyrinä tehtiin vielä enemmin taikoja ja komennoita. Keyri olutta tehtäessä, ei saanut kukaan maltaita jyvääkään suuhunsa pistää, muuten luultiin maistelijan kurkun siitä turpoavan. Iltaisella valmistettiin paitse muitakin ruokia myöskin talkkunaa, joka illempana sitte maitolämmityksen kansa syötiin koko perheeltä navetassa. Näihin syöminkiin kutsuttiin vieraiksi muitakin kyläläisiä ja naapuria, jos olivat talon vä'elle tuttuja taikka muuten ystäviä; mutta talkkuna oli aina syötävä navetassa ja niin tarkkaan kaikki, ett'ei mitään jäl'elle jäänyt, jonkatähden pois lähtiessä tarkkaan katseltiinkin vierasten suita, ett'ei kukaan saanut talkkunaa kätkeä suuhunsa viedäkseen sitä mukanansa kotiinsa. Vaan jos ruokaa kuitenkin olisi jätteeksi jäänyt, ett' ei kaikkea olisi syödä voituna, heitettiin lopuskat navettaan huomeneksi, jolloin syötiin joukossa sitte viimeinenkin. Omituinen tapa oli vielä sekin, että Keyri-oluessa kasteltiin linnun siipi, jolla voideltiin lehmien selkiä, niin niihin ei talven kuluessa tauti mikään pystynyt. Paitse näitä menoja oli muutamilla tapana Keyri-aattona ravita talon Haltijoitakin.Sen vuoksi valmistettiin kaikenlaista ruokaa sekä juomaa runsaasti, ja jätettiin Haltijoiden varalle joko talliin, navettaan elikkä raunioille pellolle. Muutamat taasen pitivät näitä syömisiä lähteiden ääressä eli suurten puiden ja kivien juurella metsissä, miten missäkin aina vanhuudesta oli totuttuna.

Mutta Keyriä vietettiin myöhemmin paavin-aikuisilla menoilla muinoisten "pyhäin miesten" muistoksi, josta syystä Suomalaiset tänäänkin vielä Pyhäin Miesten päivää nimittävät Keyriksi. Tavalliseen aikaan aatto-iltana lämmitettiin sauna, vastat haudottiin valmiiksi, vedet nostettiin kaivosta, haalistettiin ja pantiin astioihin, ja saunan lattialle asetettiin pöytä, joka täytettiin kukkurapääksi kaikenmoisilla ruo'illa ja herkuilla. Kun kaikki oli hyvästi valmistettu ja sauna puhtaaksi siivottu, läksi talon isäntä pimeän tultua ottamaan Pyhiä miehiä vastaan pihalle, ja saattoi heidät saunaan. Siinä piti nyt Pyhäin miesten kylpeä, syödä ja olla, ja olivat sentähden hyvinä pidettävät, että toisivat onnea ja menestystä taloon. Isännän piti myös välistä aina käydä niitä siellä passaamassa, ja vasta vuorokauden kuluttua, meni hän Keyri-iltana pimeällä saattamaan heitä saunasta pois, jolloin itse kulki avopäänä edellä ja välistä aina kaatoi olutta ja viinaa jäl'ellensä tielle. Saattamasta päästyä, tuli isäntä muun perheensä kansa saunaa katsomaan, miten siellä oli. Jos nyt ruo'ista mitään oli vähennyt, taikka vesi-astioissa löydettiin vastasta lähteneitä lehviä eli muita rikkoja, pidettiin sitä varsin hyvänä aaveena. Siitä muka, että ruokia oli maisteltu ja vesiä liikuteltu oltiin varmaan tietävinä, että Pyhät Miehet ottivat talon asukkainensa tulevaksikin vuodeksi hoitaaksensa; vaan jos vedessä nähtiin päreen palasia taikka niistä pudonneita hiiliä, oli se paha merkki, joka ennusti kato-vuotta.

Nykyisempinä aikoina, kun ei näitä taika-menoja kaikilta enää arvoitettu, josko muutamilta vielä pidettiinkin, tehtiin tämmoisille saunan-lämmittäjille paljon pilkkaa. Niin puhutaan kerrankin muutamassa paikoin näitä menoja Keyrinä pidetyn, vaan naapuri-taloissa ei enää niitä suvaittu. Heistä oli muutamia koiranhampaita varoillansa ja kun toisessa talossa sauna Pyhille Miehille oli valmistettu, ja väki jättänyt sen autioksi, kävivät toiset salaa laskemassa si'at saunaan. Siitä menivät sitte talon väkeä hakemaan, sanoivat: "tulkaapa kuuntelemaan, kun Pyhät miehet saunassanne syödä nassuttelevat!" Käytiin silloin heidän syöntiänsä joukossa kuuntelemaan, vaan kohta älyttiin sikojen äänet saunasta, jotka olivat kahmunneet ruo'at kaikki puhtaaksi, ja nyt riitelivät viimeisiltä.

Kaisan-päivänä talvella oli talon emännillä omat pitonsa, nimeltä Katrinan Kahjakset, joita viettivät seuraavaan tapaan. Varahin aamuisella läksi emännät kotoansa, ja keräsivät naapurin akoilta jauhoja kopraa pari kultakin, joista keittivät perheellensä talkkunaa. Ilman sitä keitettiin tätä päivää varten säästetty lehmän pää, josta kieli vaan talkkunan kansa syötiin navetassa. Mikä näillä Katrinan Kahjaksilla oli tarkoituksena, emme kuitenkaan tiedä tarkemmin selittää. Sitä vastaan oli mies-puolille taas merkillinen juhla, jota sanottiin Talli-Tapanuksiksi. Kuten tiedämme, on vieläkin se tapa vallalla, että Tapanin päivänä ajellaan kyliä Tapania tapaamassa. Niinpä oli se ennenkin hevois-miehille tärkeä päivä, ja hevois-onnen voittamiseksi oli Talli-Tapanukset pidettävät. Hevoisia juottaessa aamulla, piti astiassa oleman joku hopearaha, pullo taikka muuta semmoista, ja kirkon kukkaroon oli sinä päivänä pantava oravan nahka. Ruo'an puolesta tapettiin siksi päivää urosa jänis eli orava, ja siitä tehtiin rokka, jonka miehet oluen ja viinan kansa söivät tallissa. Muuten oli syödessä katsottava, ett'ei kukaan saanut luita särkeä eli viskata pellolle, sitte ei hevoiset sinä vuonna menestyneet.

Paitse näitä lyhykäisesti kerrottuja pitoja, oli joka merkillisemmällä päivällä omat taikansa. Laurin päivänä ei pitänyt kyntää, Ollin päivänä ei heinää tehdä eikä muutenkaan eläinten ruokia eli törkyjä liikutella, luultiin muka eläinten siitä kuolevan. Joka sunnuntai-aamuna kesällä, piti päivän nousun aikana muutaman talon väestä kolmaste vasta päivään kiertää lehmiä tarhassa, jolloin hänellä hampaissa oli terävä puukko, toisessa kädessä talon avaimet, viikate, kirves j. n. e., toisessa taas palavia tervaksia. Maanantaina ja Tiistaina ei saaneet ilta-puoleen vaimot kehrätä, sillä ne olivat "kalliit illat." Perjantaina ei saanut mitään ulkotöitä, niinkun kylvyä eli kasken hakkuuta alotella, se oli "kateen päivä." Haittana pidettiin myös, että äiti kolme Laskiais-aikaa perätyste imetti lastansa, siitä tuli lapselle kierot ja pahat silmät, että mitä ikään niillä katseli, se pilautui heti ja meni hukkaan, vaikk'ei katselija itse olisi suonutkaan. Johannus-aatto-yönä luulivat tyttäret kirkkaasti juoksevissa puroissa näkevänsä sulhaistensa nä'yn, kun vaan luopumatta malttoivat veteen katsoa. Muutamissa paikoin taas oli muinoin tapana Loppiais-aattona Vetehiseltä tiedustella tulevaisuutta. Näytteeksi, miten se tapahtui, panemme tähän erään kansan suussa elävän tarinan. Kerran läksi talosta mainittuna iltana Vetehistä puhuttelemaan, kuten vanhuudesta tapa oli. Jäälle tehtiin sen vuoksi tuuralla avanto, siihen vedettiin tavallinen liiste-reki ja asetettiin poikki puolin kumollensa. Se joka miehistä oli paras into-mies, istuihen re'en perä-pajulle, toiset taas sepi-puolelle ja reen ympäri jal'aksille. Siitä sai sitte pää-noita manaamaan, ja huusi: "nouse vesi avannosta, päästä Vetehistä puheelleni!" Vesi nousikin jo vähän, mutta noita huusi uudellensa: "kohoa vesi korkeimmalle!" Siitä yleni jo vesi kahta mointa enemmin, että alkoi liisteitä kohotella; vaan miehen kolmannesti huudettua, huiskahti vesi ylhäälle hyvin, ja Vetehinen itse nousi avannosta ja kellistyi re'en pajuille pitkäksensä. Muuten oli hänellä helmiset verhot päällä, kaislaisella vyöllä kiinni, ja pitkät hivuksensa riippuivat vyöteiseen asti. Noita alkaa häntä puhutella, sanoo aluksi: "tulit kutsuttu omena." "Tulin," virkkoi Vetehinen. "No minkäsläinen vuosi nyt tulee ensi vuonna?" kysyi mies. "Huonot vuodet tulevat ensi vuosina," vastasi Vetehinen. Mies taas kysyi: "minkäsläinen ihmisten tulee elämä niinä vuosina?" Paljon ihmisiä kuolee ja tautiset vuodet tulevat," sanoi Vetehinen. Toinen yhä kyseli: "no, entä eläimille, minkäläinen olento niille tulee, koska ihmisille on semmoinen?" "Samallainen tulee niillekin" vastasi Vetehinen, "karhut ja sudet nousevat metsistä, jotka tappavat hevoisia, lehmiä ja muita eläimiä." Saatuansa näistä kaikista tietoa, olisi mies laskenut Vetehisen pois, vaan päästin sana oli haihtunut mielestänsä, ett'ei muistanut sitä, vaikka miten olisi aprikoinnut. Toiset kun näkivät, ett'ei se noita päästin sanaa muistakaan, läksivät hätäissänsä pakoon; mutta Vetehinen huusi miehelle: "missä mun on päästimeni?" Tämä säikähti pahanpäiväiseksi, eikä tiennyt muuta neuvoa, vaan läksi hänkin juoksuun, ja pääsi hätäiseltä kotiin, sillä Vetehinen tuli jäl'essä. Ovi oli parhaaksi saatuna salpaan, mutta Vetehinen kun rupesi sitä kaikella voimin pieksämään päästäksensä sisään, tuli miehille kumminkin hätä. Siitä pulasta päästi heitä emäntä, joka oli miehiä nerokkaampi. Käski muka miesten kunkin panna pata päähänsä, ja avasi Vetehiselle oven. Se kun pääsi pirttiin, kaappasi heti joka mieheltä padan päästä, sanoen joka kerran: "pään sain, pään sain." Otti pata-joukon mukaansa, ja meni tiehensä.

Moiset luulot, menot ja palvelukset juurtihe välttämättömästi pakanuuteen, taikka toisin sanoen, pakanuus ja kristillisyys sulivat vähitellen toisiinsa, ja siittivät tämmöisiä kummallisia taikoja ja hairauksia. Vaikka eivät esi-vanhempamme sentähden juuri uponneet ihan raakaiseen epä-jumaluuteen ylistämällä käsi-tekosia kuvia ja semmoisia, luulivat kuitenkin siitä apua olevan, jos erinomaisille luonnon muodostuksille osoittivat kunniaa ja hoitoa. Varsinkin, koska kato-vuodet, tauti taikka muu onettomuus rasitti maata ja ihmisiä, ko'ettivat he jos jotakin pahan estämiseksi. Mikä heistä oli varsin ihanaa, voimallista taikka muutoin ihmis-henkeä liikuttavaa, sille osoittivat myös erinomaisen kunnian, lepyttääksensä sillä luonnon herraa, jota eivät muuten kuitenkaan voineet tajuta eikä lähestyä, kun ylistämällä hänen voimaa ja viisauttansa kaikissa hänen rakennuksissansa. Niin pidettiin korkeat vuoret, alhaiset luolat, kirkkaat lähteet, suuret mahtavat puut ja muut semmoiset erittäin pyhinä ja kunnian arvoisina. Semmoisia luonnon palveluksia muistelevat vanhat vieläkin, ja tuskin lienevät tänäänkään peräti hävinneet, vaikka kansa pitää niitä salaisina, eikä tahdo eikä julkea ilmoittaa niitä muille. Niin on Kiimingin kylässä Viitasaarella Tuohisvuori niminen kallio, niin siihen olisi kansan puheen mukaan ennen muinoin vuoden tuloista aina tuotuna ensimäiset, ennenkun niitä ihmiset nauttivatkaan. Näitä uhria kun tuohisissa aina kalliolle tuotiin, karttui siihen aikoja myöten niin paljon niitä, että koko paikkaa al'ettiin sanoa Tuohis-vuoreksi.

Mutta merkillisin on kahden ennen muinoin pyhinä pidettyjen puiden juttu, toinen kuusi, toinen koivu, joita vieläkin verrataan toisiinsa, että ne muka puita olivat: "Soskon kuusi ja Kajaman koivu."

Soskonniemessä, joka kolme peninkuormaa Viitasaaren kirkon etelä-puolella pistää Keiteleesen, oli muka muinoin ollut erinomattain suuri kuusi, jonka tarina on seuraava. Kun ensimäiset asukkaat tälle niemelle muuttivat ja rupesivat suojaa itsellensä kyhäämään, istuttivat ensimäisen majansa viereen onni-puun, jonka viihtymisen eli kuihtumisen nojassa koko heidän elonsa ja olonsa sillä paikkaa tulisi olemaan. Puu, joka laatuansa oli kuusi, kasvoi ja menestyi vuosi vuodelta hyvin, ja talo vahveni myöskin ja rikastui kuusen rinnalla yhä. Ei siis ihmekään, jos nämä uudis-asukkaat varoitellen hoitivat tätä istuttamaa onni-puutansa, jota pi'ammastaan pitivät koko onnensa perustajana; he kunnioittivat sitä kun mitäshän jumalallista onnen tuojaa. Mutta myöhemmin, kun kuusen istuttajat aikoja jo olivat kuolleet, pidettiin sitä aina suuremmassa arvossa, koska luonnostansa se, mikä aikoja sitte on tapahtunut ja yhä puheessa ollut, ihmisen mielessä muodostuu ikäänkun mahtavammaksi ja isompi-arvoiseksi. Jälkeen tulevaiset muistelivat vanhoilta tästä kuusesta kuulemia puheita, lisäten siihen vähän aina omiansakin, ja sillä tavoin isoni kuusen arvo ja kunnia aikojen kuluessa yhä enemmin. Tulipa sitte tauti ja katovuodet, ja köyhyys alkoi ahdistaa Soskolaisia, niin juohtui se heidän mieleensä, että kuusen päähänhän entisetkin Soskon asukkaat sanoivat onneansa ja menestystänsä, totta sitä nyt ei ole tullut oikein koidetuksi, kosk'ei se enää meitä auta. Näin arvellen rupesivat he sille vielä lii'allisempaa kunnia osoittamaan. Vuoden tuloista, ennenkun niitä kukaan vielä maisteli, otettiin aina vähän kutakin lajia ja kannettiin kuusen juurelle, johon sitte keräytyi koko kylän väki uhri-ruokia syömään. Ilmankos se kau'an viihtyikin! Ison vihan aikana oli se vielä niin tuuhea, että sen latvaan kätkettiin kaikenlaisia kalliita kapineita, ja vaikka viholliset kuusen suojassa olevassa pirtissä pitivät majaansa, säilyi kuitenkin tavarat kuusessa. Siellä oli muka kun luonnon tekemä heinä-takka, viistoista syltä ympärykseltänsä; juureltansa oli puu yhdeksän kyynärän paksuinen, ylempää kuuden, ja kaksi miestä kun seisallansa sitä syleili, niin sormet vaan hypivät yhteen.

Ilman sitä oli kuusella vielä sekin tapa, että tarkkaan ennusti tulevaisuutta. Ennen muka kylässä tapahtuvata kuolemista saatiin kuusesta aina merkki. Sen latvasta katkesi silloin aina oksa ja putosi maahan; kuta isompi oksa sieltä katkesi, sitä vanhemman tiettiin senkin olevan, jonka kuolemata kuusi ennusti. Niin olivat oksat puusta karisseet aina vähemmäksi, kuten sekin suku, jonka istuttama kuusi oli, ennätti jo hävitä; mutta vähää ennen erään vanhan muorin kuolemata, joka oli jo viimeinen sitä sukua, kaatui kerran kuusi itsekin.

Samanlainen pyhä puu oli Kajaman koivu. Suomalaisten ensinnä Keiteleen ranteille muuttaessa, asuivat puheen mukaan Lappalaiset samoilla paikoin. Ensimäinen Kajamalle yhtynyt Suomen mies ei sentähden uskaltanut suojaa itsellensä ennen kyhätä, kun eräältä Lappalaiselta oli kuulustanut, missä hänelle talon sia olisi onnellisin. Lappalainen virkkoi hänelle neuvoksi: "te'e talosi siihen, kussa Keiteleen rantaa kävellessäsi järvelle vääristyvän koivun oksalla näet pyyn istumassa; siihen on asuntosi suotu, vaan elä vahingoita puuta eläkä pyytä." Mies tekikin niin, kun Lappalainen oli neuvonut; mutta hän, niinkun jälkeentulevaisetkin pitivät Kajaman koivua aina pyhänä, ja sen juurella sanotaan kau'an aina nykyisempiin aikoihin saati vielä uhratun. Niissä uhrissa piti paitse muita lintuja vähintäänkin aina oleman yksi pyy.

E. Salmelainen





Tässäkin artikkelissa ovat kiinnostavia nuo vanhoista juhlapäivistä annetut tiedot. Useat niistä toistuvat semmoisinaan myöhemmissäkin tutkimuksissa, mutta tuota Kekristä käytettyä nimistä Henkien Päivät en ole näistä tavannut. Tieto on mielenkiintoinen, koska täällä Virossa kyseisestä juhlasta käytetään yhä tuota nimeä.

Olen julkaissut artikkelin aikaisemmin myös Salakirjat-pienkustantamoni sivuilla.



© Hyvien tapojen mukaiset lainaukset ovat tervetulleita linkittäessäsi tälle sivulle.